Part 17

»En minä kulta ole sinua unohtanut, mutta minä olen ollut niin suruissani, niin kovin suruissani, etten ole jaksanut kirjoittaa. Koko elämä on tuntunut kuin yksi ainoa suuri tuska. Minun terveyteni on varmaan iäksi päivin mennyt. Ja mitä on elämä ilman terveyttä ja työtä. Minä en enää niinkuin muinoin kestää pitkiä ponnistuksia. Vieraan kielen omaaminen ei ole helppoa ja harva sen on perille vienyt. Minä kuitenkin mielelläni sitä tahtoisin (ja olenkin suuresti edistynyt), sillä minä en tahdo kauvan enää näytellä, muutaman vuoden vaan, ja kuitenkin tahtoisin silläaikaa koota jotain kokoon, ei suurta summaa mutta kuitenkin muutaman kymmenen tuhatta ja semmoista voi vaan suurissa maissa. Siis olen ollut kovin ahkera, hyvin vähän käynyt ulkona valmistuakseni niin pian kuin mahdollista, lukenut yöt ja päivät ja vähä vähällä aina maannut pari päivää kipeänä. Minun kunnianhimoni ei sallinut että puhuisin huonoa kieltä, sitä paitsi ajattelin, että minulla aina tulevaisuudessa on siitä suuri hyöty ja tie avoinna suurille näyttämöille. Sitten kun olin varma itseni kanssa ja ilmoitin itseni valmiiksi, sitten alkoivat kaikki nuo intrigit, joita on ollut niin paljon ja usein naurettavia. Kerron yhden niin saat aavistuksen kaikesta. Tohtori Blumenthal joka oli kuullut minusta (hän on Lessing teaatterin direktööri) tulee luokseni (hän oli jo ennen tuttu) ja kysyy jos en tahtoisi näytellä Noraa. Minä tahdoin tietysti. Hän pyysi että vissinä päivänä kävisin luonansa. Tein sen, B. oli erinomaisen ystävällinen — tulin myös esitellyksi rouvalleen, ja kaikki oli miten voin arvata hyvin. Kun sitten hänen vanha rouvansa (hän on vanhempi miestä) saa sen päähänsä tulla — _mustasukkaiseksi!_ Ajattele kuinka hassua! ja mitä kaikkea heidän välillään lienee tapahtunut en tiedä, kaikessa tapauksessa B. kovin geneerattuna tulee luokseni ja selittää että se ei nyt voi tapahtua. Uh! sitä todellista naisellisuutta! Ja senlaista harmia on paljon ollut, ja minua kovin rasittanut. Kun sitten vielä vuoteella ollessani (koko pääsiäisenhän olin kipeä) otin vastaan sen suuren rollin »Freie Bühneltä» en tuntenut rajaa työlleni. Päivät eivät riittäneet, luin kaiket yöt ja päivällä harjoitin teatterissa monta tuntia peräkanaa. Sillä se »Aufgabe» [tehtävä oli pääosa A. Fietgerin draamassa »Jumalan armosta»] ei ollut helppo! — Makasin pari päivää kipeänä ja aloitin taasen, minä _tahdoin jaksaa_ ja niin kokosin viimeiset voimani ja tein työtä samalla vauhdilla kunnes hurjalla surulla aloin tuntea että en enään jaksanut 2 viime näytöstä harjoittaa yhtä haavaa. Niin väsymys vähitellen minut musersi kunnes prof. Krause absolutisti _kielsi_. Kun minä en vieläkään totellut aikoi hän kirjoittaa sinulle ja pyytää sinua kieltämään, — mutta sitä minä en sallinut. Hän sanoi että sillä tavalla »reichten Sie sich zu Grunde, und ist keinen arzt mehr möglich Ihnen wieder Lebenskräfte zu geben.» Minä pysähdyin, lähetin rollin Schlentherille ja kerroin mitä lääkäri sanoi. Ja siihen raukesi sitten se unelma. Oh! se on niin kurjaa. En ymmärrä kuinka pääsisin entisiin voimiini jälleen. Ja kuitenkin minun täytyy, minun _täytyy_, minä tahdon päästä eteenpäin, minun täytyy tulla terveeksi! — Oh! kuinka minä kadun että olen niin paljon antanut Suom. teaatterille! Mitä minulla nyt siitä on? Kehnoutta, kateutta ja ilkeyttä, se on palkinto. Krause (sama joka myös viimeksi kun ei enään mikään auttanut oli kutsuttu keisari Fredrik vainajan luo) hän on niin viisas, niin hieno niin erinomainen lääkäri. Hän pitää paljon Missestä ja on kovasti intreseerattu harrastuksistani täällä. Hoitaa minua erinomaisesti. — Toki ei hän anna mitään lääkkeitä, muuta kuin rautavettä jota juon _2_ suurta putelia päivässä, sitäpaitsi juon _kannun maitoa_ päivässä, yks' suuri lasi joka tunti. 2 kert. päivässä _kylmä kylpy_ ja sitten päälliseksi käyn joka päivä luonaan, jolloin hän _elektriseeraa_ koko ruumiin ja _kaulani_, tiedätkö, _sisäpuolelta_ sondien kautta jotka suun kautta viedään sisään. Krause sanoo, ettei hän vielä koskaan ole hoitanut _naista_, joka ylellisten rasitusten kautta niin kokonaan olisi tärvellyt fysiikinsä kuin minä. Krause tahtoo, että jättäisin näyttelemisen syksyyn. Ja kai sen teenkin niin kovin alentavalta kun se tuntuukin, kun olin niin tyhmä, että edeltäkäsin ilmaisin aikomukseni. Katson kuitenkin vielä vähän ympärilleni ja sitten päätän. — Niin, siinä on nyt kaikki suuret unelmat yhtenä rauniona! — En minä ole niin erinomainen kun sinä luulet, eikä minun energiani niin suuri kuin luulet. Enhän edes tätä nyt ole voinut läpi viedä. ‒ ‒ ‒

Oma Pirjo raiskasi.»

Edelleen hän tietää miehelleen kertoa:

»Ajatteles mitä vaikeuksia!!! Kerroin että minun piti ylös harjoitukseen. Sen teinkin ja otin tuoksi 'profviksi' Romeo ja Julian. Kaikki olivat ihastuksissaan ja huusivat »Sie müssen deutsch lernen und deutsche schauspielerin werden» — Seuraavana päivänä tuli rouva Kainz ja teatterin direktööri luokseni, hän oli hyvin hämillään eikä tietänyt miten alkaa — arvasin heti että nyt oli jotain tapahtunut — ja kertoi että hänen molemmat _primadonnansa eivät suvaitse että hän laskee minut esille_ sillä näyttämöllä, sillä silloin ne _rikkovat kontrahtinsa_.» — — ‒

»Voi kuinka olen ollut onneton ja nöyryytetty, mutta voihan sitä välistä kumartaa maahan saakka, sitä korkeammin voidakseen hypätä kerta pystyyn. Kun näen tätä keskinkertaisuutta täällä taiteen alalla, täällä ei löydy ainoatakaan intressanttia naisnäyttelijää — ja tunnen mitä minä voisin luoda jos olisin voimissani ja kerta saatuani kielen haltuuni, niin olen aivan menehtyä.» —

»Kulta, nyt olen juossut rappusia ylös ja alas 10 päivää, ollut onneton, valvonut yöt ja tuntenut itseni aivan hyljätyksi ja mitättömäksi mutta nyt olen päässyt niin pitkälle että kävin tänään Kainzin luona ja näyttelin Julian hänen salongissaan muutamien auktoriteettien edessä. — Ja kun olin lopettanut huusi Kainz »Sie werden in Berlin spielen!» [Te näyttelette Berlinissä], vaikka se on niin vaikeata päästä esille että Sonnenthal Wienin suuri näyttelijä — _ei pääse_ esille. Mutta Kainz sanoi »so jung und so gross, so was haben wir nie gesehen!» [»Niin nuori ja niin suuri, senvertaista emme ole milloinkaan nähneet»] hän löi käsiään yhteen ja sanoi »und so spricht man von Goreva, das ist ja kein vergleich!» [Ja sitten puhutaan Gorevasta, eihän heitä voi verratakaan.] — _Goreva_ Venäjän ensim. näyttelijätär joka 85 teki _fiascon_ täällä ja jonka vuoksi 3 teatteria on kieltänyt minun pyyntöni. — Kainz tahtoo että näyttelen 3 roolia ja jään tänne 14 päiväksi. Jo ehkä huomena on suuri harjoitus Residenz teatterissa.» —

