Part 8

Iltapäivällä tuli Maria hänen huoneeseensa. Kristian huomasi, että hänellä oli aikomus jostakin erikoisesti puhua, että hän oli puhuttavaansa valmistellut, mutta ei nyt kuitenkaan saattanutkaan niillä sanoilla aloittaa, joilla oli aikonut, ja joutui senvuoksi hämilleen. Hän muisti sen illan, jolloin oli mennyt itse Marian luo ja hänellä oli ollut tälle sanottavaa, jota ei voinut enää pidättää; nyt tunsi hän itsensä täysin rauhalliseksi. Maria nyki hihansuitaan, oli monta kertaa jotakin sanomaisillaan, mutta ei sitten taas rohjennutkaan. Kristian ajatteli, että kysymyksessä oli ehkä asia, joka oli ollut syynä hänen puuskaansa päivällä, mutta ei tiennyt kuinka olisi Mariaa voinut auttaa siitä puhumaan, kun ei laisinkaan aavistanut sen laatua. Vihdoin Maria nousi ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin. Näytti miltei siltä kuin ei hän enää olisi Kristianin läsnäoloa muistanutkaan, hän rypisteli silmäkulmiaan, oikoili hihansuitaan ja alkoi viimein puhua. Hänen äänensä tuntui kummallisen tiukalta ja vaativalta:

— Sinä kehoitit minua puoleksi leikillä, sen huomasin, hoitamaan kirjanpitoasi täälläoloaikanani. Sitä on hoitanut myymälän hoitaja tähän asti... Se herätti mielenkiintoani... Sinusta on puhuttu pilkallisesti sedän perheessä monesti minunkin kuulteni. On olemassa jokin seikka, joka takaa sen, että menetät omaisuutesi. Minä en tiedä mistä johtuu, että on vain ilkeästi naureskeltu. Ei kukaan ole sinulle mitään huomauttanut, ja minä luulin, kun kaikki täällä näytti menestyvän, että se oli tyhjää puhetta ja että todellisuudessa kaikki oli hyvin. Mutta on olemassa vajaus, sinulta on kavallettu varoja ja sinun nimissäsi on varoja haaskattu epävarmoihin ja tavallisesti nurinkeikahtaneisiin yrityksiin. Minä en käsitä, että sinä olet kulkenut niin silmät ummessa, kun myymälänhoitajasi koko olemus jo on vastenmielinen ja vilpillinen.

Kristian oli noussut tuolistaan. Hän ei oikein käsittänyt, mitä tunsi: kavallettu. Maria oli hänen asioitaan ajatellut ja murehtinut. Kenties hän erehtyi.

— Myymälänhoitaja on kadonnut, sanoi Maria nähtävästi huomatessaan Kristianin ilmeestä, että hän epäili asian mahdollisuutta. Sinä joudut jälleen epätoivoiseen taisteluun, jälleen... velkojat...

Maria purskahti itkuun. Kristian seisoi yhä vääntynein kasvoin, hän tunsi omituisesti tylsistyvänsä ja raaistuvansa — ei penniäkään kenellekään, hyväntekeväisyyttä, ruoskaa... jälleen velkojat... kaiken menetys kenties.

Maria astui häntä likemmä, puristi hänen käsiään ja sanoi itkunsa lomasta:

— Sanoin päivällä, ettet sinäkään ole kokenut suurta vääryyttä, vaikka kaiken jo miltei aavistin. Tänään iltapäivällä se vasta minulle oikein selvisi, ajattelin...

Kristian seisoi yhä jäykistyneenä, hän työnsi Marian luotaan, hänen kasvonsa näyttivät aivan rypistyneiltä ja ikäänkuin murtuivat, kun hän poistui huoneesta. Hän kulki jäykkänä ja varovasti ikäänkuin peläten liikahduttaa itseään rajusti. Konttorihuoneessa hänelle selvisi heti, että asia oli niinkuin Maria oli sanonut. Hän katseli kirjoja, hypisteli laskuja ja tunsi itkun kouristuksena kurkussaan. Hän katseli vielä kerran kaiken lävitse ja heittäytyi sitten ryntäilleen pöydälle puristaen kovanonnen sivuja kourissaan ja itkun vääristellessä kasvoja. Kavallus oli niin suuri, että se veisi hänet vararikkoon, hänen nimensä oli mennyttä, hän oli ollut tietämättään jäsenenä jos jonkinlaisissa huijausyhtymissä.

* * * * *

Kristianin asiain tultua yleisesti tietoon moitiskeltiin häntä ankarasti kaikkialla. Vieläpä niitäkin hänen toimiaan, kuten lastenkoti-juttua, joita aikaisemmin oli yleisesti kannatettu ja tuettu, alettiin nyt pitää kevytmielisinä, jotkut olivat huomaavinaan niissä pelkkää itsekkyyttäkin, ja jostakin syystä pidettiin häntä itseään miltei rikollisena. Petollisesta myymälänhoitajasta sen sijaan puhuttiin aivan vähän, monissa piireissä ei häntä edes mainittu.

Kristian sulkeutui ankarasti itseensä. Hän koetti epätoivoisesti saada takaajia, epäonnistui kerran toisensa jälkeen, nöyryytti itseänsä pyytämään henkilöiltä, jotka vain olivat odottaneetkin sitä saadakseen tilaisuuden näyttää, mitä hänestä nyt ajattelivat.

Kulkiessaan eräänä iltana kaupungin pienen puistikon halki — hän oli jälleen ollut eräässä paikassa, niissä talon herra valitettavasti ei ollut tavattavissa, (Kristian kuuli hänen äänensä sisältä, missä hän keskusteli jonkun vieraan kanssa) hän katsoi valoisalle taivaalle, jossa kuu hohti sinertävän pilven peitossa.

— Armahda minua, hyvä Jumala, etkö näe jo, kuinka suuri on tuskani. Nämä ihmiset eivät ole oikeassa, katso, olen jo näin murtunut. Haluatko vielä minua nöyryyttää, lasken sydämeni nöyrästi tomuun sinun edessäsi, armahda minua. Älä syökse minua enää epätoivoon. Sinä olet luonut tuon sinerryksen, pilvet ja kuun, turhan, ihanan kauneuden, armahda minua. Herra armahda minua!

Tullessaan kotiin tapasi hän Marian jännittyneenä odottamassa, vastatessaan hänen kysymykseensä, että eivät ottaneet vastaan, vääntyi hänen suunsa itkuun. Hän häpesi sitä ankarasti, ei enää saanut mitään sanotuksi ja lähti huoneesta.

Eniten kirveli Kristiania, että lastenkoti, joka suurimmaksi osaksi oli riippuvainen hänen avustuksestaan — mitään vakinaista kaupungin avustusta ei ollut saatu — joutui nyt vaikeuksiin.

Hän kävi sietämättömän herkkätunteiseksi ja ärtyi helposti hurjaan raivoon asti. Mariaakin alkoi hän viimein epäillä, jokaisessa sanassa hän oli löytävinään itseensä kohdistuvan loukkauksen. Yökaudet kuljeskeli hän ympäriinsä, aidat, puut ja rakennukset ikäänkuin kerääntyivät hänen ympärilleen, ahdistivat häntä, hän näki ne aina edessänsä. Hän heltyi mahdottomiin niitä katsellessaan, suuteli aitaa, itki otsa seinää vasten katsellessaan työhuoneita.

Eräänä yönä kuljeskeli hän puutarhassa. Hänestä tuntui, että ei hetkeksikään saattanut erota nyt näistä kaikista, hän hiveli aitaa sormillansa, tunsi itkun hytkähtävän rinnassaan koskettaessaan puun runkoa pimeässä, savinen, niljakas maa jalkojen alla tuntui hänestä rakkaalta, ja hän olisi halunnut sitä suudella. Sade, joka oli kastellut lävitse hänen takkinsa, pieksi hänen vihasta vääristyneitä kasvojaan ja nyrkkiin puristuneita kouriaan.

— Hyvyyttä, mutisi hän itsekseen, ruokkia nälkäisiä. Työntää pois avuttoman käden minä haluaisin. Ruoskaa päin kirkkaita silmiä. Herra Jumala, kuinka kirottu minun sydämeni on, kaikki on muuttunut. Ketään en halua lähelleni, vaikka tästä selviäisinkin, kaikki on kuitenkin muuttunut. Ketään en tunne kunnioittavani, olen nähnyt ihmisen sydämen ja haluan kääntää katseeni iäksi pois heistä, olen nähnyt ihmisen sydämen viheliäisyyden ja omankin sydämeni suuren kurjuuden, itsekin olen itseni pettänyt.

Jokin vaalea hattara sukelsi samassa esiin pilvirykelmästä, se liukui hiukan, ja ohuessa, vaaleansinisessä kaistaleessa näkyi kuun heikko, kelmeä valo. Kristian seisoi runkoon nojaten. Sade, joka putosi savenharmaille lehdille, herätti hänen mielessään alakuloisuuden, hän ajatteli haikeudella Mariaa, jonka oli työntänyt luotaan, ja muisti samassa, että tämä oli ensimmäinen kerta tuon illan jälkeen, jona hän oli saanut tietää kavalluksesta, kun hän tätä erikoisesti ajatteli. Maria oli tullut häntä kohtaan araksi, senkin hän oikeastaan huomasi nyt vasta.

Lehdet kahahtivat samassa, niiden kärjet kiilsivät vetisinä, kelmeinä ja kaitoina. Kristian katseli hetkisen tielle yli vahvan heinikon ja pienten, tasaisten pensaiden. Hän kuvitteli, että näkisi Marian, tämä kohottaisi pienen, suipon leukansa, joka oli punainen ja raikas kuin ruusunnuppu, katsoisi häneen sädehtivin silmin, nauraisi hauraasti ja somasti. Ja samassa hänet taas valtasi synkkä, miltei vihaa muistuttava tunne, hän karkoitti Marian kuvan luotaan. Huomaamattaan oli hän tullut joelle. Pientä laituria vasten kolisi vene, sade pieksi aaltoja niin, että harmaat pärskäleet lennähtelivät ilmaan, hänen mieleensä muistui muudan veneretki, jonka hän oli tehnyt Marian kanssa joelle — se oli ollut ennen onnettomuutta.

Päivä oli ollut pilvinen, sateisia, punervia pilviä ajelehti taivaalla, joki oli täynnä kirkkaita poreita, paikoin oli paksua kaislikkoa. Kristian muisti, että kaislikko silloin samoin kuin aina oli herättänyt hänessä ärtymyksen, ja hän oli tullut huonotuuliseksi. Hän oli Marialle ärtymystään selitellyt: Se tekee minut aina alakuloiseksi, minä vain tulen ajatelleeksi, että se on harmaavetistä, mutaista, vesi seisoo lämpöisenä ja matalana, se herättää minussa aina ankaran murheellisuuden tunteen, ranta sillä kohtaa on käyttökelvotonta, liikahtamatonta. Huomenna jo lähetän miehet sen niittämään, taikka kenties itse niitän. — Maria soljutteli kättään vedessä, hän oli hiukan ruskettunut, silmät mustat ja kiiltävät, suukin hiukan ruskeanpunainen, muisti Kristian. Hän muisti, että oli äkkiä Mariaa katsellessaan tuntenut riemastusta ja ajatellut, että haluaisi tälle osoittaa hyvyyttä. Nyt aivan heti jollakin tavoin.

— Ruusuja ja tulppaaneja, outo yhdistelmä. Haperoita ruusuja, kuivan punaisia ja ohutlehtisiä, ajatteli hän, ja tulppaaneja, nehkeäteräisiä, sinihohteisia. Oikein noin suurena ja sekavana, nimenomaan sekavana kimppuna haluaisin rutistaa hänen syliinsä.

Maria oli lojunut miettiväisenä katsellen pilviä. Ne näyttivät pyöreiltä keskuksen tummuuden vuoksi ja koska ne reunoilta olivat hyvin vaaleita ja kirkkaita, muisti Kristian ajatelleensa, hän oli jostakin syystä tuntenut mielihyvää siitä, että ne olivat juuri sellaisia. Äkkiä Maria oli sanonut Kristianiin katsahtaen:

— Oletko huomannut M:n runojen hengen. Keskiajan katulaulaja, trubaduuri. Ummehtuneella kujalla, puolipitkätakkisena, silkkinuttuun puettuna, heiveröharteisena. Kuinka en sitä ennen ole huomannut, Maria oli riemastuksissaan.

— Joskus käy niin, ettei huomaa, mutta välistä huomaa aivan hetikin. Meillä on taiteilija L., väriromantikkomme, sillä romanttinen hän on, sinistä, aivan sinistä koko mies. Suuri haaveksija, en sitä ennen huomannut, mutta äkkiä, kun ajattelin, muistin hänen värejänsä... senvuoksi heti tunsin suurta heltymystä hänen lähellänsä ja olisin halunnut polvistua. Sininen iski minuun. Mutta silmät maalaa kaikille vihoittavat, raivostuttavat... Romantikolla voi sellaiseen olla mieltymystä, johtuu se myöskin ylimielisyydestä, muodistakin, kiusaus käy suureksi, mutta etupäässä siitä, että on sydämessään suuri haaveksija. Minä häntä katselin, ja silmät raivostuttivat, ihmetytti että hän itse oli ne tehnyt, häpäisevät ikäänkuin liimatut silmät äkkiä kiinnittänyt. Siitä ajattelin vain, että on hermostunut, ikäänkuin vimmastuneena äkkiä kiinnittänyt. Näyttelyssä olimme yhdessä T:sen kanssa, T:nen ensin antautuu nöyrästi, hartaasti niinkuin minäkin, sitten tulee jokin asetelma, ja hän kiroaa ja pitää kaikkea keksittynä. Jonkin päivän kuluttua taas kuljeksii salissa nöyränä, sydän nöyränä ja kiroilee, pui nyrkkiä, mutta kuljeskelee »kurjan sydämensä pakosta». Minua eivät härinneet: ylitsepursumista, ajattelin.

Kaislojen tupsuiset päät suhahtivat aina väliin kuivasti hänen äänensä ohella, väliin kahahti vene vasten ruohoa.

— Minä en oikein ymmärrä, oli Maria sanonut, vastenmielisyyttäsi kaislikkoa kohtaan, kun se noin kahahtaa pikkuisen, kuivasti, terävästi. Kaislat ovat särmikkäitä, teräviä, se ei muuten voisi noin kahahtaakaan. Lehtien ääni, pehmeässä ilmassa riippuvien, on aivan toinen.

Kristian kumartui, otti hänen kätensä vedestä, sen juovia pitkin valuivat kirkkaat pisarat, ja suuteli kämmentä. Sitten hän jäi katselemaan Marian ranteita; ne olivat kovin kapeat väljissä punakirjavissa hihansuissa. Hän katseli ranteen juovia ja suuteli niitä sitten varovasti.

— Mitä sinä ajattelet siitä, että minä sinua rakastan, näitä juoviakin ranteessa, kutakin erikseen? oli hän sanonut itsekin ihmetellen, että nyt saattoi niin sanoa aivan rauhallisesti katsellen Marian silmiä, joissa näkyi sinisiä juomuja niinkuin joessakin, vaikka olivat aivan mustat.

Kristian hätkähti ajatuksiaan: Miksi näitä ajattelenkaan, kaikkihan on mennyttä kuitenkin, ei voi enää tapahtua mitään, joka muuttaisi asiain kulun! Onko kaikki nyt todella niin kuin tulee olemaankin? Kukaan ei enää käänny puoleeni, minulla on oma tuskani; sehän minua kirveleekin, että samalla on kadonnut se, että saattoivat kääntyä puoleeni, minun on pakko ajatella itseäni.

Hän meni kuivaushuoneeseen, jossa hän vuotaläjällä istuen oli tehnyt päätöksen, että ruokkisi nälkäisiä. Siellä ei nyt ollut mitään, jolle olisi voinut istuutua. Hän katseli hetkisen ympärilleen, tunsi sitten vastustamatonta halua polvistua nöyrästi ja suudella kynnystä; hän tunsi sen pyhäksi. Hän jäi makaamaan lattialle, ei tuntenut enää mieltänsä niin murheelliseksi kuin äsken ja ajatteli, että huoneessa ehkä taas saisi aatteen, että jotakin taas tapahtuisi hänen ajatuksissaan siellä, että hän taas heräisi jotakin huomaamaan.

Huoneeseen alkoi tulla hämärää, lempeätä valoa, ja hän tuli sitä katsellessaan kumman liikutetuksi, painoi päänsä alas ja oli vähällä jälleen purskahtaa itkuun. Hämärä valo ja harmaat seinät tuntuivat hänestä sanomattoman hyviltä, hän tunsi sydämensä pehmenevän.

— Voin riekaleen vaatteistani reväistä, leivästä voin taittaa puolet, ja sydämeni tulee silläkin tavalla tyydytetyksi. Kaikkea en ole kadottanut, ajatteli hän, mutta tunsi sitten taas, että se oli vähäistä. — Ajattelin suuressa määrin ja niin, että tuntuisi, auttaa. Kaikki on mennyttä.

Häntä ahdisti äärettömästi tunne, että nyt joutuisi aivan pieniä tehtäviä suorittelemaan, että tulisi olemaan tuhansia sellaisia seikkoja, jotka herättäisivät hänessä turhan halun auttaa.

Ulkona kohtasi häntä sama kalpea puolihämärä. Hänestä tuntui tympeältä ja ikävältä. Kaikki nukkuivat vielä, hän tunsi, ettei mitenkään saattanut mennä sisälle, vaikka märissä vaatteissa vilu puistatti häntä. Hän kulki polkua harjulle; kivet tiellä olivat aivan mustia ja märkiä, taivas oli sinikalpea, ja töröttävät parkkikasat tien ohessa olivat paksun vesikerroksen peitossa, joka hohti harmaana ja paikoin kirkkaan ruskeana. Havut olivat täynnä pieniä, kirkkaita helmiä, jotka riippuivat vieri vieressä neulasissa. Kristian tuli niistä iloiseksi, painoi havuja silmilleen, ja sammalesta hänen jalkainsa alla tirskahti kapea suihku.

Hän seisoi harjun laella. Sumussa punerva, kostea aurinko nousi, siinä samassa välähtivät kaikki märät lehdet, kiiltäviä, pitkiä kaitoja läikkiä näkyi taipuneilla lehdillä, taivaan ääret olivat vienon punaisessa huurussa, vedestä läikkyivät riemukkaat, kirkkaat pisarat. Pitkiä valojuovia näkyi pensaitten alla ja sammalessa. Kaikki oli riemukasta ja loistavaa, ja nyt hänestä tuntui, että kaikki oli hyvää.

* * *

Marian kehoituksesta Kristian kääntyi erään kaukaisen sukulaisen puoleen. Tämä oli hänelle aivan tuntematon, eikä hän odottanut mitään tulosta asiasta olevan; hän oli itsekin kuitenkin vaipunut niin suureen välinpitämättömyyteen, että hänestä epäävä vastaus ei olisi tuntunut miltään. Jonkin ajan kuluttua tulikin vastaus, sellainen, että Kristian saattoi pitää tehtaansa. Hän ei siitä ajatellut juuri mitään, siitäkään nyt. Hänen asemansa oli kuitenkin muuttunut niin, että hän itse asiassa oli hyvin köyhä mies; kysyi vuosia, ennenkuin kaikki voisi korjautua entiselleen.

Marian palattua H:kiin hän lähti joksikin aikaa T:sen luokse; he olivat kesällä sopineet tapaamisesta. Tällä kertaa heidän suhteensa jostakin syystä kylmeni. Kristian ajatteli yhä Mariaa, koetti häntä ajatuksistaan karkoittaa ja oli senvuoksi usein ärtyinen. Onnettomuuden jälkeen oli hänessä muutenkin huomattavissa tavaton tylyys ja ärtyisyys; hän ei näyttänyt voivan laisinkaan hillitä itseänsä. Myöhemmin hän ajatteli usein häveten aikaa, jonka oli viettänyt T:sen luona. T:nen ei hänen raivonpuuskistaan häntä moitiskellut, ei yrittänyt neuvoa eikä häntä millään tavoin parannella, mutta Kristian oli tuntevinaan hänen paheksumisensa. Tämän hän ehdottomasti kuvitteli, samoinkuin ehkä senkin, että T:nen häntä kohtaan kylmeni.

Palattuaan kotiin hän antautui miltei yksinomaan lueskeluun, kävi vain harvoin lastenkodissa ja siirsi kasvattinsakin sinne. Tämä ei muutoksesta sen enempää välittänyt, mutta usein Kristian moitti itseään ankarasti tästä tekosesta, vieläpä syyttelikin, vaikka se ei lapsen elämässä juuri mitään merkinnyt. Kuvaavaa hänen tämänaikaiselle mielentilalleen oli sekin, että hän viikkokausia saattoi pysytellä huoneessaan kenenkään kanssa enempää puhumatta kuin mikä oli välttämätöntä; taloutensa hoidon hän miltei kokonaan laiminlöi. Hän oli ennen ollut hyvin tarkka ulkoasustaan, nykyjään saattoi hänet nähdä tukka karkeana, tahmaisena ja silmille tunkien, parta ajamattomana, yllä jokin vaalistunut takki, jossa oli rasvaläiskiä. Sellaisena istui hän päivät päästään kirjojensa ääressä huoneessaan. Kerran meni joku miehistä pyytämään häneltä palkkaansa etukäteen, joku lapsista oli sairastunut. Ennen hän sellaisissa tapauksissa oli aina ollut hyvin avulias, nyt hän katseli miestä hetkisen ja sanoi sitten, ettei halunnut itseään häirittävän. Mies toisti pyyntönsä ja sanoi nyt, että lapsi oli sairas. Kristian katseli häntä hetkisen kuin mitään tajuamatta ja heilautti sitten kättään merkiksi, että hän saisi mennä. Mies poistui ja jysäytti mennessään nyrkillään oveen. Kristian hätkähti hiukan, kuunteli ja jatkoi sitten taas lukemistaan. Vähitellen alkoi hän muistella syytä, jonka vuoksi mies oli käynyt, hän nousi, seisoi hetkisen ikkunassa, sitten hänelle äkkiä kaikki selveni, hänet valtasi kauhu, ettei voisi asiaa ehkä enää millään auttaa — mies oli pari minuuttia sitten lähtenyt huoneesta. Hän tempasi tukun seteleitä kirjoituspöydän laatikosta, tukka hapsottavana, sininen kotitakki yllä juoksi hän ulos setelipakkaa kourassaan puristaen ja miltei itkien. Hän kompasteli, takki liehui kuraisena ja sinisenä hänen sivuillaan. Tienkäänteessä tapasi hän miehen, puristi tätä käsipuolesta ja toisteli, ettei ollut ymmärtänyt. Mies otti setelipakasta pari, pani loput hänen käteensä ja katsoi häneen sanomattoman säälivästi sanoessaan, että nuoren herran ei pitäisi istua niin paljon kamarissaan.

Kristian vilkaisi nyt vasta pukuansa, huomasi olevansa naurettavan näköinen, huomasi käsiensä vapisevan, otsansa olevan kostean ja ajatustensa sekaisin. Hän hyvästeli miehen. Kiusallista noloutta ja häpeää tuntien hän kiipesi huoneeseensa. Hän katseli itseään hetkisen kuvastimesta: piirteet olivat ikäänkuin murtuneet, koko kasvot kellertävät, silmät hehkuvat ja ikäänkuin kuumeiset. Hän tunsi taas itkun kurkussaan itseään katsellessaan. Nyt hän ensi kerran moneen viikkoon peseytyi ja pukeutui huolellisesti. Hänen päänsä tuntui edelleenkin kauhistuttavan ontolta ja omituiselta, mutta hän tunsi hiukan rohkaistuvansa kuitenkin huomatessaan peiliin katsahtaessaan naurettavuuden ja hupsuuden leiman kadonneen.

Hän muisti, että oli jokin asia toimitettava eräälle etäällä asuvalle suutarille, ja päätti nyt lähteä sinne kävelyllä hiukan ajatuksiaan selvittääkseen.

Menomatkalla häntä kiusasi koko ajan ajatus, että nyt oli tälle matkalle erikoisesti lähtenyt ajatuksiaan selvittääkseen. Hän ei päässyt irtautumaan siitä, että kulki nyt tässä saadakseen selvyyttä mieleensä, jonka tunsi olleen parin viikon ajan sangen sekaisin. Hän kulki läpi pienen kyläpahasen, matalat, harmaat talot uhosivat ikävyyttä, ja näiden ihmisten elämä, jossa ei tapahtunut juuri mitään, joka kului mitättömyydessä, yksitoikkoisuudessa ja huolissa, sai hänet aivan synkkämieliseksi. Hän koetti keksiä valopilkkuja siinä, mutta ei onnistunut, hirvittävä vaihtelun puute vallitsi siinä.

Suutarin mökki oli aivan kylän laidassa, aika korkean kallion kärjessä. Tie livetti, katajista, aidasta, keltaiseksi maalatusta mökistä, kaivosta uhosi hänen mieleensä ikävyys, kauhea alakuloisuus ja vaihteluttomuus, ja hän tunsi taas mielensä synkäksi.

Tupa oli siisti, suutari ja hänen vaimonsa nuoria, iloisia ihmisiä, ja Kristian ajatteli, että heidän elämänsä ei kenties niin onnetonta ollutkaan. Heillä ei ollut lapsia vielä, mutta vaimo näytti iloiselta sanoessaan, ettei niitä vielä ollut niin ennättänyt kaivatakaan. Kristian päätyi siihen tulokseen, että nämä ihmiset eivät suinkaan olleet onnettomampia kuin hän, vaan päinvastoin onnellisiakin. Hän tunsi kaiken menettäneensä ajatellessaan, että joutuisi pienissä oloissa elämään ja kiinnittämään päähuomionsa siihen, että käytännöllisesti menestyisi. Senvuoksi hän oli istunut nämä viikot huoneessaan itsepäisesti ajatellen, ettei käytännöllisiä asioita ajattelisi, muka uhallakin olisi ajattelematta.

— Lapsellisuutta ja typeryyttä, hän ajatteli, nyt käyn niihin käsiksi ja toimin aivan toisella tavalla kuin tähän asti. Kaikkihan niistä kuitenkin riippuu... muuten en pääse mihinkään, mutta kumman vastenmielisiltä ne minusta tuntuvat, sen jälkeen alkoivat tuntua.

Hänen sydämessään revähti kuin vielä verestä musta haava auki, kun hän muisti kavalluksen. Hän ymmärsi nyt, että se oli koskenut häneen myöskin puhtaasti sen vuoksi, että hänet oli pettänyt ihminen, tosin halpa ja matelevainen, mutta ihminen kuitenkin. Hän myönsi itselleen hiukan häveten, että oli odottanut, että ihmiset eivät häntä pettäisi, niin petollisia kuin olivatkin, oli odottanut, että häntä alettaisiin rakastaa, hän oli odottanut heltymystä, hyvyyttä hyvyyden vastineeksi. Tämä hävetti häntä nyt ankarasti. Ettei hän ollut aikaisemmin ymmärtänyt, sehän oli typeryyttä. Silti viilsi hänen sydäntään ja hänelle kiertyivät kyyneleet silmiin, kun hän muisti petoksen.

— En voinut sitä odottaa, vaikka hän olikin halpamainen ihminen. Nyt kun oikein ajattelen, en ole koskaan pitänyt mahdollisena, että kukaan tekisi minulle mitään vääryyttä. Usein olen synkästi ajatellut, että maailmassa tapahtuu paljon vääryyttä; mutta minusta tuntui aina siltä, että kukaan ihminen ei voinut tahtoa minulle muuta kuin hyvää, se oli minusta aivan luonnollista. Kuitenkin: olisihan minun pitänyt ymmärtää, ettei niin ole, vaan että kun kerran vääryyttä maailmassa tapahtuu, on luonnollista, että minunkin osalleni sattuu. Miksi minun olisi niin tyystin pitänyt säästyä, miksi minun sydämeni olisi pitänyt säästyä, hyvinhän tiedän, että kuitenkin niin on, että jokaisen ihmisen sydän, jos aikuiseksi elää, kerran kärsii vääryydestä. Mistä tämä minulle nyt näin äkisti selveni: minulle ei ole tapahtunut sen erikoisempaa kuin muillekaan.

Hän ei ilostunut näistä ajatuksistaan, piti vain kaikkea nyt selvitettynä. Masentuneisuudestaan hän ei päässyt.

Hän oikaisi erään järven ylitse; se kasvoi tiheää kaislikkoa ja oli niin ummessa, ettei sille kesälläkään ollut veneellä mitään tekemistä. Oli ollut pikkuisen suojailmoja, ja vähän matkaa rannasta kuljettuaan Kristian huomasi jääkuoren olevan sulan, hänen toinen jalkansa vajosi syvälle vetiseen liejuun. Välinpitämättömyydestä ei hän kuitenkaan kääntynyt takaisin, vaikka poikkeama, jonka varsinainen tie teki, oli aivan pieni.