Part 1

IDA AALBERG

Kirj.

Ilmari Räsänen

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1925.

SISÄLLYS:

Alkulause. I. Vanhemmat. II. Kotoa pois. III. Suomalaisen teatterin vaellusvuosilta. IV. Saksalainen teatteri ja Marie Seebachin koulu. V. »Noora» ja Unkarin Triumfi. VI. Myrskyä ja kiihkoa. VII. Sarah Bernhardt. Väljemmille vesille. VIII. Neuvonantajia ja ystäviä. IX. Ensimmäinen »eurooppalaistumis»-yritys. X. Ida Aalberg kuvaa omaa kehitystään. XI. Lauri Kivekäs. XII. Taide- ja avioelämää. XIII. Ristiriitoja. XIV. Itsenäisenä yrittäjänä. Uusi avioliitto. XV. Skandinaavian kiertue 1894. Vierailunäytäntöjä. XVI. Uusi koulu. XVII. Uuden koulun vaikutuksesta Ida Aalbergin taiteeseen. XVIII. Viimmeisien vuosien taiteellisesta toiminnasta. XIX. Ida Aalberg yksityiselämässä. XX. Loppusanat. Viiteselitykset.

Alkulause.

Olen ryhtynyt laatimaan kuvausta Ida Aalbergin elämästä muutamien hänen muistoaan kunnioittavien henkilöiden kehoituksista.

Kun nyt lähetän tämän kirjan julkisuuteen, en voi olla sanomatta, että teen sen monin epäilyksin.

Pyrkimyksenä on ollut antaa tosiasioihin perustuva kuva Ida Aalbergin elämänvaiheista ja taiteilijakehityksestä. Mutta on syytä epäillä, tekeekö tämä kirja kaikkine tosiasioilleen oikeutta Suomen suurimman näyttämötaitein ja muistolle.

Monesti on työtä tehdessäni tuntunut siltä, että Ida Aalbergin elämän kuvaaminen kaipaisi romantikon ja runoilijan kynää. Eikö kirja, jossa olisi mielikuvituksen lentoa, lyyrillisyyttä ja voimakas persoonallinen väritys, sopisi paremmin kuvaamaan häntä, taiteilijaa, jonka sielun sanotaan olleen intohimoa ja myrskyä, ja naista, joka kylvi ympärilleen hurmiota, kuin tyyni ja kriitillisyyteen pyrkivä teos monine — mahdollisesti hyvinkin arkipäiväisine — totuuksineen?

Mitä ovatkaan tosiasiat, joihin kuvauksessani koetan nojautua? Taidearvosteluja, kirjeitä ja muistelmia, joiden pätevyydestä ja todistusvoimasta voi olla eri mieltä. Tärkein ja varmin tosiasia, Ida Aalbergin oma taide, on iäksi häipynyt silmistämme.

Emile Faguet sanoo Francisque Sarceysta, kuuluisasta ranskalaisesta teatteriarvostelijasta, laatimassaan ylistävässä muistokirjoituksessa:

»Hän erehtyi sangen usein, hän puhui itseään vastaan toisinaan, ja kuitenkin, sanon sen vielä kerran, hän oli luotettavin kaikista ranskalaisista näyttämötaiteen arvostelijoista. Näin väittäessäni pidän parhaana sitä, joka vähimmin erehtyy.»

Ida Aalbergin aikalaiset ovat paljon kirjoittaneet hänen taiteestaan. Jos todella olisi keinoja määrätä, kutka heistä ovat vähimmin erehtyneet, voisi turvallisin mielin laatia hänen elämäkertansa.

Kirjeet ovat tavallisimmin tilapäistuotteita. Kokoelma Ida Aalbergin kirjeitä ei anna oikeaa kuvaa hänen henkensä voimasta eikä siitä, mihin hän parhaina hetkinään pystyi.

Muistelmat, kirjallisetkin, ovat persoonallisten tunteitten värittämiä. Esitykselle, joka pyrkii totuuteen, on suullinen muistitieto kaikkein petollisin pohja.

Siis totuus, jonka näillä edellytyksillä sanon Ida Aalbergista, on puolinaista ja epävarmaa ja kuva, jonka voin hänestä piirtää, jää valjuksi ja verettömäksi.

Nykyhetkellä, jolloin vasta vuosikymmenen on kulunut Ida Aalbergin kuolemasta, monen tosiasian julkaiseminen saattaa olla uhkarohkeata. Sellainenkin, mikä ehkä viidenkymmenen vuoden päästä olisi kaunista totuutta, voi nyt tuntua häikäilemättömältä tahdittomuudelta ja rumalta julkeudelta.

Kuitenkin olen ottanut epävarmaankin totuuteen pyrkimisen, asiallisen pohjan ja jyrkän puolueettomuuden kuvaukseni lähtökohdaksi ja ohjeeksi. En yritä etsiä Ida Aalbergin ylistykseksi kauniita sanoja enkä ratkaista hänen arvoaan tuottavan mielikuvituksen avulla. En kirjoita tätä kirjaa yksinomaan Ida Aalbergin persoonallisia ystäviä ja ihailijoita varten, sillä uskon, että hän on enemmänkin kuin rakas muisto, selittämätön ihme tai kaunis kuva: nykyiselle ja tulevalle Suomelle hän on lähinnä kulttuuriprobleemi, jonka arvot ennemmin tai myöhemmin kaikissa tapauksissa ratkaistaan vain mahdollisimman objektiivisella ja puolueettomalla tutkimuksella.

Kaikkia niitä henkilöitä, jotka tiedoillaan ja neuvoillaan ovat tukeneet tätä yritystäni, ensimmäisen yhtenäisen Ida Aalbergin elämänkuvauksen laatimista, pyydän sydämestäni kiittää. Jos kuvaukseni havaitaan aihettaan vastaamattomaksi ja vajavaiseksi, ei se ole heidän vikansa. Erikoisen arvokkaalta on minusta tuntunut avuliaisuus, jota seuraavat henkilöt ovat osoittaneet: vapaaherratar Irja Uexkull-Gyllenband, neiti Bertha Forsman, rouva Maila Mikkola, neiti Ellen Nervander, rouva Katri Rautio, neiti Kaarola Avellan, neiti Mandi Alcenius, neiti Bärtta Rainio, rouva Emmy Rejman, rouva Hilja Jorma, rouva Allen Pippingsköld, insinööri Antti Antero, kouluneuvos K. Kerkkonen, taloustirehtööri Emil Sipilä, arkkitehti Josef Stenbäck, kirjailija Jalmari Finne, professorit Valfrid Vasenius, O.E. Tudeer, Hj. Appelgren-Kivalo ja V.A. Koskenniemi, lehtori Niilo Lehmuskoski, nimismies L.M. Ojala, Suomen Kansallisteatterin näyttelijät Adolf Lindfors, Axel Ahlberg ja Jussi Snellman, kihlakunnantuomari Arthur Pippingsköld, asemapäällikkö H. Pippingsköld sekä filosofiantohtorit K.K. Mejnander ja E.A. Tunkelo. Pyydän heille kaikille lausua vilpittömän kiitokseni.

Helsingissä lokakuussa 1925.

_I. R_.

I.

VANHEMMAT.

Ensimmäinen kysymys Ida Aalberg-arvoituksen ratkaisemisessa on kysymys siitä, mikä osuus verellä ja sukuperinnöllä oli hänen persoonallisuutensa ilmenemisessä ja hänen taiteellisessa työssään.

Useimmat niistä, jotka tutustuivat Ida Aalbergiin hänen elämänsä parina viimeisenä vuosikymmenenä, voinevat loihtia mieleensä kuvan aatelisnaisesta, joka osasi kantaa arvonsa niin moitteettomasti kuin ikänä kukaan synnynnäinen rotunainen.

Eräs Ida Aalbergin naispuolisista ihailijoista, hänkin aatelinen, on kirjoittamassaan muistelmassa kuvannut juhlaa, joka 1899 vietettiin Seurahuoneella Helsingissä ja jossa ihailtu taiteilija oli mukana. Läsnä oli myöskin Ellen Key ja koko kaupungin henkinen aristokratia. Varsinaisen juhlan jälkeen asetuttiin sivuhuoneisiin. »Silloin astui sisään Ida Aalberg, hienona, notkeana, varmana, maailmannaisena eleissään ja olemuksessaan, tenhoavana myöskin näyttämön ulkopuolella. Kaikkialla, missä hän kulki, häntä ympäröi juhlatunnelma ja ihailu. — Sellaisena hänet muistan.»

Virtasiko Ida Aalbergin suonissa ylimysverta tai voidaanko hänen olemustaan selitettäessä vedota edes perittyyn kulttuuriin? Vai voiko syvien rivien lapsi ponnistuksillaan ja loistavilla luonnonlahjoillaan yhden elämän aikana kohota sellaiseen hienostuneisuuteen ja täydellisyyteen kuin Ida Aalberg ainakin monen aikalaisen silmissä nousi?

Itse Ida Aalberg tuntuu uskoneen, että hänen esi-isäinsä joukossa oli miehiä, joilla oli ritarikilpi ja aatelisarvo. Ei ole tietoa, mitä perusteita hänellä oli tähän luuloonsa, mutta semmoisen viittauksen hän ainakin teki, kun Maila Talvio erästä kirjoitelmaa varten kyseli taiteilijan vanhemmista ja lapsuudesta.

Usein on myöskin väitetty, että koko Ida Aalbergin olemus oli etelämainen ja ainakin hyvin epäsuomalainen. Hjalmar Neiglick väitti jo 1880-luvulla sitä, ja myöhemmin toistettiin samaa monessa yhteydessä. Jo Ida Aalbergin ulkomuotokin on monen mielestä todistanut hänen suomalaista sukuperäänsä vastaan: on katsottu sen edustavan enemmän ruotsalaista kuin suomalaista tyyppiä.

Oliko Ida Aalbergin suonissa vieraan kansan verta? Kun Maila Talvio näki hänet ruumiina, vailla kaikkia mahdollisia naamioita, vailla kaikkea mahdollista teennäisyyttä, hän sanoi saaneensa mitä elävimmän vaikutelman siitä, että kaiken loiston ja hienostuneisuuden takana Ida Aalbergin eläessäkin oli ollut varsin tyypillinen hämäläinen nainen.

Ida Aalbergin sukupuu ei ole selvä, mutta se, mikä tiedetään, ei anna paljoakaan tukea otaksumille, että hänessä olisi ollut vierasta verta.

Ida Aalbergin lahjakkuus ja eräät hänen luonteenominaisuutensa viittaavat lähinnä isänperintöön. Mutta isänpuolelta ei hänen sukujuuriaan voi täydellä varmuudella seurata kuin varsin vähän matkaa.

Hänen isänsä äiti oli Pälkäneeltä kotoisin ja _Liisa Eerikintytär_ nimeltään. Tämä oli köyhien vanhempien lapsi ja joutui jo nuorena maailmalle. Kotipitäjästään hän lähtee Vanajaan ja Hämeenlinnaan ja toimii sitten palvelijattarena tässä kaupungissa ja sen ympäristöllä olevissa pitäjissä. Asiakirjatiedoista päättäen Liisa Eerikintyttären elämä on ollut suorastaan suuripiirteisen surkea. Hän saa kokonaista seitsemän aviotonta lasta. Ensimmältä hän ansaitsee elatuksensa olemalla imettäjänä herrasperheissä, hänen omat lapsensa joutuvat luonnollisesti kunnan niskoille. Myöhemmin käyttävät kirkonkirjat Liisa Eerikintyttärestä nimitystä pesijätär. Suurena tautivuonna 1853 hän kuoli koleraan.

Liisa Eerikintyttären kolmannen pojan, Antin, isästä on ainoana virallisena osviittana se merkintä, jonka kasteen toimittanut pappi on tehnyt kirkonkirjan marginaaliin lapsen nimen kohdalle. Nähtävästi äidin puheitten perusteella on siihen kirjoitettu nimi Ahlberg ja sen oheen kysymysmerkki.

Tämä maininta voi tarkoittaa vain yhtä henkilöä, varatuomari ja oikeusneuvos _Anders Johan Ahlbergia_. Liisa Eerikintytär oli seitsemäntoistavuotiaana tyttönä Hämeenlinnaan saavuttuaan saanut ensimmäisen palveluspaikan nahkuri Matti Ahlbergin, varatuomarin isän, perheessä, mutta ennen kolmannen poikansa syntymistä, joka tapahtui 5/X 1832, hän oli monet kerrat saanut vaihtaa palveluspaikkaa.

Varatuomari Ahlbergista on muistitietona säilynyt, että hän oli hyvin musikaalinen henkilö. Hän oli hyvä viulunsoittaja ja joutui raivoihinsa, jos kuuli huonoa musiikkia. Pihallaan hän ei kärsinyt posetiivinvääntäjää. Hyväsydäminen ja antelias hän myöskin kuuluu olleen. Hämeenlinnan nuoret tytöt menivät setä Ahlbergin luo, jos tahtoivat päästä teatteriin tai konserttiin. Lisäksi kerrotaan, että hän asianajajana ei milloinkaan ottanut ajaakseen likaisia juttuja. Toimiessaan Hauhon tuomiokunnan v.t. tuomarina hän jollakin virkamatkalla ankarasti vilustui ja kuoli yhdeksän viikkoa sairastettuaan, 25/VI 1860.

Liisa Eerikintyttären kolmas poika sai saman etunimen kuin varatuomari Ahlberg. Se on kuitenkin siksi yleinen nimi, ettei yhtäläisyys sinänsä todista suuriakaan. Merkillisempää on, että hän myöhemmin Hämeenlinnasta pois muutettuaan otti liikanimen, joka vain vähän eroaa varatuomari Ahlbergin liikanimestä. Jos varatuomari Ahlberg oli Liisa Eerikintyttären pojan isä, joutui Ida Aalberg myöhemmin Tanskassa ja Norjassa kulkemaan ihmisten puheessa iso-isänsä nimellä. Näissä maissa muistetaan kyllä vieläkin suuri näyttelijätär Ida »Åhlberg» [aa luetaan tanskan kielessä o:ksi]. Isoisältään voisi Ida Aalbergin silloin sanoa perineen taiteilijalahjat, herkän hermoston ja vilunarkuuden. Miksipä ei tämän suhteen valossa voisi puhua myöskin veressä peritystä kulttuurista!

Oltuaan kasvatettavana makasiinimittari Antti Girsin perheessä Liisa Eerikintyttären poika _Antti_ jätti 1847 synnyinkaupunkinsa ja siirtyi Janakkalan pitäjään. Siellä hän sai paikan eräässä seudun monista aateliskartanoista, Iso-Hiidessä, jonka tuohon aikaan omisti entinen maaherra Anders Gustaf Langenskiöld. Todennäköisesti Anttia ensin käytettiin jonkinlaisena asiapoikana kartanossa, mutta hän sai siellä myöskin opetusta, joka ei tule kaikkien osaksi. Kartanon neidit, maaherran tyttäret, olivat hyvin mieltyneet hänen reippauteensa ja hyvään päähänsä. Heidän sanotaan opettaneen häntä lukemaan ja kirjoittamaan. He teettivät hänellä myös puutarhatöitä Iso-Hiiden suuressa puutarhassa.

Mutta _Antti Ahlberg_, sillä tällä nimellä hänet nyt tunnettiin, ei kaikessa hyväpäisyydessään ollut mikään mallinuorukainen. Jo lapsena hän oli ollut niin villi ja raju, että ikäkumppanit pelkäsivät häntä. Ja jo nuorukaisiällä hänessä ilmenivät ominaisuudet, jotka painoivat leimansa hänen elämänjuoksuunsa aina myöhäiseen vanhuuteen asti. Nämä ominaisuudet olivat hyvin vahva aistillisuus ja taipumus kevytmielisiin kujeihin, hummailuun ja juopotteluun.

Iso-Hiidessä hän osasi säikyttää suosijoitaan, Langenskiöldin neitejä, karkealla maalaiskomiikalla. Hänen neljä vuotta talossa oltuaan hänet erotettiin palveluksesta siksi, että oli luvattomasti Langenskiöldin mustalla parivaljakolla kyyditellyt Turengin kylän piikoja. Työttömäksi jouduttuaan Antti Ahlberg ensin aikoi siirtyä Helsinkiin, koskapa ehti jo ottaa muuttokirjankin. Nämä tuumat raukesivat kuitenkin, kun hän sai paikan varatuomari Nils Johan Spåren omistamassa Leppäkosken kartanossa.

Varatuomari Spåre oli vasta vähän aikaisemmin muuttanut Janakkalaan ja ostanut Leppäkosken. Hänen sanotaan rakastaneen iloista elämää ja muhkeita pitoja. Lapsia hänellä ei ollut, mutta paitsi vaimoaan oli hän Tuusulasta kartanoon muuttaessaan tuonut mukanaan pari palvelijatarta. Vuoden 1852 alussa nuori Antti Ahlberg meni avioliittoon tuomari Spåren palvelijattaren Amanda Sofia Strömforsin kanssa. Samoihin aikoihin, kuten kirkollinen rikoskirja tietää kertoa, häntä sakotettiin ensikertaisesta salavuoteudesta. Seuraavana vuonna Amanda Sofia Ahlberg kuoli lapsivuoteeseen.

Leppäkosken kartanossa Antti Ahlberg oli monenlaisissa toimissa. Kirkonkirjoissa hän ensin on »renki, nuorimies Anders Ahlberg», tai »palvelija Anders Ahlberg», sitten, vähäistä myöhemmin, häntä jo nimitetään rakennusmestariksi. Vaimon kuoleman yhteydessä 1853 hänet mainitaan puutarhuriksi. Varmuudella tiedetään myöskin, että tuomari Spåre on käyttänyt häntä kuskina. Todennäköisesti Antti Ahlberg oli Leppäkosken kartanon »faktotum», kaiken tekijä.

Tuomari Spåren kuskina Antti Ahlberg nähtävästi tutustui naiseen, josta tuli hänen toinen vaimonsa. _Agneta Charlotta Lindroos_ oli taloudenhoitajattarena vuorineuvoksetar Idestamin omistamalla Lahdentaan tilalla Tyrvännön pitäjässä. 1854 Antti Ahlberg meni vihille Charlotta Lindroosin kanssa. Morsiamen naittajana ja kasvatusisänä esiintyi tuomari Spåre.

Tästä avioliitosta syntyi seitsemän lasta. Yksi lapsista oli Ida Aalberg.

Äidin puolelta Ida Aalbergin suku johtaa Tuulokseen. Äidin isoisä, _Krister Laurinpoika_, oli vuokraaja. Hänellä oli poika, vouti _Aleksander Lindroos_, joka 1836 siirtyi ajuriksi Hämeenlinnaan. Jo Tuuloksessa Aleksander Lindroos oli ottanut aviokseen Pernajassa syntyneen _Maja Stina Veckmanin_., Toivoniemen kartanon taloudenhoitajattaren. Tästä avioliitosta syntyi kolme tytärtä, joista nuorin oli Agneta Charlotta, Antti Ahlbergin vaimo.

Charlotta Lindroos oli syntynyt 21/V 1829 ja oli siis jonkin verran miestään vanhempi.

Kaikki Lindroosin tyttäret puhuivat sujuvasti ruotsia. Heidän äitinsä oli kotoisin ruotsalaisesta seudusta ja oli opettanut kielensä lapsilleen. Ruotsin kielen taitoisina he saivat edullisia palveluspaikkoja.

1850-luvun lopulla tuli Suomen ensimmäisen rautatien rakentaminen Helsingistä Hämeenlinnaan päiväjärjestykseen. Leppäkosken kartanossa vieraili usein ratainsinöörejä, joiden tuttavuuteen myöskin Antti Ahlberg pääsi. Rautatie alkoi vetää häntä puoleensa, niinkuin myöhemmin elämässä häntä vetivät kaikki uudet pyrkimykset, yritykset ja aatteet. Ennen pitkää hän luopui kartanon palveluksesta ja liittyi rautatien rakentajiin. Ymmärryksellään ja vilkkaalla huomiokyvyllään Ahlberg pian pääsi ratainsinöörien suosioon. »Hän käsitti kaikki yhdestä sanasta, hän ei ollut ollenkaan sellainen kuin suomalaiset miehet yleensä ovat», kertoi hänestä myöhemmin eräs rataa rakentamassa ollut insinööri. Ahlbergilla oli kokemusta rakennustöissä, olihan hän jo kartanon palveluksessa ollessaan ollut »rakennusmestari», ja hän oli tottunut seurustelemaan ruotsinkielisten herrojen kanssa. Jonkun ajan kuluttua hänet nimitettiin neljännesmieheksi, s.o. työnjohtajaksi, ja hän sai suoritettavakseen vaikeita luottamustehtäviä.

Rakennusalalla se työ, johon Antti Ahlbergin nimi kunniakkaimmin liittyy, on Leppäkosken pitkän rautatiesillan teko. Hän sai suunnitelmien käytännöllisestä toteuttamisesta tässä työssä paljon kiitosta. Kerrotaan hänen monesti vaivanneen päätään ratkaistessaan teknillisiä vaikeuksia, joista hänellä ei ollut kokemusta. Mutta hän ei hellittänyt, vaan mietti itsepintaisesti, kunnes pääsi selvyyteen. Hänestä ei oltu suotta tehty Saimaan kanavan rakennustöissä koulitun miehistön johtajaa.

Kerrotaan myös, että Antti Ahlberg oli hyvin vaativa työnjohtaja. Hän ei sietänyt laiskureita eikä nahjustelijoita. Ja jos työväen keskuudessa syntyi riitoja ja tappeluita, mikä tapahtui usein, ei Ahlberg kutsunut avukseen Turenkiin majoitettuja kasakoita, niinkuin määrä oli, vaan antoi ojennuksen omalla voimallisella kädellään. Vihapäissään hän saattoi heitellä miehiä maahan ja jokeen, mutta nämä eivät uskaltaneet käydä häneen käsiksi, koettivat vain edempää pilkata nimittelemällä häntä »kuski-Antiksi».

Varsinkin väkijuomia nautittuaan Antti Ahlberg oli helposti ärtyvä ja tappeluun valmis. Ja väkijuomain käyttö oli siihen aikaan yleistä. Helsinki—Hämeenlinnan rataa rakennettaessa kotipoltto oli vielä sallittua. Selvänä Ahlberg sensijaan yleensä oli iloinen ja vilkas mies. Hänen ylin ystävänsä oli Jussi Pukuri niminen talonpoika ja huutokaupanpitäjä, joka oli »oikein semmoinen vanhan kansan viisas mies, osasi rovastillekin lukea annakan ulkoa». Usein nämä ystävykset elivät iloista elämää, joivat ja pelasivat korteilla »mariaassi»-peliä. He olivat kumpainenkin pelissään niin itsepintaisia, että voivat istua »vaikka viikon kortit käsissä, ei toinen eikä toinen antanut perään». Mutta oli heillä yhteisiä vakaviakin hommia; yhdessä he m.m. perustivat ensimmäisen tiilitehtaan paikkakunnalle, joka nykyisinkin on tunnettu tiiliteollisuuspaikka.

1862 kulki ensimmäinen juna Helsingistä Hämeenlinnaan, ja rautatie oli siis valmis. Antti Ahlberg otettiin Leppäkosken rataosan ratamestariksi. Hän sai asunnon valtion puolesta. Perheen kotina tuli tästä lähtien olemaan pieni punainen rakennus, jonka vieläkin voi nähdä junan ikkunasta, kun kulkee Leppäkosken aseman ohitse. Ennen aivan uneliaalle paikkakunnalle alkoi rautatien valmistuttua viritä liike-elämää. Jo 1860-luvulla Antti Ahlberg sai rakentaa huvilan kenraali Julius Mickwitzille, joka valitsi Leppäkosken kesänviettopaikakseen. Tämä herra oli hyvin innostunut tukkikauppoihin ja sai Ahlbergista itselleen hyvän apulaisen. Ahlberg kulki ostelemassa metsiä, ja Mickwitz oli häneen hyvin mieltynyt: kerrotaan, että heidän välinen sopimuksensa oli sellainen, että voitot oli pantava tasan, mutta mahdollinen tappio tuli Mickwitzin maksettavaksi. Ja Ahlberg tuntuukin näinä vuosina menestyneen hyvin. Hänellä oli luottoa pankissa, kuten oikealla liikemiehellä ainakin, ja 1870-luvun alussa hän osti itselleen Taappola nimisen tilan. »Minä teen rahaa vaikka -tuohesta», hän kuuluu näihin aikoihin sanoneen, ja joskus hän ehkä ansaitsi hyvinkin. Mutta Ahlberg ei nähtävästi osannut hallita rahoja, köyhäksi hän ainakin jäi. Taappolaa hän piti hallussaan vain vuoden, ja toisinaan kuuluu sattuneen, että ulosottomiehet tulivat vierailulle ratamestarin asuntoon.

Kun Ida Aalbergin nimeen läheisesti liittyvät iltahuvit 1870-luvulla tulivat muotiin paikkakunnalla, oli Antti Ahlberg mukana niitä järjestämässä ja ohjelmaa suorittamassa. Hän esiintyi monta kertaa näyttelijänä ja sai varsinkin Hoppulaisestaan »Murtovarkaudessa» paljon kiitosta. Suuren tyttären inspiratsioni ja kyky haltioitua näyttämöllä saattaa olla suorastaan isältä peritty lahja: Antti Ahlberg ihmetteli itsekin äkillisiä mieleenjohtumia, jotka hän toteutti näytellessään ja jotka vaikuttivat voimakkaasti yleisöön. Hänen sanotaan olleen mestari keksimään koomillisia vuorosanoja omasta päästään, ja vastanäyttelijät saattoivat olla pahassa pulassa koettaessaan pitää puoliaan hänen vilkasta mielikuvitustaan ja nopeaa älyään vastaan. Mutta iltahuveistakaan ei Ahlbergille koitunut yksinomaan kunniaa, sillä usein sattui, että hän esiintyi niissä juopuneena, ja silloin hän pyrki lähentelemään naisia, tai oli pelättävissä, että hän nostaisi tappelun.

Siitä, että Antti Ahlberg selvänäkin oli sydämikkö ja saattoi hakea oikeutta väkivaltaisin keinoin, on olemassa paljon kertomuksia. Niinpä kerran, kun eräs ratatöissä ollut työmies Leppäkosken sillan luona oli väittänyt, että Ahlberg oli pidättänyt pyhäpäivänä tehdystä työstä palkan, tämä kimmastui ja kävi mieheen käsiksi. Tällä kertaa Ahlbergin kuitenkin sanotaan kohdanneen väkevämpänsä, ankarassa yhteenotossa häneltä repesi paita, ja kun hän lähti poistumaan, huusi työmies hänen jälkeensä: »Miesten palkan pidättäjä ja ruununvaras, luuletko minua hakkaavasi kuten muita miehiä!» Tämä oli sentään liikaa. Ahlberg oli mennyt omalla rannallaan olleelle lautalle ja sillä seisoen melonut takaisin miehen luo hokien: »Vai olen minä miesten rahojen ja ruunun rosvo?» ja päästyään luo oli lauttaseipäällä pieksänyt herjaajansa tainnoksiin ja lopuksi heittänyt seipään poikittain maassa maanneen miehen päälle ja lausunut: »Anna sinä nyt minua selkään!» Vielä vanhoillaankin hänen sanotaan pystyneen kurittamaan erästä tunnettua tappelupukaria.

1880-luvun puolivälissä Antti Ahlberg, erään liian ankaran hummauksen jälkeen, päätti tehdä kääntymyksen parempaan elämään. Hän sai uskonnollisen herätyksen, ja hänen asunnossaan, jossa aikaisemmin oli tanssittu ja pidetty kekkereitä, pantiin nyt toimeen seuroja. Talon isäntä saattoi vieraidenkin läsnäollessa langeta lattialle polvilleen ja rukoilla hartaasti. Antti Ahlberg oli nimittäin uskonasioissa laestadiolainen, hihhuli, ja seurusteli nyt saarnamiesten ja hengellisten puhujien kanssa. Uskonnollista herätystä ei kuitenkaan kestänyt kolmeakaan vuotta.

Vaikka Antti Ahlbergin luonteessa olikin suuria varjopuolia, on häntä kuitenkin Leppäkosken aseman tienoilla mainittu »ylen hyväksi mieheksi». Hän oli auttavainen ja antelias, hänen sanotaan menettäneen rahoja ruvetessaan takausmieheksi, hän pelasti rohkeudellaan ja neuvokkaisuudellaan ainakin kolme kertaa ihmishengen. Jo Leppäkosken kartanossa ollessaan hän kerran, kun oli kyyditsemässä tuomari Spårea, oli osoittanut tavatonta miehuutta ja päättäväisyyttä. Vaunupari, jota Ahlberg ajoi, oli pillastunut ja ohjat olivat katkenneet, Lähellä oli koski ja näytti varmalta, että vaunut matkustajineen suistuisivat sinne, koska tulvavesi oli vienyt ylijohtavan sillan. Antti Ahlberg oli silloin nopeasti kavunnut pitkin vaunujen keskiaisaa hevosten suupieliin ja suitsista riippumalla saanut taltutetuksi vauhkoutuneet syöttiläät. Tämä tapahtui vasta jyrkänteen reunalla. Reippaasta teostaan Antti Ahlberg sai palkinnoksi kunniamitalin. Toisen kunniamitalin hänen kerrotaan saaneen siitä, että hän uimalla ja sukeltamalla pelasti rautatietöiden tarkastajan, joka pimeässä oli suistunut lautalta jokeen ja jo ennättänyt vaipua joen pohjaan. Erään hukkumaisillaan olleen pienen tytön hän niinikään toi uimalla maihin. Ehdoton pelottomuus on ehkä se Antti Ahlbergin ominaisuus, josta häntä kotipaikkakunnallaan enimmän on ihailtu ja josta siellä vieläkin kerrotaan tarinoita. Kun hän kerran kovakouraisesti rankaisi erästä suurikokoista ja voimakasta pohjalaista, niin tämä alakynteen joutuneena pyysi armoa ja kehoitti Ahlbergia lähtemään sovintojuhlille. Toiset kielsivät Anttia lähtemästä sanoen, että pohjalainen äkäisine veljineen kostaisi ja puukottaisi hänet sovintojuhlassa, mutta Antti Ahlberg lähti empimättä miehen mukaan, eikä hänelle mitään pahaa tapahtunutkaan.