Part 16
»Varsin suuri menestys oli Ida Aalbergilla »Orleansin neitsyessä» syksyllä 1887. J'eanne D'Arc'in osan suoritus teki illasta yhden niitä Arkadia-teatterin kuuluisia »lämpimän tunnelmin iltoja», joita suomalaisuudenharrastajat ovat muistelleet ylpeydellä ja ilolla.
Mutta muut uudet tehtävät näytäntökautena 1887— 1888 eivät tuottaneet Ida Aalbergille vähintäkään tyydytystä. Svava Björnsonin »Hansikkaassa» ei saavuttanut mainittavaa menestystä, ei liioin Hjördis Ibsenin »Helgelannin sankareissa.» Tähän aikaan ei Kaarlo Bergbomilla tunnu olleen yritteliäisyyttä eikä voimaa viedä häntä uusiin voittoihin. Gustaf von Numers ihaili Ida Aalbergin näyttelemistä »Erik Puke» draamassa, mutta siinäkään menestys ei ollut niin ehdoton kuin tavallisesti. Sanomalehtiarvostelu oli joko kuivaa, kielteistä tai typerää.
Syksyllä 1888 Ida Aalberg käy uudestaan ulkomailla. Hän sai sangen edullisen vierailutarjouksen Bergenin teatterista, jossa tähän aikaan oli johtajana Henrik Jäger, mies, joka 1885 oli Kristianiassa julistanut Ida Aalbergin ylistystä. Bergenin lehdet ovat paljon kaunopuheisempia kuin kotoiset suomalaiset.
»Bergens Aftenblad»kirjoitti »Nukkekodin» johdosta m.m.:
»Sanottakoon kaikkein ensiksi: rva Aalbergin esitys Noorasta »Nukkekodissa» oli suuri voitto. Esiinhuutoja seurasi joka näytöksen jälkeen. Se olikin esitys, joka ansaitsee mitä suurinta huomiota. Se osoitti rva Aalbergin lahjain monipuolisuutta ja etevyyttä, jolla hän ryhtyy taiteelliseen tehtäväänsä ja väsymättä muodostaa kuvan piirre piirteeltä —. Rva Aalberg ei alleviivaa, ei osota sormellansa. Kaikki tulee aivan itsestänsä, on luonnollista, on suurta.
Voisi tuoda esiin piirteen toisensa perästä rva Aalbergin esityksestä, joka on suuren taiteilijan työtä. — Lapsellisuus, huolettomuus ensimmäisen näytöksen alussa esitettiin suurella reippaudella. Mutta vaimon, joka on ollut kahdeksan vuotta naimisissa, ei tarvitse kuitenkaan näyttää aivan niin nuorelta. Nuoruus kyllä havaitaan, vaikka Noora näyttäisikin hiukan vanhemmalta. — Hauska oli kaikissa tapauksissa makeiskohtaus, joka esitettiin hyvin leikillisesti. Huudahdus »tuhat tulimmaista» tuli sekä lausunnan että liikkeen vallattomuuden johdosta todelliseksi loistokohdaksi. Kohtaus lasten kanssa oli, kuten tavallisesti, hurmaava. — Ja sitten alkaa rva Aalberg tuoda esiin roolin vakavaa puolta kohdattuaan Krogstadin. Kaikille vakaville mielenilmauksille on hänellä sanat, katseet ja liikkeet. Varsinkin oli joulukuusen koristaminen ja keskustelu Helmerin kanssa Krogstadista unohtumaton. Nooran kuva joulukuuseen pusertuneena, kun hän tuijottavin silmin näyttää mielessään kuvittelevan kuilua, johon on vaipunut, on yksinään kappale taidetta. — Toisessa näytöksessä näytteli rva Aalberg suurella innostuksella. Siinä oli harvinaista ylevyyttä ja lyriikkaa.
Rva Aalberg pysyi kaikin puolin todellisuuden rajoissa.» — — —
»Bergensposten» kirjoitti »Erään naisen rangaistuksen» johdosta:
»Nimi — sillä tällä näyttelijällä on nimi — ei ollut yleisöllemme tuntematon.
Mutta se, mikä hänessä on läpeensä suomalaista, joka tulee ilmi jo hänen nimessään ja sen soinnussa, se pujahtaa alituisesti esille hänen lausumistavassaan ikäänkuin sanoen: »Minä en ole ruotsalainen, tanskalainen enkä norjalainen» — nämä jäljet huomataan selvästi, vaikkapa taiteilija vuosikausia olisi puhunut ruotsia Ruotsissa, tanskaa Tanskassa ja, kuten nyt, ruotsia Norjassa.
Heti, kun hän esiintyy ja puhuu, tuntuu ikäänkuin hän toisi mukanaan jotain tuntematonta, jotain vierasta.
Muuten sen, mikä tässä on vierasta ja tuntematonta, ei tarvitse pelätä olevansa koditonta.
Valtiossa saa kansalaisoikeudet laillisella tavalla. Niin ja niin monta vuotta maassa, sanotaan.
Taiteen laki murtaa muodollisuudet valon ja salaman nopeudella.
Ja monta minuuttia ei kestänyt, ennenkuin Ida Aalberg-Kivekäs sai kansalaisoikeudet Bergenin näyttämöllä. —
Yhtä uljas kuin miellyttävä ulkonainen olemus, jalo ja hieno plastiikka — toisinaan ehkä liiaksi à la tragédienne — ovat ne hyvät ominaisuudet, jotka raivaavat hänelle tietä. Mutta hänen kaikkein parhaat enkelinsä eivät ole silmin nähtävissä. Voi ainoastaan aavistaa niiden olemassaolon, kuulla niiden siipien suhinaa läpi voimakkaiden aistimusten, läpi sydänsävelten vuon, läpi sen intohimojen yhtenäisyyden, joka astuu eteemme moisesta näyttelemisestä, näytteleminen on liian heikko sana, siis: tuosta elävästä elämästä näyttämöllä.
Sellainen Mathilde vaikuttaa »Rangaistuksen» toisessa näytöksessä niin, ettei sitä voi koskaan unhoittaa. Puhutaan intohimojen musiikista, mutta tämä naisellisuuden intohimoisuus kaivautuu syvemmälle sydämeen kuin sävelet.
Kaikki, mikä on rikkiruhjottua, juurineen ylös kitkettyä, avutonta, tuskallista, parantumatonta aina itseuhrautuvaisuuden epätoivoon asti, kaikki esitettiin niin kauhean todellisena kuin olisi se ollut itse elämää.»
Marsaa »Ruhtinas Zilahissa» norjalainen arvostelu kiittelee parhaansa mukaan, sanoen, että esitys merkitsee Ida Aalbergin kohoamista aikakautensa parhaiden näyttelijäin tasalle. Ofelia-suoritus saa hyvän arvioinnin ja uudesta osasta, Agneksesta Ibsenin »Brandissa» »Bergens Tidende» kirjoitti:
»Rouva Aalberg oli kaunis Agneksena. Hän oli kaunis, näimmepä hänet joko poloisena äitinä, joka kaipauksen ja tuskan vallassa tuijottaa hautausmaalle, missä hänen pieni aarteensa makaa lumen alla, tai hirvittävän, voimakastahtoisen lainorjan alistuvana vaimona, joka hylkää kaiken seuratakseen miestään tämän raskaalla tiellä Jumalaa kohti, tiellä, joka päättyy Jehovan näkemiseen ja kuolemaan; aina oli rva Aalbergin näytteleminen yhtä suurta. ‒ ‒ ‒ Tämän naisen uhrautuva rakkaus ikäänkuin levitti sovittavaa valoaan yksin onnettoman fanaatikonkin ylitse. —
»Bergens Aftenblad» totesi »Brandin» johdosta, että näyttämöllinen suoritus tuskin on eduksi kappaleelle, joka tällöin vaikuttaa liian julmalta ja liian voimakkaalta.
Myöskin Camillesta »Ei lempi leikin vuoksi» kappaleessa Ida Aalberg Bergenissä sai tunnustuksen sanoja.
Kirjeenvaihto Bergen-vierailujen ajalta todistaa, että Lauri Kivekäs ja Ida Aalberg, vaikka olivat olleet vuoden naimisissa, yhä elivät kuherruskuukausitunnelmassa.
Ida Aalberg kirjoittaa miehelleen Bergenistä m.m.: Ida Aalberg — 18
»Eikös kulta ole iloinen, että Misse on ensimmäinen, joka sanoo sinulle hyvää huomenta, suutelee sinua, suutelee sinua oikein raivokkaasti ja pyytää, että Kisse on iloinen ja heittää kaikki hämärät ajatukset pois. Tee se, kulta, ei sinulla ole oikeutta sanoihisi »elä kokonaan unohda minua!» Minä ajattelen sinua joka hetki, kulta, ja toivon, että sinulla olis hyvä ja asiasi kävisi hyvin. Missen sielu on Kissen luona.» —
»Kultani!
Kaikki pitävät sinun kuvastasi eikähän se ole ihme, siinä niinkuin sinussa itsessäsikin on niin paljon jaloutta niin paljon lujuutta. Kun katselee sitä, tulee mieleni niin haikeaksi ja surulliseksi sillä minä tahtoisin koskea sitä, puhua sille, saada sitä puhumaan, kuulla taasen sinun rakasta ääntäsi ja sydämmesi lämmintä tykytystä. Mutta nyt sinulla on niin monta ympärilläsi, jotka sinusta pitävät ja sinua ihmettelevät ja nielevät joka sanan huuliltasi, että minä luultavasti joudun unohduksiin, et suinkaan sinä minua enää kaipaakaan. Mutta jos niin on, jos se ei ole sen enempää, sen syvempää, sitten minä en enään koskaan tahdo tulla kotiin, en koskaan näyttää kasvojani, sillä minä en voisi sitä kärsiä ja kantaa. Minä itse en tasaa tunteitani enkä myöskään kärsi sitä sinussa. Minä tahdon yksin omata sinun elikkä ei ollenkaan. Oh! Tällä hetkellä minä olen mustasukkainen seinille, joidenka sisällä sinä oleskelet. Kyllä minä rakastan sinua hulluuteen asti. Olen kovin väsynyt Menen levolle suudellen tuhansia kertoja sinun kuvaasi.» —
»Sinä armas. Kun tänään tulin teatteriin näin pöydälläni sinun kirjeesi. Herra Jumala minä tulin niin iloiseksi, etten uskaltanut ottaa sitä käteeni. En uskaltanut lukea sitä, sillä silloin en olisi uskaltanut näytellä Matilden ääretöntä sydämenhaikeutta. Koko illan ollessani näyttämöllä ajattelin vaan tuota suljettua kirjettä ja sen sisältöä, katsos minä olin kuin hurja, sillä minulla on ollut niin ikävä, niin hirveästi ikävä. Kuinka minä iloitsin nähdessäni että sinulla on ollut niin paljon työtä ja ettäs löydät työssä lohdutusta ja tyyneyttä. Työ on suurin siunaus sen olen minä usein, usein yksinään ollessani huomannut ja tuntenut. Ole, kultani, vaan varovainen rahojen kanssa!» —
Jo 1888 Lauri Kivekäs on onneton vaimonsa viipymisestä vieraassa maassa. Ida Aalberg kirjoittaa hänelle:
»Kultani, toivoni, iloni!
Coriolanus'en äiti Volumnia sanoo heikolle miniälleen Virginialle: »Jos poikani olisi mieheni, niin iloitsisin enemmän poissaolosta, jolloin hän saavuttaisi kunniaa, kuin hänen syleilyistään, niin helliä todistuksia hänen rakkaudestaan kuin ne antaisivatkin. Hän ei olisi paljoa parempi taulua, joka riippuu seinällä, ellei kunnianhimo antaisi hänelle elämää. Jos minulla olisi tusina poikia niin tahtoisin kernaammin, että yksitoista niistä kuolisi _kunnialla_ isänmaan puolesta kuin että yksi tuhlaisi elämänsä hekumassa ja laiskuudessa.» Noita sanoja olen aina ihaillut, ne olen vereeni imenyt. Niin pitäisi joka vaimon ajatella miehestään, joka miehen ajatella vaimostaan, silloin elämä tulisi rikkaaksi, ihmiset onnellisemmiksi ja näköalat laveammiksi. Niin tahdon minä aina ajatella ja niin Kissekin ajattelee.» ‒ ‒ ‒
Toisessa kirjeessä:
»Elä nyt Lauri kultani ole ikävissäsi, sinulla on parempaa tehtävää kun antaa ikävän saada valtaa itsesi yli. Me teemme molemmat työtä toistemme hyväksi ja kun sitten taas tulemme toistemme luo — voi! voi!!! sitä riemua.» —
Näihin aikoihin Lauri Kivekäs yhdessä nuoremman veljensä kanssa osti Helsingistä Kaivopuistosta erään palaneen talon rauniot ja ilmoitti vaimolleen, että lähiaikoina saataisiin oma koti omaan rakennukseen. Tämä tiedonanto sai Ida Aalbergin suuren riemun valtaan. Hän kirjoitti miehelleen:
»Sinä oma kultani! Voi kuinka liikuttavaa, että sinä noin lämpimästi ajattelet meidän yhteistä tulevaisuutta, julmasti rasitettuna työssäsi kuitenkin annat itsellesi aikaa toimia ja sääliä niin energillisesti, että todellakin pääset niin loistavaan resultaattiin. Kuinka olin iloinen, kuinka onnellinen kun luin kirjettäsi, tuhatta vertaa onnellisempi, ettäs teit tuon kaikki minun poissa ollessani, se todistaa sinun syvää rakkauttasi, sinun lämmintä huolenpitoasi. Hyvät henget ovat liehuneet ympärilläsi ja suositelleet sinua kaupassa, joka minusta nähden on jotakin niin aavistamatonta, että tuskin voin uskoa sitä. Lauri kulta, ajatteles mikä onni! 8000 tuhannella markalla! mikä hinta se nyt on, kun sillä saamme _aivan oman_ kodin ja pienen, pienen ryytimaan, eikö totta? Voi armaani kuinka olen iloinen, tahtoisin lentää luoksesi, lentää syliisi ja suudella sinua ja sanoa kuinka olen riemuissani. Minä muistan paikan aivan hyvin. — Eiköhän ole tarpeen, että ryhdytään piirustuspuuhiin nyt heti, muista, että menee pitkä aika ennenkuin ne tulee valmiiksi ja jos aletaan korjaamaan kiviseiniä niin ei ole aikaa odottaa. Me itse otamme asuntomme ylikerrassa puukerroksessa. Huoneet siellä pitää tulla korkeiksi. Jos en muista väärin on huoneet pienet, mutta emmekö voi ylhäällä ottaa jonkun seinän pois ja sen kautta saada esimerkiksi vähän suurempi ruokasali, se on kaunista kun ruokasali on suuri. Mitä salonkiin tulee niin se luullakseni onkin koko suuri, jos ei niin voimme jättää väliseinään, rinnalla olevaan pieneen huoneeseen, suuren kaarevan aukon, sillä lailla täällä paljon käytetään, niin se on kuin yksi suuri ja toki kaksi eri huonetta. ‒ ‒ ‒ Ole praktillinen, elä maksa enemmän kuin _täytyy_. Jos tahdot halpoja muuraria niin kirjoita isälle, hän mielellään ottaa ne toimittaakseen. Kirjoitan tästä kaikesta sillä arvaan, että joka päivä maksaa. Tulenhan, kultani, kohta itse, mutta sinun täytyy varmaan jo sitä ennen ryhtyä toimiin. Kuinka olen iloinen! Herranen aika kuinka Kisseni on kiltti! ‒ ‒ ‒
Toissa päivänä kirjoitin yhden pienen kirjeen, jossa olen kovasti pahoillani. Asia oli se, että minulla oli niin kovasti ikävä, aamusta iltaan ja illasta aamuun en tehnyt muuta kuin ikävöin kirjettä sinulta, ja kun sitä ei kuulunut tulin kovin onnettomaksi, ja ajattelin, että sinä viihdyt liian hyvin toisten seurassa ja sitten tulin niin mustasukkaiseksi tuota ajatellessani, että en tietänyt mitä sanoin, olin aivan mieltä vailla. Mutta elä ole suuttunut Misseen, se tapahtui rakkaudesta sinuun. Kulta, kulta, kuinka olen riemuissani, että kohta pääsen pois luoksesi. — Tiedätkö, täällä on eräs konsuli Gran, rikas, mahtava perhe ja heidän poikansa tahtoo tulla näyttelijäksi, _suomalaiseksi_ näyttelijäksi. Vanhemmat ovat epätoivossa. Hänen äitinsä kävi luonani tänään, kaunis, intelligentti nainen, minä annoin hänelle Bergbomin adressin ja paljastin meidän surkeat teatteriolot.» ‒ ‒ ‒
Näinä vuosina Kaarlo Bergbom tuntuu teatterinjohtajana eläneen jonkinlaista suuren heikkouden aikaa. Näyttelijät kapinoivat häntä vastaan ja nerokas iva, jolla hän suhtautuu näiden hommiin, ei muuta sitä tosiasiaa, että suomalaiselta teatterilta hetkellisesti puuttui toiminnan ryhtiä ja tarmoa. Norjasta palattuaan Ida Aalberg heti on suuren tyytymättömyyden vallassa. Hän esiintyy ensin Suomalaisen teatterin vierailunäytännöissä Turussa, mistä kirjoittaa miehelleen m.m.:
»En pidä ollenkaan Bergbomeista, kadun niin että tulin. He ovat kylmiä ihmisiä. He antavat arvoa ihmiselle vain silloin, jos tämä pystyy auttamaan pyrkimystä tehdä tohtorin nimi kuolemattomaksi.» (Viimeinen lause on ruotsinkielinen).
Näyttelijätovereihin hän pian purkaa halveksumistaan ja vihaansa. Jo Norjasta saavuttuaan Ida Aalberg ihmettelee naisnäyttelijäin puolelta tulevaa kateellisuutta, ja keväällä 1889 hän miehelleen kirjoittamassaan kirjeessä nimittää koko seuruetta eläinkokoelmaksi. Näytäntökausi 1888—1889 voi yhtä vähän kuin edellinenkään tyydyttää häntä. Tosin hän silloin saavutti taiteilijauransa suurimman voiton ingénue-alalla, Cypriennenä »Erotaan pois» komediassa, mutta muut uudet tehtävät, Desdemona »Othellossa» ja Ellida »Meren tyttäressä» kulkivat vähin äänin ohitse.
»Erotaan pois»[22] kappaleen esityksestä »Valvoja» m.m. sanoo Ida Aalbergin osalle:
»Vaikea on sanoin kuvata naiivista totisuutta, vallatonta iloisuutta ja todellista tunteellisuutta, sekä näiden pääsäveleiden välillä väikkyviä puolisäveleitä, joita näyttelijätär toi esiin vaihtelevan osansa eri kohdissa. Vilkkauteen nähden oli hän kyllä ranskalainen, mutta itse luonteen tulkitsemisessa oli, niinkuin muutoin jo toinen kielikin tekee luonnolliseksi, pohjoismainen väritys.»
»Finland» toteaa, että »Erotaan pois» saavutti myrskyisen menestyksen. Sitten lehti jatkaa:
»Rouva Ida Aalberg Cypriennenä näyttäytyi aivan uudessa valossa. Tosin rouva Aalbergilla ennenkin on ollut samantapaisia osia, mutta niin täydellisen hienona ja nuorekkaan naivina, niin mestarillisen yksinkertaisena tuskin milloinkaan olemme häntä nähneet. Tässä ei ollut edellisten osien erinomaisia detaljeja, vaan tästä muodostui uusi ja erikoisesti muovailtu tyyppi ‒ ‒ kaikki tuo kokemattomuus, joka avioerosta tahtoo löytää uneksittujen ihanteiden toteutumisen, tuo naivi tyytyväisyys, jolla hän kuvaa pieniä juoniaan miehen selän takana, ja lopuksi tuo tiedoton rakkaus, joka yhdistää hänet tuohon samaan mieheen, tulkittiin niin raikkain, luonnollisin piirtein, kuin vain todellinen taiteilija voi löytää.»
Keväällä 1889 Ida Aalberg suuren, mutta verraten epämääräisen, tyytymättömyyden vallassa erosi Suomalaisen teatterin vakinaisesta palveluksesta. Kului pari vuosikymmentä, ennenkuin hän siihen virallisesti uudelleen liittyi. Tämä »erotaan pois» merkitsi hänelle uutta eurooppalaistumisyritystä.
* * * * *
Kesällä 1889 Ida Aalberg ja Lauri Kivekäs oleskelivat Ranskassa, Aix les Bains’issä, missä hoitivat terveyttään. Tällä matkalla Ida Aalberg ensimmäistä kertaa elämässään pääsi myöskin Italiaan. Miehensä jo matkustettua Suomeen hän yhä jäi Alppien eteläpuolelle ja aviopuolisoiden toisilleen lähettämistä kirjeistä näkee, että heidän välillään vallitsi suuri hellyys. Ida Aalberg kirjoitti päivittäin pitkiä kirjeitä, joissa hän puhuu kaikesta, mitä hänelle tapahtuu, kertoo suuresta ikävästään ja kaipauksestaan. Hänen Italianmatkansa päätarkoituksena oli tutustuminen Eleonora Dusen taiteeseen, mutta sattui niin, että Duse oli ulkomailla, eikä Ida Aalberg saanutkaan tätä nähdä. Firenzessä ja Torinossa hän mitä suurimmalla mielenkiinnolla seurasi erään vanhemman italialaisen näyttelijättären, Marinin, esityksiä ja ihaili tavattomasti tätä varsinkin »Odettessa». Michelangelon taide ja elämänhistoria — Ida Aalbergin mielilukemista olivat tähän aikaan suurten henkilöiden elämäkerrat — tekivät häneen syvän vaikutuksen.
Ida Aalbergin persoonallinen vastenmielisyys Suomalaista teatteria ja kotimaan oloja kohtaan saavat hänen kirjeissään sangen selvän ilmauksen. Hän vastaa erittäin kopeasti Kaarlo Bergbomin nöyrään pyyntöön, että hän tulisi vierailemaan Helsinkiin ja Pietariin. Hänellä oli toisia suunnitelmia, joista hän ilmoitti vain miehelleen. Hän tahtoi taaskin päästä väljemmille vesille, hän tahtoi päästä näyttämölle Saksassa. Palatessaan syksyn lopulla Italiasta Suomeen hän poikkesi Berliniin. Hän saapui kaupunkiin ypöyksin, eikä hänellä ollut siellä ketään tuttavaa. Onnellinen sattuma oli johtanut samaan pensionaattiin, johon hän asettui asumaan, myös erään venäläisen kenraali Weljaminovin rouvan. Tämä oli aikaisemmin ihaillut Ida Aalbergia näyttelijänä ja oli hurmaantunut saadessaan nyt persoonallisesti tutustua taiteilijaan. Rouva Weljaminovin avustuksella sai Ida Aalberg pian paljon suosijoita, jotka koettivat hankkia hänelle tilaisuuden esiintymiseen berliniläisellä näyttämöllä. Se näytti aluksi varsin toivottomalta. Saksan teatterioloissa oli ehtinyt tapahtua suuri muutos, vierailunäytännöt olivat tulleet huonoon huutoon ja niitä vastustettiin periaatteen vuoksi. Ainoan mahdollisuuden tuntui antavan vasta perustettu parisilaismallinen yhdistys »Freie Bühne», jonka yhdistyksen tarkoituksena oli tilapäisin voimin esittää uudenaikaista ja radikaalia ohjelmistoa. Kysymys Ida Aalbergin esiintymisestä lykättiin kuitenkin kevätkaudeksi, ja hän tuli viettämään jouluaan kotimaahan.
Joulun jälkeen Ida Aalberg vieraili lyhyen aikaa Suomalaisessa teatterissa, ja tarkoitti tämä esiintyminen lähinnä valmistumista Berlinin varalle. Hän näytteli nimiosaa Emile Zolan ultrarealistisessa »Thérèse Raquin» dramatiseerauksessa, jonka luuli tulevan esille Freie Bühnessä.
Berliniin 1890 tehty matka muodostui Ida Aalbergille mitä kovimmaksi koetukseksi. Hänen miehelleen kirjoittamissaan kirjeissä esiintyy tahtoihminen Ida Aalberg erinomaisen elävänä. Hän taistelee sankarillisesti vieraan kielen tuottamia vaikeuksia vastaan, hän taistelee raivoisasti muita vaikeuksia vastaan.
Aluksi kirjeiden sävy on toivehikas. Kieliopinnoistaan Ida Aalberg kertoo miehelleen seuraavan jutun:
»Sinä Missen ainoa kulta, tulen juuri opettajani luota, olen vielä aivan ilon vallassa siitä mitä siellä sain kokea ja nähdä. Katsos asia on se, kuten kerroin olen ollut hirmuisen ahkera, luopunut ihan omasta itsestäni ja ollut vaan — koulutyttö. Lukenut a.b.c. aamusta iltaan, vieläpä yölläkin, aivan kuivan kuivaa mekaanillista työtä jota pränttäsin itseeni saadakseni kieleni saksalaiseksi. Tunnissani olen ollut yhtä kuiva ja mekanillinen ynnä suljettu. Olin usein tuskissani tuntui kun en pääsisi hiuskarvaa edemmäksi. Viime kerralla sanoi vihdoin opettajani että nyt olemme niin pitkällä että voimme jotain helppoa proosaa alkaa lukemaan, jotain »Kindergeschichte» [lastentarinaa] minä vihdoin protesteerasin, sanoin että hän aivan henkisesti murhaa minut ja pyysin että saisin itse jotain valita, — johon hän vihdoin suostui. — Otin siis Romeo ja Julian. — Tulin sinne sitten tänään kirjoineni ja ne nähtyään, hänen suunsa meni hymyyn, kummalliseen hiljaiseen hymyyn ja muuhun puuttumatta hän sanoi alkakaamme — ja me aloimme. — En tahdo nyt kertoa hänen kummastustaan ja ihmetystään sen enempää sanon vaan että preussilainen kunniansa on kovin arka, en luule että hän vielä _koskaan_ on oppilastansa tambuuriin saattanut, vielä vähemmän auttanut kappaa hänen päälleen, — tänään hän sen teki, vieläpä kumarsi ylpeän selkänsä ja haki _galoschini, —_ ja siitä minä olen ylpein! Työni menee eteenpäin ja minä tunnen itseni onnelliseksi, ensi kertaa, olen iloinen, oikein noin sisällisesti, siitä saakka kun kultani luota lähdin.» —
Eräässä toisessa kirjeessään hän kertoo elämästään ja olostaan Berlinissä, missä oli asettunut asumaan v. Sanckenin pensionaattiin:
»Elä kulta murehdi terveyttäni, toivon, että se yhä ja yhä menee eteenpäin, että piankin olen terve kokonaan. Koetan hoitaa itseäni paraimman mukaan ja neiti v. Sancken tekee minkä voi hemmoitellakseen minua. Hän on vanhaa preussiläistä aatelia, harmaahapsinen hieno, hento nainen joka nyt tuhlaa minuun kaiken tukahdetun lempensä. Minulle keitetään eri ruokaa usein, annetaan parempaa olutta (»Maltzbier») kuin muille ihmisille y.m. Kenraalskalta [rouva Weljaminov], joka ennen usein kävi tohtorinna Gompertzin luona joka myös asuu täällä hän oli kuullut minusta, ja se kai vaikutti sen että hän heti koroitti minut oikealle kädelleen pöydässä. Naapurini toisella puolella on eräs tohtori Preuss, hienosta perheestä lähtenyt hieno mies, Zolan ja Flaubertin ja Ibsenin ihailija, »freisinnig» [vapaamielinen] politikissaan ja vapaa ennakkoluuloista, hän on amanuensi suuressa kirjastossa. Neiti v. Sancken minä ja hän olimme katsomassa Ibsenin »Hærmendena paa Helgeland» minä olin huonolla tuulella. Hjördis näytteli paljon paremmin kuin Misse sitä rollia. En kuitenkaan virkkanut mitään muille. Neiti v. Sanckenin toisella puolella istuu Tohtori Weitnitz, rikas ja riippumaton, kuluttaa aikansa matkoilla, suuri taiteen ystävä, Jerusalemista kirjoittanut, kuulen ma, hyvin intresantin kirjan. Hänellä kuuluu olevan komea koti mutta syö täällä päivällistä seuran tähden. Hänen rinnallaan 3 neitiä Bauisch, puolalaista sukua, meidän kaikkein kauhistus, he ovat oikein »todellisia naisia» tietämättömiä ja haluttomia, elävät aivan työtöntä elämää, jotka kaikista ponnistuksista ja rahoista huolimatta vielä 30, 33—40 vuotiaina ovat yksin elämässä. Heidän vieressään yksi Berlinin paraista maalareista Lindemann. Minun naapurini vieressä eräs professori Lontoosta sekä sitten joukko engl. ja amerikalaisia nuoria neitoja jotka ovat täällä joko kieltä tai soittoa oppimassa. Pöydän toisessa päässä toht. Gompertz rouvineen sekä eräs baroni Fuchs, joka on diplomati. Ja siinä näet koko seuramme koossa. Useimmiten kuitenkaan ei synny yleistä keskustelua, seura on liian suuri, 24 henkeä, ja sitäpaitsi kovin erilaisia. Tulevaisuuden ihmisiä on vaan tohtorinna Gompertz, (mies on politikissa »liberaali» tiedät siis minmoinen muussa) mistress Dingee, Weitnitz, Preuss ja Misse. Itsestään seuraa että me useimmin puhumme toistemme kanssa kun muiden. — — Tänä iltana Misse menee, jos jaksan, olen nim. maannut koko aamupäivän, kuulemaan Schlenterin luentoa _tulevaisuuden dramasta_. Hän on paras kritikeri täällä. En kuitenkaan vielä tunne häntä persoonallisesti.» —
Vähitellen kirjeiden sävy alkaa kuitenkin käydä toiseksi. Toukokuun alku 1890 on hyvin vaikeata aikaa Ida Aalbergille, kuten nähdään esim. seuraavasta kirjeestä: