Part 18

_Se korkea sohva_ joka on salonkissa _korkean karmin_ kanssa asetetaan _ruokasaliin_ tambuurin oven ja salongin oven väliin, siis tambuurin ovesta _vasemmalle_. Seinälle joka on _oikealla tambuurin oven_ ja _uunin_ väliin asetetaan _buffé_ eli ruokakaappi. Salongin _matto pannaan_ lattialle (keskelle lattiaa) ja ruokapöytä myös keskelle kuten nytkin. Kattoon _lamppu_, sama kun nytkin, sekä tuolit, myöskin nuo »gyllenläder» ikkunoitten luo. Kaikki kasvit pannaan myös ruokasaliin. Gardiinit jäävät siksi kunnes itse tulen. — Salongin me kesällä käytämme makuuhuoneena, ja ne kaksi huonetta (kirjasto ja sänkykamari) _hyyrätään kesäksi ulos_. Sänkykamariin asetetaan _toinen sängyistä_ komoodi sekä Häradshöfdingin byrå, sekä ikkunoihin _ne gardiinit jotka nyt ovat salongissa_ ja sen viereiseen huoneeseen. _Pöytä_ keskelle lattiaa tai sohvan eteen — sen Häradshöfdingi ostaa — sekä kirjakaappi että se _punainen sohva_ joka nyt on _sänkykamarissa_ että _ne kaksi punaista tuolia_ ja vielä se _pieni kirjava sohva_ joka on _nyt salongissa_ sekä ikkunoihin ne _gardiinit jotka nyt ovat sänkykamarissa_ sekä _kattoon_ se _kruunu_ joka _nyt_ on _salongissa_ ja _sänkykamariin punainen amppeli. Tambuurin kattoon pannaan se pieni lamppu_ joka on _vinnillä_ ja jonka »_kuuppa_» on _liinavaate kaapin päällä Marin kamarissa_. Tulevaan salonkiin, joka kuten sanottu nyt kesäksi laitetaan sänkykamariksi pannaan _toinen sänky sekä_ se _suuri pöytä_ joka _nyt on salongissa_ sekä ne _korkeat vihriät tuolit_ sekä _kiikkutuoli_ että ne _kaksi stopattua tuolia_ jotka kuuluvat siihen _pieneen sohvaan_, ne _kaksi sinistä_ Mari saa panna niihin _hyyrättäviin huoneisiin. Pianon_ saa panna myös _kirjasto_huoneeseen, kesällä emme sitä tarvitse. — Mari on hyvä ja _pesee gardiinit_ sekä _stryykää ne kotona vähitellen_. Mutta niitä _ei saa blonnata_, ne ovat oikeastaan _creme_ (kellertävät) ja senmoisena ne pitää stryykätä. Ne _gardiinit_ jotka _nyt_ ovat _Marin kammarissa pannaan_ nyt myös siihen _pieneen kammariin joka on kyökin vieressä_ ja _kyökkiin_ Marin pitää myös asettaa _gardiinit. — Parketti lattian_ Mari antaa _jonkun kaarttilaisen boonata_, sen hän tekee _parissa tunnissa_, mutta Mari ostaa itse _harjan_ ja _vaxin_, tai mitä se on jolla boonataan. Siten se tulee halvaksi, ei tarvitse muuta kun maksaa 50 pen. tunnista sille joka sen tekee. Kaikki mööbelit ja matot pitää _piiskattaman_ ennenkuin muutetaan. Ja se _tuoli joka on kyökissä_ pitää _vietämän pihalle_ ja _otettava päällinen_ sekä _stopninki pois_, sillä _se on täynnä koita_. Sen saa sitten panna kellariin siksi kun minä tulen. Mari pitää itse _kommanderata_ ne kaartilaiset, jotka muuttaa, että se pian menee, muuten se kestää pari päivää. Minä pyydän ja toivon että Mari kunnollisesti toimittaa kaikki tämän, että minä saan ihmetellä kaikkea tätä kun tulen kotiin.»

XIII.

RISTIRIITOJA.

Vierailumatka Berliniin ei koitunut Ida Aalbergille tyydytykseksi. Sen jälkeen hän ei juuri koskaan puhunut saksalaisesta näyttämötaiteesta, saksalaisista näyttelijöistä ja teatterielämästä Saksassa kiittävästi, vaan käytti tavallisesti sanoja, joista kuvastui syvä inho ja halveksuminen.

Hänen yrityksensä vieraalla maalla ei ollut menestynyt. Saksalainen teatteri ei ollut lähiaikoina hänen valloitettavissaan, kieli oli liian vaikea kompastuskivi hänen tiellään.

Paluu kotimaahan ei ollut semmoista riemukulkua kuin hänen nuoruudessaan tekemänsä Unkarin matkan jälkeen tai Kööpenhaminasta antamiensa vierailunäytäntöjen aikana. Hän palasi kesän alussa kaikessa hiljaisuudessa, ja hänen masentunutta mielialaansa ei ollut omansa kohottamaan ankara sairaus, vatsakalvontulehdus, jota hän sai potea useiden vaikeiden viikkojen aikana.

1890-luvun alkuvuodet merkitsevät Ida Aalbergille hermostumisen, hapuilemisen, sisäisen rikkinäisyyden aikaa. Hän saa taiteilijana menestystä Suomessa ja Venäjän pääkaupungissa, mutta menestys ei ilahduta häntä vähimmässäkään määrässä. Hän puhuu lakkaamatta tyytymättömyyden kieltä, ja tyytymättömyys häntä kohtaan ilmenee sekin sangen voimakkaana. Hänen idyllinen avio-onnensa särkyy pettymyksiin, suruihin ja kuolemaan.

* * * * *

Ida Aalberg ei kirjeissään syyttä moiti aikansa suomalaisia teatteriarvostelijoita. Kun Suomalainen teatteri kevätkaudella 1885 esitti todella suurta ohjelmistoa, kirjoitettiin suomalaisuuden pää-äänenkannattajaan, »Uuteen Suomettareen», arvosteluja, jotka kömpelyydessään ja tökeryydessään todistavat, että politikoitseminen oli lehdestä arvokkaampaa kuin suomalaisen kulttuurielämän seuraaminen. Goethen »Faustia» koskevan arvostelun pääsisältönä on, että yleisö taputti käsiään ja että sisarukset Bergbom kutsuttiin esiin. Kun Shakespearen Hamlet oli esitetty, kirjoitti arvostelija Ida Aalbergin näyttelemisestä:

»Runollisesti puhtaan ja vienon kuvan loi Ida Ahlberg (sic!) Ofeliasta, jos sitä kuvaa voi runolliseksi sanoa vielä silloin, kun kuva tarkoitti tuota mielensä kadottanutta, onnetonta naista.»

Siinä kaikki!

Mielenkiintoista kotimaista uutuutta, Työmiehen vaimoa, arvostellessaan lehti tyytyy toteamaan, että Kaarola Avellan Johannana ja Ida Aalberg työmiehen entisenä rakastettuna »olivat varsinkin oikein mahtavat.»

Kun pääkaupungissa kirjoitettiin näin kehnosti, ei sovi ihmetellä maaseudun kurjia arvosteluoloja. Vain poikkeustapauksissa saa suomenkielisistä lehdistä lukea kirjoituksia, jotka todistavat edes innostusta tai taiderakkautta. On ymmärrettävää, että esim. kuopiolainen arvostelija väittää »Nooran» olevan keskeneräisen kappaleen, »koskei kevytmielisen vaimon nähdä uudestaan palaavan kotiinsa», ja kertoo yleisön suhtautumisesta: »Ablootit olivat enemmän laimeita», mutta samalla on selvää, että työskenteleminen niin alkuperäisen kritiikin turvissa valmisti varsinkin näyttämötaiteen edustajille monta karvasta hetkeä.

1890-luvulla, varsinkin esiinnyttyään Ibsenin »Hedda Gablerissa», Ida Aalberg purkaa kiukkuaan teatteriarvostelijoille. Hän ei tehnyt sitä syyttä. Suomenkielisellä taholla esiintyi tähän aikaan yksi ainoa hyvä, todella erinomainen kyky näyttämötaidetta arvostelemassa, O.E. Tudeer, jonka »Valvojassa» julkaisemille kirjoituksille Ida Aalberg antoi suuren arvon. On suorastaan omituista todeta, että yksin nuori Kasimir Leinokin, joka laati vastaperustettuun »Päivälehteen» näyttämöarvostelut ja jonka taideharrastus ja innostus ovat ulkopuolella kaiken epäilyn, piteli teatterista kirjoittaessaan kynää kuin koulupoika.

»Hedda Gablerin» esityksen jälkeen Ida Aalberg kirjoitti Bertha Forsmanille:

»Kiitos rakkaasta kirjeestänne. Minua ilahduttaa rajattomasti nähdä ja kuulla Teidän lämmintä osanottoanne Hedda Gablerin voittoon suomalaisella näyttämöllä. Sanotte, että tieto sen onnistumisesta tuntui ’vapauttavalta'. Minä sanon, että on vapauttavaa ja lohdullista kuulla prof. Tudeerin sanoja. Olette katkera Nya Pressenin muutamista ylimielisistä sanoista, joilla se kuittaa minun ja toverien! näyttelemisen. Mutta mitä sanotte, kun minä kerron, että oman puolueen pää-äänenkannattajat kuittasivat sen vielä harvemmilla riveillä. Uusi Suometar sanoi mielipiteensä Heddasta kahdella, sanoo _kahdella_ rivillä ja Päivälehti ehkä parilla sen lisäksi (sic!!!). Se on isänmaallisuutta, se on kansallisylpeyttä, jonka vertaista ei milloinkaan ole nähty! — Oh, miten mitä halveksin heitä!

Sanoitte jouluna, että säästän itseäni, etten enää niinkuin ennen antaudu tehtävääni koko voimallani, etten anna vapaita ohjia mielikuvitukselleni, vapaita ohjia 'ihmeelliselle välittömyydelle'. Ha, ha, ha, mitä hyötyä siitä olisi!? Eiväthän ne sitä kuitenkaan ymmärrä. Luuletteko, että käsiä on taputettu minun välittömyydelleni? Surullista kyllä, siksi se ei tapahtunut. Olin uusi ja kaksikymmenvuotias, sille taputettiin käsiä. Nyt olen kolmekymmentä vuotta vanha, kehittyneempi, enemmän taiteilija ja, kun _tahdon_, paljon voimakkaampi taiteessani. Mutta miksi puhua taiteesta, kaikella tällä ei ole taiteen kanssa mitään tekemistä; mikä kana tahansa, kunhan vain on kaksikymmenvuotias, saavuttaa saman tuloksen, miksi — miksi tuhlata voimiaan, kun sen voi säästää parempiin aikoihin ja paremmalle yleisölle. Hedda Gablerissa sentään annoin mielikuvitukselleni täyden vapauden. Minua huvitti näyttää, _millainen_ hän on. Ah, korvissa ihan kipinöi. Pikku daamit ja herrat istuivat kovin ihmeissään, että Hedda oli _semmoinen_, sitä he eivät olleet saaneet ennen selville. Tudeer on ollut hyvin intreseerattu, hän on tarkkaan seurannut, sen huomaan hänen puheestaan. Olen onnellinen hänen arvostelustaan. Miksi, miksi emme milloinkaan saa oppineita miehiä taidearvostelijoiksi, — ainoastaan nuoria ylioppilaita, joiden arvostelu riippuu siitä, montako françaisea on tanssinut heidän kanssaan.» — —

Vuosina 1891—1892 Ida Aalberg näytteli kolme uutta osaa Suomalaisessa teatterissa: Santuzzan »Talonpojan ritarillisuudessa», Heddan »Hedda Gablerissa ja Kirstin »Elinan surmassa».

Ensimmäisestä kuuluu Kasimir Leinon arvostelu:

»Kappale esitettiin teatterissamme moitteettomasti, jopa etevästikin. Ensistäänkin rouva Aalberg intohimoisena, kostoa vaativana ja raskaana olevana Santuzzana oli tosi ja liikuttava, kuten tämä näyttelijätär aina on. Sitten herra Leino Alfiona, synkkänä, totisena» j.n.e.

Eräs niistä monista perättömistä huhuista, joita Ida Aalbergista on Suomessa kerrottu, on se, että Ibsen on nähnyt hänet Noorana ja ollut näkemästään hyvin innostunut ja julistanut, että tämä Noora oli kaikkia muita parempi. Kuten jo aikaisemmin on sanottu, piti hän saksalaista Marie Ramloa parhaana Noorana, mutta hänen arviointinsa ei merkitse kerrassaan mitään, koskapa hän ei koskaan nähnyt muita eteviä Noora-tulkintoja. Ibsenin pieni, Valfrid Vaseniukselle Ida Aalbergista lausuma kohteliaisuus, lienee ollut tuon huhun perustuksena. Niin lyhytaikainen kuin Ida Aalbergin ja Henrik Ibsenin tuttavuus 1880 oli ollutkin, runoilija ei häntä kuitenkaan varsin unohtanut, kuten nähdään hänen kirjeistään Kaarlo Bergbomille. 1889, neuvotellessaan »Meren tyttären» esittämisestä Suomalaisessa teatterissa, Ibsen kirjoittaa m.m.:

»Minusta tuntuu aivan varmalta, että rouva Ida Aalberg Kivekäs tulisi olemaan aivan erinomainen päähenkilön esittäjä uudessa kappaleessani.»

Kirjeessään 19 pdtä tammikuuta 1891 hän sanoo Hedda Gablerin esittämisestä m.m.:

»Minusta olisi hyvin mieluista saada tämä teos esitetyksi Suomalaisessa teatterissa, sillä minä voisin luottaa siihen, että esitys, ainakin päähenkilöön nähden, muodostuisi aivan poikkeuksellisen hyväksi.

Valitettavasti minulla ei ole milloinkaan ollut tilaisuutta nähdä rouva Ida Aalberg-Kivekkään esiintyvän näyttämöllä. Mutta minä olen niin paljon kuullut hänen nerokkaasta esityskyvystään ja lukenut siitä niin paljon sanomalehdistä, nimittäin siihen aikaan, jolloin hän näytteli Kööpenhaminassa, ja olen sitäpaitsi henkilökohtaisessa tuttavuudessa saanut semmoisen vaikutelman hänen tavattomasta intelligenssistään, että täysin turvallisella mielellä jättäisin tämän kummallisen tehtävän hänen käsiinsä.»[23]

»Hedda Gabler» ei aluksi tahtonut menestyä muilla näyttämöillä, ja Kaarlo Bergbom epäili suuresti ottaa draamaa Suomalaisen teatterin ohjelmistoon. Esitys muodostui kuitenkin loistavaksi voitoksi: »Nooran» jälkeen Ibsen taas kerran tuli aktuelliksi Suomessa. O.E. Tudeerin lämmin ja innostunut kritiikki »Valvojassa» kyllä koskee pääasiallisesti Ibsenin eriskummallista draamallista tuotetta, jota hän yksityiskohtaisesti selvittelee, mutta samalla hän toteaa, että Ida Aalberg on mitä etevimmällä tavalla tulkinnut osan.

»Että Ida Aalberg», arvostelija sanoo, »niin selvästi on ymmärtänyt Ibsenin hengen viimeisen tuotteen, että hän Heddassa on havainnut ihmisen, että hän siten on voinut katselijoille selvittää tuon syvämielisen teoksen, se on todellinen nerontyö. Häntä katsellessa katselijalla oli se intensiivinen henkinen nautinto, jota tuntee, kun hengen voimat jännittyvät ja kun hetki hetkeltä huomaa näkönsä selviävän, näköpiirinsä laajenevan, sydämensä lämpiävän, aatteensa kohoavan. Joka semmoista voipi saada aikaan, on suuri taiteilija.»

Jo Ida Aalbergin ensimmäisessä Heddassa, se käy ilmi Tudeerin arvostelusta, oli sitä sovittavaa ihanteellisuutta, joka — kaiken myöhemmän kouluutuksen ohellakin — säilyi hänen Hedda-tulkinnassaan aina ja joka sai eräiltä Ibsenin tarkoitusperien tutkistelijoilta tuomion sanoja.

Ida Aalbergilla ei tunnu olleen hyvä käsitys Gustaf von Numersin kirjallisesta kyvystä. Vain vastahakoisesti hän otti »Elinan surmassa» esittääkseen Kirstiä. Harjoituksissa hänen muistellaan olleen epäröivän ja tyytymättömän. Ensi-iltana hän vasta sai tarmon puuskan: »Minä näyttelen tänään niin, että tämä kappale menee», hän sanoi toisille näyttelijöille. Näyttelijättären hetkellinen innoitus ja haltioituminen vei Numersin ja Bergbomin draaman suureen menestykseen. Sanomalehtiarvostelut tästä yleisön suunnattoman suosion saavuttaneesta kappaleesta ovat perin vähänsanovat. Ainakaan ne eivät kerro mitään uutta. Todennäköistä on, että menestys johtui pääasiallisesti Ida Aalbergin romanttisesta kiihkomielestä ja vanhastaan tunnetusta lausuntakyvystä.

Keväällä 1891 Ida Aalberg vieraili Suomalaisen teatterin mukana Pietarissa. Matka oli hänelle tavallaan kohtalokas. Hän näki ensimmäisen kerran elämässään Eleonora Dusen, ja tästä näkemästä hänen ainainen ekspansionihalunsa valtavasti kiihtyi. Miehelleen hän Pietarista kirjoitti:

»Voit ajatella ääretöntä uteliaisuuttani! Hän oli täydellinen italialainen tyypi, tumma ja leveäkasvoinen, ei kaunis, mutta intresanti, näyttää kovin kipeältä, ja kun hän ei ole 'aufgeregt' [kiihoittunut] näyttävät kasvot vanhoilta. Hänen äänensä on kovin kipeä ja 'sprucken' [särkynyt]. Hänen näyttelemisensä on kuivaa ja siitä puuttuu kaikki lyyrillisyys, mutta se vaikuttaa voimakkaasti tavattoman luonnollisuutensa vuoksi. Hänen ilmekielensä on melkeinpä täydellinen. [Tämä ja edellinen lause on kirjeessä ruotsiksi kirjoitettu.] Bertha Forsman sanoo sentään, että Misse on enemmän 'storslagen' [suuripiirteinen] ja 'färgrik' [värikäs] kuin Duse.»

Eräässä myöhemmässä kirjeessä hän kirjoittaa käyneensä katsomassa Dusea tämän asunnossa:

»Toissa päivänä kävin Dusen luona D'Europessa. Hän on jo vanhempi nainen [todellisuudessa Duse oli Ida Aalbergia nuorempi, joskaan ei paljoa] ja hyvin kivulloinen — keuhkotauti on hänellä — sivistynyt ja hieno ja _hyvin hiljainen olennossaan_, mutta suuressa määrässä _itsetietoinen_, hän kohteli niitä hotellin palvelijoita ja portieria niinkuin trasuja, joita hän potki pois jaloistaan. Uh! kun vertaan itseäni häneen, niin jään hänestä kauvaksi itsetietoisuudessa — olen kadottanut sen, en tiedä miten — olen myös kun joku trasu, jota voi lähettää minne tahtoo, jolta voi vaatia mitä tahtoo, jonka kanssa ylipäänsä voi tehdä mitä tahtoo, ja joka vaan — tottelee.»

Nähtyään Dusen »Talonpojan ritarillisuudessa» Ida Aalberg saattoi miehelleen mielihyvin todeta Bertha Forsmanin sanoneen, että »Misse oli paljon parempi».

Ida Aalberg, »Suomen Duse», »Pohjolan Duse», kuten varsinkin venäläiset lehdet hänestä myöhemmin kirjoittivat, ei tavannut italialaista Sarah Bernhardtin oppilasta ja kilpailijaa kuin tämän ainoan kerran. Etteivät Bertha Forsmanin arvostelut olleet mitään ystävän ystävälle antamia lohdutteluja, selviää kyllä pietarilaisista lehdistä, jotka, Dusen vierailujen juuri päätyttyä, julkaisevat pitkiä ja ylistäviä arvosteluja Suomalaisen teatterin primadonnasta.

Kokonaisen alakerran käsittävässä selostuksessaan Suomalaisen teatterin »Romeo ja Julia» esityksestä puhuu J. Norden »St. Petersburger Zeitung»-lehdessä Ida Aalbergin taiteen luonnollisuudesta ja yksinkertaisuudesta, sanoo sen karttavan »kaikkia räikeitä säveliä, kaikkea laulavaa lausuntaa, kaikkea teennäistä asennetta, kaikkea vaikutuksentavoittelua.» —

»Vaaleana, notkeana, taipuvana kuin kedonkukka tuulessa, tyttömäisenä ryhdiltään ja liikkeiltään, kasvoiltaan pohjoismaisen — pikemmin ruotsalaisen kuin suomalaisen tyypin mukaan — kauniina, sielukkain silmin — semmoisena tuli tämä Julia kohtaamaan onnetonta Romeotaan, semmoisena hän meitä kohtauksesta kohtaukseen yhä enemmän ja enemmän vangitsi. ‒ ‒ ‒ Emme voi seurata hänen näyttelemistään kohtaus kohtaukselta, emme varsinkaan senvuoksi, että suomalainen vierailija tässä osassa antoi paljon enemmän kuin paljon puhuttu, viikkoa aikaisemmin esiintynyt Eleonora Duse. ‒ ‒ ‒ Neiti Aalbergissa yhtyy, mikäli häntä voi yhden osan perusteella arvostella, etelämainen temperamentti germaanis-skandinaaviseen sieluntaipuvaisuuteen, tulinen intohimo ikävöivään kaipaukseen, hän voi yhtä hopeanheleästi ja riemuisasti nauraa kuin sydäntä liikuttavasti itkeä. Kirkas ääni, joka korkeimmissa sävelissä vähän värjyy, ja hyvinkouluutettu, viimeistelty ääntäminen tekivät mitä parhaan vaikutuksen: kaikkein äänettömimmässä kuiskauksessakaan ei mennyt yhtäkään tavua hukkaan. ‒ ‒ ‒ Se merkitsi varmaan ihmettä niille, jotka olivat kuulleet suomenkieltä vain joutuessaan liikesuhteisiin Pargolan ajurien tai Ochtan maitovaimojen kanssa. »Ylisteltyään Ida Aalberg mimiikkiä »St. Petersburger Zeitungin» arvostelija ei voi olla sittenkään selostamatta suorituksen yksityiskohtia, mutta selostus ei kuitenkaan sano paljoa.

»Novoje Vremja» selittää Ida Aalbergin taiteen suurimmaksi viehätysvoimaksi luonnollisuuden ja yksinkertaisuuden. »Novosti» esitti hänet lukijoilleen »hyvin huomattavaksi» taiteilijaksi ja sanoo hänen Juliansa uhkuneen suloa ja rakastettavuutta.

Tutustuminen Eleonora Dusen taiteeseen epäilemättä oli Ida Aalbergille suuri elämys, paljoa suurempi kuin hänen miehelle kirjoittamansa kirjeen sanoista käy ilmi. Hän oli siksi herkkä ja vaikutuksille altis, että sanomalehtien heti tämän jälkeen yhä uudestaan käyttämät sanat »yksinkertaisuudesta ja koruttomuudesta» hänen taiteessaan ainakin osaksi voitaneen johtaa hänen Pietarissa näkemistään Dusen esityksistä. Henkilöt, jotka ovat seuranneet sekä Dusen että Ida Aalbergin myöhempää näyttelemistä, ovat todenneet, ettei jälkimmäinen matkinut edellistä eikä omaksunut toisen näyttelemisessään käyttämiä ilmaisukeinoja semmoisinaan. Mutta todennäköisesti tutustuminen Dusen hermotaiteeseen vaikutti heti hillitsevästi Ida Aalbergin taideluomiin.

Syksyllä 1892 Ida Aalberg teki matkan Pietariin nähdäkseen Sarah Bernhardtin esiintymistä Venäjän pääkaupungissa. Duse ja Sarah Bernhardt risteilivät näihin aikoihin Eurooppaa toistensa kilpailijoina. Kritiikki piti enemmän italialaisen taiteesta, mutta jumalaisen Sarah'n näytännöt kävivät paljon suuremman ulkonaisen loiston ja hälyn merkeissä. Hänen diivaeleistään ja reklaamintekotaidostaan sai Pietarissa 1891 erinomaisen käsityksen. Hänelle hymyiltiin, mutta luonnottoman korkeista lippujen hinnoista huolimatta pietarilaiset täyttivät katsomon ilta illan jälkeen. Ida Aalberg kirjoitti miehelleen, että Sarah'n taidetta katsotaan kuin varieteetä, mutta ei voinut pidättyä antamasta tunnustusta entisen ihailunsa esineelle.

Jo Duse-näytännöistä ja omasta menestyksestään keväällä 1891 Ida Aalberg sai mitä kiihkeimmän halun tulla tunnetuksi Venäjällä. Kotimatkallaan hän kirjoitti Kaarlo Bergbomille kirjeen, joka on ensimmäinen askel niihin pitkiin neuvotteluihin, joita hän sitten kävi Suomalaisen teatterin johtajan kanssa suurista vierailunäytännöistä Pietarissa ja Moskovassa. Bergbom asetti ehtoja, hän oli kokemuksiensa nojalla saanut huonon käsityksen venäläisistä järjestäjistä, hän vaati takeita ennenkuin lupasi lähettää Suomalaisen teatterin tuommoiselle retkelle. Asia oli Ida Aalbergille todellinen sydämenasia; kun diplomaattiset — todella diplomaattiset — neuvottelut eivät vieneet toivottuun tulokseen, särkyivät välit pahasti. Ida Aalbergin mielentilaa tämän toiveen rauettua kuvaa hänen seuraava, joulukuun alussa 1891 Bertha Forsmanille kirjoittamansa kirje:

»Olen juuri lukenut loppuun Kreutzersonaatin, luin sen toiseen kertaan, ja minusta se on hirvittävä, mutta tosi. Minä voin nauttia siitä, että näen totuuden noin alastomana, se on kamalaa ja minua värisyttää, mutta vieläkin nautin siitä. Uh! miten lakimme ovat barbaarisia ja miten minä vihaan juridiikkaa. Raakuutta ja valhetta kaikki tyyni, kaikki tyyni.

Oletteko kuullut hauskaa uutista, että minun komeasti valmistamani Pietarin matka menee myttyyn. Kuinka kauan tahtoo Jumala koettaa kärsivällisyyttäni ennenkuin hän antaa minulle voimaa murtaa vuori. Tästä loistavasta tuloksesta saan kiittää Bergbomia ja hänen sisartaan. Milloin iskeekään taivaan salama häneen sen petollisuuden ja valheellisuuden vuoksi, jolla hän kietoo kaikki, jotka tulevat hänen kanssaan tekemisiin. Todennäköisesti hän ei voinut sietää minun henkistä ylemmyyttäni, senvuoksi on hänen suhtautumisensa tähän asiaan ollut katkeamatonta valhetta. [Kuten aikaisemmin on mainittu neuvotteluja sanotaan käydyn _kummaltakin_ puolelta _diplomaattisin_ keinoin.] En halua viipyä yksityiskohtien kuvaamisessa, sillä minusta tämä komedia tuntuu niin sanomattoman surkealta, sanon vain, että hän viime hetkessä löi kortit käsistäni. Oh, olen ollut sairaana katkeruudesta ja halveksimisesta ja nyt tunnen voittamattomaksi käyvää inhoa kaikkea, kaikkea suomalaista kehtaan — Gallenia lukuunottamatta, — ja ellei se muuten käy, niin katkaisen _kaiken_ ja teen kiertueeni ruotsiksi. Olen kuullut ja lukenut, että nyt taas innokkaasti aletaan pohtia kysymystä kotimaisesta ruotsalaisesta taiteesta, enkä minä jaksa kauempaa, ajaudun karille, palan poroksi, mutta minä tahtoisin saavuttaa päämaalini ennenkuin kuolen. Olen maannut vuoteen omana pari viikkoa, ja kun ihmisten aina täytyy tietää syy, olen sanonut olevani kipeä, mutta tämä tauti on ollut vain henkistä kärsimystä, epätoivoa niin suurta, että olen maannut kylmät kääreet sydämelläni, tuska on ollut niin suuri. — Jos sattumalta olette selvillä Arppen osoitteesta, niin olisittekohan niin hyvä, että lähettäisitte sen minulle. Lundegård on ollut täällä; sillä viikolla elin parempaa elämää, mutta nyt hänkin on poissa Minusta kaikki näyttää niin pohjattoman synkältä, kuinka ihmiset ovatkaan pieniä, varsinkin miehet. Heillä ei ole sielussaan kerrassaan mitään. Tuntuu kuin olisi Suomenmaan yli levitetty kuolinvaate.

Teidän onneton Ida Aalberg.»

Bertha Forsman, innokas fennomaani, oli ennenkin varoittanut Ida Aalbergia poikkeamasta aatteellisuuden tieltä? Nyt hän teki samoin. Muutamia päiviä myöhemmin Ida Aalberg kirjoittaa: