Part 9

Oli jo hämärä ja huurteiset ja jäiset kaislat sinersivät mättäiden lomissa ja lampien partailla. Koivun jäähileisten oksien lomitse hän näki harmaan ja punertavapilvisen taivaan. Hän kahlasi eteenpäin jääsohjossa ja toivoi, ettei enää vajoittaisi. Hänestä tuntuivat hyvältä nuo punertavat juovat koivun oksien lomitse nähtyinä. Äkkiä, kun hän oli tullut tiheän kaislikon lävitse, hän tunsi vajoavansa ja luisuvansa eteenpäin. Hän oli tullut erääseen suurista lammikoista, joita vielä oli kaislikon keskellä. Vesi oli aivan sulaa, etempänä väikkyi se aina kauniin harmaana. Siihen kuvastui jokin pilvenlonka, ja aallot, jotka hänen liikeensä synnyttivät, olivat kirkkaanvihreitä. Sitten tuli hän matalampaan veteen ja huomasi pohjan muuttuvan aivan mutaiseksi. Hän koetti uida, mutta jalat ottivat aina kiinni pohjaan ja vesi sekaantui sameaksi velliksi. Pari kertaa hän vajosi täydellisesti ja tunsi kasvoilleen lennähtävän rähmäisen sammaleen — se oli aivan kuin jokin ilkeä elukka, monijalkainen ja heiveröruumiinen — hän tunsi silmiensä sokaistuvan mudasta, sieraimet täyttyivät sillä, ja hän oli läkähtyä. Hän pyrki koneellisesti eteenpäin, hetkisen vilahti hänen ajatuksissaan: Tosin se ei paljon merkitse. Hän tunsi saavansa jostakin juuresta jalansijan ja ponnisti ylös, samassa hän töksähti johonkin mättääseen ja kaatui. Hän jäi maate suulleen hetkiseksi, kamppailu oli uuvuttanut hänet. Hänen silmänsä olivat yhäkin täynnä mutaa eikä hän tuntenut näkevänsä mitään. Hän alkoi hieroa niitä lumella. Saatuaan silmänsä auki huomasi hän kauttaaltaan olevansa rähmän, sammalen ja liejun peitossa. Hänen kätensä ja koko ruumiinsa tuntui kummallisen kömpelöltä ja raskaalta. Hän makasi yhä mättäällä sohjossa. Pitkät, kuivat kaislat, sinerväjuomuinen taivas, lumen harmaa sohjo häntä kummasti viehättivät kesken kaiken, ja hän muisti ajatuksensa, kun luuli hukkuvansa: se ei merkitse paljon. Niin toivottomaksiko hän oli tullut, hän pyyhkäisi otsaansa. Näinkö vähän elämäni enää merkitsee, puolitahallani tämän tein, ajatteli hän epätoivossaan. Lumihyhmä kirveli hänen kasvojaan, mutta hän makasi yhä mättäällä, hänen olisi tehnyt mieli ääneensä valitella, jokin kaislan untuvatupsu oli pudonnut mättäälle, hän tunsi sen kätensä alla ja muisti tuota iltaa, jolloin T:nen oli painanut kasvonsa mättääseen ja hienot kukat olivat saaneet hänet valittamaan.

Hän katseli kohti kukanvalkeata ja kelmeäkupuista taivasta, kaukana häämötti jokin heikosti kahiseva ruskea kaislaryhmä: Maria, tule minun luokseni tänä iltana, tänä iltana.

Hän palasi kotiin kiertoteitä. Koetti kulkea portaissa mahdollisimman hiljaa, ettei täti heräisi. Puku oli jäätynyt, ja hän tunsi päätänsä hiukan särkevän. Väliin puistatti häntä vilunväristys.

* * * * *

Kristian könkkyröitsi ensimmäistä päivää ylhäällä sairautensa jälkeen. Vilustumisesta suolla oli ollut seurauksena ankara kuume. Hän käveli nyt niityllä liimalappulavan vieressä, haju ellotti häntä, mutta lava, joka oli sivelty kalkkivärillä, hohti iloisenvalkeana päivänpaisteessa. Kristian tunsi mielensä kepeäksi katsellessaan maata, jossa nurmi juuri alkoi vihoittaa. Sairautensa aikana hän oli tullut huomaamaan, että hänestä työmiehet pitivät, täti oli häntä hoidellut, ja hänen oli epämääräisen paha olla, kun ajatteli, että oli ollut niin hoideltava ja että kaikki olivat hänen heikkoutensa nähneet. Hän katseli nurmea ja hymyili itsekseen.

Hän oli joutunut turvautumaan ihmisten hyvyyteen, häntä oli hoideltu, oli oltu huolissaan hänen tähtensä, ja hänen oli siitä paha olla. Kaikki olivat ikäänkuin tulleet häntä likelle. Hän tunnusti itselleen, että hän nähtävästi koko ikänsä kaikessa ihmisrakkaudessaan toiselta luonteensa syrjältä oli ollut ihmisvihaaja tai ainakin -kaihtaja. Hän ei ollut koskaan voinut oikein sietää, että kukaan oli tullut häntä likelle noin arkisissa asiossa ja siten, että hän tarvitsi heitä ja sai osaksensa heidän hyvyyttään. Hän oli luultavasti sielunsa syvimmästä ylpeä, pohjattoman ylpeä ihminen. Häntä harmitti, että oli nyt tuttavallisemmassa suhteessa kuin ennen joukkoon ihmisiä, ja hän naurahti jälleen itsekseen. Sekin häntä harmitti, että hän kuljeskeli täällä heikkona ja kalpeana. Sehän käänsi kaikkien katseet häneen, ja hän tunsi alituiseen itseään ajateltavan myötätunnolla. Asia oli niin, ajatteli hän itsekseen, että hän ei halunnut ihmisiltä hyvää eikä pahaa, eikä varsinkaan sitä, että he olisivat hänelle läheisiä.

Mariaa ei hän ollut sen erikoisemmin ajatellut kuin suolla viimeksi, hänestä tuntui kaukaiselta ja jonkin verran kiusalliselta se, mitä heidän välillään oli ollut.

— Varmaankin minä hänet nähdessäni jälleen alkaisin ajatella kaikkea. Mutta minusta tuntuu, että on paljon muuta tärkeätä, niin tärkeätä, että sen nyt voin työntää syrjään ja miltei unohtaakin, mitä hänestä ajattelin. Minusta tuntuu, että niin on, että ei olisi arvokasta ja merkitsevää mikään, mitä ennen sellaisena pidin erittäinkin hänen suhteensa. Kenties en Mariaakaan sietäisi sillä tavalla läheisenä kuin näitä, jotka sairauteni aikana minulle tulivat läheisiksi.

Tämä ajatus, että hän kenties ei Mariaakaan sillä tavalla sietäisi, teki hänet hiukan levottomaksi. Hän ajatteli, että oli häntä omakseen halunnut lainkaan itseään tuntematta ja lainkaan aavistamatta, että hänellä kenties oli luonteessaan omituisuus, joka olisi tehnyt Marian onnettomaksi, jos hän olisi elämänsä häneen yhdistänyt.

— Vähän ajattelin hänen onneansa, ajatteli hän itsekseen. — Kenties hän hyvinkin sen huomasi, että oli seikkoja, jotka olisivat olleet onnettomuudeksi. Kenties siksikään ei minuun suostunut.

Hänestä tuntui nyt miltei vääryydeltä, että oli Mariaa sillä tavalla rakastanut. Hän oli aivan rauhallinen tämän ajatuksensa jälkeen, ei edes ajatellut, että Maria saattaisi tulla käymään ja että hänen kohtaamisensa kenties oli piankin tapahtuva. Hänestä oli milteipä samantekevä, tapaisiko tätä enää milloinkaan.

Eräänä iltana tuli hän ajatuksissaan sisälle. Pannessaan hattuaan naulakkoon hän vasta huomasi harmaanruskean kesätakin, jonka taskusta pisti esiin pieni Schiller. Hän otti koneellisesti kirjan taskusta ja alkoi sitä selailla. Lehdet olivat ohuita, painos vanha, koko kirja kovin nuhrautunut, kulmat murtuneet, kansi rasvaläikkäinen, ylen huonosti pidetty. Se oli jostakin vanhain kirjain kaupasta ostettu, muisti Kristian, mutta siitä henki kuitenkin omituinen hieno tuoksu. Lehdillä oli Marian olemuksen hieno varjo, hänen kättensä koskettelu, hänen kevyen hengityksensä liikahtelu, hänen lämpöiset, punertavat kasvonsa olivat kumartuneet sen puoleen. Sen värissä oli pieni harmaa vivahdus, sen lehdillä oli sininen varjo.

Kristian piteli kirjaa kädessään, hän piti sitä korkealla koholla, katseli heiveröisiä kirjaimia, ympärillään pienen tutun eteisen hämärä, jossa hohtivat korkkimaton valkoiset kukat, häämötti jokin tuolin vino selusta, ja jonka nurkkauksissa ilma nyt hohti sinisenä.

Hän ei erikoisemmin ajatellut, että hän kohta näkisi Marian, tämä istui jossakin sisällä; hän olisi kohta häntä tervehtivä, mutta eteisessä oli hän pitänyt käsissään hänen kepeätä varjoaan, nähnyt hänen hennon kätensä kirjalla lepäävän ja nähnyt hänen silmiensä ihanan haaveellisina ja palavina kiinnittyvän itseensä. Jälkeenpäin saivat tulla tervehtelyt, se että he jälleen hiukan vieroksuisivat toisiaan, sai tulla jälkeenpäin.

Ehkä senvuoksi, että hän astui sisään pikku kirja yhä mielessään, he tällä kertaa heti tervehtivät toisiaan aivan ilman tavanmukaista pientä jäykkyyttä. Maria ei ollut aivan niinkuin tavallisesti kuitenkaan, hän oli erikoisessa mielentilassa, hän puheli vilkkaasti, hänen silmänsä hohtelivat, ne olivat hiukan kosteat ja terät välkkyivät kuin loistavat, putoamaisillaan olevat pisarat. Hän nyki pitsikaulustansa, kierteli kiharoitaan ohuilla sormillaan ja järjesteli niitä otsalle ja ohimoille. Hän punastui vähä väliä, ja Kristianista näytti, että aina silloin koko kasvojen iho kävi ikäänkuin kosteaksi.

Maria oli hänelle sitten koko illan samanlainen, punastui aina, kun hän häneen katsahti, tuli lopulta hiljaiseksi ja alkoi haaveellisen näköisenä tuijotella eteensä.

Kristian luuli sitten myöhemmin häntä katsellessaan huomaavansa kaikessa muutoksen ja päätteli, että se johtui siitä, että Maria nyt häntä rakasti. Hän ei oikeastaan tuntenut siitä niin suurta iloa kuin oli ajatellut. Hänestä miltei tuntui, että kaikki voisi jäädä entiselleenkin. Eräänä päivänä rinteellä kuljeskellessaan hän ajatteli, että varmasti olisi parempi, että ei mitään muutosta tapahtuisi. Hän katseli pieniä katajapehkoja, joissa oli mustia marjakimppuja, soraista ja sammaleista kalliota, ja ajatteli, että nyt heti haluaisi suorittaa jonkin hyvän työn ja että kaikki muu oli pientä sellaisten asioiden rinnalla.

Maria ei hänen mielenmuutostaan huomannut. Hän katsoi usein Kristianiin niin, että tämä huomasi hänenkin kuuluvan »myötätuntoisiin». Eräänä iltana istuivat he kahden, oli ollut puhe menneistä asioista, kavalluksesta ja sairaudesta. Silloin Maria tuli hänen luokseen, pani kätensä hänen käsivarrelleen, vei itkuiset kasvonsa liki hänen kasvojaan, suuteli niitä ja sanoi: — Sinä olit niin yksin, en sitä ajatellut, nyt minä näen sen.

Kristian tunsi omituisesti hölmistyvänsä, että Maria häntä niin rakasti, että tahtoi itkuunsa läkähtyä, kun hänen onnettomuuksiaan ajatteli, ja kun ei muuta keksinyt, millä hyvyyttä osoittaa, alkoi suudella hänen kasvojansa. Hänen kyyneleensä valuivat Kristianin kasvoille ja hän suuteli niitä yhä. Kristian tuli hänen murheestaan liikutetuksi ja murheelliseksi, veti hänet syliinsä ja alkoi toista lohdutella kasvot vakoisina ja ikäänkuin painuneina värähdellen. Maria otti kiinni häntä takin rintapielestä, keskeytti hänet kiihkeästi ja sanoi yhä itkien:

— Sinä et saa minua lohdutella, sehän minua koskeekin, että sinä et ymmärrä lainkaan, että sinuakin pitäisi rakastaa. Sinun murhettasi ei ole lainkaan lievitetty, sinä et minua ymmärrä, kun et mitään hyvyyttä ole tottunut saamaan itsellesi, vaikka olet paljon rakastanut lapsiakin, olet paljon osoittanut rakkautta. Minuakin pyysit vain rakastaa.

Kun Kristian pudisti päätään, sanoi hän innokkaasti: Niin se oli, pyysit vain rakastaa, ja kun en minä ymmärtänyt, kärsit vain itseksesi mitään puhumatta. — Puuskassa minua suutelee, ajatteli Kristian, ylevämielinen kun on, niin nyt hehkuvan säälin puuskassa ei tiedä, mitä tekisi. Ehkä hän minua rakastaakin, sillä näen, että hän on tätä kauan tuuminut, odottanut tilaisuutta, milloin voisi sanoa, ja nyt sanoo äkkiä ja oikeastaan ilman mitään aihetta enää sanoa.

Maria lepäsi hänen sylissään keveänä, olkapäät hiukan koholla niin, että kaula-aukosta selvästi näkyivät solisluut hienon, hiukan tärkätyn kauluksen harson siirottaessa kohonneena korvien takaa viuhkanmuotoisena ja heikosti hohtavana. Maria katsoi häneen aroin, hiukan tulehtunein silmin ja sanoi omituisen hehkuvasti:

— Minä näen sen, sinä ajattelet, etten sinua sittenkään rakasta, kenties, kenties sinä ajattelet, että kun rakastan muita seikkoja, runoutta ja muita, etten silloin sinua voikaan rakastaa. Ajattelet, että kaikkea muuta vain aina ajattelen ja ihastelen.

Hän oli kovin punehtunut puhuessaan ja sormieli Kristianin kaulanauhaa sanoessaan:

— On monia pieniä seikkoja, joita rakastan. Pienet kauniit seikat minua ihastuttavatkin, usein en esimerkiksi koko puuta ajattele, vaan jotakin lehteä tai jotakin kohtaa rungossa. Paljon, paljon viehättävämpää on sellainen, detaljit minua viehättävät, kokonaisuudesta en usein laisinkaan välitä, vaan toivoisin, ettei sitä olisi olemassakaan tai että minulla olisi oikeus irroittaa. En sinua ymmärtänyt tuona iltana, kun sanoit rakastavasi, mutta rakkaudessakin on olemassa detaljien viehättävyys. Kun suostakin kerroit, ei minun olisi ollut niin paha ollakseni, jos kätesi vain ja pukusi olisivat olleet savessa ja tahriutuneet, vaan kun silmiä ajattelin ja kasvojasi saastaisen mudan tahrimina, heti aloin sydämessäni itkeä, ja väristys kävi lävitseni. Kun olen nähnyt kasvoillasi hyvyyden ilmeen ja innostuksen kauneudesta, tuntui minusta pahalta ajatella, että ne olivat likaisen mudan tahrimat.

Kristian kuunteli häntä hiljaa hänen sormillaan leikitellen ja ajatteli, että oli kummallista, kuinka nyt tyttö tahtoi ehdottomasti saada hänet vakuutetuksi rakkaudestaan, ja varmasti häntä rakastikin nyt, kun hän kyllä olisi saattanut hänestä luopua, vieläpä pelkäsikin oikeastaan avioliittoa ajatellessaan omaa luonnettansa. Maria oli miltei epätoivoisen näköinen. Hän tahtoi välttämättä saada Kristianin uskomaan rakkauteensa: ettei hän kärsisi, ettei ainakaan senvuoksi kärsisi.

— Mutta myöskin sen näen, että hän minua rakastaa nyt, ajatteli Kristian. Hän suuteli Mariaa suulle, tunsi liikutusta hänen silmiensä loisteesta ja pelkäsi hänelle mitään sanoa siitä, mitä oli alkanut epäillä.

* * * * *

Kristian kulki sitten epävarmuuden ja pelon tunnossa koko kihlausajan. Monta kertaa oli hän jo puhumaisillaan Marialle kaikesta, mutta ei sitten taas hennonutkaan. Tämä näytti kovin onnelliselta. Kristian yhä koetti tutkia luonnettansa, hän oli huomaavinaan siinä monia alhaisia piirteitä, varsinkin itsekkyyttä, kummallista yksinäisyyden halua, täydellisen yksinäisyyden. Se häntä aina kaikkein enimmän kauhistutti. Vastenmielisyys sitä kohtaan, että ihmiset tulisivat hänelle läheisiksi arkisissa, pienissä asioissa, joita ilmeni esimerkiksi yhdessä asuessa, oli ennallaan, ja se kuitenkin oli seikka, josta hän kaikkein vähimmän saattoi puhua Marialle. Hän huomasi olevansa jonkin verran aistillinen, ja vaikka ei ollut epäpuhdas ajatuksissaan, vaan oli ankaran siveellinen elämässään, oli hänellä aina ollut suuri taipumus naisiin. Nyt tämä aistillisuutensakin häntä kiusasi, hän päätti sen kitkeä pois itsestään ja ajatteli hiukan lohdutettuna, että se ei hänessä toki ollut koskaan ollut muuta kuin suurta naisruumiin kauneuden palvomista. Nyt käsitti hän tämänkin vaaralliseksi ja päätti ankarasti pitää itsensä kurissa.

Hän tuli ajatelleeksi lapsia, joita he tulisivat saamaan, ja pelkäsi niille jättävänsä kenties hirvittävän henkisen perinnön, pelkäsi, ettei niitä kykenisi kasvattamaan. Samalla hänet kuitenkin täytti hellä ilo, kun hän niitä ajatteli. Hänestä tuntui kummalliselta, että hänellä olisi omia lapsia, että ne heille syntyisivät ja että niissä heidän luonteensa ja ulkomuotonsa ilmenisivät sekoittuneina ja suloisesti yhtyneinä. Talossa tuli tapahtumaan muutoksia Marian tultua. Se oli ollut jonkin verran kolkosti kalustettu, huolimattomasti ja miten sattui. Nyt panetti hän kaiken mahdollisimman hyvään kuntoon, tosin heillä sittenkin tuli olemaan vaatimatonta, sillä Kristianin oli pyrittävä parantamaan etupäässä taloudellista asemaansa, joka edelleenkin oli heikko. Maria lisäksi vaati, että hänen oli kaikessa noudatettava suurinta säästäväisyyttä.

— Iloisin olisin, jos kaikki voisi olla näin niin kuin on ollut sinun aikoinasi. — Niin ei kuitenkaan voinut olla, ja Maria innostui puuhailuun.

Kristianille ei jäänyt paljoakaan aikaa kahdenkeskiseen keskusteluun Marian kanssa. Tämä oli aina menossa, ja Kristian ihmetteli elämää, joka äkkiä oli herännyt hänen ympärilleen. Hänelle jäi sitä enemmän aikaa tutkia tunteitansa Mariaa kohtaan, eikä häntä enää epäilyttänyt, halusiko hän Marian vaimoksensa. Kun hän näki tämän innokkaat, punoittavat kasvot, näki hänen puuhailunsa, ihmetteli hän, mitä hän voisi tuntea muuta kuin että oli onnellinen. Mutta koko ajan hän myös tiesi, että oli olemassa vaaran uhka, joka voisi tehdä kaiken tyhjäksi. Eikö hän nytkin usein saattanut pysähtyä ajattelemaan, että kenties hän haluaisi kaiken jättää, lähteä vaeltamaan köyhänä ja mitään omistamatta, jakaa leipänsä muukalaiselle?

Eräänä päivänä — oli vain muutama viikko häihin — tapasi hän Marian yksin salissa. Tämä seisoi ylt’yleensä valkean pitsipilven peittämällä, ohut valkea kangas kierteli hänen jaloissaan laskoksissa, heikosti kiiltävänä ja sinisenä. Hän hämmästyi Kristianin nähdessänsä, piteli kangasta sormissaan kurottuen häntä kohti, naurahti ja punastui somasti. Kristian puristi hänet kankaineen syliinsä ja ajatteli, että oli outoa nähdä hänet tuollaisessa toimessa, kangasta mittaamassa. Hänestä tuntui, että Maria sellaisena etääntyi hänestä. Hän oli pitänyt tätä hyvin vähän muiden naisten kaltaisena, naisellisena, mutta epämääräisellä tavalla hän oli tuntenut, että tuollaiset toimet eivät hänen olemukseensa soveltuneet. Hänen täytyi kysyä: — Oletko nyt onnellinen, pikku-Maria? Minusta tuntuu, että sinä nykyjään olet kovin etäällä minusta, etäännyt noiden puuhiesi kautta. — Kristian ajatteli, että täytyihän hänen ainakin jotakin uskaltaa sanoa.

Maria katseli hetkisen eteensä ja sanoi sitten: — Minä en tällä hetkellä voi sanoa mitään minua onnellisemmaksi tekevää kuin se, että tiedän, että minua rakastat. Tämä kuuluu siihen, mutta en minä henkisesti ole muuttunut. Kaikki, mitä nyt puuhailen, tulee kerran olemaan ympärillämme, ja kun sinä jälleen pääset tasaisiin oloihin tehtainesi, teemme yhdessä suuria hyviä töitä.

— Mutta sinä et minua täydellisesti tunne, sanoi Kristian, minun luonteessani on piirteitä, joita sinä et tunne. Minä en ymmärrä itse itseäni, usein olen ymmällä.

Hirvittävästä piirteestä, että hän vaivoin saattoi sietää ketään ihmistä yksinkertaisesti, arkisesti läheisenä, ei hän saattanut puhua.

Maria suuteli häntä sanoen:

— Minä tiedän kaikki sinun piirteesi, minä tiedän, että sinä olet hyvä ihminen.

— Hyvyys, sepä se, siinäpä tuli pelastus. Piti vain olla hyvä ja sillä hillitä omituiset piirteet. Mutta ne eivät niinkään tunnu aina olevan hillittävissä. Jumalan nimeen, kenties kaikki käy hyvinkin, ajatteli Kristian.

Eräänä iltana he menivät Marian kanssa koskelle kävelemään. Puiden latvoissa oli tulinen punerrus, rypistyneet lehdet hehkuivat, ruoho haassa oli harmaata ja palanutta. He kulkivat hiljaisina. Kristianista tuntui, että hän luonnottoman selvästi tajusi kaiken, mikä oli heidän ympärillään. Vaapukkapensaiden harmaasuoniset, karheat lehdet, suoni hiukan kiiltävänpunertava, puiden oksat, koukkuiset, mustakuoriset, pitkän ruohon — ja hänestä tuntui hyvältä, että se kaikki oli nyt heidän ympärillään. Maria hymyili hänelle, ojensi molemmat kätensä ja heittäytyi hänen syliinsä.

— Ikuisesti rakastan, ikuisesti, kuinka sinua rakastankaan! Olemme onnellisia, meitä onnellisempia ei varmaankaan ole maailmassa, etkö niin usko, sanoi hän kirkkain, tulisin silmin Kristianiin katsoen.

— Niin uskon, sanoi tämä rukoillen sydämessään, että saattaisi kaikki mielensä omituisuudet haudata, liittyä häneen niinkuin hänen rakkautensa ansaitsi ja olla tuottamatta hänelle pettymyksiä. Sellaista iloa ei hän tuntenut kuin Maria, hänen sydämensä oli kai voimaton sellaiseen. Hän ajatteli, ettei niin suurta iloa ansainnutkaan, ja kun hän vain voisi päästä epäilyksistään, olisi hän kiitollinen.

Kristian oli ankaran jännityksen vallassa. Hän heittäytyi kalliolle ja suuteli sitä riemastuneena. Nousi jälleen, kuljeskeli sinne tänne eikä oikein tiennyt mitä tehdä.

Maria oli jo portailla, täti suuteli häntä itkien, hän oli kalpea ja pani hiukan vapisevan kätensä Kristianin käteen. Vihkiminen oli toimitettava kirkossa, autot olivat jo saapuneet, sukulaiset ympäröivät häntä. Naissukulaiset nenäliinoineen Kristiania varsinkin ärsyttivät, taas tuntui Maria hänestä oudolta kaiken hälinän keskellä. Kaikki tuntui hänestä turhalta, hän ei oikein tahtonut päästä äskeiseen riemukkaaseen tunnelmaansa, kaikki hälinä, kaiken tuskaisuus, itkut häntä kiusasivat.

Kirkossa hän tunsi, että pappi jollakin tavoin oli liian arkinen, hän oli odottanut jotakin ihmeellistä. Miltei kylmänä tunsi hän Marian lähellään. Hänen ajatuksiinsa kohosi mitättömiä seikkoja. Maria huomasi hänen mielentilansa ja näytti siitä tulevan murheelliseksi. Myrtin hiukan väkevä tuoksu ja pienet, tummat lehdet, kirkon hopeanhohtoinen ilma ja hämärä saivat Kristianin ahdistuneeksi ja murheelliseksi, hän tajusi, että mitä nyt tapahtui, oli sanomattoman juhlallista ja merkitsevää, mutta hän ei sitä elänyt. Kun hän kumartui Marian puoleen, ajatteli hän: Jollei tätä hälinää olisi ollut, olisin kaiken tuntenut toisin.

Pitsinenäliinat, itkut ja suudelmat, yleinen hirvittävän tuskaisuuden tunto olivat hänet saattaneet Mariasta etäälle, hän tunsi itsensä miltei jollakin tavalla Marian suhteen syylliseksi.

Kotimatkalla he istuivat perin juhlallisina, Maria ei häneen katsahtanutkaan. Kristian tunsi kiusallisesti taas mieleensä tunkeutuvan pikku ajatusten, mitättömäin ja asiaankuulumattomain. Hänestä oli erittäin naurettavaa, että hänen ajatuksissaan varsinkin pyöri ammeen kuva. Se oli kyljellään rannassa ollut veteen uponneena monta vuotta, pikkupoikana oli hänellä ollut tapana ongella ollessaan seisoa sillä, ja hän muisti pohjan ruskean hohdon ja sillan pylväitten alla kivet. Käsittämätöntä oli, että tämä nyt juuri muistui hänen mieleensä.

Mariaa autosta nostaessaan tunsi hän sydämensä paisuvan onnesta, että tämä nyt oli hänen. Sitten tulivat taas täti ja muut naiset pitsiliinoineen. Kristian huomasi, että Maria katsahti häneen pari kertaa huolestuneena, mutta hymyili hänen katseensa kohdatessaan. Se sai Kristianin taas hyvälle mielelle, ja hän tunsi, ettei ollut Mariaa mihinkään onnettomuuteen syössyt. Täti ja muutkin naiset katselivat häntä nyt vain ystävällisesti, merkitsevän ja salaperäisen näköisinä tosin ja itkusta turvonnein kasvoin.

Kun he hetkeksi jäivät kahden, he katselivat toisiaan hämillisinä ja ajattelivat, etteivät oikein tienneet miten olla. Kristian otti Mariaa kädestä. Niin hän oli tehnyt monta kertaa ennenkin, ajatteli hän, ei siinä ainakaan voinut olla mitään siitä uudesta oudosta suhteesta, jonka he tänään olivat solmineet. Kristian otti siis turvallisesti Mariaa kädestä ja sanoi, etupäässä puhuakseen Marian kanssa ja uteliaisuudesta oliko kaikki pysynyt ennallaan, vieläkö he olivat samanlaisia toisilleen:

— Sinä ihmettelit minua kirkossa, minä en tiedä mikä minulla oli, usein juhlallisin hetkin olen ennenkin tuntenut, tulee ajatuksiini kaikkein mitättömimpiä ja sellaisia seikkoja ja tapahtumia, joissa ei ole mitään merkittävää ja joita en laisinkaan ole muuten ajatellut. Näen jonkin pienen, vanhan aidan, jonka luona kasvaa pitkää, heleänviheriää ruohoa, ja saatan ruohon valoisuudesta ja vihreydestä iloita ajatuksissani, ja tämä saattaa tapahtua kaikkein juhlallisimpina ja merkitsevimpinä hetkinä.

— Se tuntuu omituiselta tosin, vastasi Maria rauhallisesti, mutta et sydämessäsi silti ole vähemmän juhlallinen. Tämä vanhanaikainen häly, itku ja muu sinua hermostuttivat, sen huomasin heti, mutta en voinut sitä estää. Pitivät sinua miltei kuin rikollisena — sellainen on heidän mielensä, he ovat niin tottuneet tuntemaan.

Kristian tunsi mielensä turvalliseksi syleillessään Mariaa; jolleivät he tulisi onnellisiksi, olisi se hänen syynsä.

— Enkelin sain omakseni, Jumalan enkelin, lempeästi hän minulle selittelee. Hermonihan ovatkin pilalla, sen hän on varmasti jo huomannut ja tahtoo kaikki vastaan tulevat seikat, kaikki omituiset ja kärsimystä tuottavat tekoni niiden perusteella selittää, hän jo aavistaa, ei olekaan niin sokko kun luulin, että paljon voi tulla, missä sellaisia selityksiä tarvitaan.

5