Part 19

»Sanotte, että Duse tulee Pietariin ja että hän näyttelee nuorta tyttöä »Myrskyssä», Oh! minä voin tulla hulluksi. Minä mahdan olla pelkuri, tyhjänpäiväinen, vailla luonnetta, kun voin sietää tämän kaiken. Miksi en riistäydy irti, miksi en revi tuhansiksi palasiksi kaikkia noita surkeita siteitä, jotka minua sitovat. Miksi en voi muodostaa omaa seuruetta, minä tiedän, että minulla on yhtäpaljon tunnetta ja tahtoa kuin hänelläkin, tiedän että voin näytellä yhtä hyvin kuin hän, kunhan pääsen pois näistä surkeista oloista, jotka ovat myrkyttäneet sieluni ja joita en jaksa unohtaa, en edes näyttämöllä, en ainakaan helsinkiläisellä. Ajatelkaa, päästä maailmaan, avaraan maailmaan, päästä pois panettelusta ja muusta moisesta roskasta, jota pikkumaiset naiset ja likaiset miehet tartuttavat toisen selkään. Ajatelkaa, että semmoiset miehet kuin Juhani Aho tässä eräänä päivänä oli lausunut iloitsevansa siitä, että Pietarinmatkani oli mennyt myttyyn, koska hän ei voinut ymmärtää, miksi pitäisi auttaa henkilöä, jolla ei ole _mitään tunnetta isänmaataan kohtaani_ Olkaa nyt iloinen ja rohkea, jos voitte! Mikä onni, että Te olette minulla, että minulla on _yksi_ ihminen, jolle voin huutaa tuskani, ellei minulla olisi Teitä, mitä tyhmyyksiä mahtaisinkaan tehdä. Kiitoksia kirjeestänne. Te olette niin viisas ja tyyni, kun minusta on kysymys. Sananne tulevat kuin omasta sydämestäni, minä ymmärrän tuon kaiken niin hyvin tyyninä hetkinä, mutta sitten tulee myrsky ja minä unohdan kaiken. Olen ruvennut ajattelemaan, että tokkohan Arppe olisi halukas rupeamaan impressariokseni, luonnollisesti seurue olisi suomenkielinen. Hän on sivistynyt ja kielitaitoinen henkilö ja pitäisi tämän tuntua hänestä hauskemmalta kuin laahata jäljessään mokomaa retusseuruetta pikkukaupungista toiseen, kuten hän nyt tekee. Aion joka tapauksessa kysyä häneltä.

Haluatteko ilmoittaa minulle, koska Duse tulee, istun täällä enkä tiedä mistään. Tiedättekö, että Lundegårdin ystävät ovat päättäneet, että »Vuorenviemä» esitetään venäläisessä teatterissa, mutta suomeksi. Siitä tulee yksityisyritys, maalarit Gallen, Sparre ja minä etunenässä. Minä näyttelen naispääosaa ja Sparre aikoo esittää miehisen pääosan. Bergbom oli loukannut Lundegårdia, sen vuoksi tämä ei anna kappalettaan meidän teattereillemme. Jos nyt Sparre saa todellakin toivonsa toteutumaan, niin ajatelkaapas, mikä korvapuusti viikingeille!» ‒ ‒ ‒

Miten loogillisesti yhtyykään viimeinen lause aikaisempiin uhkauksiin näytellä vaikkapa ruotsiksi!

1890-luvun alkuvuodet olivat Kaarlo Bergbomille suurten koettelemusten aikaa. Minna Canth, Gustaf von Numers, Ida Aalberg ja Adolf Lindfors rikkoivat kukin välinsä hänen kanssaan. Näissä luopumuksissa Bergbom on yleensä näytellyt marttyyrin osaa, eikä voi väittää, että hän olisi kenellekään heistä tehnyt vääryyttä. Ida Aalberg sai sangen pian katkerasti kokea, että varovaisuussyyt, joiden vuoksi tohtori kieltäytyi suostumasta hänen mieliaikeeseensa, voivat olla sangen perusteltuja.

Ida Aalbergin suhde suomalaisuuteen oli jo pitkän aikaa ollut sangen häilyvä. On hyvin luultavaa, että hän Lauri Kivekkään elämän loppuaikoina vaikutti tämän kielikiihkoiluun hillitsevästi ja jäähdyttävästi. Heidän kirjeenvaihdossaan on politiikalla sangen huomattava sija, Ida Aalberg otti täydestä sielustaan osaa miehensä kaikkiin puuhiin, lähettäen neuvoja, kehoituksia ja varoituksia. »Ole _kylmä_, ole _kylmä!»_ on hänen ainaisena ohjeenaan intoilevalle Kivekkäälle, ja kymmenet kerrat hän varoittaa tätä antautumasta Jonas Castrénin vaikutukselle alttiiksi. Samoihin aikoihin, jolloin Ida Aalbergin ja Bergbomin välit särkyivät, julkaisi Hannes Gebhard »Valvojassa» pitkän kirjoituksen suomalaisuuden edistymisestä ja väitti, että Ida Aalbergin ynseys Suomalaista teatteria kohtaan oli sekin esimerkkinä siitä, että kansallisen asian vainiolla elettiin takatalvessa. Ida Aalberg tosin Bergbomin iloksi jyrkin ja kopein sanoin väitti vääräksi Gebhardin syytöstä, mutta hänen omat, joskin puuskaiset lausuntonsa ja käyttäytymisensä todistavat tarpeeksi selvästi, että suomalaisuuden aate oli tähän aikaan varsin vieras hänen sydämelleen.

Kun Suomalainen teatteri ei tähän aikaan ollenkaan voinut luottaa Ida Aalbergin avustukseen ja parhaillaan toimi heikosti, on ymmärrettävää, että taiteilijaa alettiin syyttää oikullisuudesta ja itsekkyydestä. Juhani Aho, joka 1880-luvun alussa nuorena sarkatakkisena ylioppilaana oli osannut vain ujosti ihaillen katsella Ida Aalbergia, otti nyt, Parisin matkan tehtyään ja esiintyessään silinteripäisenä kaupunkilaisherrana, kasvattaakseen näyttelijätärtä, joka oli vanhempi kuin hän. Huhtikuussa 1892 Aho kirjoitti »Päivälehteen» pitkän kirjoituksen nimellä »Hiukan arvostelujen arvostelua». Siinä hän, todettuaan ensiksi, että kaikkiakin taidealoja koskeva kotimainen kritiikki on ollut heikkoa ja liiaksi hellivää, puhuu erikoisesti teatterikritiikin huonoudesta. On syytä ottaa Ahon taitavasti laatimasta artikkelista muutamia kohtia:

»Teatterikritiikki on, mitä ruotsalaiseen teatteriin tulee, saanut tuon tuostakin kuulla hyvinkin ankaroita moitteita siitä, että sen ylistelyt eivät ole vastanneet sitä, mitä teatteri on voinut tarjota. Ulkoapäin tulevat tyytymättömyyden osoitukset on kuitenkin pian aina saatu vaikenemaan. Vasta tänä vuonna on paino ulkoapäin käynyt niin raskaaksi, että koko tämän laitoksen seinät ovat alkaneet epäilyttävässä määrässä horjua. Tyytymättömyys on etupäässä kohdannut teatterissa vallalla ollutta järjestelmää. Vihdoin viimeinkin sentään on ruotsalainen teatteriyleisö kyllästynyt ulkomaiseen korutavaraan ja alkanut vaatia vakavampaa kotimaista. Miten voimakas tuo puhallus lienee ja kuinka kauvan se kestänee, sen saanee näyttää vastaperustettu draamallinen yhdistys. Mutta että asian nykyinen tila on näinkin kauvan kestänyt, siihen ei liene kritiikkikään aivan syytön.

