Part 21

Ei _yhtään iltaa_ kolmessa kuukaudessa Ida halunnut valvoa. »Fedran» vuoksi hän ilman muuta valvoi 12 1/4:een asti. – — —

Minulla, jolle elämä on vain _henkeä_, on vaimo, joka ajattelee pukuja ja hattuja, muoteja ja värejä, mieltyy niihin ja _iloitsee_ niistä. Aivan kuin muutkin!» —

Ida Aalberg ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband olivat lähteneet matkalle huhtikuussa. Vapaaherra oli maailmankatsomukseltaan täysi ateisti eikä antanut mitään arvoa kirkolliselle vihkimiselle. Suomessa herätti, kuten esim. näkee Bergbomien kirjeenvaihdosta, tämä vapaa suhde paljon pahaa verta, ja Ida Aalberg tunsi matkallaan, ainakin toisinaan, elävänsä alennustilassa. Ristiriitaisuuksien johdosta, jotka aiheutuivat siitä, että matkatoverien suhteella ei ollut yhteiskunnan pyhitystä, vapaaherra kirjoitti päiväkirjaansa:

»Rakkaani.

Sinä et sittenkään ole _niin vapaa_ kuin luulin.

Se aiheuttaa muutoksen koko asemassani.

Rakastan sinussa sitä, mikä on suurta ja vapaata, en sitä pientä ja epävapaata, mikä sinua sitoo.

Minun pitää tehdä sinut _vapaaksi_ rakkauteni avulla.

Rakkautemme pitää vapauttaa meidät —; sen täytyy yhdistää _meitä_ vapautemme _avulla;_ mutta se ei saa sitoa meidän vapauttamme.

Minun tieni on seuraava:

2—3 vuotta työtä ja vapautta. — Sinä aikana minun pitää löytää ilmaus sille, mikä muodostaa kaiken pyrkimiseni ytimen.

Nyt en saa tahtoa mitään muuta, mikään ei saa tulla esteeksi työlleni.

Nyt en enää saa tehdä mitään kompromisseja enkä suostua esim. kirkolliseen vihkimiseen.

Tie tulee olemaan vaikea.

En voi pyytää sinua mukaani käymään yhdessä tuota tietä. Etkö tahdo mieluummin _odottaa?_

Sinä tiedät: en milloinkaan tule rakastamaan ketään toista naista, ketään toista ihmistä, vain sinua.

Sinä tiedät: rakastan sinua aina ja elän vain sinun rakkaudessasi.

Vain sinussa minä ajattelen, työskentelen ja luon.

Kun olen saavuttanut nimen, aseman ja menestyksen, tulee olemaan korkein _onneni_ saada antaa ne sinulle.

Tahdotko odottaa?

Tahdotko kulkea yhdessä »minun» tietäni?

En saa pyytää sinua mukaani.»

Pessimisti ja kyynikko löytäisi useimmista vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin muistiinpanoista mitä voimakkaimman egosentrisyyden ilmauksia ja väittäisi, että filosofinen kutsumus, johon hän lakkaamatta vetoaa, on vain itserakkautta, ja pitkä dialektiikka, jolla hän masentaa matkatoverinsa, vain verho, jonka takana ei ole mitään muuta kuin hebrealaista vallanhimoa. Epäilemättä tämmöinen tuomio olisi kuitenkin kohtuuton. Melkein jokaisessa kutsumuksessa — niissäkin, joita ihannoidaan suurten ja onnellisten tulosten vuoksi — voi löytää itsekkäitä puolia, ja varmaa on, että vapaaherra Uexküll-Gyllenband puhui omasta kutsumuksestaan vilpittömällä mielellä ja uskoi siihen itse. Hänen filosofisen kutsumuksensa traagillisuus on siinä, että se ei johtanut mihinkään näkyvään tulokseen; jos siinä perspektiivissä arvostelee hänen käyttäytymistään matkalla 1894, ei tuomio ole kiittävä, mutta jos arvostelee mielenlaadun mukaan, joka on oikeampi arvosteluperuste, voi tuskin kieltää kauneutta ja suuruuden piirrettä tuon nuoren miehen luonteessa.

Niin itsepintainen taistelijaluonne kuin vapaaherra Uexküll-Gyllenband olikin, sai hän kuitenkin elämänsä varrella suostua moneen kompromissiin. Ensimmäiset kompromissit, jotka hän matkalla 1894 sai tehdä filosofisen kantansa ja realisen elämän ristiriidassa olivat: kirkollinen avioliitto ja Ida Aalbergin lähettäminen skandinaaviselle kiertueelle.

Elokuun lopulla Hampurista kirjoittamassaan kirjeessä Ida Aalberg kertoo vihkiäisistään Lontoossa Bertha Forsmanille:

»Meidät vihittiin 24 p:nä heinäkuuta k:lo 12 päivällä. Sen teki saksalaisessa kirkossa saksalainen pastori, kun sitä ennen Englannin lain mukainen siviilivihkiminen oli tapahtunut n.s. registraattorin välityksellä. Meidän liittomme ovat siis vahvistaneet sekä laki että profeetat, ja maailma voi rauhoittua. – — — Lykkäsimme tuonnemmaksi vihkimisen, sillä minä tahdoin ensin saada hermoni parannetuksi ja siten tulla terveeksi mieleltäni ja ruumiiltani, lisäsyy lykkäämiseen oli, että kun vanhempiemme vuoksi alistuimme kirkolliseen vihkimiseen, tahdoimme ainakin saada sitä tekemään täysin vapaamielisen papin, joka ei uskoisi dogmeja eikä mystiikkaa. Löysimme sellaisen Lontoosta; se oli eräs tunnettu sveitsiläinen nimeltä Wysard (— hän on sitäpaitsi draamankirjoittaja —), jonka puheet (niitä ei voi sanoa »saarnoiksi») olivat opettavia — kuuntelimme häntä kolmena peräkkäisenä sunnuntaina ja opimme häntä ihailemaan, hän on varmasti reformatsionin edelläkävijä, reformatsionin, joka pian tulee kirkkomme osaksi. Muuten Englanti oli meistä mielenkiintoinen maa. Alexander väittää, että Englannista ensimmäiseksi tulee sosialistinen maa ja että se tapahtuu ilman vallankumousta, vain tuon maan oman voimakkaan kehityksen vuoksi. Se on mahtava kansa, mahtava siksi, että on vapaa. On mielenkiintoista tutustua Englannin valtiomuotoon. Sarah Bernhardtin luonnollisesti täällä näimme ja sitäpaitsi Ellen Terryn ja Irvingin, tuon nerokkaan taiteilijan. Irvingin näyttämöasetus »Faustissa» ja Mefiston näytteleminen oli minusta ihmeellistä. Hän on syvämietteinen taiteilija, jota minä suuresti ihailen ja kunnioitan. _Hän_ vasta on opettanut minua _ymmärtämään 'Faustia'_.»

Ida Aalberg oli Harald Molanderin kanssa tehnyt kirjallisen sopimuksen siitä, että hän syksyllä 1894 lähtisi skandinaaviselle kiertueelle. Esteeksi tuolle matkalle muodostui huono terveys ja vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofia. Pietarissa vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli ilta illan jälkeen istunut Kononovan salissa ja tutkinut Ida Aalbergin taidetta, mutta heinäkuun puolivälissä 1894 hän oli huomannut, että näyttämötaiteella ei ole mitään todellista arvoa. Hän on ilmaissut mielipiteensä paperilla, kirjeen muodossa, mutta hänen esityksensä on niin pitkä, niin suunnattoman vaikeatajuinen ja katkonaiseen tyyliin kirjoitettu — on aivan varmaa, ettei Ida Aalberg jaksanut sulattaa sen logiikkaa — että tähän on parasta ottaa suomalaisena käännöksenä [mikään käännös ei kuitenkaan voisi antaa aivan oikeata kuvaa vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin yksilöllisestä tyylistä] vain helpommin tajuttava alkuosa:

»Lontoossa 15 p:nä heinäkuuta 1894.

Vaimoni!

Juuri nyt sai minut valtaansa ajatus — minä luulen, etten koskaan voi nähdä sinun näyttelevän. Minusta tuntuu nyt siltä kuin tulisin siitä hulluksi.

Sillä: _näytteleminen_ on _minusta_ valhetta; ja päinvastoin.

Mitä paremmin, siis mitä pettävämmin elämää jäljitellen sinä näyttelet, sitä pienempi mahdollisuus on löytää _ulkonaista_, muodollista välikappaletta, jonka avulla voisi erottaa elämän ja elämännäyttelemisen toisistaan. Jos siis näyttelemisessäsi pääset aina elämänpettävään esittämiseen (siis mitä parempaa näyttelemisesi on) — mikä voi silloin taata, ettei sinulle _päinvastoin_ myöskin itse elämä ole paljasta — pettävästi elämää muistuttavaa näyttelemistä?

Ja juuri tuohon mielikuvituselämään sinä _olet_ joutunut, kuten tiedät.

Siksi sinä et vielä ymmärrä ainoata oikeata, filosofista _elämänvakavuutta_.

Jos elämä on niin _vakavaa_, niin se ei silloin voi enää olla milloinkaan, ei ainoassa osassaankaan, näyttelemistä.

Kaikki elämän _näytteleminen —_ (kaiken esteettis-symbolisen taiteen juuret) — on silloin valheellista, elotonta, vain _teennäis_taidetta, ei mitään (elävää) taidetta.» ‒ ‒

Ristiriita, joka vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenbandin kirjoituksessa aiheutuu mielikuvitus-elämän ja todellisen, vakavan elämän rinnastamisesta, muodostaa epäilemättä hänen ja Ida Aalbergin yhteisen elämänvaelluksen keskeisimpiä kysymyksiä.

XV.

SKANDINAAVIAN KIERTUE 1894. VIERAILUNÄYTÄNTÖJÄ.

1894 Ida Aalberg oli mitä tyypillisin diiva. Jo hänen omalla kiertueellaan Suomessa ja Venäjällä näytännöt olivat tähtinäytäntöjä, ja Harald Molanderin syksyksi kokoama teatteriseurue kulki Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa nimellä: »Tournée Ida Aalberg.» Suomalaista primadonnaa lukuunottamatta Molanderin teatteriin ei kuulunut ketään eteväksi tunnettua näyttelijää.

Ida Aalbergin Harald Molanderin kanssa tekemä välikirja takasi hänelle varmat iltatulot. Näyttelijätär sai sen mukaan 25 % näytäntöjen bruttotuloista, mutta lisäksi hänelle oli taattu, ettei palkkio mistään näytännöstä saanut olla Ruotsissa alle 300:n markan, Norjassa ja Tanskassa alle 400:n. Syyskuun 1:sen ja lokakuun 4:nnen päivän välisenä aikana seurue antoi yhteensä 30 näytäntöä. Teatteritoimisto Molander & Grandinsonin Ida Aalbergille antamista tilityksistä näkee, että — niin suuri reklaamintekijä kuin Harald Molander olikin — järjestäjät eivät paljoa rikastuneet. Ruotsissa, varsinkin Tukholmassa ja Göteborgissa meni kaikki sentään sangen hyvin taloudellisestikin, mutta Kööpenhamina muodostui suureksi pettymykseksi ja Kristianiakaan tuskin vastasi toiveita. Ilman »Kamelianaista» olisi kiertue nähtävästi lopettanut toimintansa lyhyeen. Tukholmassa Dumas'n draamalla oli niin suuri yleisömenestys, ettei Vaasa-teatteri riittänyt, vaan täytyi turvautua kuninkaallisen oopperan avarampiin suojiin.

Ida Aalbergin taide joutui tällä matkalla sangen monipuolisen pohdinnan alaiseksi. Hänestä kirjoitetuista arvosteluista yksin vuodelta 1894 voisi muodostaa kokonaisen kirjan, ja vaikka tuolle kokoelmalle tuskin sopisi nimeksi »De laudibus Idae Aalberg», se ei jättäisi pieniltäkään epäilystä siitä, että häntä tuona aikana pidettiin suurena näyttelijänä ja suurena taiteilijana. Hänen ruotsinkielensä tosin havaittiin puutteelliseksi, ohjelmistoa moitittiin monin paikoin hänen vastanäyttelijöitään vielä enemmän, mutta hänen oma näyttämöllinen kykynsä ja vaikutusvoimansa sai kaikkialla tunnustusta.

Gustaf af Geijerstamin »Ord och bild» aikakauslehteen kirjoittamasta arvostelusta saa kokonaisemman käsityksen Ida Aalbergin taiteesta tuona aikana kuin tavallisten sanomalehtien tilapäisistä, kutakin näytäntöä erikseen käsittelevistä kirjoituksista. Geijerstamin arvostelu kuuluu:

»Nykyisen näytäntökauden voi sanoa alkaneen sekä hyvin että huonoin entein. Voidaan epäilemättä pitää hyvänä enteenä, kun näytäntökausi alkaa loistavalla sarjalla näytäntöjä, sarjalla semmoisia näytäntöjä kuin Ida Aalbergin vierailunäytännöt olivat, ja on vielä parempi, kun tietää, että näiden näytäntöjen jälkeen tulee toisia samanlaisia.[24] Mutta ilonpikarissa on katkeraakin makua, joka johtuu siitä luonnollisesta ajatuksesta, että loistavia teatteri-iltoja pääkaupungille — ainakin mitä tulee tragediaan — voivat antaa vain matkustelevat seurueet.

Ida Aalbergista voi liioittelematta sanoa, että hän valloitti Tukholman, ja näin on kaikilta tahoilta tunnustettukin. Kun jälkeenpäin ajattelee noita unohtumattomia iltoja, joita hänen taiteensa on meille lahjoittanut, tuntuu verraten vähän mielenkiintoiselta toistaa _sitä, että_ hän on onnistunut. Kysymys, joka meitä liikuttaa, ei ole enää _questio an_ — puhuakseni »Välskärin kertomuksien» miehekkään kapteenin Larssonin tapaan — vaan pikemminkin _questio quo modo_. Taikka toisin sanoen — mikä olikaan Ida Aalbergin taiteessa se kohottava voima, joka ilmeni niissä draamallisissa näytännöissä, jotka alkoivat syyskuun 1:nä päivänä Vaasa-teatterissa ja loppuivat 10:nä kuninkaallisessa oopperassa.

Ettei se ollut yhteisnäyttely, itsensä näytäntöjen kokonaisvaikutelma, on jo kerta toisensa perästä — ja täydellä syyllä — tullut sanotuksi. Rouva Aalberg on tehnyt n.s. tähtikiertueen saadakseen oman voimakkaan taiteensa tunnetuksi, ohjelmistossa oli melkeinpä yksinomaan loisto-osia, ja pääasiallisesti herra Molanderin ohjausta saatiin kiittää siitä, ettei kokonaisvaikutelma tullut vieläkin huonommaksi kuin miksi se todellisuudessa tuli. Sillä epäsointu kuuluisan vieraan ja hänen ympäristönsä välillä oli todellakin suuri, vaikka muitakin osia toisinaan saatettiin suorittaa ansiokkaasti, ja kappaleiden valinta osoitti sekin, että oli koeteltu hakea sellaisia, joissa naisellinen pääosa hallitsi muiden kustannuksella.

Tahdon heti huomauttaa, että täydellisesti yhdyn siihen käsitykseen, jonka mukaan nykyaikana vallassaoleva tähtinäytteleminen, joka antaa yhdelle taiteilijalle tilaisuuden — kaikesta muusta välittämättä — tehostaa omaa persoonaansa, vaikuttaa suuressa määrin vahingollisesti koko draamallisen taiteen ymmärtämiseen. Yleisö tulee senvuoksi siihen käsitykseen, että näytteleminen, suoritus, on pääasia, kirjallinen tuote sivuasia. Tähtikiertue sekoittaa yhä enemmän ennestäänkin sekavia käsitteitä siitä, mitä mystillinen nimitys »suuri taide» sisältää, ja sen johdosta meidän teatterinjohtajamme tunnustavat yhä ehdottomammin totuutta, että jos vain on käytettävissä suuri, ensi luokan näyttelijä, yleisö sulattaa kaikki puutteet sekä ohjelmistossa että yhteisnäyttelyssä.

Toiselta puolelta on tunnustettava, että, jos yleensä jokin ajankohta on suopea Ida Aalbergin tapaiselle taiteilijalle ja hänen voitolliselle esiintymiselleen, niin juuri nykyinen, jolloin pääkaupungillamme ei ole ainoatakaan todellista tragédienneä. Antaa ilmaus suurille intohimoille, täyttää salonki intohimon myrskyllä, virralla ja hulluudella, joka saa jokaisen sydämen väräjämään kauhusta ihmisluonnon mahdollisuuksien vuoksi, kuvata suuresti intohimoa ja intohimon valtaa — kaikki tuo on meidän oloissamme niin tavatonta, että se on vaikuttanut mieliin kuin puhdistava rajuilma oman teatterimme banaalisuudessa ja on, kuten usein ennenkin, pystynyt näyttämään, että yleisössä — kaiken pinnallisen tähtipalvonnan ohellakin, johon jo aikaisemmin on viitattu — on toinen ja syvempikin tarve, joka on ilmennyt suosionosoituksissa Ida Aalbergille. Juuri tuon tarpeen kieltävät ne, jotka uskovat, että yleisö tahtoo vain nauraa.

Ensimmäisenä vetovoimana on ollut Ida Aalbergin omituinen persoonallisuus ja taide, jossa tämä persoonallisuus ilmenee ja jolla se hurmaa. Sillä Ida Aalbergia ei tarvitse nähdä monta kertaa, ennenkuin huomaa, että hänen persoonallisuuttaan ja taidettaan yhdistävät vahvat siteet.

Ida Aalbergin taide on kehittynyt aina taituruuteen asti. Mutta ei se ole estänyt minua usein jäämästä kylmäksi. Voi tehdä paljon huomautuksia, vaikkapa olisi nähnyt minkä tahansa niistä suorituksista, joita Tukholman yleisölle on tarjottu. Nämä huomautukset voidaan yleensä sisällyttää yhteen ainoaan väitteeseen, joka olisi se, että hänellä sekä liikkeissään että puheessaan on taipumusta _poosiin_, teennäiseen asenteeseen, joka omituisella tavalla ehkäisee vaikutuksen kokonaiselta sarjalta mestarillisesti esitettyjä sielunliikkeitä. Plastiikassa huomaa tämän parhaiten hänen komeilevasta tavastaan, joka vetoaa näyttelijätaiteen hienoimpiinkin hienouksiin, ottaa asentoja ja asemia, jotka eivät aina sovi tilanteeseen, ja puheessa tämän taipumuksen huomaa näyttelijättären pyrkimyksestä toisinaan alleviivata mitä jokapäiväisimpiä repliikkejä tavalla, joka on teatraalinen ja jonka pelastaa vaikuttamasta piinalliselta vain hänen voimakkaasti tehoava persoonallisuutensa. Tarvitsee muistuttaa vain kohtausta »Kamelianaisen» toisessa näytöksessä, jossa hän keskustellessaan kreivin kanssa saa kiivaan kirjeen Armandilta. Rouva Aalberg antaa kirjeen pudota lattialle, palvelustyttö ottaa sen ja kysyy: »Tuleeko vastausta?» Ja tähän kysymykseen Marguerite vastaa: »Ei, ei tule vastausta» Jos on kuullut rouva Aalbergin lausuvan nämä yksinkertaiset sanat voimakkain painotuksin ja laahustavin korostuksin, on tuskin voinut säästyä vaikutelmalta, että luonnoton vuoropuhelu johtuu mitä helpoimmin kiihkeästä halusta saada aikaan efektiä. Samanlaisena esimerkkinä voisi käyttää äkillisiä repliikkejä kauniista ilmasta, jotka keskeyttävät saman näytöksen loppukohtauksen Margueriten ja Armandin välillä. Niin, jos tarkkaan tutkisi Ida Aalbergin esitystä kaikissa niissä osissa, jotka tämän vierailun aikana olemme nähneet, löytäisi monta kohtaa, joihin nähden tuntisi kiusausta käyttää vanhaa yleistä sanontatapaa »liian paljosta ja liian vähästä». Sillä Akilleskantäpää rouva Aalbergin taiteessa lienee siinä, että hän verraten usein haluaa antaa liian paljon, ja tässä suhteessa on häneen verrattava August Lindberg, joka häntä näyttelemistä valtaan muutenkin varsin usein muistuttaa — sekä pahassa että hyvässä.

Mutta semmoisissa luomissa kuin Ida Aalberg meille antoi, voi vain ohimennen viipyä virheissä. Ne kyllä havaitaan ja ne kyllä muistetaankin. Mutta äärettömän paljon suuremmalla intensiteetillä muistetaan rikkautta ja voimaa taiteessa, joka näyttää hallitsevan koko asteikkoa suuresta taituruudesta suureen tunteeseen saakka. Hänen persoonallisuutensa vaikuttaa kaikissakin osissa jollakin tavoin hermostuneelta, ärsytetyltä, kiihkoutuneelta. Rauha, joka johtuu näyttelijätaiteen kaikkien keinojen täydellisestä hallitsemisesta, vallitsee suurissa kohtauksissa, joissa taiteilija on koonnut koko sielunvoimansa saavuttaakseen vaikutelman, joka panee vavahtamaan, tai vallatakseen katsojan kokonaan. Mutta kuumeinen, mittaamaton intohimo näyttää olevan päämaali, johon tämä taide pyrkii, ja juuri tämän esittämisessä Ida Aalbergin taide saavuttaa huippukohtansa.

Niistä harvoista osista, jotka olemme täällä nähneet, voi löytää kaksi vastakkaista puolta: mitä suurimman taituruuden ja vakavan korkean taiteen, joka melkein vaikuttaa vaikenevan hiljaisuuden syvällä voimalla. Hänen taituruutensa on äärimmilleen kehittynyt, joten tuntuu luonnolliselta, että semmoinenkin osa kuin Scriben vanha pöyhkeilynumero, Adrienne Lecouvreur, voi vetää tätä taiteilijaa puoleensa. Kuten tunnettua, kuolee Adrienne kukkavihosta saamastaan myrkystä, erään kilpailijansa myrkyttämänä, ja hänen kuolinkamppailunsa, ainakin semmoisena kuin ranskalainen kirjailija on sen kuvannut, muodostuu voimanäytteeksi jokaiselle esittäjälle. Se muodostuu siksi varsinkin senvuoksi, että koko tuo kohtaus on uskomattoman rajamailla.

Ida Aalberg esitti tämän kohtauksen semmoisella hämmästyttävällä taituruudella, että mieleen johtui pianovirtuosi, joka saattaa yleisön kuumeeseen vain hirvittävän sorminäppäryytensä valtavalla voimalla. Oli hetkiä, jolloin hänen fyysillinen tuskansa vaikutti vain kauhistavasti ja masentavasti jokaiseen katsojaan, ja hän esitti sen ohessa kokonaisen sarjan sielunliikkeitä ja mielenliikutuksia, jotka vain hänen varma taiteensa ja itse persoonallisuuteen taipuisa energia saivat pysymään koossa. Kun hänen »Kamelianaisen» kolmannessa näytöksessä piti kuvata suurta tuskaa, joka kirjailijan esityksessä on saanut matalan ja nolostuttavan yleispätevän ilmauksen, niin tässäkin Ida Aalbergin taide vangitsi kuulijakunnan ja sai sen uskomaan, että tuon komedian ylen teennäisten ajatelmien takana olisi ollut inhimillistä intohimoa, komedian, jonka henkilöt ovat tyyppejä. Ja kun »Kirsti Flemingin» toisessa näytöksessä näimme hyljätyn naisen epätoivon ja tuskan, ilmaisi hän tuon kohtauksen näyttelemisessä hurjuutta ja tehoa, jolla oli käytettävissään kaikki keinot ja joka ei hetkeksikään lakannut tekemästä tarkoitettua vaikutusta.

Kaikki nuo voimakohtaukset epäilemättä ovat enemmän kuin mikään muu kyenneet varmistuttamaan sitä triumfia, joka Ida Aalbergilla oli kaikkien esiintymisiensä jälkeen suuren yleisön silmissä. Mutta niin loistava kuin taiteilija tuommoisina hetkinä olikin, oli hänellä kuitenkin kohtia, joissa hän pääsi vieläkin pitemmälle. Hänen näyttelemisessään yleensä oli kummallisesti sekaantuneina taituruus ja aito, vaikuttava taide, ja olisi sääli, jos muisto edellisestä himmentäisi muiston jälkimmäisestä. Omasta puolestani uskon, että koko »Kirsti Flemingin»[25] paljon ihailtu toinen näytös ei kuitenkaan vastaa niitä yksinkertaisia, suuria vuorosanoja, joissa hän saman kappaleen kolmannessa näytöksessä riemuitsee tietoisuudesta, että on tulemassa äidiksi rakastettunsa lapselle. Voitollinen riemu, joka tuona hetkenä säteilee vuorosanasta, ilmeistä ja liikkeestä, oli itse asiassa taiteilijan triumfi. Ja semmoiset hetket merkitsevät enemmän kuin pisimmällekään menevä teknillinen taito. Ne näet saattavat huomaamaan sisäisen taiteilijavoiman, jonka puuttuessa kaikki taituruus on tyhjää ja merkityksetöntä.

»Verrattakoon tätä silmälläpitäen »Kamelianaisen» viidettä näytöstä aikaisemmin puheenaolleeseen kuolinkohtaukseen »Adrienne Lecouvreurissä». Harvoin olemme täällä nähneet näyttämöluomaa, jota olisi niin jalosti sekä ajateltu että suoritettu kuin tuo vaikuttava näytös, jossa taiteilija sai melodraamasta syntymään draamallisen todellisuuden. Ilonpurkaus rakastettua nähdessä vaikutti niin aito tunteelta juuri siksi, että silloin heti ymmärsi, kuinka hauras tuo onni itse asiassa oli, ja hänen kuolemallaan, joka lopuksi kävi niin hiljaiseksi, oli koko semmoisen suuruuden ja rauhan leima, jonka hajoamisen, lopun välttämättömyys tuo mukanaan.

Mutta mikään Ida Aalbergin luomista ei näyttänyt minusta niin läpeensä mielenkiintoiselta ja täydelliseltä kuin se osa, jossa hän saavutti vähimmän tunnustusta, nimittäin Thérèse Raquin. Ensimmäisen näytöksen rakkauskohtauksessa oli teatterin sivumakua. Mutta muuten tuo suoritus kuului semmoisiin näyttämöesityksiin, joissa luulee tulleensa niiden rajojen ulkopuolelle, jotka näyttämölavalla yleensä ehkäisevät mahdollisuuksia.

Zolan draama on, kuten tunnettua, psykologinen kauhudraama. Se on kuvattu suurin piirtein, ja Thérèse Raquin on keskuksena tuossa kotitragediassa, johon mahtuu niin ihmeellinen sekoitus suuruutta ja jokapäiväisyyttä. Tuo draama on realistinen, jos haluaa väittää, että realistinen ja hirvittävä ovat samaa. Mutta se voi tulla aika lailla idealistiseksikin, jos ottaa huomioon, että murha tässä esittää niin suunnattoman suurta osaa kuin tuskin koskaan todellisessa elämässä.

Thérèse Raquin on tässä draamassa ainoa rikollinen luonne, joskaan ei ainoa rikollinen. Tämä on Ida Aalbergin käsityksen lähtökohta, ja siksi hän jo alusta alkaen alleviivaa hänen erikoisasemaansa koko ympäristössä. Se on jokaiselle näyttelijättärelle sanomattoman vaikea tehtävä. Kolmen näytöksen aikana näet pitää esittää eri muodoissa yhtä ainoata aihetta: omantunnon tuskaa. Ihailtavalla kyvyllään taiteilija tässä kokeessa onnistui. Näytöksestä näytökseen hän saa kasvamaan kirjailijan tarkoittaman sanomattoman kauhun rikosta kohtaan, ja neljännestä näytöksestä tulee kamalan brutaliteettinsa vuoksi oikea triumfi. Siinä tarvitaan hienoa taidetta, ennenkuin voi saavuttaa ymmärtämystä, ja suurta taidetta, ennenkuin voi saavuttaa voiton. Ja että Ida Aalberg onnistui siinä määrin kuin näimme hänen onnistuvan, osoittaa hänen itsensähillitsemiskykyään. Tässä on mahdotonta muistella yksityiskohtia, sillä jokainen yksityiskohta on muistamisen arvoinen. Kokonaisuus vaikutti valtavasti. Ja verrattuna semmoiseen tyyliteltyyn tehtävään kuin Kirsti Flemingin tämän osan suoritus todistaa Ida Aalbergin taiteen laajaa alaa.

Hänen vierailunäytäntönsä Tukholmassa ovat antaneet meille kuvan omituisesta taiteilijaluonteesta, ja jo aikaisemmin on tullut sanotuksi, että hän ei halveksi mitään taiteen keinoa, vaan voi käyttää semmoistakin, mikä sinänsä on banaalia. Mutta hänen persoonallisuutensa on yhtä täynnä temperamenttia, yhtä voimakas ja yhtä mielenkiintoinen kuin hänen taiteensa on ihailtavaa. Hänen suuruutensa on siinä tarmossa, jolla hän tulkitsee sitä, mitä Shakespeare antaa Hamletin sanoa »intohimon pyörteeksi». Ja hän on niitä harvoja meidän päiviemme pohjoismaisista näyttelijättäristä, joilla on — turvautumatta musiikin kansainväliseen kieleen — ollut tarpeeksi tarmoa ja kykyä tehdäkseen itsensä tehoisaksi myöskin oman äidinkielensä rajojen ulkopuolella.»

Gustaf af Geijerstamin tapaisen realistin mieltymys »Thérèse Raquinia» kohtaan on helposti käsitettävissä. Ruotsalaiselle kirjailijalle on arvostelijana kunniaksi, että hän saartoi näin suurella ymmärtämyksellä puhua näyttämötähdestä, vaikka hän periaatteessa oli tähtitaidetta vastaan.

* * * * *