Part 4

Runo on tiedonantajana kyllä varsin epäluotettava. Niinpä Ida Aalberg näytteli »Jane Eyreä» vasta 1879 eikä tuossa osassa milloinkaan esiintynyt Porissa. Hän on kuitenkin saattanut, kuten itsekin myöhemmin on muistellut — ellei nyt muisteleminen ole johtunut juuri tästä runosta — esiintyä ensi kerran »Lemun rannalla» kappaleessa, vaikka paikkakunnan sanomalehdet eivät tietäneet siitä mainita mitään. Ainoa nimeltä mainittu henkilö K.G. Rosendahlin vähäisessä isänmaallisessa laulunäytelmässä oli Aug. Aspegren, jonka sanotaan olleen hyvä korpraali Knall. Sensijaan voidaan pitää varmana, että Ida Aalberg Porissa joutui esiintymään kappaleessa »Erehdykset eli promotioonimuistoja», sillä »Satakunta» kirjoitti: »Herra Tavaststjernan musiikki antoi puheosille miellyttävää vuoroa, ja nuori neiti Ahlberg otti tällä näyttämöllä ensimäisiä vähän arastelevia askeleitaan.»

Seuraavina kuukausina eivät sanomalehdet sisältäneet mitään tietoja Ida Ahlbergin näyttelemisestä, mutta luultavasti hän oli esiintynyt, koska Ismael Kallio Bergbomille lähettämässään kirjeessä sai syytä seuraavaan purkaukseen: »Minä en ymmärrä mistä hän on saanut semmoisen teeskennellyn lausumatavan scenillä, jota näkyy hänen olevan hyvin vaikea jättämään ja jota hän ei kumminkaan käytä jokapäiväisessä puheessaan. Arvelin hänen antaa yksityisesti lukea osansa Perjantaina, mutta kuten muistanet, nimitin viime kirjeessäni, etten ollut oikein terve viime päivinä.»[9] Ja hän sanoo samassa kirjeessään vielä: »Mitä Preciosan antamiseen tulee, niin täytyy minun huomispäivänä koettaa Ahlbergin lausumista Preciosana. Hän on lukenut osan rouva Aspegrenin edessä, siitä saan nähdä, jos hän siihen sopii, jollei, saapi Tötterman koettaa.»

Preciosana Ida Aalberg esiintyi ensi kertaa Oulussa. Sanomalehdet eivät puhuneet hänestä mitään, mutta Oskari Viilto, joka oli palannut teatteriin, kirjoitti suorituksesta Bergbomille: »Hän oli mielestäni sangen viehättävä, etenkin ensimäisessä näytöksessä, jossa oli ehtinyt paremmin kypsyä; epätasaiset liikuntonsa tulevat varmaan aikaa voittaen sulavammiksi.» »Preciosassa» on nimiosan esittäjällä myöskin laulunumeroita, ja on omituista, että Vilho saattoi antaa niin suopean arvostelun, sillä erään toisen asian yhteydessä hän tiedoitti teatterin johtajalle: »Ahlbergilla sanotaan olevan niin huono gehöri ettei juuri kelpaisi laulamaan Taalaan kesäöillä.»

Sanomalehtien taidearvostelut olivat tähän aikaan luonnollisesti niukkoja ja vähän sanovia. Lehdet ilmestyivät maaseutukaupungeissa harvoin, ja on ymmärrettävää, kun tällaisen pienen lehden arvostelija kirjoitti, että »viikkolehden ei sovi kaikkia esiintyjiä arvostella». Eräs toinen arvostelija taas avoimesti ja vaatimattomasti tunnusti, ettei hän »korkeampaa taidetta lainkaan ymmärrä». Syksyllä 1875 Ida Aalberg sai Porissa, missä teatteri uudelleen vieraili, pari lyhyttä mainintaa. Tyttöosassaan »Gringoiressa» hänen näyttelemisessään sanottiin ilmenneen »viehättävän naivitetin» ja tunnustettiin, että »Ahkeruus ja innokkaisuus on johtanut neiti Töttermanin edemmäksi taiteen pitkällä tiellä, neidit Hellsten ja Ahlberg ovat voittaneet ensimäisen ujoutensa ja pelkonsa.» Mutta myöskin pääkaupungin lehdillä oli varsin vähän sanomista, kun puheosasto vuoden lopulla pistäytyi sinne. Suomalaisuutta suosiva »Morgonbladet» kirjoitti laajemmin ja paremmin kuin »Uusi Suometar», mutta »Helsingfors Dagblad» ja »Hufvudstadsbladet» eivät sanoneet mitään. »Morgonbladet» tiesi kertoa Ida Ahlbergistakin, että kappaleessa »Onhan pappa sen sallinut» »neidit Ahlberg ja Stenberg voittivat yleisön suosion esiintymisensä naturalismilla», ja »Uusi Suometar» arvosteli, että v. Moserin »Yhdistysjuhlassa» »neidet Savolainen, Hellsten ja Ahlberg sekä herrat Lundahl ja Leino suorittivat tehtävänsä tyydyttävästi.» »Preciosasta» »Uusi Suometar» kirjoitti: »Päähenkilönä näytteli neiti Ahlberg sangen suloisesti, ja ylimalkain sujui esitys hyvin.»

Jo vuoden 1875 arvosteluista voi nähdä, että Ida Aalberg oli yksi niistä tuhansista näyttelijöistä, jotka ensi menestyksestään, tai oikeammin: osakseen tulleesta suosiosta, saavat kiittää nuoruuttaan. Nuoruuttaan ja nuorekasta suloaan hän näytti yleisölle, kyky ja taide olivat vielä tulevaisuuden huomassa. Hän oli vielä melkein lapsi, ellei iältään, niin ainakin ulkonaiselta olemukseltaan. Kaarola Avellanin, joka kesällä 1876 Kuopiossa liittyi Suomalaiseen teatteriin, oli vaikeata uskoa, että Ida Aalberg olisi silloin ollut jo kahdeksantoista vuoden ikäinen. Hän oli pitkä ja laiha tyttö, hänellä oli suuret siniset silmät, seurassa hän ei puhunut paljoa, ja yleensä häntä pidettiin sangen yksinkertaisena, melkeinpä tyhmänä. Kerrotaan Kaarlo Bergbomin kuulleen moitteita siitä, että hän salli moisen pikku hanhen olla teatterissa. Vuosi 1876 ei tuonut mitään sanottavaa muutosta. Suomalainen teatteri vaelteli sangen paljon ja Ida Aalbergista kerrottiin perin vähän. »Pietarin Lehti» sai »Puolan juutalaisen» johdosta todeta, että »neiti Ahlberg on sievä tyttö», ja viipurilainen »Ilmarinen» näki hänet »hyviä toiveita» antavaksi kertoen lisäksi: »Neiti Ahlbergin kieli on erittäin ihanan sointuista ja viehättävää.» Vuoden lopulla hämeenlinnalainen lehti sanoi hänen jo liikkuvan ja toimivan näyttämöllä »ihan moitteettomasti».

Vuonna 1876 Ida Ahlberg näyttää muuttaneen nimensä kirjoitustapaa. Tämän jälkeen hän oli Ida Aalberg. Samana vuonna joukko ylioppilaita Helsingissä muutti ruotsinkieliset nimensä suomalaisiksi, m.m. Lauri Kivekäs. Oliko nuoren näyttelijättärenkin nimenmuutos suomalaisen kansallishengen ilmaus?[10] Jos niin oli, oli se ainoa näkyvä ja varsin puolinainen ilmaus suomalaisuuden vaikutuksesta Ida Ahlbergiin. Jäljellä olevat ruotsinkieliset kirjeet vuodelta 1876 osoittavat melkein yhtä naivia tyttöä kuin kirjeet vuodelta 1875, joissa kaikki aatteellisuus on kaukana, mutta joissa tyttömäisesti lörpötellään elämän pikku tapauksista. Ainoa merkki, josta voi päätellä, että Ida Aalberg jo 1876 pyrki eteenpäin taiteessa, on ruotsalaisen kirjailijan Alfhild Agrellin uudenvuoden päivänä 1877 kirjoittama kirje. Se osoittaa, että Ida Aalberg oli tutustunut häneen ja tutkinut osaa, jota hän vasta monta vuotta myöhemmin joutui näyttelemään, nim. Violan osaa Agrellin näytelmässä »Pelastettu». Alfhild Agrell kirjoitti: »Hyvä neiti Alberg!

Tämmöisenä päivänä, jolloin kernaasti tekee tilinpäätöksen, tunnen tarpeen kaiken leikinkin ohella sanoa Teille vakavan sanan ja kiitoksen yhteistyöstämme syksyllä. Kiitos siitä, että niin täysin ja lämpimästi antauduitte Violan osaan. Se osoitti syvempää rakkautta kuin paljas mieltyminen hyvään osaan. Luulen että Teidän voimanne karaktäärinäyttelijänä piilee juuri tuossa kyvyssä antaa itsensä.»

Vuosi 1877 kului sekin melkein lopulleen tuottamatta mitään suurempaa voittoa. »Pietarin Lehti» jatkoi edellisten vuosien virttä arvostelemalla »Orposisaruksia»; »Orposisarukset olivat neiti Aalberg ja herra Törmänen, jotka kumpikin suorittivat osansa tyydyttävästi. Semminkin oli neiti Aalberg hyvin sievä ja miellyttävä.» Vuoden lopulla teatteri tuli taas kerran Helsinkiin, ja silloin esiintyi Ida Aalbergin nimi useamminkin sanomalehdissä. Niinpä »Morgonbladet» tiesi kertoa, että huvinäytelmässä »Enon rahat» neiti Aalberg oli »avioliiton solmijatar, joka ansaitsi suuren menestyksensä» ja että »vanhastaan tuttu »Kukka kultain kuusistossa» on niin järjettömän naivi, että se meidän aikanamme tuntuu vieraalta ja jää vaille mielenkiintoa, mutta nyt se saavutti huomiota neiti Aalbergin rakastettavan ja hienon näyttelemisen vuoksi», ja lisää jälkimmäisen kappaleen johdosta Ida Aalbergia tarkoittaen: »Tänä iltana hän voitti kaiken, mitä aikaisemmin olemme häneltä nähneet; häntä palkittiin esiinhuudolla.» »Uusi Suometar» kirjoitti, että kappaleessa »Ohdakkeet ja laakeri» Ida Aalberg oli ollut »reipas nuori poika, onnettoman kuvanveistäjän veli» ja Kiven »Karkureissa» »suloinen ja sievä» ja kiitti »Enon rahojen» johdosta »siitä reippaasta tavasta, jolla hän toimittaa Paulinen osan» ja yhtyi »Morgonbladetin» mielipiteeseen arvostellessaan »Kukkaa kultain kuusistossa».

Oltuaan kolme vuotta Suomalaisen teatterin palveluksessa ja juuri täytettyään kaksikymmentä vuotta Ida Aalberg yhtäkkiä saavutti menestyksen, joka kohotti hänet näyttelijänä korkeammalle tasolle tai ainakin painoi hänen nimensä paremmin teatteriyleisön tietoisuuteen. Unkarilaisen »Kylän heittiön» ensi-illassa 5/XII 1877 Ida Aalberg sai Borishan osaa esittäessään tilaisuuden voimakkaisiin tunnepurkauksiin ja saavutti ehdottoman menestyksen. Yksin »Hufvudstadsbladetkin» esitti hänet nyt lukijoilleen nuorena, suloisena näyttelijänä ja »Helsingfors Dagblad» kirjoitti: »Ida Aalbergilla on samalla kertaa sekä harvinaisen kaunis vartalo että syvä tunteellisuus, jonka ohella ääni ja lausuminen hämmästyttävät puhtaudellaan ja sulollaan.» »Uusi Suometar» sanoi: »Neiti Aalberg veti kuitenkin kaikista kappaleessa esiintyvistä henkilöistä suurimman mieltymyksen puoleensa, ja täydestä syystä, sillä hänen esityksensä oli puhdas, hieno ja tunteellinen ja hän oli todellakin viehättävä Boriska.» Huomattavin sentään on »Morgonbladetin» arvostelu, jossa sanottiin: »Neiti Aalbergin sisäinen ja puoleensa vetävä naisellisuus yhtyi miellyttävästi varmempaan pyrkimykseen ja suurempaan draamalliseen energiaan kuin mitä aikaisemmin olemme voineet hänessä havaita.» Puhe »puoleensa vetävästä naisellisuudesta» ja »draamallisesta energiasta» osoittavat arvostelijan olleen joko onnellisen sanojen valitsijan tai suorastaan erinomaisen tarkkanäköisen henkilön. Yleinen arviointi Ida Aalbergin kyvystä, jonka lehti vähän myöhemmin julkaisi, oli paljon merkityksettömämpi, siinä puhuttiin »yksilöllisestä käsityksestä», joka tuskin on, Ida Aalbergiin sovitettuna, ollut totta, ja »sangen suuresta välittömyydestä», joka on ollut tärkeätä ja totta, ja onnistumisen »rajoitetusta alasta», joka puhe tuskin on ollut täysin perusteltua V. Soinin »Kevään oikkujen» yhteydessä, jolloin arviointi annettiin.

Kevätkaudella 1878 sanomalehtiarvostelu ei sano Ida Aalbergin taiteellisesta esiintymisestä mitään erikoista tai uutta. Merkitään vain edelleen, että hänellä on kaunis ääni ja että hän puhuu hyvää suomea.

Vuosina 1875—1878 sekä suomalaisuuden henki että Kaarlo Bergbom, ainakin käytettävissä olevista tiedoista päättäen, ovat olleet verraten merkityksettömät Ida Aalbergille. Suomalaisuuden henki tuskin on häntä kannustanut hänen pyrkimyksissään, ja Kaarlo Bergbom olisi tuskin voinut vaatia itselleen, vaikka olisi ollut työssä mukanakin, osuutta niihin vaatimattomiin menestyksiin, joita Ida Aalbergilla näinä vuosina oli.

Eräästä Oskar Ahlbergin kirjeestä kesältä 1877 näkyy, että sisar tuohon aikaan oli ollut epävarma, kannattiko hänen jatkaa valitsemaansa uraa. Ida Aalberg oli keväällä luvannut luopua teatterista ja aikonut ruveta elämään tätinsä Anna Lovisa Strömbergin perheessä, koska ei tahtonut olla vanhempainsa kodissa. Kun hän kuitenkin uudisti välikirjansa, sai kiihkeä veli aiheen syyttää sisartaan kevytmielisyydestä ja »Faustin» Valentinin tavoin puuttua tämän yksityisiin suhteisiin. »On tapana ollut sanoa», Oskar Ahlberg kirjoitti, »että rakkaus tekee sokiaksi, mutta mitä sinun rakkautes on, sitä osoittaa sinun kaikki rakkauden historias. Mitä minä kumminkin tiedän sinun kaikista ihailioistasi on niitä ollut koko kosolta, siis yks mennyt toinen tullut. Niitä on minun tietääkseni hyvin useassa kaupungissa. Päähenkilöt ovat kai olleet Törmänen, Borg ja nyt viimeksi Böök.» Viimeksimainittuun varsinkin Oskar Ahlberg kohdisti suuttumuksensa ja lausui sisarelleen ankaran kirjeensä lopulla: »Näistä asioista en nyt tällä kertaa enään mainitse mitään, mutta sen sanon, että se kultainen päivä vielä koittaa, jolloin huomaat itsesi olevan väärällä tiellä ja luot silmäyksen menneeseen elämääsi. Nyt lopetan tämän kirjeeni lauseella: Katso eteesi, ettet lankea!»

Edvard Törmänen oli melkein yhtä nuori sekä iältään että näyttelijänä kuin Ida Aalberg. Hän oli saanut melkeinpä ylioppilassivistyksen ja Suomalaiselle teatterille hän oli tärkeä ennen kaikkea näytelmien suomentajana. Hän tuntuu olleen toivottomasti rakastunut Ida Aalbergiin, koskapa tämä ystävälleen Ida Qvarnströmille kirjoitti ruotsinkielisessä kirjeessään kesällä 1876 m.m.:

»Kysyt, kuinka on minun ja Törmäsen laita? useampia samanlaisia kohtauksia kuin Viipurissa on tapahtunut, mutta minä annoin saman vastauksen kuin silloinkin. Kun hän kuuli, että matkustaisin kotiin, päätti hänkin tehdä niin ollakseen lähempänä minua, vaikka hänet oli loma-ajaksi kutsuttu Savonlinnaan.»

Ja eräässä toisessa kirjeessä hän kertoo rouva Qvarnströmille:

»Tänään esiinnyn ensimmäistä kertaa »Orposisaruksissa» ja vastanäyttelijänäni on Tor! saa nähdä kuinka siinä käy. — — —»

Viimeisinä aikoinaan Suomalaisessa teatterissa Törmänen häpäisi itseään juopottelullaan. Hän kuoli hyvin nuorena.

Asser Borg, tuomiorovastin poika Kuopiosta, oli tutustunut Ida Aalbergiin jo Janakkalan iltahuveissa, joissa itsekin oli ollut näyttelemässä. Hän oli teologi ja tuli papiksi. Ida Aalbergille tämä »suhde» lienee ollut varsin merkityksetön. Berg tuli myöhemmin mielipuoleksi ja heittäytyi laivasta Itämereen, mihin hukkui.

Kolmas Oskar Ahlbergin nimeltä mainitsema »suhde» lienee sentään ollut tärkeämpi Ida Aalbergille.

Bruno Böök oli Suomalaisen teatterin rakastajien ja nuorekasten sankarien esittäjä. Hän oli sivistyneestä perheestä ja näinä alkuaikoina hänen sanotaan olleen ainoan todellisen »herran» teatterissa. Näyttelijänä hän ei erikoisempia saavuttanut ja mikään syvällinen luonne hän tuskin on ollut. Kaarlo Bergbom ei hänestä pitänyt. Kun Bergbom kerran vei Böökin ulkomaiselle opintomatkalle, hän valitti, että tällä oli »ehdoton taipumus sirkukseen ja varieteehen». Bruno Böök oli kyynikko ja juonittelija, joka matkoilla antoi vakavamieliselle Vilholle paljon huolta. Hän harrasti kaikkialla ruotsinmielisten seuraa, saattaen tällä Vilhon valituksiin, vaikka tämä toisaalta voikin erottaa Böökin muista teatterin juonittelijoista toteamalla, että hän oli »liian veltto ajaakseen kirjallista intrigiä».

Ulkonäöltään Böök oli komea ja kaunisvartaloinen mies. Hän esiintyi hienosti ja pukeutui hyvin. Helsingin hienojen naisten sanotaan olleen hyvin hullaantuneita Bruno Böökiin ja juosseen hänen jäljessään. Suomalaisen oopperan »Ragnarökissä», kuten Bergbom hauskasti nimitti lauluosaston loppujuhlaa, annettiin kummankin teatterin jäsenille leikillisessä ohjelmalehtisessä jonkin tanssin suoritus. Bruno Böökille Bergbom siinä keväällä 1879 määräsi tehtäväksi tanssia yhdessä Suomalaisen oopperan Don Juanin esittäjän kanssa »Pas de séduction» tanssin, viettelemistanssin.

Syksyllä 1877 Oskari Vilho kirjoitti Bergbomille m.m., että Edvard Törmänen oli ilmoittanut heti eroavansa teatterista ja että mitkään pyynnöt eivät näytä auttavan. Samassa kirjeessä hän kertoi: »Tuo tunnettu Böökin ja Ahlbergin kurtiisi on täällä Jyväskylässä yltynyt oikein inhoittavan imeläksi. Kyllä heidän jo olisi pitänyt päästä johonkin päätökseen.» Böökin sanotaan olleen kihloissa Ida Aalbergin kanssa ja myöskin on tiedetty kertoa, että Ida Aalberg olisi samanaikaisesti ollut kihloissa menen muun kanssa. Hän ei kunnolla ehtinyt antaa toisen kihloja takaisin kun jo toiselta ne otti, sanotaan. Böök oli kerran Kuopiossa ruvennut valvomaan morsiamensa askeleita ja silloin huomannut, että tällä samana päivänä oli järjestetty kohtaus eräiden toisten nuorten herrojen kanssa. Siitä aiheutui kihlautuneiden välillä kiihkeä riitakohtaus, joka sitten uudistui tavan takaa. Böök rupesi häijyksi ja päästi kyynillisyytensä valloilleen. Helsingissä hän kerran parin toverin kuullen sanoi jotakin hyvin loukkaavaa Ida Aalbergille. Se tapahtui näyttämöharjoituksen aikana, ja Ida Aalberg hyökkäsi kiihtyneenä näyttämölle valittamaan Bergbomille, joka ohjasi harjoitusta. Bergbom puuttuikin asiaan ja vaati, että Böökin oli tehtävä julkinen anteeksipyyntö. »Harjoituksia ei saa häiritä», Bergbom selitti lopuksi.

Seuraavana päivänä odotettiin Böökin julkista anteeksipyyntöä. Se oli lyhyt: »Pyydän anteeksi, että olen häirinnyt harjoitusta.»

Mutta riitakohtausten välillä kihlautuneilla oli sovinnon hetkiä, jolloin loukattu Ida Aalberg suhtautui niin lämpimästi Böökiin, että kohtauksien todistajat olivat aivan kummissaan. He vaihtoivat lemmekkäitä silmäyksiä ja olivat kuin nuoret rakastavaiset ainakin. On väitetty, että kyynillinen Böök tahtoi Bergbomille osoittaa voivansa loukata Ida Aalbergia tämän ottamatta asiaa sen vakavammin.

Kun Ida Aalberg palasi ensimmäiseltä ulkomaamatkaltaan, tuntuivat kihlautuneiden välit väkisin särkyvän. Böök ei kuulu sitä tahtoneen, mutta mikään ei ollut auttanut. He joutuivat seuraavina vuosina vielä sangen usein näyttelemään vastakkain, ja harjoituksissa kerrotaan heidän kiihkeiden draamavuorosanojen lomassa vaihtaneen yhtä kiihkeitä omia vuorosanojaan.

Vielä elämänsä viimeisenä kesänä Ida Aalberg muisteli lämpimästi »nuorena kuollutta, hienoa Bruno Böökiä».

IV.

SAKSALAINEN TEATTERI JA MARIE SEEBACHIN KOULU.

Alkutaipaleella, kuten sanottu, Kaarlo Bergbom yleensä vain etäältä vaikutti perustamansa Suomalaisen teatterin puheosaston elämään ja toimintaan. Teatterilla ei ollut pätevää ohjausta, ja senvuoksi kysyttiin yksityisiltä näyttelijöiltä yritteliäisyyttä ja itsenäistä harrastusta, jos mielivät edistyä taiteessaan. Ammattitaitoa lähdettiin hakemaan ulkomaalaisilta opettajilta, sillä Helsingin ruotsalaista teatteria, vaikka se olikin vanhempi ja seisoi vankemmalla pohjalla, ei haluttu käyttää esikuvana. Jotakin ruotsalainen teatteri kyllä lienee sentään pakostakin antanut suomalaisen teatterin vanhimmille näyttelijöille. Pitkässä polemiikissa, jota hämeenlinnalaisessa »Hämäläinen» lehdessä syksyllä 1874 käytiin näyttelijäin opinnoista, toinen puoli väitti, että Raa-puolisot, ruotsalaisen teatterin suositut näyttelijät, olivat olleet esikuvana suomalaisen teatterin parhaille voimille, Charlotta Raa rouva Aspegrenille ja Frithiof Raa herra Lundahlille. Toinen puoli taas arveli, ettei ruotsalaisesta teatterista ainakaan silloin ollut opettajaksi, ja ehdotti: »Parhaaksi esikuvaksi luulisimme Danein kansallisteatterin, taikka ehkä vielä parhaammaksi Norjan.»

Jo lapsena Ida Aalbergin sanotaan mielineen ulkomaille. Hän oli usein ja hartaasti pyytänyt opettajaansa neiti Tavaststjernaa kertomaan ulkomaanmatkoistaan, ja hänen sanotaan joskus huokailleen vieraista maista puhuttaessa: »Kunpa joskus pääsisi sinne.» Kesällä 1878 toive vihdoin toteutui, Ida Aalberg lähti, saatuaan Porissa lahjanäytännön, Saksaan. Oskar Ahlberg opiskeli siihen aikaan kemiaa Dresdenissä, joka kaupunki tuli sisarenkin matkan päämaaliksi.

Tämä Ida Aalbergin ensimmäinen ulkomaanmatka tapahtui onnellisen tähden alla. Tosin hän koki vaikeuksia ja ikävyyksiä, mutta hän hankki silloin perusteet ammattitaitoonsa, joka myöhemmin kohosi niin korkeaksi, että hänen taiteilija-arvoansa vähäksyvätkään henkilöt eivät ole voineet sitä puolta kieltää.

* * * * *

1870-luvulla sanotaan teatteriolojen Saksassa olleen surulliset. Aikaisemmin koko saksalaisella kielialueella oli ollut vain harvoja hovi- ja kaupunkiteattereita, ja laki oli kieltänyt näyttämötaiteen vapaan harjoittamisen. Mutta 1869 rajoittavat asetukset kumottiin, ja silloin syntyi uusia teattereita kuin sieniä sateella. Tästä oli seurauksena, että näyttelijäin lukumäärä lisääntyi tavattomasti. Saksan-Ranskan sotaa seuranneen inflation jälkeen tuli maahan taloudellinen pulakausi, jolloin teattereitakin alettiin johtaa entistä enemmän liikemiesnäkökohtia silmälläpitäen. Varsinkin nuorempien teattereiden tunnussanaksi tuli vetonumeroiden (»Schlager») keksiminen sekä ohjelmiston valinnassa että näyttelemisessä. Vastaperustettujen lukuisien uusien teattereiden vaikutuksesta oli maahan muodostunut monipäinen näyttelijäproletariaatti, josta voitiin huokealla palkata huonoja voimia näytäntöihin, mutta yleisön houkutukseksi hankittiin näyttämöesitystä kannattamaan jokin suuri nimi, joka tarjosi mahdollisuuksia reklaamiin. Se oli »vierailujen» aikaa. Mistään runoteoksen yhtenäisestä esityksestä ei ollut kysymys, »kukin näyttelijä näytteli omasta puolestaan ja vierailija kaikkien puolesta». Niinpä saatettiin 1880 Nürnbergissä suurimmaksi osaksi uusilla voimilla esittää Schillerin »Kavaluus ja rakkaus» yhden ainoan harjoituksen jälkeen, joka sekin oli kestänyt vain puolitoista tuntia. Se oli tanssia kultaisen vasikan ympärillä, ja eräs saksalaisen teatterin historioitsija on todennut, että 1870-luvulla Saksassa näyteltiin draamaa pintapuolisemmin kuin milloinkaan muulloin.

Hoviteatterit, jotka saivat ruhtinailta raha-avustusta, olivat poikkeusasemassa. Mutta niihin oli muodostunut byrokraattinen hallintojärjestelmä, joka vanhoillisuudessaan vei taiteen ikävyyteen ja homehtumiseen.

Goethe oli teatterinjohtajana vaatinut esityksille yhtenäistä tyyliä. Hän oli ottanut esikuvaksi antiikin juhlallisuuden, tyylitellyn lausunnan ja hitaat liikkeet, jotka myöhemmin johtivat Saksan näyttämöillä mauttomaan liioitteluun ja onttoon paatokseen. Jos Goethea voi pitää saksalaisen näyttämöidealismin perustajana, on Ludwig Schröder, suuri näyttelijä ja teatterinjohtaja, saksalaisen näyttämötaiteellisen naturalismin isä. Schröderinkin sanotaan pyrkineen esityksen yhtenäisyyteen. Richard Wagner oli oopperauudistuksissaan vaatinut sekä yleisön että näyttelijäin määrätietoista kasvattamista. Ja 1874 Meiningenin herttua oli lähettänyt Ludwig Chronegkin johdolla kuuluisan teatteriseurueensa kiertämään maailmaa, seurueen, jonka tarkoituksena oli esittää runoteoksia, eikä yksityisiä näyttelijöitä. Ja vaikka parilla saksankielisellä näyttämöllä saattoi olla etevä ohjaaja, joku Laube tai Dingelstedt, niin 1870-luku oli kuitenkin lähinnä taiturinäyttelijäin aikaa Saksassa. Oli paljon hyviä näyttelijöitä, »tähtiä», »vierailijoita», mutta vähän hyviä teattereita.

Kaarlo Bergbomilta Ida Aalberg sai suosituskirjeen eräälle Saksan tunnetuimmista »tähdistä», Marie Niemann-Seebachille. 1870-luvulla tämä lienee ollut kuuluisin kaikista saksalaisista naisnäyttelijöistä, ja vaikka hänen maineensa myöhemmin himmentyi, on hänellä aivan varmaan ollut annettavana sitä, mitä opintomatkalla oleva Ida Aalberg kaipasi: ammattitaitoa.

Marie Seebach oli traagillisten osien esittäjä, ja vaikka hän vierailunäytäntöjensä vuoksi oli kuulu kautta maan, ei hän kuitenkaan tunnu olleen mikään »kulissienrepijä», joka intohimoisuudellaan olisi vallannut yleisönsä. Hän oli lähes viisikymmentävuotias, kun Ida Aalberg tuli hänen oppiinsa, ja jo paljon aikaisemmin oli saksalainen teatteriarvostelu merkinnyt hänen taiteensa tunnusmerkilliseksi ominaisuudeksi resignatsionin ja elegisen sävyn. 1867 oli Berlinissä kirjoitettu hänen Maria Stuart esityksensä johdosta m.m.: »Koko luonteensa mukaisesti Marie Seebach antoi etusijan kärsivälle, murtuneelle ja raskasmieliselle ruhtinattarelle ja koetti kaiken aikaa herättää katsojan myötätuntoa vangittua ja petettyä marttyyria kohtaan. Ihanan, korvia hivelevän puheensa ja jalon, plastillisen ryhtinsä avulla hän siinä onnistuikin erittäin suuressa määrässä. Tuntui kuin olisi hänellä tulkitsemisessaan ollut perusmotiivina: 'Olen vain varjo Mariasta'.»