Suomalainen teatteri on kaikkien meidän lempilapsi. Olemme nähneet sen syntyvän ja pienestä pitäen varttuvan siksi sivistyslaitokseksi, mikä se tätä nykyä on. Se ei ole meille muukalainen, niinkuin ruotsalainen teatteri on yleisölleen. Se on meille likeinen sukulainen. Semmoisena se on luonnollisesti saanut osakseen hellyyttä, joka ei aina ehkä ole ollut sen edistykselle hyödyksi. Arvostelu ei aina ole ottanut kyllin totisesti moittiakseen ilmaantuneita puutteita eikä lausuakseen niitä toiveita, joita yleisössä joskus on löytynyt.» (Kirjoituksessa seuraa kriitillinen katsaus Suomalaisen teatterin lähinnä kuluneeseen toiminta-aikaan.) ‒ ‒ ‒ »Mainitsin äsken, että yksi vika kotimaisessa arvostelussamme on ollut se, että se joko liiaksi kiittää tai liiaksi moittii, mutta opettaa ja johtaa vähemmän.

Jos ei tämä väitteeni olekaan oikea ilman poikkeusta, niin pitänee se kuitenkin pääasiassa paikkansa. Se näkyy varsinkin niistä hedelmistä, joita se on kantanut. Ihailevan, kaikissa tiloissa kiittävän kritiikin tuloksia, senverran kuin kritiikkiä voi tuloksien synnyttäjänä pitää, on epäilemättä meidän etevin näyttelijä rouva Iida Aalberg. Hän sopii mielestäni juuri senvuoksi niin hyvin esimerkiksi, että hänessä ilmestyy tämän arvostelutavan sekä hyvät että huonot puolet.

Hyviä puoliakin niitä näet on olemassa ja tunnustettakoon niiden olemassaolo kernaasti. Tämän taiteilijan kehitykselle on epäilemättä ollut erittäin suotuisaa se suosion maaperä ja innostuksen ja tunnustuksen ilmanala, jossa hän on kehittynyt. Ellei häntä olisi arvostelun ja yleisön puolelta sillä tavoin kainaloista kannatettu kuin vuosien kuluessa on tehty, niin ei hän varmaankaan olisi päässyt niin pian omaan alaansa juurtumaan ja niin sorjaa vartta kasvamaan kuin hän on tehnyt. Lahjat, olkootpa ne kuinka etevät tahansa, kuihtuvat, jos ei niillä ole tilaisuutta päästä näkyviin. Taiteilija, joka aina saa olla varma menestyksestään, toimii ja työskentelee suuremmalla inspiratsionilla kuin se jonka täytyy epäillen kysyä itseltään, tokko hänen uusi luomansa tulee miellyttämään. Ja Iida Aalberg on, niinkuin sanoin, aina saanut nähdä, että arvostelu ja yleisö ovat painaneet hyväksyvän sinettinsä hänen luomainsa alle.

Mutta kun nyt on kerran tullut puheeksi varjopuolet, niin puhuttakoon niistäkin. Ja tässä nyt puheena olevassa erikoistapauksessa ei niitäkään puutu.

Vastamainitun näyttelijän esityksessä on näet heikkoja kohtia, joihin syyt osaksi ovat haettavat liika veltossa ulkoapäin tulevassa arvostelussa.

Ida Aalbergin parhaita avuja on hänen kaunis plastiikkansa. Suurissa murhenäytelmissä sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista. Laajat liikkeet ja voimakkaat repliikit ovat paikallaan, kun annetaan kuningattaria ja ruhtinattaria. Mutta kun ne muinaistarustosta seuraavat näyttelijän mukana nykyaikaan ja kun joku tavallinen porvarisnainen kiertää ruumistaan, tuijottaa silmillään ja avaa suutaan samalla tavalla kuin edelliset, niin silloin on ammuttu yli maalin ja vaikutus ei satukaan siihen sydämeen, johon se oli tarkoitettu.

Voima on niinikään yksi niitä avuja, joista Iida Aalbergia on enin ylistetty. Tämän voiman käyttämistä vastaan olen kuitenkin usein kuullut yksityisesti muistutuksia tehtävän. Moni repliikki, jonka voisi sanoa paljon paremmin ja hienommin toisella tavalla, sanotaan kuitenkin usein raivolla, joka siihen ei ollenkaan sovi. Esimerkkinä tästä mainittakoon m.m. sitä kohtausta, jossa Hedda Gabler polttaa Lövborgin käsikirjoituksen. Kun näytelmä vaatisi hillittyä riemua, riehuu ja huutaa näyttelijä henkilönsä luonteelle aivan soveltumattomalla tavalla.

Rouva Aalbergin lausumistaito on tunnustettu erinomaisen selväksi, niin että joka sana ja joka tavu tunkee paratiisin perälle saakka. Mutta aikain kuluessa on tämä lausumistapa joutunut harhateille siten, että näyttelijä melkein on tottunut pois luonnollisesta puhetavasta. Tavallisimmat repliikit lausutaan n.s. alleviivattuina, jotenka tuntuu siltä kuin lukisi kirjaa, missä joka sana on harvennettuna. Tottumus näyttelemään Ibseniä, jonka repliikeissä löytyy monessakin salainen sivuajatus, on vienyt siihen, että aivan tavallisetkin repliikit sanotaan mystillisellä äänenpainolla. Tuntuu hiukan hullunkuriselta, kun esim. sellaiseen repliikkiin kuin: »Saako luvan olla kuppi teetä», pannaan mystillinen merkitys, lausutaan sillä äänellä kuin olisi kupissa myrkkyä. Kun sitten tulee joku todellinen huippurepliikki, ei sitä sitten enää saadakaan esille niinkuin sen sisältö vaatisi.

Nuorempana ollessaan hurmasi rouva Aalberg parterriyleisöä viehättävillä keikailuillaan sellaisissa osissa kuin esim. »Ensi lempi». Se meni naisyleisöönkin niin, että löytyy kokonainen sukupolvi nuoria neitosia, jotka alkoivat jäljitellä esikuvaansa. Heissä tapaa usein samoja kasvojenliikkeitä ja samoja äänenväreitä. Rouva Aalberg itsekin on innostunut niihin niin, että ne samat liikkeet, samat suloiset hymyilyt ja äänenpainot melkein säännöllisesti tulevat takaisin kaikissa osissa, joissa niihin vähänkään on tilaisuutta.

Luonnostaan ja totutusta tavastaan on tietysti mahdoton kokonaan vapautua, mutta ajoissa sellaisista huomautettuna olisi näyttelijä varmaankin voinut tätä maneeriaan suuressa määrin välttää.

Ida Aalbergin kieltä on kehuttu ja tottahan onkin, että harvan muun näyttelijän suusta on saatu kuulla niin puhdasta ja kaunista suomea kuin tämän, joka on synnynnäisesti suomalainen. Mutta läheskään virheetön ja puhdas ei kuitenkaan ole Ida Aalberginkaan kieli, sanojen ääntäminen on usein hyvinkin kummallinen ja arkaa kielikorvaa loukkaavaa. Kun hänen pitää sanoa »kuolema», sanoo hän sen »kuallema», kun »äiti», niin »eitti», kun »väsyksissä», niin »vässyksissä» j.n.e.

Yhdestäkään näistä heikoista puolista ei muistaakseni ole julkisuudessa muistutettu. Ihastus on painanut silmänsä umpeen ja korvansa lukkoon, ja valitettavasti ei näy taiteilijan itsekritiikkikään riittäneen näitä puutteita huomaamaan ja poistamaan. Hän on tottunut omaan maneeriinsa ja osaksi totuttanut siihen yleisönsäkin. Luulen kuitenkin, että tätä olisi voitu välttää, jos arvostelu alusta alkaen olisi käsittänyt tehtävänsä vähän ankarammin.

Nyt ovat nämä viat vuosien kuluessa saaneet kasvaa ja levitäkin niin, että niitä ei tapaa ainoastaan näyttelijässä itsessään enenemässä, mutta tarttumassa melkein kaikkiin hänen nuorempiin virkasisariinsa, jopa veljiinsäkin.» — — ‒

Tämän kirjoituksen johdosta syntyi »Päivälehden» palstoilla Juhani Ahon ja Kasimir Leinon välillä pitkä väittely, jossa jälkimmäinen ei oikein hyvin voinut pitää puoliaan edellisen savolaista ironiaa vastaan.

Ernst Ahlbom, joka näihin aikoihin kuului näyttelijänä August Arppen ruotsinkieliseen seurueeseen, on muistelmissaan kertonut Ida Aalbergista:

»Suuri suomalainen näyttelijätär rouva Ida Aalberg-Kivekäs oli joutunut johonkin riitaan tohtori Bergbomin kanssa. Rouva Arppe alkoi silloin vaikuttaa mieheensä ja pyydellä, että tämä kiinnittäisi rouva Kivekkään teatteriinsa skandinaavista kiertuetta varten, ja kuinka olikaan, herra Arppe aloitti neuvottelut oikullisen taiteilijan kanssa. Ne kestivät kauan, sillä joka päivä tämä esitti uusia vaatimuksia. Että rouva Kivekäs oli pohjoismaiden suurimpia taiteilijoita, on kiistämätöntä, mutta kyllä hän monesti saattoi suomalaisen teatterin johtokunnan vaikeisiin asemiin vaatimalla melkein mahdottomia. Kun Coquelin vanhempi oli Helsingissä, tapasi rouva Kivekäs hänet eräillä illallisilla hovijahtimestari Linderin luona. Kohtelias ranskalainen valitteli, ettei hän saanut nähdä suurta suomalaista tragédienneä näyttämöllä, johon Ida Aalberg ihastuneena huomautti, että tuo toivomus kyllä voitiin täyttää, minkä jälkeen hän keskellä yötä soitti tri Bergbomille ja ilmoitti tälle, että hän seuraavana päivänä k:lo 1 i.p. näyttelisi koko »Elinan surman» Coquelinille ja kutsuvieraille. Tohtori ei voinut kieltää, ja Coquelin lupasi saapua tilaisuuteen. Olin läsnä tuossa tyypillisessä primadonna-näytännössä, ja tietoisena voimastaan ja täydellisyydestään rouva Kivekäs näytteli tuona päivänä tavattoman hienostuneesti. Rouva Kivekkään neuvottelut johtaja Arppen kanssa vihdoinkin saatiin loppuun, matkasuunnitelma oli valmis ja kappaleet, joita piti esittää, olivat Thérèse Raquin, Adrienne Lecouvreur ja Kamelianainen. Harjoittelimme venäläisessä teatterissa ja rouva Kivekkään oli määrä esittää osansa suomen kielellä, jottei suututtaisi fennomaaneja. Kuin kohiseva pyörretuuli vaikutti diiva, kun hän pitkän odotusajan päästä saapui harjoituksiin, mutta oli sekä mielenkiintoista, että elähdyttävää seurata hänen näyttelemistään. Eräänä päivänä, kun meidän oli määrä harjoitella Thérèse Raquinia, odotimme yli tunnin juhlittua vierailijaa — mutta ketään ei kuulunut! Johtaja Arppe soitti hänen kotiinsa; siellä selitettiin hänen olevan kipeän, tuotiin lääkärintodistus, kiertueesta ei tullut mitään, ja suomenkieliset lehdet olivat tyytyväisiä.»

Ahlbomin kuvaus ei kylläkään kaikilta yksityiskohdiltaan pidä paikkaansa, mutta lienee pääasiassa oikea. Coquelinin kunniaksi oli Seurahuoneelle kokoontunut pieni piiri, ja — haihduttaakseen ranskalaisen näyttelijän tilaisuudessa osoittamaa huonoa tuulta — Ida Aalberg teki ehdotuksen »Elinan surman» esittämisestä. Näyttelijätär tuskin soitti keskellä yötä Bergbomille, koskapa pyyntöä lähetettiin Suomalaisen teatterin johtajalle esittämään Jac. Ahrenberg, joka samana iltana tapasi Emilie Bergbomin Arkadia-teatterissa. Coquelinissa herätti näytös suurta mielenkiintoa, »école de Victor Hugo!» [Victor Hugon koulu] sanoi hän vieressään istuvalle Ahrenbergille seuratessaan Ida Aalbergin romanttista tulkintaa. Ranskalaisen koomikon sanotaan olleen niin innostuneen, että hän lupasi koettaa saada kappaleen näyttämölle Pariisissa.

* * * * *

Aivan viime aikoinaan Ida Aalbergin ja Lauri Kivekkään avioliitto ei ollut enää niin sopusointuinen ja onnellinen kuin aikaisemmin. Lauri Kivekkään tunne ei muuttunut, mutta Ida Aalbergin kirjeistä näkee, että hänestä entinen hellyys oli suureksi osaksi kadonnut. Poissa ovat niistä entiset rakkaat lempinimet, »Lauri kulta» tuntuu melkein viralliselta entisten »Kisse» ja »Luttu» nimitysten rinnalla. Hän ei anna miehelleen elämänohjeita entisellä lämpimällä tavalla, vaan verraten ankaran kritiikin muodossa. Alinomaiset sairaudet synkensivät paljon Kivekäs-puolisoiden elämää, kesäiset kylpymatkat Keski-Eurooppaan eivät paljoakaan auttaneet. Lauri Kivekäs kuoli, pitkän aikaa riuduttuaan, maaliskuussa 1893. Sen vuoden pitkänäperjantaina [hautaus oli toimitettu edellisenä päivänä.] Ida Aalberg vastasi Bertha Forsmanin osanottokirjeeseen:

»Sama ääretön tyhjyys ympäröi minua nyt kuin eilenkin, enkä ymmärrä, miten jaksan elää. Miksi Jumala teki minulle tämän? Olinko niin huono, että minua piti rangaista näin ankarasti, miksi sai hän kuolla ensin ja miksi pitää minun vielä elää.

Hän kuoli palmusunnuntaiaamuna k:lo 6.22. Aamu oli kirkas ja ihana, aamu sarasti ja taisteli jokapäiväistä taisteluaan pimeyden kanssa. Aurinko lähetti ensimmäisen säteensä, kirkastuneena hän katsoi kohden korkeutta, katse murtui, vielä muutamia nykähdyksiä ja hänen sielunsa oli muuttanut valoisampaan maailmaan. Että tuleva elämä on jotain kaunista, sen näki siitä ihanteellisesta rauhasta, joka oli hänen kasvoillaan kuoleman hetkellä. Koskaan hän ei ole ollut niin kaunis kuin silloin. Kuolinkamppailu oli kova, hän ojensi oikean kätensä minulle — (vasen oli halvattu) — k:lo 4, katse oli suunnattu minuun kaksi tuntia kestävän hirvittävän kamppailun ajan, hänen rintansa oli pakahtua, ennenkuin loppu tuli. — On niin monta onnetonta ihmistä ja niin monta onnetonta avioliittoa, missä kuolema olisi pelastaja, miksi sellaiset siteet eivät katkea. Onni on niin kaunis ja niin harvinainen, miksi pitää sen loppua kesken kukoistustaan. Ehkä me olimme onnessamme unohtaneet Jumalan ja tehneet toinen toisestamme epäjumalan, ja siksi tahtoi Jumala miekaniskulla näyttää, että hän oli kaiken antanut, näyttää kuinka epävarmaa on kaikki maallinen, näyttää, että sille ei voi rakentaa. Joku tarkoitus on tuolla suurella koettelemuksella, jonka Jumala on pannut harteilleni Golgatalle kulkeissani. Hän, Lauri, ei voinut puhua, mutta hänen hätänsä ja tuskaa täynnä oleva katseensa, joka kysyen ja odottaen oli minuun suunnattuna, osoitti, että hän odotti minun puhuvan. Sanoin hänelle hyvästi, sanoin tuntevani, että meidän täytyi tavata toisessa elämässä, kiitin häntä kaikesta, mitä hän oli minulle ollut j.n.e. Hänen katseensa tyyntyi, tyyntyi kokonaan, ja hän nukahti hetkeksi. Tämä tapahtui kymmenen minuuttia ennen kuolemaa.» — — —

Kun Lauri Kivekäs ja Ida Aalberg 1887 julkaisivat kihlauksensa, oli paljon niitä, jotka epäilivät heidän onnellisen avioliittonsa mahdollisuutta. Heidän sanottiin kumpaisenkin olevan liian suuria idealisteja sopiakseen reaalisen elämän velvoituksia täyttämään. Verraten pian alkoikin liikkua huhuja, että avioliitto oli onneton ja että aviopuolisot suunnittelivat eroa. Henkilö, joka läheltä voi seurata heidän yhdyselämäänsä ja joka ei suinkaan kuulunut Ida Aalbergin ehdottomiin ihailijoihin, Lauri Kivekkään nuorempi veli, on kertonut, että tämä huhu sai alkunsa palvelustytön väärinkäsityksestä. Kun Ida Aalberg tähän aikaan esiintyi Suomalaisessa teatterissa Cypriennenä Sardoun »Erotaan pois» kappaleessa, tuli nuorelle parille tavaksi huudella toinen toiselleen kaikissa mahdollisissa tilanteissa: »Erotaan pois!» Se oli leikkiä, mutta yksinkertainen kuulija käsitti sen todeksi, ja ympäristö sai hänen puheistaan mieluisan juorunaiheen.

Hirveän ja valheellisen huhun, joka on pitänyt Ida Aalbergia miehensä myrkyttäjänä, voisi selvittää samanlaisin perustein. Lauri Kivekäs oli elämänsä lopulla asianajajana aikoinaan kuuluisassa Sainion myrkytysjutussa Hämeenlinnassa. Eräänlaisella asianajaja-häikäilemättömyydellä hän sai silloin onnettoman naisen, jota syytettiin miehensä murhasta, tunnustamaan syyllisyytensä. Minna Canth otti tuosta jutusta aiheen »Sylvi» näytelmäänsä, myrkytyshistoriaan, jossa Ida Aalberg jo syksyllä 1893 esitti näyttämöllä pääosaa. Eipä tarvittu hänen puoleltaan paljon muuta kuin hyvää ja luontevaa näyttelemistä, kun huhu sai aiheen selittää, että hän näyttämöltä tulkitsi omaa persoonallista elämystään. Poroporvarilliset sielut muistivat silloin kauhistuksella sitäkin, että Ida Aalberg oli ollut omin käsin kantamassa miestään hautaan.

Lauri Kivekkään loppua koskeva huhu on tosin hyvin laajalle levinnyt, mutta niin arka, että sitä on vaikea tutkia. Ne ainoat tekoa kuvailevat yksityiskohdat, jotka tähän huhuun sisältyvät, tuntuvat perin mahdottomilta ja semmoisten ihmisten keksimiltä, jotka eivät vähimmässäkään määrässä ole tunteneet Kivekäs-puolisoiden elämää ja oloja.

XIV.

ITSENÄISENÄ YRITTÄJÄNÄ. UUSI AVIOLIITTO.

Lauri Kivekkään kuoleman jälkeen Ida Aalberg oli syvän murheen vallassa. Turkulaiselle ystävälleen Mathilda Almille hän silloin kirjoitti:

»Kaikkein vähimmin voin ymmärtää, kuinka pystyn voittamaan vastenmielisyyteni ja halveksumisen! näyttämöelämää ja näyttämö ihmisiä kohtaan — —. Sisäiselle silmälleni on selvinnyt, että ihmisen parhaat ominaisuudet eivät kehity teatterissa. Ajatus, että minun pitää ryhtyä siihen, on minulle sekä vastenmielinen että surullinen. Yhdyselämä niin harvinaisen jalon ja hienon luonteen kuin Laurin kanssa saa minut pelkäämään kaikkea, mikä ei ole hänen kaltaistaan.»

Harald Molander, joka useiden vuosien aikana oli ollut Helsingin ruotsalaisen teatterin johtajana, oli — niin meiningenilaisen ohjaustaiteen ihailija kuin hänen periaatteessa sanotaan olleenkin — tehnyt turhia yrityksiä saadakseen suomalaisen primadonnan muuttamaan omalle näyttämölleen. Ida Aalberg olisi, Bergbomin kanssa riitauduttuaan, omasta puolestaan kyllä ollut suostuvainen, mutta Lauri Kivekäs-vainaja oli asettunut jyrkästi vastaan, ja niin oli aie rauennut.

Näihin aikoihin Harald Molander sai väistyä ruotsalaisen teatterin johdosta August Arppen tieltä. Pari kuukautta Lauri Kivekkään kuoleman jälkeen hän »Hufvudstadsbladetissa» julkaisi pitkän jutelman, jossa hän ranskalaismallisella ironisella kepeydellä puhui Ida Aalbergin uusista teatterisuunnitelmista. Hän oli taiteilijan aistikkaassa, Ludvig XV:nnen tyyliin sisustetussa salongissa saanut kuulla, että tämä aikoi muodostaa oman seurueensa, jonka tukemana lähtisi kiertelemään Suomea ja Venäjää ja lopuksi — suurten ulkomaisten tähtien tavoin — kaikkea maailmaa.

Molanderin kirjoitus oli niin kaksimielisen leikilliseen sävyyn laadittu, että suomalaisella taholla sen selitettiin olevan pilkkaa Ida Aalbergin uusista suunnitelmista. Sitä se tuskin kuitenkaan oli, koskapa kirjoittaja auliisti ryhtyi tukemaan Ida Aalbergin onnetonta yritystä.

Syksyllä 1893 Ida Aalberg lähti omine seurueineen liikkeelle Porista. Esiinnyttyään välillä Tampereella hän antoi sarjan näytäntöjä Helsingissä, Aleksanterin teatterissa. Suomalaisen teatterin kannattajajoukko vainusi hänen yrityksestään kilpailua Bergbomin perustamalle rakkaalle laitokselle ja suhtautui alusta alkaen kylmästi hänen puuhiinsa. Nuoria alottelijoita, jotka kuuluivat Ida Aalbergin henkilökuntaan, arvostelu kohteli verraten kovakouraisesti, häntä itseään kiiteltiin sekä vanhoissa osissa, Noorana, Cypriennenä ja Adriennenä, että uusissa, nimiosan esittäjänä Minna Canthin »Sylvissä», Grillparzerin »Medeassa» ja Dumas'in »Kamelianaisessa» sekä Clotildena Sardoun »Fernandessa». Suomenkielisten lehtien selostukset näistä tilaisuuksista ovat ikäviä, sovinnaisia ja vähänsanovia. Sylvinä hänen tunnustetaan olleen parempi kuin oli ollut ruotsalaisen teatterin Sylvi, rouva Håkansson. »Uusi Suometar» kirjoittaa m.m.:

»Sylvi ikäänkuin kasvoi, vanheni katsojan silmien edessä. Ja hänen rakkautensa oli niin suuri, niin välitön, se täytti hänet niin, ettei hänessä todellakaan mitään muuta ollut kuin tätä rakkautta. Voi tuntua, että rouva Aalbergin kuvaamassa oli enää liian vähän lapsellista Sylviä, että traagillisuus sai liian suuren sijan, mutta vain siten saattoi seuraa vain näytösten toiminta tulla mahdolliseksi ja vain siten Sylville katsoja saattoi myöntää lämmintä osanottoaan.»