Josef Kainz oli vähäistä aikaisemmin rikkonut välikirjansa erään teatterin kanssa ja oli tähän aikaan hovi- ja kaupunkiteattereiden pannaan julistama. Senvuoksi hän esiintyi näyttämöllä, jolla ei oltu totuttu näkemään suurta draamaa. Kainz oli itse juutalainen, ja Berlinin vaikutusvaltainen ja suurilukuinen juutalaisväestö osoitti näissä Ostend-teatterin näytännöissä mielenosoituksellisesti suosiotaan hänelle.

Ida Aalberg esiintyi Kainzin vastanäyttelijänä kahdessa kappaleessa, »Romeossa ja Juliassa» ja »Kavaluudessa ja rakkaudessa».

»Berliner Tageblatt» kirjoitti hänen Juliansa johdosta:

»Oli vaikea tuntea Ostend-teatteria eilen. Missä vähän aikaa sitten pyöveli D. Krantz heilutti kirvestään, missä helposti tyydytetty porvariyleisö nautti ylen romanttisista hirmunäytelmistä, sinne oli eilen kokoontunut kirjallisesti sivistynyt, hemmoteltu Berlin. Semmoista ihmispaljoutta, joka eilen täytti Ostend-teatterin, saanee tuskin pitkiin aikoihin nähdä. Ei ollut tyhjää paikkaa, ja orkesteri oli otettu hätävaraksi. Ja näistä tiheistä joukoista, jotka jännityksellä istuivat esiripun tällä puolen, nähtiin, ettei mikään tavallinen tapahtuma ollut saanut heitä tähän kaukaiseen rakennukseen. Salissa vallitsi omituinen mielentila, joka tavallisesti syntyy, kun odotetaan jotain erinomaista, jokapäiväisyydestä eroavaa. Ja todellakin mieltäkiinnittävä oli se koe, joka tapahtui tuolla ylhäällä näyttämöllä. Suomalainen taiteilija, neiti Ida Aalberg, joka kotimaassaan ja pohjoisissa naapurimaissa jo oli saavuttanut suuria voittoja, aikoi astua ensimmäiset askeleensa voittaakseen saksalaisena taiteilijana kunniaa ja laakereita. On aina uhkayritys jättää varma taiteilija-asema ja tehdä hyppäys, josta vielä ei tiedä viekö se ehkä pimeään syvyyteen, josta ei ole mitään paluuta. Siihen vaaditaan rohkeutta, suurta rohkeutta, mutta sen lisäksi myöskin suurta itseluottamusta. Ja se ei olekaan pettänyt nti Ida Aalbergia. Hänen Juliansa, jonka hän eilen esitti Shakespearen »Romeossa ja Juliassa», oli suurta kiitosta ansaitseva. Neiti Aalbergilla on hyvin harvinainen lahja, nimittäin luonto, ja se merkitsee hyvin paljon jo itsessäänkin, vaikkei siihen yhtyisikään, kuten tällä taiteilijalla, vilpitön tunne ja todellinen intohimo. Hänellä on tavattoman vilkas temperamentti ja tunteen syvyys, joka synnyttää säveleitä, mitkä sydämestä tulevat ja sydämiin menevät. Parveke-kohtauksen hän esitti kerrassaan hurmaavasti. Tässä hänellä oli apuna hienon naisen sulava luontevuus. Luonnollinen intohimo, joka ei ollut teatterimaista esiintymistä, teki valtavan vaikutuksen. Siinä ei ollut mitään tehtyä, vaan kaikki luontoa. Dramaattisissakin kohtauksissa osoitti taiteilija semmoista intohimon voimaa, että ne antavat hyvän todistuksen hänen näyttelijäkyvystään. Kumminkin soisin, että intohimon voimaa hiukan lievennettäisiin, sillä muutoin syntyy helposti liioittelua. Katsoen noihin suuriin etuihin, ansaitsee vähemmän huomiota, ettei neiti Aalberg vielä täydellisesti hallitse saksan kieltä. Hän erehtyy väliin puheessaan, ja dramaattisimmissa kohtauksissa hän oli epäselvä. Karmea korko, joka on omituinen pohjoismaalaisille, ei ole kerrassaan kadonnut, mutta tulee paljoa vähemmän kuuluviin kuin oli pelättävissä.» —

»Vossische Zeitung» kirjoitti:

»Neiti Ida Aalberg, etevä traagillinen näyttelijätär Suomesta, on opiskellut kieltämme vasta muutamia kuukausia. Hupaista oli senvuoksi havaita, kuinka hänen luonnonlahjansa, hänen alkuperäinen intomielensä, joka voi kiihtyä täydelliseksi vapautumiseksi omasta itsestä, täydelliseksi rooliin sulautumiseksi, taisteli kielen ilmaisukeinoja vastaan, kunnes hänen tunteensa voima murtautui esiin miimillisenä puheena, niin että kielikin, kumma kyllä, tuntui kadottavan kaiken outouden, kaiken vaillinaisuuden. Se yliluonnollinen hehku, joka ilmaantui hänen notkeassa, hoikassa vartalossaan, hänen terävissä kasvonpiirteissään, noissa tiikerin silmissä leveän otsan alla, oli alussa hiukan kamalaa. Arka, tyttömäinen kainous ja alttiiksi antavan rakkauden iloinen, vapiseva herääminen esiintyi parveke-kohtauksessa niin hellänä ja todellisena, että hän heti valloitti katsojan suosion. Vilkkailla mieltymyksen osoituksilla häntä palkittiin äänettömästä näyttelemisestään munkin kertomuksen aikana ja heräämisestä hautaholvissa. Jos neiti Aalberg, joka näissä kohtauksissa osoitti olevansa todellinen tragedienne, kerran vallitsisi kieltä yhtä hyvin kuin muita näyttelemiskeinoja, niin olisi Saksan näyttämöllä yksi taiteilija lisää.»

Ankarampi on »Das kleine Journalin» kritiikki, jossa m.m. sanottiin:

»Neiti Ida Aalbergilta, tanskattarelta, joka ei kauan ole kuulunut eikä pitkiin aikoihin tule kuulumaan saksalaiseen näyttämöön, ei muuten puutu intohimoa. Kuitenkin hänen lahjansa tuntuvat viittaavan enemmän sankaruuteen kuin sulouteen. Hän ei siis ollut kaikkein sopivin esittäjä Capuletin tyttärelle, vaikkapa jättäisi kokonaan huomioon ottamatta, että hänen kielenkäyttönsä usein vaikutti ehdottoman koomilliselta.» —

»Kavaluutta ja rakkautta» arvostellessaan »Vossische Zeitung» kirjoitti Ida Aalbergista:

»Samoinkuin meidän kirjallisuutemme voi olla ylpeä siitä, että ranskalainen aatelismies Chamisso rupesi saksalaiseksi runoilijaksi, niin tulee meidän myös taiteen alalla iloita, kun vieraan maan etevin näyttelijätär pyytää kansalaisoikeutta saksalaisella näyttämöllä. Tätä rouva Aalbergin halua puolustaa hänen esiintymisensä, mutta vaikeuttaa hänen kielensä. Hänen Luise Millerinsä on oikea saksalainen tyttö, hoikka, solakka ja notkea kuin nuori pajun oksa; tukka on vaalea, aaltoileva, ja silmät siniset ja riukenevat. Nuoren tytön sydämen suru kuvastuu noiden henkevien kasvojen vähimmissäkin liikkeissä; menneen onnen hymyilevä muisteleminen, tuo puhtaan sydämen puhdas ylpeys, sanaton tuska siitä, että on tullut väärinkäsitetyksi ja ilkeän himokkuuden jalo inhoaminen — kaikki kuvastuu tarkasti kasvoissa ja asennoissa ja muodostuu yhtenäiseksi luonteenkuvaukseksi, joka (ja tässä vasta on todistus taiteellisesta voimasta) on aivan toisenlainen kuin se lihallinen hehku ja intohimoinen pontevuus, jolla sama taiteilijatar muutamia päiviä takaperin näytteli Shakespearen Juliaa. Hän loi molemmista rooleista kaksi olentoa, jotka eroavat toisistaan yhtä paljon kuin molempien runoilijain luomat persoonatkin. Ja näyttelijättäret, jotka saavat semmoista aikaan, ovat harvinaisia meidän kotimaisella näyttämöllämme, jossa sentimentaaliset ja traagilliset rakastajattaret enemmän tai vähemmän onnistuneesti matkivat klassillisia sankaritaria.

Vahinko vain, että Luise Millerin täytyy muutakin tehdä kuin haaveksia, uneksia, hymyillä ja itkeä, huokailla ja pelätä, vahinko, että hänen tulee puhua, ja senlisäksi puhua sanoja, joiden haaveilevaan ja runsaaseen paatokseen jo nuoruudesta alkaen olemme tutustuneet, sanoja, joita Schillerin hurmaamat korvamme eivät koskaan unohda. Hän kompastelee tavuihin, kielen sävy on selvästi slaavilainen ja sanojen ääntäminen usein niin pedanttimaista, että sitä on vaikea sietää. Luulo, että tämä Suomen tytär on saksattareksi muuttuva, haihtuu yhä enemmän paljaaksi toivomukseksi. Pari vuotta on hän saksan kieltä harjoitellut, kahden kuukauden ajan on hän opetellut saksan ääntämistä. Rouvat E. Bartels ja Becker-Nelidow ovat olleet hänen opettajinaan, ja nyt on kysymys siitä, miten pitkälle he voivat kehittää hänen kieltään ja voiko hän lyhyemmän tai pitemmän ajan kuluttua päästä koetteeksi johonkin suurista teattereistamme. Joka tapauksessa tulee johtajien ottaa huomioon tämä ulkomaalainen ilmiö.»

»Das kleine Journal» sanoi »Kavaluuden ja rakkauden» esityksestä:

»Kainz oli hyvä Ferdinandina, joskin häntä jonkun verran tuntuivat lamaannuttavan olosuhteet, joissa hän esiintyi. Hän saavutti suuren suosion, mutta suurinta osaa yleisöstä tuntui kuitenkin kiehtovan Ida Aalbergin Luise. Näyttelijätär huudettiin esiin, ja hänelle annettiin kukkia. Hän muuten puhui vähemmän suomenvoittoisesti kuin viime kerralla ja osui usein oikeaan korostukseen, vaikka hän ei ollutkaan ulkomuodoltaan niin miellyttävä kuin me kuvittelimme rakastavan Luisen olevan ja huolimatta siitä, että hänen voimakkaasti täryyttelemänsä r-äänteet myllyn tavoin jauhoivat tunnelmat rikki.»

* * * * *

Kaksi vuotta avioliitossa oltuaan Ida Aalberg kirjoitti miehelleen, että hän tunsi rakkautensa tuona aikana yhä kasvaneen ja syventyneen. Että heidän välinsä olivat äärimmäisen läheiset ja hellät, käy selvästi ilmi kirjeenvaihdosta. Sen yleisestä luonteesta antaa liikuttavan kauniin näytteen esimerkiksi seuraava ote eräästä Ida Aalbergin kirjeestä:

»Kulta, kultani, kuinka sinä olet hyvä minulle, Misse on aivan onneton, ei Misse ole senmoista ansainnut, ei kukaan mies ole niin hyvä vaimolleen, ei kukaan ole niin hellä ja altis, Misse itkee tästä kaikesta, onko ilosta onko surusta en tiedä, itken vaan kun en voi muuta, tuntuu kun Kisse kuulisi ilmojen läpi Missen itkevän onnestaan omistaa senlaisen henkilön kun sinä. Ei Kisse saa olla niin hyvä, Misse ei uskalla enään hiiskuakkaan mitään, Kisse varmaan ottaisi tähdenkin taivaalta jos se olisi ihmisen voimissa ja kantaisi sen Missen helmaan. En minä ole niin suurta hyvyyttä Kisseltä ansainnut ja se tekee minut surulliseksi, tuntuu, kun minä vaan ottaisin vaan en _anna_ kylliksi, tahtoisin niin mielelläni uhrata, en tiedä mitä, koko elämäni Kisselle, ja kyllä minä teenkin sen, vaikka ei sitä voi tavalliset silmät eroittaa sillä minä en tee sitä tavallisella tavalla; onnettomuus on etten koskaan voi tulla tavalliseksi. Minä kuitenkin uhraan tuhat kertaa enemmän kun joku pikku rouva, joka kaikessa rauhassa istuu kiikkutuolissa odottamassa miestään päivälliselle. Uskon myöskin meidän avioliitossamme löytyvän yhtä paljon poesiaa ja olevamme toisillemme yhtä suureksi iloksi. Joskin ajottain olemmekin eroitetut, niin olemme toki aina hengessä yhdessä, ainakin minun ajatukseni sinussa aina etsivät rauhaa. Sinä olet se aurinko jonka ympäri koko olentoni pyörii ja herättää sekä kypsyttää minussa kaikki mikä on hyvää. Sinulla on minussa aarre, uskollisuuden ja alttiuden aarre, en sano sitä ylpeydellä, ainoastaan sentähden että se on totta, vaikka se ei aina ole ehkä näkyvissä. Kun sinä olet poissa minusta tuntuu kun koko elämäni olisi jotain vailla ja minun jokapäiväinen suruni on, että sinulla ei ole niin hyvä kun tahtoisin, tahtoisin peittää sinut ilon kukilla. Olin tuskissani tuosta kirjeestä, se oli niin tyhmä, niin tyhmä, vaan minä olin niin onneton kun en ollut saanut kirjettä sinulta, etten tiennyt mitä sanoin. Jos Kissellä on kiire niin kirjoita vaan kerta viikossa, en minä enään ole tyhmä ja onneton kun vaan tiedän syyn.»

Sairaus ja vastukset vaikeuttivat suuresti Ida Aalbergin esiintymistä Berlinissä. Suurimman huolen aiheena oli hänellä tuolla matkalla kuitenkin se, että hän pelkäsi laiminlyövänsä perheenemännän velvollisuudet. Kivekäs ei moiti häntä milloinkaan ankarasti, mutta hänen kirjeistään näkyy, että hän suuresti kärsi vaimonsa poissaolosta. Ida Aalberg vastaa hänelle eräässä kirjeessään:

»Ei kulta saa olla niin surullinen. Kirje jonka tänään sain oli niin surullinen, etten koko päivänä ole muuta ajatellut kun viime riviä siinä »unesta ei muuta puutu, kun että se ei ole ikuinen». — Kuinka kultani voi niin ajatella, niin tuntea?! Sinulla on niin monta ovea auki ja paljon tehtävää maailmassa, sinulla on ystäviä, sinulla on yksi sydän joka on _kokonaan sinun_, jos sanot, jos _tahdot_ että _heti tulen kotiin_, niin minä jätän kaikki, minä _tulen kotiin_, sillä ei sinun pidä luulla että se on hauskaa ja helppoa yksinäisenä naisena raivata itselleen tietä suuressa mailman kaupungissa. Jos Kisse tahtoo niin kyllä Misse tulee heti kotiin, minä jätän kaikki, minä tapan oman henkisen itseni ja teen kaikki mitä tahdot.»

Ida Aalbergin ja Lauri Kivekkään keskinäinen suhde oli niin läheinen ja niin täynnä luottamusta, ettei todellista ristiriitaa olisi syntynyt, elleivät muut henkilöt olisi sekaantuneet asiaan. Kun Lauri Kivekäs varomattomasti kertoo hänelle läheisten henkilöiden antamista ankaroista arvosteluista, jotka koskivat hänen vaimonsa poissaoloa kodista, kuohahti Ida Aalbergin tulinen veri yli äyräiden. Se tapahtui myöhään keväällä, kun hän jo oli näytellyt Berlinissä.

»Sinun kirjeesi», niin hän kirjoittaa, »teki minut niin surulliseksi. Kun niin hartaasti yöt ja päivät tekee työtä, luopuu kaikesta, kaikesta ilosta ja elämän tai ihmisten nautinnosta saavuttaakseen maalinsa niin pian kuin mahdollista ja sitten huomaa että se ihminen joka on lähinnä, ei ollenkaan ymmärrä sitä ahkeruutta, niitä hikipisaroita joita olen vuodattanut saapuakseni niin pitkälle kun nyt olen saapunut, vielä päälliseksi huomaa että ilman ensin kysymättä minulta hän antaa kaikenmoisten hyttyssielujen vaikuttaa itseensä niin että ihminen on aivan kaatua. Siihen kirjeeseen, jonka viimeksi kirjoitit, minä en vastaa sanaakaan. Usko ystäväisi suuria sieluja koska ne kerta näyttävät olevan niin suuresta merkityksestä sinulle. Minä en puolusta itseäni sanallakaan. Sinä vyörytät päälleni »_seikkailijan_» nimen ollenkaan kysymättä mitä syytä sinulla siihen on. Senlaiseen minulla ei ole mitään vastattavaa. Ensi ajatus oli että en ollenkaan palaja kotiin mutta sittemmin ajattelin että kuitenkin teen sen sillä tahtoisin niin mielelläni vielä sinua nähdä. Sinä kysyt jos tarvitsen enemmän rahaa ja kiellät ankarasti, etten täällä enkä siellä saa kääntyä kenenkään muun puoleen — kirjeesi jälkeen se minua kovasti nöyryyttää pyytää lisää, mutta eihän minulla ole. [Ida Aalberg sai näytellä Berlinissä ilman palkkiota.]

Minä halveksin ihmisiä ja se on minusta _aivan_ yhdentekevä _mitä_ Suomessa minusta puhutaan. Mutta että sinä annat kaikenmoisten henkilöiden, joilla ei ole sydäntä eikä päätä vaikuttaa itseesi sitä minä en kestä. Sinä et ymmärrä minun rataani, ja sehän on inhimillistä. Ja kuitenkin minä olen ollut uskollinen ja niin kiltti sinulle sydämessäni. Minä voin saada mitä minä tahdon, joka ilta kun näyttelen saan enemmän kukkia kun kotiin voin tuoda, ja miehet makaavat minun edessäni polvillansa, mutta aina kuitenkin olet sinä minua ympäröimässä ja suojelemassa. Ja kuitenkin he tietäävät että olen sinun kanssa naimisissa. Jos en ole enään sinulle »_hieno_» kylliksi, niin _sano suoraan_, ei sinulla tarvitse olla mitään konsiderationia, se on aivan turhaa. Tee vaan mitä pidät »hienolta» ja »todelliselta suuruudelta», minä odotan tuomiotani.

Ida.»

Vaikkakin taiteilijakutsumus ja perheenemännän velvollisuudet joutuivat ankaraan ristiriitaan, saa Ida Aalbergin kirjeistä sen ehdottoman käsityksen, että hän oli erinomainen kodin vaalija. Alusta lähtien hänen useimmissa kirjeissään on hellää huolenpitoa Lauri Kivekkään huonosta terveydestä. Italiasta ja Saksasta hän lakkaamatta teroittaa tälle terveydenhoito-ohjeita, joita olisi noudatettava. Ei saa joka ilta istua klubissa, hän sanoo, sillä sen viisauden, jota siellä taritaan, oppii yhdessä illassa viikossa, ei saa pitää pilaantunutta ilmaa huoneissa, täytyy voimistella ja kylpeä, täytyy juoda paljon maitoa ja iltaisin munatotia. »Kuka kultani kravatin nyt sitoo?» Palvelustyttöä tarkoittaen hän kirjoittaa: »Ole vain tarkka Marin kanssa, täytyy sanoa hänelle ja varoittaa sillä hän ei tahdo osaa säästää. Kiireissäni unohdin sanoa sinulle, että häneltä meni toriostoksiin _2 kertaa_ enemmän kun minulta, 20 markalla viikossa hänen täytyy hushållata. _Siis elä anna hänen luxata itseäsi!!!!»_ Oma koti, joka näihin aikoihin alkoi valmistua — se tuli Puistokadun 4:ään Kaivopuistoon — on Ida Aalbergilla ainaisen ilon ja huolen esineenä. Hän kirjoittaa yksityiskohtaisia ohjeita huoneiden järjestämisestä, tapeteista, uutimista. Hänen taloudellinen henkensä on vallan kiistämätön. Kivekkäälle kirjoitetuissa kirjeissä tuli ohjeita palvelijattarelle kukkien hoidosta, isännän vaatteiden kunnossa pitämisestä j.n.e. Millä verrattomalla innolla ja taidolla Ida Aalberg osasi käyttää keittiökieltä, siitä antaa hyvän kuvan seuraava, uuteen asuntoon muuttoa koskeva kirje palvelijattarelle:

»Mari on kiltti ja asettaa mööbelit seuraavasti: