Part 20

Arvostelu kiittelee Ida Aalbergin Medean intohimoisuutta ja sanoo hänen tuossa osassa antaneen sellaistakin, jota ei aikaisemmin oltu nähty. »Kamelianainen» saa sangen pidättyvän kritiikin jälkeen seuraavan tunnustuksen: »Etevää taidetta se on sentään tuo Ida Aalberg-Kivekkään Kamelianainen.» »Fernandessa» Ida Aalbergin osa oli liian pieni, jotta hän olisi päässyt erikoisesti loistamaan ja voinut pelastaa kappaletta.

Selvintä ja merkityksellisintä kieltä puhuu helsinkiläinen arvostelu silloin, kun se kerta kerran perästä ilmoittaa, että näytännöissä kävi verraten vähän väkeä. Paria poikkeuksellista iltaa lukuunottamatta teatterilta puuttui suuren yleisön kannatus.

Ida Aalberg ei ollut saanut mitään kouluutusta ohjaajan toimeen. Harald Molander saattoi, kuten arvostelu tietää kertoa, auttaa häntä jonkin näyttämöasetuksen laadinnassa, mutta nuorille näyttelijöilleen hänellä itsellään oli hyvin vähän sanottavaa. Kukin sai tulla toimeen, miten parhaiten taisi. Kappaleita harjoitettiin kiireisesti ja hätiköiden, kun yleisön kannatus puuttui, ja siitä johtui, ettei yhteisnäytteleminen täyttänyt helsinkiläisiäkään vaatimuksia ja etteivät yksityiset näyttelijät osanneet osiaan ulkoa.

Paljon suopeampi kuin seurueen osaksi tullut kohtelu Helsingissä oli pietarilaisen yleisön suhtautuminen Ida Aalbergin yritykseen. Hän oli jo aikaisemmin parhaansa mukaan koettanut solmia Venäjän pääkaupungissa vaikutusvaltaisia tuttavuuksia, mutta vasta tällä kerralla hän herätti erikoisempaa huomiota Pietarin venäläisessä sanomalehdistössä ja yleisössä. Aluksi ei suuri Kononovan sali sielläkään ottanut täyttyäkseen. Venäläisillä oli omat ennakkoluulonsa kaikkea suomalaista kohtaan, mutta saatuaan ystävällisiä välittäjiä Ida Aalbergin onnistui herättää sekä lehtien että yleisön mielenkiinto, ja näytäntö näytännöltä voi sanoa innostuksen hänen taidettaan kohtaan Pietarissa kasvaneen. »Noorassa» ja »Erotaan pois» näytelmässä hänellä oli vastanäyttelijänään Adolf Lindfors, jonka taide sai osakseen tunnustusta, mutta muissakaan kappaleissa ei arvostelu Pietarissa moittinut hänen ympäristöään. Häntä itseään verrattiin Sarah Bernhardtiin ja Duseen, hänet tunnustettiin itsenäiseksi ja suureksi taiteilijaksi, »Kamelianaisen» lopulla sanotaan sekä miesten että naisten itkeneen, »Medeaa» esitettäessä saivat naiset hysteerisiä kohtauksia. Lehdet kirjoittivat hänestä pitkiä ja ylisteleviä arvosteluja — niiden ainoana moitteena tuntuu olleen se, että Ida Aalberg viitsi puhua suomen kieltä —, katsomossa istui joukko ylhäisiä henkilöitä, joukossa eräs suuriruhtinaskin, edustajia pietarilaisesta taiteilijamaailmasta ja paljon nuoria venäläisiä ylioppilaita, joiden rajujen ja meluavien suosionosoitusten esineeksi Ida Aalberg tuli.

Voitto Pietarissa tuli vasta ankaran taistelun jälkeen; Ida Aalberg sai tehdä kumarrusmatkoja vaikutusvaltaisten venäläisten luo ennenkuin hänet huomattiin.

Teatteri on harvoin, tuskin koskaan pitempää aikaa, hyvä liikeyritys. Ida Aalbergin näytännöt Suomen maaseutukaupungeissa tosin menestyivät tavallaan hyvin, mutta jo vuoden 1894:n alussa, jolloin tultiin Pietariin, alkoi taloudellinen tilanne olla huolestuttava. Ida Aalberg oli ollut säästeliäs ja laskevainen perheenemäntä, mutta oman teatterin talous oli hänelle aivan ylivoimainen tehtävä. Tilikirjaa, johon hän aikoi merkitä kiertueen tulot ja menot, on pidetty tavattoman huolimattomasti, se sisältää menen kuukauden ajalta vain joitakin ja aivan satunnaisia tiedonantoja iltatuloista, maksetuista palkoista, näyttelijöille annetuista etumaksuista. Kun seurue Pietarista palattuaan näytteli Viipurissa, tuli näytäntöihin niin vähän yleisöä, että Ida Aalberg sai lainailla ystäviltään ja tuttaviltaan pikku summia ja olla mitä vaikeimmassa ahdingossa. Hän ei kyennyt maksamaan näyttelijöiden palkkoja eikä suorittamaan maksua niistä loisteliaista puvuista, joita hän osiaan varten oli hankkinut helsinkiläisestä Magasin du Nord-liikkeestä. Haminassa hän liikarasituksen ja huolien vuoksi sairastui; lääkäri sanoi, että hänen koko hermostonsa oli mitä surkeimmassa kunnossa. Kotkasta hän vähin äänin läksi yksinään Helsinkiin, jättäen seurueensa oman onnensa nojaan.

Kaikki hänen optimistiset laskelmansa rikkauksista ja maailmanmaineesta olivat julmasti pettäneet. Pakolaisena hän palasi Helsinkiin, ja kerrotaan, että hänen täytyi toisinaan piileskellä ankaria velkojiaan.

* * * * *

Vaikka itsenäisestä yrityksestä saadut kokemukset olivat näin karvaat, ei Ida Aalberg vielä halunnut hellittää. Vaikka hän oli sairas, oli hänellä terästä tahdossaan: hän tahtoi jatkaa, hän tahtoi tuonnempana päästä Moskovaan, hän tahtoi päästä Skandinaaviaan. Harald Molander halusi varsin mielellään olla hänen impressarionaan Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, Moskovan-matkasta hän oli ollut jo edellisenä syksynä neuvotteluissa erään Śtśjukin nimisen venäläisen järjestäjän kanssa, mutta kun tämä alkoi tehdä vaikeuksia ja käyttää kirjeenvaihdossaan sopimatonta kieltä, päätti Ida Aalberg matkustaa Pietariin ja vedota jonkun vaikutusvaltaisen venäläisen apuun. Hän otti Viipurista mukaansa ystävänsä Emmy Jaatisen, nykyisen rouva Emmy Rejmanin, joka on tuosta matkasta kertonut seuraavaan tapaan:

»Me asetuimme Pietarissa asumaan Hotel de France'iin. Idan tarkoituksena oli tavata rouva Abaza, jonka mies muistaakseni oli Venäjän sisäasiainministeri. Kohtauksesta oli etukäteen sovittu, mutta kun saavuimme päivää aikaisemmin eikä ollut mitään tehtävää, ehdotin, että menisimme sirkukseen. Ida, joka aina oli helposti suostuteltavissa, ei pannut nytkään vastaan, ja niin me vietimme illan katsellen hevosia ja nauraen klovneille. Kun palasimme hotelliin, meillä oli kummallakin kova jano, siksi tilasimme olutta ja joimme sitä ennen makuulle menoa.

Aikaisin aamulla koputettiin ovellemme. Siellä oli kirje, joka oli osoitettu Idalle. Otin sen ja näin, että lähettäjäksi oli merkitty vapaaherra Alexander Uexkull-Gyllenband.

»Kuka se on?» kysyin minä.

»Se on eräs tumma pieni mies, jonka olen kerran tavannut hänen setänsä, erään toisen parooni Uexkullin luona.»

»Saanko lukea tämän kirjeen?»

»Lue pois», sanoi Ida, joka yhä makasi vuoteellaan.

Tuo kirje sisälsi lyhyen draamaluonnoksen. Draaman nimeksi piti tulla »Arthur ja Irene», ja sen piti loppua niin, että Arthur sai Irenen. Kirjeen lopussa oli sanottu suunnilleen seuraavalla tavalla: »Näin teki Irene, mitä tekisitte Te, armollinen Rouva, jos Te olisitte Irene ja minä Arthur?»

»Kuule, tämähän on kosimista!»

»Elä hulluttele, sehän on aivan mahdotonta», sanoi Ida, mutta ryhtyi sitten erittäin innokkaasti itse tutkimaan kirjeen sisältöä.

Oli sovittu, että rouva Abaza tulisi Hotel de Franceen aikaisin aamulla. Kun Ida ei näyttänyt ollenkaan aikovan nousta ylös, aloin minä hoputtaa häntä ja huomautin, että huone oli siinä siivossa, ettei siinä mitenkään voinut ottaa vastaan niin ylhäistä vierasta. Ida vakuutti aivan heti nousevansa, mutta virui yhä edelleen vuoteessa ja tutki entistä innokkaimmin saamansa kirjeen sisältöä. Minä päätin jättää hänet hetkeksi yksikseen.

Olin tuskin saanut oven jälkeeni kiinni, kun näin hienon naisen lakeijan saattamana nousevan portaita ylös. »Herra Jumala, tuo on tietysti rouva Abaza», ajattelin minä. Sydäntäni alkoi jyskyttää ajatellessani kuvaelmaa, joka syntyisi, kun Idan ylhäinen suosija astuisi huoneeseemme.

Menin hyvin levottomana hotellin ruokasaliin. Hetken päästä tuli joku palveluskunnasta minulle ilmoittamaan, että rouva Aalberg-Kivekäs kutsui minua luokseen. Lähdin siis. Avattuani oven näin Idan ja rouva Abazan istuvan eri puolilla pöytää. Ida istui muuten paitasillaan, mutta oli hädissään saanut vedetyksi ylleen minun pienen, hänelle vallan sopimattoman, päällystakkini.

Molempien rouvien välillä oli pöydällä tyhjä olutpullo.

»Saanko esittää: lapsuuteni ystävä neiti Jaatinen — rouva Abaza. — Kuule, Emmy, mene vaan takaisin ruokasaliin, meillä on vähän vielä puhuttavaa rouva Abazan kanssa.»

Menin takaisin ruokasaliin ja ihmettelin mielessäni, miksi Ida ollenkaan oli kutsunut minua luokseen. Nousin takaisin huoneeseemme vasta nähtyäni rouva Abazan lakeijoineen ja komeine valjakkoineen ajavan tiehensä. Siellä kulki Ida edes takaisin äärimmäisen kiihtyneenä.

»Mikä skandaali! mikä skandaali!» hän tuskaili mittaillessaan huonetta. »Rouva Abaza astui sisälle, silmäili hetkisen tätä onnetonta komentoa, katsoi sitten kylmäntutkivasti minuun ja sanoi ensi sanoikseen: »Ah, täällä on kaksi vuodetta!» Ymmärsin, mistä oli kysymys, ja lähetin hakemaan sinua, että hän saisi nähdä, kuka minun toverini oli. — Mikä skandaali! mikä skandaali!»

Vähän ajan päästä Ida kuitenkin rauhoittui, ja kotimatkalla me yhdessä paljon nauroimme kaikille Pietarin kokemuksillemme.

Myöhemmin sain kuulla, että vapaaherra Alexander Uexkull-Gyllenband muutamaa päivää myöhemmin oli saapunut Helsinkiin ja varhain aamulla ilmaantunut senaattori Munckin asuntoon, missä Ida Aalberg tilapäisesti majaili. Hän oli pyytänyt saada tavata rouva Aalberg-Kivekästä, ja kun tämä ilmaantui, olivat he yksissä lähteneet kaupungille. Jonkun ajan kuluttua olivat he tulleet takaisin ja hämmästyttäneet toisia uutisella, että he nyt olivat kihlattu pari.

Näin tapahtui heidän toistensa löytäminen. Minä sanon siis: Ida Aalbergin puolelta ei mitään rakkautta!»

Emmy Rejman on hamasta lapsuudestaan asti ihaillut Ida Aalbergia ja muistelee tätä vielä mitä suurimmalla lämmöllä ja hellyydellä.

Bertha Forsman, jonka myötätunto Ida Aalbergia kohtaan on ehdoton ja harras, vastasi kysymykseen, miksi Ida Aalberg niin lyhyen ajan kuluttua miehensä kuolemasta suostui menemään avioliittoon melkein tuntemattoman kanssa:

»Niin — Ida Aalberg eli siihen aikaan niin tukalissa oloissa.»

* * * * *

Arkkitehti Josef Stenbäck, Lauri Kivekäs-vainajan veli, matkusti kesällä 1894 kerran laivalla Turusta Helsinkiin. Hän tutustui tällä matkalla sattumalta erääseen vanhaan aviopariin. Keskustelu kävi aluksi ranskaksi, sitten saksaksi, ja pian kävi ilmi, että vieraat matkustajat olivat pietarilaisia.

»Jos herrasväki on kotoisin Pietarista, niin silloin te kai tunnette meidän kuuluisan taiteilijamme rouva Ida Aalberg-Kivekkään», sanoi arkkitehti Stenbäck.

Tuli kiusallinen hiljaisuus. Hetken kuluttua vanha rouva ja vanha herra nousivat sanaa sanomatta paikoiltaan ja poistuivat. Arkkitehti Stenbäck jatkoi silloin keskustelua herrasväen seuranaisen kanssa, joka tiedusteli, tunsiko hän Ida Aalbergia.

»Tunnen hyvinkin.»

»Minkälainen karaktääri hänellä on?»

»Siihen on minun vaikea vastata, olen ehkä ollut häntä liiaksi lähellä. Hänen miesvainajansa oli minun veljeni.»

Seuranainen lähti kertomaan näitä tietoja vanhalle pariskunnalle.

Kävi selville, että vieras henkilö oli pietarilainen valtioneuvos Alexander Uexküll-Güldenbandt. [Isä kirjoitti nimensä eritavalla kuin poika, joka hänkin toisinaan kirjoitti alkuosan: Uexkull.] Hän ilmoitti arkkitehdille, että Ida Aalberg oli karannut hänen poikansa kanssa ulkomaille ja että hänen vaimonsa, nuoren paroonin äiti, oli murheen murtama.

»Tiedän kyllä, että Ibsen ja näyttelijät ovat panneet poikani pään pyörälle», sanoi pietarilainen senaattori. »Mutta mistä syystä otti tuo nainen minun kokemattoman poikani.»

»Ehkä rikkauden tähden.»

»Jos niin on, niin hän pahasti erehtyy. Meillä on kyllä suvussamme rikkaita, mutta meillä itsellämme ei ole omaisuuksia.»

Ennenkuin tultiin perille, ilmestyi myöskin senaattorin rouva hytistään ja valitteli haikeasti, että vieras nainen oli riistänyt häneltä ainoan pojan.

Helsingin rannassa arkkitehti Stenbäck, joka matkan varrella oli saanut vastata moneen kysymykseen, osti sanomalehden, jossa oli uutinen, että Ida Aalberg ja vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband on juuri vihitty ulkomailla kristilliseen aviosäätyyn. Hän ilmoitti heti asian nuoren herran vanhemmille.

* * * * *

Senaattori Alexander Uexküll-Güldenbandt kuului ikivanhaan saksalaiseen Itämeren maakuntain aateliin. Kerrotaan, että hän nuoruudessaan oli ollut suuri idealisti ja toivonut tulevansa papiksi. Myöhemmin hänestä kuitenkin tuli täydellinen venäläisen virkavallan edustaja. Hän oli Venäjän valtioneuvoston jäsen. Nuoruusajan haaveista ei ollut kylmään reaalipoliitikkoon jäänyt jälkeäkään, uskonto oli hänestä hyvä keino, jolla esivalta pitää tyhmiä talonpoikia kurissa.

Vapaaherratar Lina Uexküll-Güldenbandt, hänen vaimonsa, oli täysiverinen juutalaisnainen. Hänen isänsä oli ollut dresdeniläinen lääkäri ja suuri musiikinharrastaja Josef von Adelson.

Heidän ainoa poikansa Alexander oli syntynyt 1864. Hän oli siis vereltään puoleksi juutalainen, mutta ei yleensä tahtonut sietää siitä puhuttavan, vaan väitti tuntevansa itsensä koko sielunelämältään puhtaaksi germaaniksi. Hän oli saanut hienon kasvatuksen. Saksassa, germaanien päämaassa, sanotaan jokaisen lahjakkaan nuorukaisen tuntevan kutsumuksekseen joko tulla runoilijaksi tai filosofiksi. Alexander Uexküll-Gyllenband lienee nuoruutensa päivinä tuntenut kutsumusta kumpaankin: »Arthur ja Irene»-tarina viittaa runouteen, mutta hänen häämatkallaan 1894 pitämänsä päiväkirja todistaa, että hän siihen aikaan tunsi lähimmäksi elämäntehtäväkseen filosofian, eli tarkemmin sanottuna: eetillisen filosofian harrastamisen.

* * * * *

»Matka 1894» on kirjoitettu nimilehdelle suurehkoon sinikantiseen vihkoon, johon noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband on merkinnyt ajatelmiaan ja kokemuksiaan häämatkaltaan, jolle lähti Ida Aalbergin kanssa vasten vanhempiensa tahtoa. Muistiinpanot ovat osaksi salamerkeillä kirjoitettuja, salamerkeillä, joiden avain kuitenkin on vihon kannessa, mutta muutenkin on hänen käsialansa niin vaikeasti luettavaa, että hetkellinen uteliaisuus löytää kovin vähän tyydytystä sivujen selailemisesta. Niin tilapäisiä kuin nuo muistiinpanot ovatkin, ne kuitenkin puhuvat mitä rehellisintä kieltä tuon matkan vaiheista.

Alkumerkinnät näyttävät nuoren parin täydessä onnessa. Vapaaherran sedältä saadulla avustuksella on huhtikuun lopulla lähdetty liikkeelle Pietarista ja tultu Pohjois-Saksaan. Katsellaan kuutamoa ja kukkivia omenapuita, puhutaan kirjallisuudesta, Goethestä. Että nuoren paroonin eetillinen filosofia perustui Ibseniin, käy varsin pian selväksi ja ilmeiseksi, yhtä selväksi kuin sekin, että hän, hellän äitinsä ainoa poika, oli sangen vähän kokenut ja sangen etäällä kaikesta reaalisesta elämästä, vaikka olikin jo ehtinyt miehen ikään.

Kahden ihmisen kiintymys toisiinsa on yleensä sangen vaikeasti eriteltävissä. Heidän tuttavuutensa oli kuitenkin ollut niin lyhytaikainen, ettei ole ihmettelemistä, vaikka, kuten muistiinpanot osoittavat, vapaaherra Uexküll-Gyllenband jo Helsingissä oli kysynyt Ida Aalbergilta: »Mistä syystä rakastat minua?» »Sitä minä en tiedä», oli vastaus kuulunut, vastaus, joka ei kuitenkaan voinut tyydyttää filosofia. Kuinka vapaaherra Uexküll-Gyllenband selitti heidän yhtymisensä, näkee seuraavasta karakteristisesta merkinnästä:

»Rakkaus on _ainoa_ todellinen suhde; joko joku _jatkaa elämäänsä —_ taikka ei ole koskaan elänytkään; oli näennäistä, harhaa, erehdystä, valhetta; me hapuilimme _molemmat_ rakkautta kohti sitä etsiessämme; me erehdyimme; molemmat; kamppailimme molemmat; olimme yksinäisiä; löysimme toisemme, _eri_ tahoilta tullen, _Ibsenissä;_ silloinhan tulimme tarpeeksi lähelle toisiamme.» —

Matkalla etelään tutkitaan taulukokoelmia. Saavutaan Sveitsiin. Kun on tultu Zürichiin, kirjoittaa vapaaherra ensimmäistä kertaa tällaisen merkinnän: —

»Meidän pitää kumpaisenkin hillitä kiivauttamme.»

Vapaaherra Uexküll-Gyllenband on vapaa-ajattelija ja liberaali. Hänen filosofinen maailmankatsomuksensa vastustaa kuolemanrangaistusta, joka on, kuten hän on sanomalehdestä lukenut, tullut erään ranskalaisen anarkistin osaksi: »Murha on aina murhaa — —. Panna veitsi tai sähkökipinä toisen ruumiiseen on järjetöntä. Se on amerikkalaisuutta, Amerikan reformeja. Englantilaiset ovat jo meille antaneet _kaiken_, mitä he voivat antaa: vapaan kaupan, suvaitsevaisuuden, — parlamentarismin. Englannin vallankumousta seurasi ranskalainen. Mitä antoivat meille ranskalaiset? Vain vallankumouksen. Englantilaisista tuli rihkamakauppiaita, ranskalaisista valloittajia. Saksalaiset antoivat kurin ja heistä tuli sotilaita. Amerikkalaiset antoivat rahan ja heistä tuli teknikkoja. Slaavit antoivat liikkumattoman massan, he jäävät barbaareiksi, he antavat meille kärsimyksensä ja intohimonsa.» —

Hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan ja Ibsenin vaikutuksesta antaa kuvan seuraavakin merkintä:

»Ainoastaan rakkaus, vapaus ja tahto saavat — ja niiden tuleekin se tehdä — sitoa. Ida on valinnut tulevan teokseni tien. Kaipaus vapauteen ei hänessä ole vielä niin voimakas kuin minussa; se on hänessä kuitenkin passiivisena: kaipaus päästä sisäisestä rikkinäisyydestä.»

Vapaaherra Uexküllin kokemattomuus ja filosofinen ihanteellisuus esiintyvät vielä pitkän aikaa erittäin sympaattisessa valossa. Ida Aalberg oli sairas, hermosto oli aivan pilalla, ja vaikka hän pitkänpitkissä keskusteluissa tosin saa tehdä tiliä kuluneesta elämästään, ennen kaikkea avioliitostaan Lauri Kivekkään kanssa — ne olivat vaikeita keskusteluja ja Ida Aalberg näki hyväksi kieltää onnellisuuden edellisestä aviostaan — nuori paroni esiintyy täydellisessä filosofisessa ja rakastettavassa suvaitsevaisuudessaan, kun hän esim. toteaa:

»Se on ollut vain näennäistä elämää» (Scheinleben»).

Vähitellen muuttuu muistiinpanojen sävy kuitenkin kriitillisemmäksi. Nuori mies alkaa yhä selvemmin nähdä, että rakastetulla naisella ei olekaan oikeata ibseniläistä mieltä eikä ibseniläistä rakkautta. Hän ei olekaan _vapaa_, huomaa silloin kauhistuen Ibsenin aatteiden ajaja. Ida Aalberg ei jaksanut kestää pitkiä ja filosofisia keskusteluja, joista suoriutumiseen hänellä ei ollut mitään edellytyksiä — Perander-vainajan opetukset eivät auttaneet häntä vähääkään, siihen olisi tuskin Perander itsekään pystynyt. Ida Aalberg yritti esittää matkatoverinsa kiihkeisiin kysymyksiin ja syytöksiin aluksi vastakysymyksiä ja vastasyytöksiä:

»Sinun onnettomuutesi on siinä, ettei sinun koskaan ole ollut _pakko tehdä työtä_ eikä nähdä nälkää» hän väitti ja syytti matkatoveriaan pedanttisuudesta.

»Ehkä», vastasi väsymätön filosofi suunnattoman suuressa epäitsekkäisyydessään, mutta jatkoi sitten tuntikausia keskustelua, joka sai Ida Aalbergin koettamaan toista puolustusasema: vaikenemista. Mikä apu tästä oli, nähdään esim. seuraavasta muistiinpanosta:

»Kun sinä nyt olet niin herkkätunteinen minun huomautuksilleni: mitä tapahtuukaan sitten, kun kaikenlaiset juorukellot ja hyvät ystävättäret alkavat yllyttää sinua selittelemällä, että sinun pitäisi puolustaa itsenäisyyttäsi minua vastaan.

Että _he tulevat niin tekemään_, on varmaa.

Rva Weljaminovin [rva Weljaminov: Ida Aalbergin suojelija Berlinissä 1889] kirjeessä on jo alku siihen.

Ota se ajoissa huomioon.

Minä taistelen ajattelemista vastaan enkä voi taistella mitään pienempää vihollista vastaan.

En voi taistella uhmaa ja vaikenemista vastaan. Uhma ja vaikeneminen eivät ole ajattelemista.

Juorukelloja vastaan voin vielä vähemmän taistella. He eivät _kykene_ ajattelemaan.

Mutta sinä menet — usko minua, minä ennustan niin käyvän — niin pitkälle, tai oikeastaan niin _alas_, että teet heistä liittolaisiasi, jos jatkat uhmaasi ja vaikenemissysteemiäsi.

Se on naistaktiikkaa.

Heikkoa, valheellista ja sairaalloista naistaktiikkaa.

Rakastan sinua niiden ominaisuuksien vuoksi, jotka kohottavat sinut tavallisten naisten yläpuolelle.

En niiden ominaisuuksien vuoksi, jotka alentavat sinut tavallisten naisten tasalle.

Tiedät, mitä arvelen olemuksesi sisimmästä.

Sitä ei _kukaan_ tule _koskaan_ ymmärtämään niin hyvin kuin minä.

Jos sen tiedät ja jos siihen _uskot:_ miten _pientä_ onkaan silloin _semmoista taustaa_ vastaan olla herkkätunteinen!

Sinä _olet_ aikana, jonka tiedämme, kerännyt jalon sisimpäsi ympärille rumia, inhoittavia, vulgäärejä tottumuksia, ja niillä himmentänyt oikean, puhtaan olemuksesi.

Sinä _olet_ niin tehnyt, sen sinä tiedät.

Kaikkien noiden tottumuksien _täytyy jäljettömiin kadota_, sen sinä tiedät.

Sinä tiedät, etten tule ennen lepäämään, enkä saakaan sitä tehdä, ennenkuin ne ovat jäljettömiin kadonneet.

* * * * *

En voi antaa _sinulle kaikkea_ aikaani.

Sinä itsekin halveksisit minua, jos niin tekisin!» ‒ ‒ (Huonot tottumukset katoavat pian, jos vapaaherra saa auttaa.)» Älä menettele niin, että kuluu päiviä siihen, mistä voi tunneissakin suoriutua.

Päivistä tulee viikkoja, viikoista vuosia ja lopuksi _koko elämä_.

Syy-seurauksen laki on _rautaisen järkähtämätön_.

Pelkää sitä.

Jos _kerrankin_, edes hetkeksi, antaudut valheelliselle, valheelle, sillä sinun _täytyy, minä_ tiedän sen, sisimmässäsi tuntea — uhmasi ja vaikenemisesi _valheeksi, valheeksi_ rakkautemme edessä, niin seuraukset näyttäytyvät itsestään.

Ne näyttäytyvät _ehdottomalla_ varmuudella. Jos tahdot niitä välttää, voita itsesi _hetkellisesti_.

Ole _vapaa_.» ‒ ‒

Tämäntapaisissa muistiinpanoissa, joita on sangen runsaasti, nuori filosofi ja maailmanparantaja epäilemättä ei esiinny suvaitsevaisuuden ja puhtaan epäitsekkään rakkauden palvojana, vaan sisältyy merkintöihin ja alleviivauksiin sivumaku lahjakkaan ja äitinsä ainoan pojan suuresta omahyväisyydestä ja itsetietoisuudesta. Kun lukee nämä peittelemättömät muistiinpanot on jokseenkin mahdotonta välttää vaikutelmaa, että kirjoittaja oli hiukan liian nuori, liian vähän kokenut, liian teoreettinen ja liiaksi itsetietoisen viisas pystyäkseen vaikuttamaan itseään koko joukon vanhempaan ja paljon kokeneeseen toveriinsa täyden vakuutuksen voimalla. Ida Aalbergin kielteinen kanta ystävänsä teoretisoimiseen nähden tulee tämän muistiinpanoista riittävän selväksi. Ida Aalberg ei tosin loukannut toveriaan toistamalla Hamletia:

»Sanoja, sanoja, sanoja»,

mutta hän loukkasi häntä muilla välinpitämättömyyttä ilmaisevilla puheillaan, ilmeillään, olemuksellaan ja käytöksellään, jotka kaikki osoittivat, ettei hän, Ibsenin jumalainen tulkitsija, osannut antaa toivottua arvoa syvälliselle ajatustyölle ja teoreettisesti saavutetuille elämänohjeille. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli vanhaa ritari- ja sotilassukua; oli selvää, että hänen oli liian vaikea taipua myönnytyksiin. Traagillisen ristiriidan syvyyttä kuvaa esim. seuraava paperipalaselle tehty merkintä:

»Joko:

me eroamme heti; voin antaa sinulle 500 markkaa;

1500 tarvitsen minä tehdäkseni kolmen vuoden ajan työtä jossakin saksalaisessa yliopistossa ja täydentääkseni työni, jonka tehtävänä on tuoda sinulle ja minulle selvyyttä.

tai:

menemme heti naimisiin (pastori Ziegler); — syksyllä Ruotsin kiertue; sitten kolme vuotta _yhdessä_ Münchenissä, missä saatan työni loppuun; rahakysymykset (asianajotoiminta) _saavat vasta senjälkeen_ tulla päiväjärjestykseen.»

Välillä vapaaherra Uexküll-Gyllenband muistiinpanoissaan puhuu filosofin kieltä rakkaudestaan ja kiintymyksestään toveriinsa, väliin hän saattaa uhata käyttää vaikkapa väkivaltaa saadakseen tämän taipumaan tahtoonsa.

Kun nuori pari oli Sveitsistä saapunut Lontooseen, tahtoi Ida Aalberg tutustua englantilaiseen teatteriin ja kävi katsomassa ennen kaikkea Henry Irvingin ohjaus- ja näyttelemistaidetta, joihin molempiin hän suuresti ihastui. Lontoossaoloajalla vapaaherra Uexküll-Gyllenband teki melkein yksinomaan vain surullisen katkeria muistiinpanoja, esim.:

»Irving on _nero_ — minuun Ida ei usko.

Hän on vilkas ja iloinen kuin ennen, huutaa englanniksi: come in j.n.e.

Hän ei välitä mitään surustani. Kysyy vain, olenko väsyksissä. — —

Rakkautemme ei ole tarpeeksi _sisäistä_. – — — Ida _saattoi_ olla täysin tyytyväinen teatterissa, vaikka minä en ollut mukana; olemme vasta _kolme kuukautta_ olleet avioliitossa!!

— — _Näyttämötaide on itsekästä, kunnian_himoista. Vain kaikkein korkeimman idealismin avulla siitä voi tulla jotakin eetillistä.

Kunniaa he saattavat tavoitella yksin terveydenkin kustannuksella.