Part 2

Antti Ahlberg ei ollut mikään tavallinen tappelupukari. Hänessä oli suuren miehen ainesta. Niin vähäisissä ja kehittymättömissä oloissa kuin tuo villi ja intohimoinen henki elikin, hän ehti antaa näytteitä monipuolisista harrastuksistaan. Kotipitäjäänsä hän perusti työväen sairasapukassan. Hän ajoi köyhien asioita käräjillä ja otti innokkaasti osaa keskusteluihin kuntakokouksessa. Eivätkä hänen harrastuksensa koskeneet vain läheisen ympäristön ja kotipitäjän oloja. Hän oli sanomalehtien välityksellä muodostanut oman käsityksensä myös aikansa valtiollisista tapahtumista ja oloista. Kieliasiassa hän oli sangen kiivas suomalaisuuden mies ja puhui halventavia sanoja ruotsinkielestä. Hän oli mukana perustamassa Suomen työväen puoluetta ja lausui toivovansa, että joskus tulisi aika, jolloin torpparit vapautuisivat. Vävynsä Lauri Kivekkään kanssa Antti Ahlbergilla oli laajoja keskusteluja ulkomaiden asioista ja ulkopoliittisista kysymyksistä, jotka kovin kiinnittivät hänen mieltään.

Charlotta Ahlberg oli Antin puolisoksi tultuaan ja Janakkalaan muutettuaan ollut »oikein jalo ihminen». Hänen suvussaan on näkyvänä ominaisuutena taloudellinen henki ja säästäväisyys. Charlottan isä, Aleksander Lindroos, kykeni Hämeenlinnassa hankkimaan itselleen pienen talon, ja Charlottan sisar, Anna Lovisa, joka Hämeenlinnassa joutui avioksi suutarimestari J. Strömbergille, oli nuorempana tunnettu säästäväiseksi, vanhana itaraksi. Antti Ahlberg oli saanut vaimon, joka väsymättä saattoi uurastaa suuren perheensä hyväksi. Ratamestarin emäntä oli oivallinen kankaankutoja ja piti pariin otteeseen ruokatavarakauppaa ympäristön työväen varalle. Vaikka olikin kookas ja keski-ikäisenä lihava, Charlotta Ahlberg oli askareissaan ja toimissaan niin vikkelä, että Janakkalassa, joka tosin kuuluu Hämeeseen, sitä vieläkin ihmetyksellä muistellaan.

Äidin, ei isän, ansiota oli, että Ahlbergin perheestä lapset lähetettiin kouluun. Mutta luultavaa on, että äiti tahtoi saada lapsensa opin tielle vain siksi, että toivoi heidän tulevaisuudessa siten pääsevän edullisempaan taloudelliseen asemaan. Antti Ahlberg saattoi joskus ääneen lukea lapsilleen Dickensin tai Scottin romaania, kuten Ida Aalberg on kertonut, mutta äidin ajan ja harrastukset vei taloudenhoito kokonaan. Hän ei liene monesti tarttunut kirjaan ja kirjeen laadinnassa hän mieluummin käytti toisen henkilön apua.[1]

Ida Aalbergin kertoman mukaan hänen äitinsä oli hyvin uskonnollinen ja kuului heränneisiin. Kyllä Charlotta Ahlberg olikin uskonnollinen, mutta tuskin kuitenkaan missään syvemmässä mielessä. Hän kävi kirkossa ja käytti lapsiaankin siellä, vaikka matka oli verraten pitkä, ja paheksui teatteria, jota piti turhuutena ja jumalattomuutena. Mutta hänen sielunsa oli liiaksi kiinni tämän maailman puuhissa ja velvoituksissa kyetäkseen kääntymään Jumalan puoleen siinä mielessä kuin varsinaiseen herätykseen kuuluu. Charlotta Ahlberg oli uskonnollinen vain sen verran kuin siihen aikaan oli yleistä.

On vaikeata sanoa, johtuiko perityistä taipumuksista, kuten joku on arvellut ja luullut tietävänsä, vai sisällisestä vammasta ja sairaudesta, kuten myöskin on arveltu, että Charlotta Ahlberg myöhemmällä iällään alkoi kohtuuttomasti huumata itseään alkoholilla. Itse hän tuttavilleen syytti miehensä käytöstä juomahimonsa aiheuttajaksi. Jo aamuvarhaisella Charlotta Ahlberg saattoi kotonaan olla tolkuttomasti humalassa, ja niinkin arvokkaassa tilaisuudessa kuin kansakoulun vihkiäisissä hän voi esiintyä risaisessa esiliinassa ja pahasti päihtyneenä. Antti Ahlbergia, kuten valtion rautateiden nimikirja osoittaa, rangaistiin useita kertoja juopumuksesta sekä virantoimituksessa että sen ulkopuolella, jopa hänen 1894 tämmöisen yhä uudistuneen virheen takia täytyi ottaa ero toimestaan, mutta vaimonsa juomista hän ei voinut ymmärtää. Antti Ahlberg valitteli: »Jos hän tyytyisi yhteen punssiin, niin minä en sanoisi mitään, vaan kaataisin sellaisen hänelle joka aamu, mutta hän tahtoo suuren pullon viinaa päivässä ja se on liikaa». Emännän kiihko viinan hankkimisessa saattoi mennä joskus niinkin pitkälle, että hän luvattomasti pyrki aukomaan laatikkoa, jossa isäntä piti rahoja. Charlotta syytti miestään uskottomuudesta ja ylen tylystä kohtelusta. »Saat nähdä, että hän vielä kerran tappaa minut ja menee sitten naimisiin Kalistan kanssa», sanoi hän kerran ennustuksenaan eräälle tuttavalleen. Ei ollut ihme, että paikkakunnalla yleensä uskottiin Antti Ahlbergia syylliseksi vaimonsa murhaan, kun kävi niinkuin myöhemmin kävi.

Vuoden viimeisenä päivänä 1900 Charlotta Ahlberg kuoli olosuhteissa, jotka olivat niin epäilyttävät, että kuoleman syitä täytyi virallisesti tutkia. Poliisitutkintopöytäkirja puhuu sangen raskauttavaa kieltä Antti Ahlbergia vastaan, ja ruumiinavauksesta annettu lääkärin lausunto pitää varsin vähän todennäköisenä, että vammat, joiden johdosta kuolema aiheutui, olisivat johtuneet kaatumisesta sileälle lattialle. Erään poliisitutkinnossa olleen todistajan lausunnosta päättäen Antti Ahlbergia vaivasi häntäkin mustasukkaisuus, mieletön ja sairaalloinen päähänpisto, sillä olihan hänen vaimonsa jo yli 70 vuotta vanha.

Niin villiintyneen kuin Antti Ahlbergin varmasti tiedetään vaimonsa kuoleman edellä olleenkin, voi hyvin olla mahdollista, ettei hän tuottanut kuolemaa. Ainakaan ei häntä voitu sitovasti todistaa siihen vikapääksi, ja läheisilleen hän saattoi antaa täyden vakuutuksen viattomuudestaan. Hän tuntuu olleen tapauksesta syvästi järkytetty. Pari viikkoa myöhemmin hänen sanotaan iltahämärissä tulleen naapuriin ja kertoneen, ettei yökausiin saa unta silmiinsä, ellei maatessaan pidä pyhää kirjaa rintansa päällä.

1902 Antti Ahlberg meni kolmannen kerran naimisiin. Hänen kolmas vaimonsa oli Kaliksta Stolt, o.s. Jyvänen.

Antti Ahlberg kuoli 2/XII 1904.

* * * * *

Antti ja Charlotta Ahlbergin lapset olivat:

Johan _Oskar_ s. 1855, k. 1923. _Ida_ Emilia s. 1857, k. 1915. _Aksel_ Mauritz s. 1860, todennäköisesti kuollut Amerikassa. Anton August s. 1864, k. 1865. _Alma_ Maria s. 1866, k. 1869. _Anders_ August s. 1870. Hugo _Hjalmar_ s. 1872, k. 1904.

Ida Aalbergia pidettiin hänen eläessään yleensä vuotta nuorempana kuin hän todellisuudessa oli. Tai oikeammin: päivää vailla vuotta.

Ida Aalberg ei ole syntynyt 3/XII 1858 vaan 4/XII 1857, kuten Janakkalan kirkonarkistossa oleva kastekirja todistaa. Siihen aikaan Ahlbergit asuivat Leppäkosken kartanossa, joka siis oli Ida Aalbergin syntymäpaikka. Kummien joukossa on myöskin ollut varatuomari Spåre vaimonsa Napoleone _Emilia_ Catharina Lovisa Spåren kanssa, ja luultavasti kartanonrouvan kunniaksi lapselle annettiin toiseksi nimeksi Emilia. Ida Aalbergin sanotaan syntyneen eräässä kartanon sivurakennuksessa, mutta kaste toimitettiin päärakennuksen salissa. On arveltu, että lapsi oli kivulloinen ja heikko, koska kirkollinen toimitus tapahtui jo kaksi päivää syntymisen jälkeen; sellainen kiireellisyys näet ei ollut paikkakunnalla muuten tavallista.

II.

KOTOA POIS

Kuinka moni Suomessa tietääkään sadun tytöstä, joka tunsi jumalallisen kutsumuksen povessaan, jätti isänsä ja äitinsä, lähti tuntemattomiin kohtaloihin ja tuli kansansa kaunistukseksi ja hyväntekijäksi!

Ida Aalbergin karkaaminen kotoaan muodostaa romanttisen ja mieltä viehättävän alun satuun, joka päättyy hyvin. Kun loppu on hyvä, on alkukin hyvä, ja lapsi, joka tavallisissa oloissa ansaitsisi moitetta tottelemattomuudesta, ymmärtämättömyydestä tai itsekkäästä kevytmielisyydestä, on kulkenut viisauden tietä ja sopii esikuvaksi toisille.

Ida Aalberg on Suomen nuorison esikuva, niin on kirjoitettu. Hän on se ennen kaikkea osoittamansa tahdon ja tarmon vuoksi. »Mökistä linnaan, Suomesta Eurooppaan» — niillä sanoilla on koetettu lyhyesti merkitä hänen tahtomisensa kahta huippukohtaa: kotoalähtöä ja pyrkimystä tulla eurooppalaiseksi kuuluisuudeksi.

Kotoa karkaaminen johti maineeseen ja taiteellisiin voittoihin, joista kansallisen kulttuurin harrastajat ovat voineet olla ylpeitä. Muutamia läheisiä omaisia lukuunottamatta häntä tuskin kukaan lienee siitä moittinut. Pyrkimys tulla eurooppalaiseksi kuuluisuudeksi on ollut Ida Aalbergin taiteilijauran traagillinen puoli, ja tämän pyrkimyksen syistä ja olemuksesta ovat monet lausuneet tuomionsa.

Millainen oli, oikeisiin puitteisiinsa asetettuna, Ida Aalbergin ensimmäinen suuri tahdonilmaus?

* * * * *

Sarah Bernhardt sanoo lapsuutensa ja nuoruutensa vuosista puhuessaan: »Minä ihailen merta ja lakeutta, mutta vuoria ja metsää minä en rakasta.» Ida Aalbergin synnyinseudulla ei ollut merta, jota hänkin myöhemmin ihaili, eikä liioin lakeutta.

Lapsuuden muistot tekevät rakkaaksi senkin, mitä lapsena ei ole rakastanut. Elämänsä viimeisinä vuosina Ida Aalberg kirjoitti erinomaisen kauniin kuvauksen nimeltä »Kotiseudun lumous». Se on ylistys hänen omalle kotiseudulleen ja kodilleen, missä hän kuitenkin, kuten hän itse toisella kertaa on tunnustanut, oli viettänyt »onnettoman, kaipaavan» lapsuuden.

Maantien varrella, aivan lähellä Leppäkosken asemaa ja ratamestarin asuntoa, on vuorenselänne, jonka korkein kohta on peloittavan äkkijyrkkä Haukankallio. Sieltä on laaja näköala eteläisiin ilmansuuntiin. Kesäisenä päivänä saattaa nähdä alla olevan laaksoinaan läpi virtaavan joen, joka hopeisena nauhana kulkee viljelysmaitten halki, lännessä välkkyy kolkka Kernaalan järveä ja etäisellä taivaanrannalla häämöttää siintäviä kukkuloita. Tuolta korkeudesta avautuu silmien eteen suomalainen sisämaanmaisema parhaassa valossaan. Mutta alhaalla laaksossa näkee vain peltojen vähäiset alat, kaltaisen joen, rautatien, rumat tiilitehtaat ja metsän, joka kaikkialla rajoittaa näköpiiriä.

Haukankalliolla, jos missään, tunteellinen mieli voi saada epämääräisen kaipauksen etäisyyteen ja toisiin oloihin. Sen tiedetään olleen nuoren Ida Aalbergin mieluisen olinpaikan. Siellä hän lienee istunut yksinäisinä hetkinä, ja yksinäisyyden henki synnyttää helposti ylpeyttä ja korkeita ajatuksia.

Jos kuusitoistavuotiaan tytön kaipaus ja haaveileminen sinänsä tarvitsevat jotakin selittämistä, tarjoaa Ida Aalbergin kotiseudun luonto jonkinlaisen selityksen. Se on voinut suosia unelmia ja nuoren mielen kaipausta, mutta se ei riitä selittämään, miten epämääräisestä haaveilemisesta kehittyi rohkea päätös ja ratkaiseva teko.

* * * * *

Charlotta Ahlberg ihmetteli vanhoilla päivillään, että taipumukset ja luonnonlaatu jo varhain ihmislapsessa näyttäytyvät. Näin puhuessaan hän tarkoitti tytärtään Idaa.

Ida Aalbergin lapsuudesta on olemassa useita kirjallisia kuvauksia. Pääasiallisesti ne on tehty taiteilijan itsensä kertomien muistojen pohjalla.

Ida Aalbergia on huvittanut kertoa, että hän lapsena oli erikoisen paha ja itsepintainen, villi ja omavaltainen: vitsaa annettiin ja vitsaa tarvittiin. Hän ei ollut välittänyt talousaskareista, joihin äiti oli koettanut häntä pakottaa, vaan oli livahtanut ulos ja ottanut osaa poikien rajuihin leikkeihin, niin heikkorakenteinen ja hento kuin oli ollutkin. Pahuudesta johtui sekin, että hän oli ollut kovin kärkäs komentelemaan toisia lapsia.

Että taiteilijan kuvaus, niin leikillisesti kuin hän toisinaan lienee sen antanutkin, ei ole vailla todellisuuspohjaa, todistavat ne muistelmat, joita muilla henkilöillä on ollut Ida Aalbergin varhaisimmasta lapsuudesta. »Korkeahenkinen ja oman arvonsa tunteva se oli jo pienenä», on paikkakunnalla kerrottu. Äidilleen, joka huokasi: »Sinä olet kuin lintu lennossaan, mikähän sinustakin tulee?» tytär vastasi: »Minusta tulee friherrinna.» On muistettu hänen keppi kädessä ajaneen pakoon kokonaisen lapsilauman, ja vanhin veli, Oskar, on kertonut, että Ida pienenä kapuillessaan Leppäkosken korkeassa rautatiesillassa oli pudonnut ja taittanut kätensä.

Pienenä kuolleen Alman sanotaan olleen Charlotta Ahlbergin lemmikin. Sitä tytärtään hän ei lakannut muistelemasta, mutta Idaa hän ei ymmärtänyt ja saattoi toisinaan käyttää hänestä rumia nimityksiä ja pahoja sanoja. Nuorempien sisarusten vaaliminen lienee ollut ensimmäinen niistä velvoituksista, joita äiti asetti tyttärelleen. Suurissa perheissä se on yleisenä tapana, ja Charlotta Ahlberg on kertonut eräälle tuttavalleen, että Ida oli pikku tyttönä usein itkien sanonut, ettei hän »koskaan, koskaan tahdo lapsia».

Kateus ja oman puolensa pitäminen ovat ominaisuuksia, joiden sanotaan näyttäytyneen Idassa usein tällä varhaisella iällä. On kuitenkin vaikeata mennä sanomaan, olisiko hän siinä kohden ollut kovinkaan erikoinen lapsi.

Pääasiassa lienee katsottava onnelliseksi sattumaksi, että ratamestari Ahlbergin tytär pääsi kouluun aikana, jolloin naisten opiskeleminen oli harvinaista. Onnellinen sattuma aiheutui kenraali Julius Mickwitzin tuttavuudesta ja liikekumppanuudesta Antti Ahlbergin kanssa.

Vuonna 1867 Ahlbergin perheen molemmat vanhimmat lapset lähetettiin kouluun, poika, Oskar, ruotsalaiseen alkeiskouluun Hämeenlinnaan ja Ida pikkulasten kouluun Helsinkiin. Kenraali Mickwitzin luona asuen tyttö kävi kahden vuoden ajan Bulevardin kadun varrella olevaa Kjöllerfeldtin koulua, jossa Helsingin hienosto yleensä käytti lapsiaan. 1869 Ida sai vapaaoppilaspaikan — kerrotaan sen tapahtuneen kenraalin suosituksesta — vasta perustettuun Suomalaiseen tyttökouluun. Tämä oppilaitos työskenteli hyvin vaikeissa taloudellisissa oloissa, ja kun Janakkalasta saatiin kuulla, että Idan isä muka oli varakas mies, menetti tyttö jo vuoden kuluttua vapaapaikkansa, jolloin vanhemmat ottivat hänet pois koulusta. Aivan osattomaksi opinnoista ei ratamestarin tytär vielä sittenkään jäänyt. Hän ei päässyt Helsinkiin, mutta sai käydä lukemassa Leppäkosken aseman lähellä, Sipilän talossa, asuvan neiti Tavaststjernan luona. Neiti Tavaststjerna, sivistynyt, ulkomailla matkustellut nainen, piti lapsista ja kaipasi toimintaa. Talvella 1870—1871 Ida säännöllisesti kävi hänen luonaan lukemassa. Neiti Tavaststjernan sanotaan luetuttaneen Topeliuksen »Maamme kirjaa» ja »Luonnon kirjaa» sekä sanelleen oppilaansa kirjoitettavaksi paljon runoja. Syksyllä 1871 tyttö vielä kerran pääsi kouluun. Turengin asemalle, joka on vain muutaman kilometrin päässä Leppäkoskelta, oli Viipurista muuttanut teknikko Qvist, perustettuaan sinne jonkinlaisen »pikipruukin». Hänen vaimonsa, Selma Qvist, oli käynyt saksalaisen koulun ja ryhtyi Turengissa antamaan opetusta paitsi omille lapsilleen myöskin ympäristön säätyhenkilöiden lapsille. Janakkalan nimismiehen kehoituksesta ratamestarin tytär lähetettiin tuohon kouluun. Opetus oli ruotsinkielistä, mutta Qvistin perheessä oli kotikielenä saksa, ja rouva Qvist tahtoi, että hänen koulussaan opittaisiin saksaa mahdollisimman paljon. Muussa opetuksessa noudatettiin, Ida Aalbergin tätä koulua käydessä, Helsingin ruotsalaisen tyttökoulun toisen luokan kurssia, mutta saksaa luettiin enemmän. Käydessään Qvistin koulua Ida asui Juttilan talossa, jonka omistajat olivat Antti Ahlbergin läheisiä tuttuja.

Vuoden 1872 jälkeen ei ratamestari Ahlbergin tytär enää päässyt kouluun. Sillä, että varsinainen opintie loppui niin lyhyeen, tuli olemaan suuri merkitys hänen vastaisessa elämässään.

* * * * *

Millainen oli Ida Aalberg koulunkäynnin päättyessä?

Aikaisin jäljellä oleva näyte hänen käsialastaan lienee samaan aikaan Qvistin koulua käyneen Julia Blåfieldin muistokirjaan kirjoitettu säkeistö. Rivit eivät kirjoittajastaan sano mitään erikoista, säkeistö on mitä tyypillisiltä muistokirjarunoutta:

»Många har du till att minnas Många också minnas dig Låt ett litet rum dock finnas I ditt minne ock för mig Din förra skolkamrat Ida

Taapola den 13/9 1872.»[2]

Paljon puhuvampi kuin tämä sovinnainen säkeistö on ensimmäinen valokuva Ida Aalbergista paria vuotta aikaisemmin suomalaisen tyttökoulun oppilaista otetussa ryhmäkuvassa. Maila Talvio on sen johdosta kirjoittanut:

»Jo tässä ensimmäisessä lapsuuden kuvassa eroaa hän kaikista tovereistaan. Hän seisoo pää pystyssä omalla tavallaan, hänen koruttomalla puvullaan on oma erikoinen tyylikkyytensä, keskellä uinuvia tyttöjä seisoo hän havahtuva katse suunnattuna maailmaan. Hän on tässä ensimmäisessä kuvassaan prinsessa tuhkimon puvussa, hän on oma itsensä, ylpeä ja yksinäinen ihmislapsi.»

Koulunkäyntinsä päätettyään Ida Aalberg tuskin enää oli se poikamaisen raju ja vallaton tyttö, joka hän oli ollut varhaisemmassa lapsuudessaan. Tosin hän saattoi vieläkin hämmästyttää tuttaviaan esimerkiksi istumalla ajelulla ollessaan takaperin kuskipukilla, mutta koulu lienee sentään hiukan tasoittanut entistä villeyttä. Kerrotaan, että Mickwitzeillä ei ollut vähintäkään valittamista hänen käytöksensä johdosta ja että Ida kouluaikanaan oli ollut hyvin kiltti. Mutta juuri tähän aikaan lienee hänessä näyttäytynyt se ominaisuus, josta hän lapsuutensa muistoja kuvaillessaan on laajasti puhunut: haaveilu ja kaipaaminen.

Ida Aalberg on kertonut, kuinka hän lapsuutensa päivinä oli yksinään kuljeskellut metsiä ja maita, koristellut itseään ruohoilla ja kukkasilla ja puhellut ääneen itsekseen.

Tiedot siitä, milloin tuleva suuri näyttelijätär oli ensi kerran nähnyt teatterin, ovat jonkin verran ristiriitaisia. Nähtävästi hänen omien puheittensa perusteella on kirjoitettu, ettei hän ole nähnyt näyteltävän ainakaan ennen vuotta 1874, jolloin hän itse sai näytellä ja pääsi myöskin katsomaan jotakin Suomalaisen teatterin esitystä Hämeenlinnaan. Suomalaisen teatterin historiassa on sentään poikkeava tiedonanto: siinä sanotaan, että Ida oli taivuttanut äitinsä lähtemään kanssaan Hämeenlinnaan toukokuussa 1873 katsomaan »Viuluniekkaa», joka oli teatterin avajaisnäytäntönä 4/V ja josta paikallinen sanomalehti kirjoittaa m.m.:

»Teatteri oli täpötäynnään väkeä, joka ihastuksella katseli 'Viuluniekkaa' ja kättentaputuksilla ja näyttelijöitä esiinpyytämällä osoitti mieltymystään. Katsojat kuuluivat suurimmaksi osaksi porvari- ja työkansan luokkaan, myös oli lähipitäjistä tullut sekä herras- että talonpoikaiskansaa, mutta vain harvoja kaupunkimme 'noblessista'.»

Ei ole mikään ihme, että Ida Aalberg elämänsä lopulla muisti lapsuutensa tapauksia sekä epätarkasti että väärin. Hän oli nähnyt teatterin Helsingissä jo Kjöllerfeldtin pikkulastenkoulua käydessään. Tiedetään, että hän eräänä iltana, kun kenraali Mickwitzin tyttäret olivat aikoneet mennä katsomaan jotakin näytelmää ruotsalaiseen teatteriin, oli itkenyt katkerasti, koska häntä ei oltu aiottu ottaa mukaan. Itku oli saanut toiset heltymään, Idalle oli ostettu 50 pennin lippu, ja lapsi oli ollut näkemästään »hirmuisen innostunut». Qvistin koulua käydessään hän oli toverilleen Julia Blåfieldille kertonut, että oli kerran nähnyt teatterin Helsingissä ja että muisto siitä askarrutti lakkaamatta hänen mieltään.

Todennäköisesti tuo varhaisessa lapsuudessa nähty teatteriesitys on antanut enemmän ravintoa hänen mielikuvitukselleen kuin ne seinään liisteröidyt sanomalehdet, joista hän itse on kertonut saaneensa ensimmäiset vaikutelmansa teatterista. Siitä on voinut johtua, että nuori tyttö käyttäytyi yksinäisillä vaelluksillaan kuin Ofelia, koristeli itseään kukilla ja puheli ääneen.

Sekä opiskellessaan neiti Tavaststjernan luona että myöhemmin Qvistin koulua käydessään Ida Aalberg on kertoman mukaan esiintynyt runonlausujana. Neiti Tavaststjerna on muistellut oppilaansa kerran »Maamme»-laulua lausuessaan tehneen käsillään niin vilkkaita liikkeitä, että opettaja oli johtunut ajatukseen, joka niin monen monesta lapsesta on suotta ja joskus turmioksikin sekä ajateltu että lausuttu: »Tuosta varmaan tulee näyttelijätär.» Rouva Qvist, niin on Ida Aalberg kertonut, oli koulun tutkintotilaisuudessa pannut hänet lausumaan »Adlercreutzia», ja oli suoritus saanut osakseen hienon rouva v. Kothenin tunnustuksen. Lausumisesta ei ole pitkä matka näyttelemiseen, ja on mahdollista, että Ida Aalberg oli jo kouluaikanaan saanut sitäkin koettaa: kerrotaan ainakin, että neiti Tavaststjernan äiti oli lapsia varten kirjoitellut pieniä näytelmäkappaleita, joita näiden tuli esittää nimi- ja syntymäpäivillä.

Ida Aalberg oli juuri ennättänyt saada ensimmäisen pitkän hameensa, kun hän tammikuussa 1874 joutui esiintymään näyttelijänä iltahuveissa. Janakkala oli näihin aikoihin suosittu ylioppilaiden lomanviettopaikka; varsinkin nähtiin siellä runsaasti savokarjalaisia ja pohjalaisia ylioppilaita, joiden koti oli kaukana Helsingistä. Näiden aloitteesta pidettiin nuokin iltahuvit, joissa nuori teatterientusiasti ensi kerran sai tyydyttää kaipaustaan näyttämölle. Tammik. 11 p:nä 1874 pidettiin Sipilän talossa iltahuvit, joissa 16-vuotias Ida Aalberg näytteli Katrin osaa »Kassan avaimessa» ja Mariaa »Silmänkääntäjässä». Eräässä »Morgonbladetin» maaseutukirjeessä on tilaisuudesta kerrottu:

»Huvi alkoi teatterinäytännöllä, jossa kolme kappaletta esitettiin, nim. 'Yökausi Lahdella', 'Kassan avain' ja 'Silmänkääntäjä'. Taiteenharrastajat olivat ylioppilaita ja muutamia teatteria harrastavia nuoria miehiä paikkakunnalta. Muutamat heistä esittivät naisroolejakin. Pari rahvaantyttöä astui myös ensi kerran näyttämölle. Yksi saleista oli sisustettu teatteriksi, joka osoitti asianmukaista ja hauskaa kuntoa, mutta johon myös oli vaadittu paljon työtä. Tästä tulee suurin kiitos Kerkkosen ja Ahlbergin perheille, jotka olivat olleet huvitilaisuuden etunenässä — — —»

Ida Aalberg on myöhemmin kertonut viettäneensä unettoman yön saatuaan tarjouksen tulla avustamaan näytäntöä. Eräät tilaisuudessa läsnäolleista muistelevat hänen onnistuneen hyvin ja liikkuneen näyttämöllä niin liukkaasti, että saattoi toiset esiintyjät varjoon. Pohjalaisten ylioppilaiden Kivekkään ja Päivärinnan sanotaan tämän ensiesiintymisen johdosta kehoittaneen häntä liittymään Suomalaiseen teatteriin.

Pääsiäisen aikana samana vuonna Ida Aalberg esiintyi kirkonkylässä vietetyissä arpajaisissa Leonorana Holbergin »Eiole aikaa» komediassa. »Morgonbladetissa» kerrotaan:

»Näyttelijät, joista monet kuuluivat rahvaanluokkaan ja luultavasti ensi kertaa esiintyivät näyttämöllä, suorittivat asiansa ihmeteltävän hyvin. Kaikki olivat hyvin oppineet osansa ja yhteisnäytäntö oli yleensä jotenkin hyvä. — Useiden pyynnöstä päätettiin kappale esittää toisen kerran ensi sunnuntaina »

Ida Aalbergin vastanäyttelijänä, Leanderina, esiintyi pitäjän kirkkoherran poika, myöhemmin tunnettu tiedemies Axel O. Heikel. Hän on muistellut Leonoran olleen viehättävän.

Samana vuonna Ida Aalbergin tiedetään vielä Brusilan talossa pidetyissä iltahuveissa esiintyneen Liisana Kiven »Yö ja päivä» kappaleessa.

Näistä amatöörinäytännöistä, niin perin vaatimattomia kuin ne lienevät olleetkin, Ida Aalberg sai osakseen kiitosta ja ymmärtämystä, parahiksi niin paljon, että se riitti kiihoittamaan nuorta, kunnianhimoista mieltä. Hän oli lapsena saanut asua kenraalin perheessä, ja Leppäkosken ratamestarin asunto saattoi senvuoksi tuntua liian vaatimattomalta. Perheen käytettävänä oli vain keittiö ja kaksi kamaria, kaikki niin matalia, että täysikasvuinen henkilö hyvin yletti kädellään kattoon. Hän oli myöskin käynyt koulua sen verran, ettei enää kuulunut aivan talonpoikaisiin, ja oli ennättänyt saada opinnoistaan tuon seurauksen, jota tervevaistoiset maalaiset usein syystä kyllä pelkäävät: suuren haluttomuuden taloudellisiin askarteluihin. Ratamestarin asunto ei ollut sopiva paikka joutilaalle herrastytölle, joka kuluttaa aikaansa ikkunan ääressä istumalla. Kamarien ikkunoista ei näe paljon muuta kuin korkean ratapenkeren, joka on varsin lähellä.