Part 22
Skandinaavian kiertueen aikana kierteli Suomen ja ulkomaiden lehdissä tietoja, että Ida Aalberg lähtisi Englantiin ja Amerikkaan tehdäkseen taiteensa tunnetuiksi siellä. Todellisuudessa hän — lepäiltyään ylenmääräisistä matkarasituksista Kristianian lähistöllä parisen viikkoa — saapui lokakuun loppupuolella kotimaahan, mistä jatkoi matkaa Pietariin.
Vielä näytäntökautena 1894—1895 Ida Aalberg esiintyi useita kertoja vierailijana Suomalaisessa teatterissa. Hän näytteli eräitä vanhoista loisto-osistaan, Reginaa, Kirstiä, Maria Stuartia, ja esiintyi lisäksi uudessakin osassa Ritana Ibsenin »Pikku Eyolfissa». Sanomalehdistä päättäen helsinkiläisen yleisön suhtautuminen häneen oli yhtä lämmin ja innostunut kuin aina ennenkin: katsomo täynnä ja kukkuraista kiitosta arvostelijain puolelta. Tällä kertaa — ja se onkin ehkä ainoa kerta — Kaarlo Bergbom kuitenkin vain empien ja tinkien pyysi Ida Aalbergin avustusta, ja vaikka hän toukokuussa 1895 ilmoittaa sisarelleen Turusta, että Ida Aalberg on siellä annetussa »Maria Stuart» näytännössä ollut tavattoman hyvissä voimissa ja vaikuttanut muihin näyttelijöihin oikein säkenöivästi, hän tuskin lienee ollut aivan tyytyväinen tämän näytäntökauden vierailuihin. Bergbomien kirjeenvaihdosta vuodelta 1896 näkee, että he tekivät suuren erotuksen tämän ja edellisen vuoden välillä. Ida Aalbergin vierailuista 1896 Emilie Bergbom kirjoitti:
»Ida Aalbergin vierailu oli hyvin onnistunut, se oli aivan toista kuin viime vuonna, jolloin yleisö kohteli häntä kylmästi. Kaikki hänen monet tuhmuutensa olivat silloin liian tuoreessa muistissa, mutta nyt ne oli kutakuinkin unohdettu.» —
Kevätkaudella 1896 Ida Aalberg esiintyi Suomalaisessa teatterissa kolmessa uudessa osassa: Lady Macbethina Shakespearen »Macbethissa», Kleopatrana saman kirjailijan »Antonius ja Kleopatra» draamassa ja Elisabethina Hermann Sudermannin »Onnen sopukassa». Helsingin sen ajan arvovaltaisimman kriitikon »Hufvudstadsbladetin» avustajan Werner Söderhjelmin arvosteluista ei täysin löydä syytä Bergbomien suureen tyytyväisyyteen. Arvostelija tosin sanoo, että näyttelijättären taide on paikoitellen ollut erinomaisen vaikuttavaa, mutta Shakespearen draamojen tulkitsemista käsitellessään hän tekee yksityiskohtaisia huomautuksia Ida Aalbergin käsitystä vastaan.
Söderhjelmin näyttämökritiikki lähtee kirjalliselta pohjalta. Lady Macbethin olisi Söderhjelmin mielestä pitänyt olla voimakkaampi, vallanhimoisenpi ja julmempi kuin miksi Ida Aalberg hänet teki. Varsinkin alkukohtauksissa näyttelijätär oli ollut liian lempeä ja liian naisellinen. Kuningasmurha-kohtauksessa arvostelija myöntää Ida Aalbergin loistavasti esittäneen pelon ja tyydytyksen välistä ristiriitaa ja merkitsee, tosin silloinkin eräitä vastakkaisia huomautuksia esittäen, että kappaleen loppupuolella näytteleminen kohosi voimaltaan ja rohkeudeltaan näyttelijättären huippusaavutusten veroiseksi.
Lady Macbeth on yhtä problemaattinen luonne kuin Shakespearen muutkin suuret luomat, ja on mielenkiintoista havaita, että suuret näyttelijättäret ovat hyvin erimielisiä osan tulkitsemisesta. Adelaide Ristori on elämäkerrassaan kuvannut omaa luomaansa, ja hänen kuvauksestaan näkee, että hän on käsittänyt tuon naisen perusominaisuudeksi vallanahneuden ja kunnianhimon. Oman käsityksensä tueksi Ristori vetoaa historiallisiin tietoihin siitä, miten aikaisempi, englantilainen, näyttämösuuruus Mrs. Siddons oli tulkinnut tuota luonnekuvaa. Ristorin luoma olisi, siltä tuntuu, vastannut Söderhjelmin vaatimuksia. Mutta Ida Aalberg oli nähnyt 1880 Charlotte Wolterin aikoinaan niin suunnattoman suosion saavuttaneen Lady Macbethin. Wolterin lähtökohtana oli rakastava nainen, ylenmäärin miestään rakastava nainen, joka rakkautensa luonnottoman intohimoisen hehkun vuoksi joutuu kauheiden rikoksien tielle. Ida Aalberg on saattanut myöskin nähdä Ellen Terryn Lady Macbethina — hänen häämatkansa aikoina Terry esitti tätä osaa Lontoossa, ja Ida Aalbergin kirjeenvaihdosta selviää, että hän näki Terryn ainakin jossain osassa — ja eräästä Terryn muistelmakirjoituksesta näkyy, että hänen käsityksensä on ollut lähellä Wolterin käsitystä tästä osasta. Terry kirjoittaa:
»Tässä lyhyessä osassa — lyhyessä sanainsa lukumäärään nähden, mutta kuinka pitkiä näköaloja ja suuria mahdollisuuksia siitä avautuukaan näyttelijättärelle! — ei ole yhtään riviä, joka ei osoittaisi, että Macbethin kunnianhimon ja rikoksen »rakkahin osatoveri» on _nainen_, nainen hermostuneessa voimassaan, nainen rakkaudessaan ja, ennenkaikkea, nainen naisellisine ominetuntoineen.» —
Terry vetoaa hänkin Mrs. Siddonsiin. Hän kyllä tietää, että tämän Lady Macbeth on ollut miehekäs ja lujatahtoinen ja voimakasryhtinen, mutta nuo ominaisuudet johtuivat siitä, ettei näyttelijätär, jolla oli kyömynenä, sysimusta tukka ja komentajan käytös, voinut muuta olla. Terry vetoaa Siddonsin muistiinpanoihin, joissa tuo näyttelijätär sanoo, että Lady Macbethin pitäisi olla »kaunis, naisellinen, ehkäpä suorastaan hento ja hauras.» Tiedetään myöskin, ettei Mrs. Siddons katsonut itseään oikein sopivaksi tuohen osaan. —
»Macbeth» ei muodostunut suuren yleisön kappaleeksi, se on liian synkkä tehotakseen siihen. Mutta Ida Aalbergin esiintyminen Kleopatrana muodostui näytäntökauden 1895—1896 suurimmaksi menestykseksi. Söderhjelm säilytti kuitenkin siihenkin nähden hyvin kriitillisen asenteen. Kleopatrassa on kaksi naista, hän väitti: majesteetti, »maailman päivä», kuten Antonius häntä nimittää, rikkaan kulttuurin loistava tuote — ja toiselta puolen taas nainen, keikaileva ja rahvaanomainen nainen, jolla voisi sanoa olevan mustalaisverta suonissa. Arvostelija väittää Ida Aalbergin pystyneen esittämään vain jälkimmäistä puolta Kleopatrassa — sitä kuitenkin verrattoman vivahdusrikkaasti ja voimakkaasti —, mutta Shakespearen kuvaamaa majesteettia ja kuningatarta Ida Aalberg ei ollut voinut kuvata, ja Shakespearen suuri tyyli oli puuttunut esitykseltä. Ja arvostelija väittää aivan toisin kuin esim. paria kolmea vuotta aikaisemmin Juhani Aho ja aivan toisin kuin mitä Ida Aalbergin taiteilija-olemuksesta yleensä on väitetty, että näyttelijättären taiteen suunta viittaa niin ehdottomasti nykyaikaiseen ohjelmistoon, ettei Shakespeare sovi hänen esitettäväkseen: olisi parempi, että Ida Aalberg näyttelisi Sardoun Kleopatraa eikä Shakespearen.
Mahdollisesti Ida Aalberg keväällä 1891 Pietarissa näki Dusen Kleopatran — sitä ei kyllä huomaa hänen kirjeistään, mutta se on todennäköistä, koska Duse silloin esitti osaa, ja ainakin jokin pietarilainen arvostelija piti sitä italialaisen näyttelijättären parhaana luomana — ja varmaa on, että Eleonora Dusenkaan Kleopatrassa ei ollut sitä »suurta tyyliä» ja majesteettisuutta, jota kirjallisuudentuntija Söderhjelm suomalaisen näyttelijättären esityksestä kaipasi. Dusen hermotaide ei voinut esittää majesteetteja »suureen tyyliin»! Mutta Ida Aalberg oli todennäköisesti 1896 tavallaan paljon modernimpi kuin hän oli ollut aikaisemmin, ei ainoastaan Duse-näytäntöjen vaikutuksesta, vaan myöskin senvuoksi, että hän Bergbomista luovuttuaan oli kiertueilla esittänyt toisen modernin osan toisensa jälkeen. »Thérèse Raquin», »Sylvi», »Noora», »Kamelianainen» olivat viime vuosina olleet tehtäviä, joissa hän useimmin oli esiintynyt. Ne painoivat luonnollisesti määrätyn leiman hänen taiteelliseen suoritustapaansa, sillä lienee varmaa, että suuret osat muodostavat tavallaan maneeria ja vaikuttavat näyttelijän myöhempään tuotantoon.
»Onnen sopukka» kuului moderniin ohjelmistoon, ja Ida Aalbergista Elisabethina tuossa kappaleessa Söderhjelm on julkaissut lämpimästi kiittävän arvostelun. Suomenkielisten lehtien arvostelut olivat kaikista kolmesta osasta niin kiittäviä kuin suinkin osattiin kirjoittaa.
Kevätkaudella 1897 Ida Aalberg taas vieraili Suomalaisessa teatterissa. Bergbomit olivat ihastuksissaan ja väittivät häntä suuremmaksi kuin koskaan ennen. Hänen uusi luomansa, Magda Sudermannin »Kodissa», sai mitä parhaan vastaanoton. Näytteeksi tästä ote »Uuden Suomettaren» kritiikistä:
»Jännityksellä kai moni odotti eilistä iltaa. Rouva Ida Aalbergia ei taas vähään aikaan oltu nähty ja viime aikoina on aina totuttu jokaisena uutena kertana näkemään hänet hiukan toisen luontoiseksi kehittyneenä aivan kuin vieläkin suurempaan mestariuteen täysikelpoisena. Teatteriin meni sellaisella tunteella, kuin jotain sellaista elettävää odottaissa, jota ei kovin monasti satu. Eikä tämä jännitys ja odotus ollut aiheeton, vaan illan vaikutus sen oikeutti. Näyttelijä sellainen kuin Ida Aalberg, hänestä voi sanoa, että hän esittää tehtävänsä. Hän luo roolinsa uudestaan ja aivankuin elää muutamassa tunnissa kokonaisen elämän iloineen ja suruineen. Niin kävi eilenkin. Vaikkapa oli jo ennen nähnyt kappaleen tai sen lukenut, niin entinen vaikutus oli kuin mitättömiin mennyt. Se Magda, jonka Ida Aalbergissa näemme, oli kaiken aikaa pienimpiinkin yksityiskohtiin saakka niin syvästi läpi-eletty, että se muodostui entisestä riippumatta aivan itsenäiseksi taidehiomaksi, jonka vaikutus oli vakaava ja vastustamaton. Ehdottomasti tulee tällaista näyttelemistä seuratessaan ajatelleeksi, että tekijällä työssä on pienempi osa kuin näyttelijällä.
Suureksi osaksi riippuu se myötätuntoisuus, mitä Magdan edustamaa katsantokantaa kohtaan voi tuntea, siitä kuinka hän tämän oikeutta puolustaa. Rouva Ida Aalberg tietysti jos kukaan on omansa saamaan lausuttavaansa oikean painon, esiintymiseen oikean värityksen. Kuin säkeninä singahtavat sanat hänen suustaan ja terävästi iskeytyvät ne jokaiseen mieleen.
Magda esiintyy »Kodissa» vasta toisessa näytöksessä. Mutta kylläpä hän kuitenkin heti paikalla saa kuulijat valtaansa. Kun Magda kolmannessa näytöksessä sitten kertoo kärsimyksistään, taisteluistaan, joista kuitenkin vihdoin oli voittajana selviytynyt, vaikkakin siveellisesti siipirikkona, — niin kostui salissa monen silmä. Sydämen hehkuvinta tulta on Sudermann tässä saanut Magdan sanat huokumaan. Mutta ainoastaan Magda sellainen kuin Ida Aalberg, joka oman persoonansa parhaammuuden repliikkeihin purkaa, saa sanoissaan kaiken sen esiin, mitä tämän tuhlaajatyttären mielenpurkaukset eilen ilmaisivat.»
* * * * *
1894 Ida Aalbergin taide oli valloittanut Tukholman. Jo seuraavana vuonna häntä tahdottiin vierailemaan kuninkaalliseen Dramaattiseen teatteriin, mutta sillä kertaa asia jäi sikseen. Vasta syksyllä 1896 hän teki vierailumatkan Ruotsin pääkaupunkiin, mutta tällä kertaa hänellä ei ollut erikoisempaa onnea. Hän esitti Elisabethia »Onnen sopukassa», ja Tukholman lehdillä ei ollut mitään huomauttamista itse näyttelemistä vastaan — ainoastaan murteellinen ruotsinkieli sai lievän moitteen —, mutta Sudermannin kappale havaittiin kiinnottomaksi ja vähäpätöiseksi. Gustaf Fredrikson, joka siihen aikaan oli Dramaattisen teatterin johtajana, oli aikonut ottaa ohjelmistoon Ida Aalbergin varalle joko Hedda Gablerin tai Nooran. Ne tuumat kuitenkin raukesivat, ja Ida Aalbergin vierailu Tukholmassa päättyi riitaan ja epäsopuun.
Tultuaan vapaaherratar Uexküll-Gyllenbandiksi Ida Aalberg oli joutunut läheisiin tekemisiin muutamien pietarilaiseen aristokratiaan kuuluvien henkilöiden kanssa. Kreivitär Prozor, joka kuului hänen tuttavapiiriinsä, oli kirjoittanut »Vanda» nimisen draaman, ja Ida Aalberg oli luvannut esittää sen Tukholmassa. Dramaattisen teatterin johdolla ei aluksi tunnu olleen mitään sitä vastaan, että »Vanda» otettaisiin ohjelmistoon. Myöhemmin kappale kuitenkin päätettiin jättää esittämättä, ja Tukholmassa huhuiltiin, että niin tapahtui Ida Aalbergin toivomuksesta, että hänen ja kreivitär Prozorin välit olivat siitä syystä rikkoutuneet ja että hän oli muka menetellyt vilpillisesti venäläistä kirjailijatarta kohtaan. Huhuissa ei tunnu olleen perää, Gustaf Fredrikson ainakin nimenomaan torjuu ne kirjeessään Ida Aalbergille ja toteaa, että »Vandan» jättäminen on johtunut teatterinjohdon toimesta ja vierailun lyhyydestä.
Millaisen lopun tämä Tukholman matka sai, voi aavistaa eräästä lähdön hetkellä laaditusta kirjekonseptista, jossa sanat on aiottu Gustaf Fredriksonille:
»Herra Johtaja!
Minä en voi hyväksyä sitä tapaa, millä Te Dramaattisen teatterin johtajana olette kohdellut minua. Saan senvuoksi ilmoittaa Teille, että minä, jos »Odetten» [»Odetten» vuoksi oli »Vanda» päätetty jättää pois, sittemmin ei kummankaan esittämisestä tullut mitään.] esitystä lykätään, heti matkustan. Minun täytyy silloin jättää asiani Venäjän ministerin ja jonkun ruotsalaisen asianajajan haltuun. Kuitenkin pyydän Teitä heti järjestämään taloudellisen puolen. Paitsi laskua niistä palkkioista, jotka saan näytäntöilloista, joina olen esiintynyt, minun, sen pahempi, pitää lähettää Teille laskuja useammista puvuista niihin kahteen kappaleeseen, joissa minun sopimuksemme mukaan olisi tullut esiintyä.»
XVI.
UUSI KOULU.
Molemmissa avioliitoissaan Ida Aalberg yhdisti elämänkohtalonsa lakimieheen. Juridisesta kouluutuksestaan huolimatta hänen molemmat elämänkumppaninsa olivat kumpainenkin suuria idealisteja. Alexander Uexküll-Gyllenband oli kuitenkin verrattomasti suurempi idealisti kuin Lauri Kivekäs.
Lauri Kivekäs oli tavallaan ollut eetillinen filosofi hänkin — hän oli omaksunut maailmankatsomuksen, jonka tunnussana oli kansallisuusaate. Hänen filosofiansa lähti elävästä elämästä semmoisenaan, ja sillä oli selvät, joskin rohkeat ja hyvin käytännölliset päämäärät. Lauri Kivekäs oli tyypillinen suomalaisen luonteen edustaja, raju, häikäilemätön, rohkea, kiihkeä, jos oli kysymys taistelusta, mutta pehmeä kuin vaha, helposti ohjattava, empivä, jos hänelle haasteltiin lemmen kieltä. Tälle miehelleen Ida Aalberg puhui melkein aina rakkauden sanoja, ja heidän avioliitossaan ei ollut syviä, ainakaan maailmankatsomukseen ja luonteitten erilaisuuteen perustuvia ristiriitoja. Heidän ristiriitansa olivat tavallisen todellisuuselämän ristiriitoja, niistä puuttui teoreettinen pohja.
Alexander Uexküll-Gyllenband oli ikivanhan saksalaisen suvun jäsen. Hän tunsi itsensä germaaniksi, mutta hänen esi-isänsä olivat lähes parisataa vuotta toimineet slaavilaisuuden päämaassa, Venäjällä. Kansallisuusaate ei hänelle muodostunut miksikään kipeäksi persoonalliseksi kysymykseksi, siihen nähden olivat jo esi-isät saaneet tehdä ne kompromissinsa, joita yksityisen ihmisen elämänonni edellyttää. Ida Aalbergin toinen mies, vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband, oli kaikilta taipumuksiltaan kosmopoliitti. Hän katsoi elämää ja sen ilmiöitä yleisinhimilliseltä näkökulmalta.
Eräässä Ida Aalbergin kuoleman jälkeen lähettämässään kirjeessä, joka silloin oli tarkoitettu salaiseksi, mutta josta hän kuitenkin otti itseään ja jälkimaailmaa varten tarkan jäljennöksen, vapaaherra Uexküll-Gyllenband on käsitellyt Ida Aalbergin suhdetta kumpaankin aviomieheensä. Niin jäävi kuin hän olikin antamaan lausuntoa tuossa asiassa, ei voi kieltää, että hän on koettanut katsoa sitä objektiivisesti. Tärkein kohta tuosta kirjeestä kuuluu:
»En ole milloinkaan tuntenut Lauri Kivekäs-vainajata. Tunnen häntä vain siitä, mitä olen kuullut toisilta ja mitä vaimoni itse on hänestä minulle kertonut. Näin on muodostunut minulle kuva voimakkaasta, mutta yksinomaan _politiikkaan_ taipuvaisesta ja suuntautuneesta luonteesta, niin, vieläpä poliittis-_agitatoorisesta_ luonteesta. Mutta vaimoni on kertonut myöskin monista jaloista piirteistä hänessä ja monista ritarillisista teoista, joita hän Kivekkään puolelta sai kokea — — —
Lopulliseksi ja määrääväksi tosiasiaksi tästä kaikesta kuitenkin jää, että vaimoni _ei_ ensimmäisessä avioliitossaan ollut onnellinen ja että Lauri Kivekäs tässä viisi vuotta kestäneessä avioliitossa jäi hänelle _vieraaksi_.
Lauri Kivekäshän ei ollutkaan mikään taiteilija. Hän kuului kokonaan siihen Teidän kansallisen elämänne _ensimmäiseen_ kehityskauteen, jolloin poliittiskansallinen näkökanta oli kaiken muun yläpuolella. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta käsittää Ida Aalbergin oikeata ja syvintä olemusta, joka oli kauttaaltaan taiteilijan. Taikka: _silloin_ oli vielä liian _varhaista_, jotta tämä olisi käsitetty. Teidän kulttuurinne ei ollut vielä tarpeeksi kypsä siihen, mikä kuitenkin jo _eli Ida Aalbergissa_.
Siksi Lauri Kivekäs ei milloinkaan tullut todella _läheiseen henkiseen_ suhteeseen Ida Aalbergin kanssa; ei milloinkaan sellaiseen suhteeseen kuin esim. Perander ja Edelfelt — puhuakseni vain kuolleista — olivat häneen.» —
Vapaaherra Uexküll-Gyllenband epäilemättä oli oikeassa siinä, että Lauri Kivekkäällä ei ollut vaimonsa taiteeseen mitään läheistä suhdetta. Ja jos onnellisen avioliiton perusedellytykseksi katsotaan yhteistä henkistä työtä, voitaneen suuriakaan liioittelematta sanoa, että hänen, Alexander Uexküll-Gyllenbandin avioliitto Ida Aalbergin kanssa on onnellisimpia, mitä historia tuntee.
Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli hyvin kasvatettu ja ritarillinen mies. Ulkonaisesti hän oli niin vaatimaton kuin tuskin kukaan muu. Suomen seurusteluoloihin tottuneesta hänen rakastettava kohteliaisuutensa ja sydämellinen palvelevaisuutensa tuntui melkein ainoalaatuiselta. Ida Aalbergin eläessä hänen hieno vaatimattomuutensa oli niin suuri, että vain harvat tiesivät hänen jotakin merkitsevän vaimonsa taiteilija-kutsumukselle. Edempää katsoen hän näytti vain Ida Aalbergin nöyrältä palvelijalta, joka totteli herrattarensa pienintäkin viittausta.
Varsin tuoreessa muistissa on, kuinka äärettömän hartaasti ja innostuneesti vapaaherra Uexküll-Gyllenband Ida Aalbergin kuoleman jälkeen palvoi vaimovainajansa muistoa. Hän perusti Ida Aalberg-teatterin, johon yritykseen hän uhrasi varallisuutensa, hän kirjoitti pitkiä, oudon dialektiseen tyyliin laadittuja sanomalehtikirjoituksia, jossa koetti selittää Ida Aalbergin taidetta kuvaillen sitä näyttämötaiteen ihanteeksi ja tulevaksi päämaaliksi, tai saarnasi aikakauden taidekritiikin pintapuolisuutta ja ymmärtämättömyyttä vastaan. Häntä ei ymmärretty, ja hänen palvontansa muodostui taisteluksi ympäristöä ja oloja vastaan. Hän sortui tuossa taistelussa. Jo ennen kuolemaansa hän vaikutti murtuneelta mieheltä, mieheltä, joka oli saanut liian katkeria kokemuksia ihmisten pienuudesta ja ihanteitten häviöstä. Eräs niistä, jotka näkivät hänet hänen yksinäisillä vaelluksillaan Helsingin kaduilla, sanoi hänen loppuaikoinaan tuoneen mieleen jonkun Ibsenin synkistä ja katkerista henkilökuvista, mutta suurelle joukolle hän pikemminkin olisi ollut Cervantesin »murheellisen muodon ritari», joka oli noussut taisteluun tuulimyllyjä vastaan.
Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin vaatimattomuus esiintyy suurena ja kauniina myöskin Ida Aalbergin kuoleman jälkeen. Hän ei tuonut yleensä itseään ja omaa persoonaansa esille. Kaikki, mitä hän teki ja toimitti, tapahtui ikäänkuin Ida Aalbergin nimen suojassa tai Ida Aalbergin nimen ja muiston suojaamiseksi. Kun hän joutui erimielisyyksiin jonkun kanssa — ja niin tapahtui lakkaamatta —, hän mielellään tahtoi masentaa vastustuksen vetoamalla auktoriteettiuskoon: Ida Aalberg ajatteli tästä asiasta toisin kuin Te, siis Te olette väärässä.
Vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenbandilla, niin itsensäkieltävä ja vaatimaton kuin hän olikin, oli kuitenkin se ehdoton vakaumus, että Ida Aalbergista tuli todellinen ja suuri taiteilija vasta sen jälkeen, kun he olivat toisensa löytäneet. Hän sanoi joskus aivan suoraan: »_Minä_ olen Ida Aalbergin luonut.» Tuommoisia sanoja hän tosin lausui asiaanperehtymättömille vain ikäänkuin vahingossa, hän käytti niitä vieraan kanssa puhuessaan vain kiihkollaan jouduttuaan, mutta lukemattomista seikoista selviää, että hän itse ajatteli niin ja että hän itse vuorenvankasti uskoi tuohon käsitykseen.
Tosiasia onkin, että Ida Aalbergin avioliitto Alexander Uexküll-Gyllenbandin kanssa oli kaksikymmentä vuotta kestävä koulu, jossa edellinen oli oppilaana, jälkimmäinen opettajana.
* * * * *
Seikkailevalla häämatkallaan vapaaherra Uexküll-Gyllenband, kun avioliitto sittenkin oli solmittu, oli aikonut ruveta asianajajaksi Riikaan. Tämä aie kuitenkin raukesi, ja nuori pari asettui Pietariin, missä vapaaherra sittemmin ansaitsi toimeentulonsa virastovirkamiehenä. Hänen tiedetään m.m. toimineen Suomen ministerivaltiosihteerin virastossa. Joskus hänellä sanotaan olleen parikin tointa yhtaikaa.
Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandilla tuntuu olleen nuoruudestaan asti tapana merkitä paperille melkein kaikki kokemuksensa ja mietelmänsä. Avioliittonsa alkuaikoina hän yhä edelleenkin näyttää suunnitelleen suuren, käänteentekevän filosofisen teoksen kirjoittamista. Königsbergiläinen Immanuel Kant oli saavuttanut maailmanmaineen kirjallaan, jonka nimi oli »Kritik der reinen Vernunft». Samanlainen suurtyö lienee väikkynyt nuoren aatelisen filosofian harrastajan mielessä, kun hän erään suuren vihon kanteen on merkinnyt: »Entwurf einer reinen Philosophie», mutta valitettavasti tuo vihko on jäänyt — aivan tyhjäksi. Irtonaisista paperipalasista, joihin hän on merkinnyt ajatuksen juoksuaan ja joista — niin paljon kuin niitä on säilynytkin — suuri osa lienee joutunut hukkaan, ei saa mitään kokonaiskäsitystä, ne ovat aforismeja ja niiden abstraktisuudesta jää lukijalle vahva »qvasifilosofian»[26] sivumaku. On kuitenkin myönnettävä, että näiden ajatussirpaleiden pohjana on persoonallisia elämyksiä. _Puhtaus_ tuntuu olevan hänen filosofiansa ydinkäsitteitä; se ja koko tuon filosofeeraasimisen abstraktinen luonne löytänevät selvityksen muualtakin kuin kirjaviisaudesta: tuntuu luonnolliselta, että aristokraattinen äiti oli lapsuudesta asti varjellut poikaansa joutumasta liian läheiseen kosketukseen pahan maailman kanssa. Mutta vielä useammin kuin sana _puhtaus_ esiintyy hänen kirjoituksissaan sana _vapaus_. Avioliiton alkuvuosina se sana on ytimenä kaikissa niissä purkauksissa, joissa hän valittaa käytännöllisen elämän asettamia kahleita ja huokaa rahallisen raadannan alla: »Minä en anna _pakottaa_ itseäni, tahdon päästä käytännöllisen elämän pakkovallasta, tähden elää mielipiteilleni, tuo käytännöllinen elämä» (Praxis) iljettää minua puolinaisuudellaan», hän tavan takaa ja useissa eri muodoissa toistaa.
Menemällä avioliittoon Ida Aalbergin kanssa vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli, niinkuin jo etukäteen oli aavistanut, joutunut käytännöllisen elämän palvelukseen. Että hän tunsi tehneensä suuren uhrauksen, selviää esim. seuraavista hänen kirjoittamistaan riveistä:
»Olen siis näyttänyt, mitä _paljaalla ajattelemisella_ voi saavuttaa.
Sillä minulle ei anneta _keinoja filosofian harrastamiseen_. Ennen kaikkea ei anneta _joutoaikaa_. Kun isoäitini lahjoitti minulle 10,000 markkaa, käytin siitä puolet _opintoihin_. Sitten olen _mennyt naimisiin_ ja olen käyttänyt _toisen puolen_ tuosta summasta _avioliittoni hyväksi;_ siitä lähtien ovat avioliittoni edut, joskaan eivät ole olleet hallitsevina, olleet ainakin _yhtä tärkeitä_ kuin omat filosofiset harrastukseni.» —
Ida Aalberg ei osoittanut miehensä filosofisille harrastuksille ymmärtämystä, sen on vapaaherra Uexküll-Gyllenband elämänsä lopulla suurella haikeudella todennut. Päiväkirjassa vuodelta 1897 on pari alakuloista merkintää, jotka todistavat, että tässä suhteessa aviopuolisoiden välit eivät vastanneet vapaaherran toivomuksia. Vihon kanteen on Alexander Uexküll-Gyllenband kirjoittanut:
»Tästä on Ida ilman minun lupaani ja puhumatta siitä minulle mitään repinyt pois sivun.»
Itse vihon sisällä on m.m. seuraava kuvaus, joka osoittaa, että vapaaherra avioliittonsa vuoksi oli jo alkanut epäillä omaa kutsumustaan:
»Kun olen levoton, kuljeskelen ympäri — löytämättä rauhaa istumiseen, syömiseen, nukkumiseen. Saan rauhaa vain, kun _ajattelen. —_ En saa rauhaa edes _lukemiseen;_ en edes sanomalehden lukemiseen. Ja kun luen filosofista tekstiä, rupean heti ajattelemaan enkä pääse alkua pitemmälle. — Ja kaiken, mitä ajattelen, tahtoisin saada kootuksi ja kirjoitan sen muistiin; olen kirjoittanut koreja täyteen — ilman, että niillä on mitään arvoa.»