Part 7

Hänestä tuntui typerältä, että tämä mitätön henkilö saattoi hänessä herättää sellaisen kiihkon, ja hän senvuoksi tavallisesti aina lähti myymälästä huonotuulisena ja ärtyneenä.

T:nen oli matkustanut ja Kristian kaipasi häntäkin. Hän muisteli tämän kärsimystä ja kiukustui sydämessään itselleen siitä, ettei koko aikana, kun T:nen oli ollut hänen luonaan, ollut sitä millään tavalla yrittänyt huojentaa. Vasta T:sen lähdettyä, pari päivää tämän lähdön jälkeen, alkoi tämä hänestä tuntua ankarasti kärsineeltä ja sellaiselta, jonka hyväksi ehdottomasti olisi ollut jotakin tehtävä. Hän mietiskeli turhaan keinoa, jolla olisi saanut T:stä autetuksi nimenomaan hänen kärsimyksessään rakastetun kuoleman vuoksi. Kun ei hän mitään keksinyt, alkoi hän entistä innokkaammin puuhailla lastenkodin perustamisessa esiintyvissä tehtävissä. Hän halusi ehdottomasti heti pelastaa jonkun ihmisen kurjuudesta, kun ei T:stä voinut pelastaa hänen kärsimyksestään.

Jonkin ajan kuluttua hänelle tarjoutuikin tilaisuus hyvän työnsä suorittamiseen, kun eräs laitakaupungilla asuneista työmiehistä kuoli tapaturmaisesti juomaretkellään. Tältä jäi tyttönen, kahdentoista vanha, jonka Kristian nyt otti taloonsa.

Tyttö oli jonkin verran suurisuinen, hiukkasen mielistelevä, eikä hän voinut siitä pitää, vaikka yleensä lapsista piti. Kuitenkin hän piti tytön talossaan, vaatetti, yritti sitä opettaakin ja päätti, ettei lähettäisi lastenkotiin sen valmistuttuakaan. Hän ajatteli, että ottaisi tytön yksityisesti vastuulleen, sitä kasvattaisi ja sen elämästä huolehtisi.

Ensialuksi hän otti lapsen mukaansa kävelyilleen, mutta näillä kävelyillä se osoittautui niin vähän sellaiseksi, jollaiseksi hän lapsen kuvitteli, että hän pian tästä tavastaan luopui. Se ei osoittanut suorastaan välinpitämättömyyttä, kun hän sille kukista puhui, niitä osoitteli ja niiden rakennetta selitteli, se kuunteli tarkkaavan näköisenä ja sitten osoitteli häntä, naureskeli salaa ja yhä oli kaikesta välittävinään, mielisteli. Kristian tunsi suurta pettymystä siitä, ettei hän lasta sitten enää jaksanut lähellään sietää. Hän tunsi sitä kohtaan halveksimista ja vihaa yhtä paljon kuin jos se olisi ollut aikaihminen.

— Minun olisi lasta kasvatettava, mutta voiko syntymästä halpamaista sielua kasvatuksella muuttaa yleväksi? Ei voi, jääköön halpamaisuuteensa. Lapsissa saattaa nähtävästi löytää väärämielisyyden, saman tunnottoman pahuuden ja kylmäsydämisyyden kuin aikuisissa, mutta vaistomaisena, älyttömänä. Senvuoksi ei se ole vähemmän pahaa, mutta se ei saisi herättää samaa ankaruutta ja vihaa kuin aikuisissa ilmenevä. Pitäisi suhtautua siihen toisella tavalla, mutta nähtävästikään en minä voi. Onhan olemassa lapsia, jalomielisiä, rohkeita, vilpittömiä kuin jumalan enkelit. Eniten voisin rakastaa lapsukaista, joka olisi arka, viattomasti jo hiukan kärsinyt siitä, ettei ole niinkuin muut, hentosieluista, itsekseen vetäytynyttä, arkuudesta itsekseen vetäytynyttä: koska jo täytyy kaikkea salaa itsekseen ajatella. Sellaisen kun löytäisin, kuinka rakastaisinkaan, sellaisen, joka jo olisi kukkia ihastellut, innostunut, sydän ollut tulvillaan, kenen puoleen hyvänsä kääntynyt: katsokaahan miten on kaunista, miten ihanaa, ja jo ovat toiset hymähdelleet, on saanut tuntea, että yksinänsä ihastelee ja ettei ole oikeastaan minkään arvoista, vaan naurettavaakin hänen ihastuksensa. Sellaisen ottaisin lähelleni, kaikki ymmärtämättömyydet, jotka jo olisivat hänen mieltänsä viillelleet, pyyhkisin pois, sydämeni avaisin, kuuntelisin hänen sanojansa, iloitsisin... Lapsukaisen silmät alkaisivat loistaa, se olisi ensin hiljainen, mutta liittyisi sanomattomasti rakastaen ja nälkäisenä minuun, kuuntelisi, vähitellen itsekin sanoisi jotakin, milloin hämääntyisi, milloin nauraisi ja muuttuisi lopulta kokonaan iloiseksi ja varmaksi. Kasvaisi aikuiseksi ja osoittaisi suurta hyvyyttä, koska olisi saanut kasvaa voimakkaaksi katkeroitumatta ja aristumatta. Sellaista lasta alan etsiä, ja kun sellaisen löydän, heti suojelen, sydämeeni asetan. Sellaisia lapsia kyllä on, kouluissa varsinkin ne joutuvat kärsimään, ja kuinka iloisia ja rohkeita ne kuitenkin olisivat, jos niitä oikein käsiteltäisiin! Olisivat kaikkein parhaita ihmisiä aikuisina, nyt sensijaan usein päätyvät erakkoluonteisiksi, aroiksi.

Kristian päätti sellaista lapsukaista innokkaasti etsiskellä, kyyneleet silmissä ajatteli sitä, senvuoksi, että itse oli lapsena joutunut kokemaan ymmärtämättömyyttä ja varsinkin koulussa kärsinyt ankarasti. Hän oli koko kasvuaikansa kaivannut hyvyyttä ja sitä, että joku innostuisi hänen kanssaan; vielä H:kiin ensi kertaa mennessään ja tavatessaan Liisan oli hän ollut tuon kaipuun vallassa.

* * * * *

Eräänä iltana Kristian oli tavattoman levottomalla ja surullisella mielellä. Hän istuskeli kamarinsa ikkunassa ja ajatteli kuinka olikaan niin, että yhä vielä oli keltaisenharmaa kuu, joka kohosi niittyjen ylle, että sen valo yhä vielä hohti riippuvilla lehdillä ja pilvissä. Hänestä tuntui oudolta, että se yhä vielä läikkyi valkeana ja sinisenä lammikoissa ja puiden suurten lehvien alla, ja nyt oli kuitenkin kaikki hänestä tuskallista ja hirvittävää eikä laisinkaan niinkuin ennen. Kuinka olikaan mahdollista, että yhä oli olemassa tuo kauneus. Hän yhä rakasti Mariaa ja kidutukselta tuntui hänestä, kun oli asetettu niin, että yhä oli pehmeä, ruskeanviheriä ruoho, jonka alla kuunvalo sattui pisaroihin, näyttäen sinisiltä läikiltä vedessä. — Kuinka häntä rakastankaan, kuinka häntä rakastankaan, hän ajatteli.

Istuessaan ikkunan ääressä hän muisteli muuatta iltaa kaupungissa, eikä hän osannut selittää itselleen mistä johtui, että se nyt hänestä tuntui oudolta. He olivat olleet rannalla pienellä laiturilla Marian kanssa. Hän muisti, kuinka he olivat katselleet veden ylitse N-kirkkoa, E-kadun varrella olevia rakennuksia ja U:n katedraalin puistikossa huojuvia puiden latvoja. He olivat molemmat tunteneet samaa katsellessaan rakennuksia, joissa näkyivät ikkunoiden syvennykset ja kohoamat selvästi, ja kattoja, jotka näyttivät vaaleanharmailta. He olivat katselleet niitä tyynen, hiukan sinisen ja kiiltävän veden ylitse, joka näytti ihmeen kuulakalta. Kadut näyttivät sileiltä ja harmailta, niin kauas ei erottanut kiviä erikseen, näkyi jokin lyhtypylväs, harmaanviheriä, ohut ja siro, ja jokin valkea kiiltävä lampunkupu. He olivat katselleet niitä pienten, hypähteleväin aaltojen ylitse ja yli pienen luodon, jolla näkyi punainen vaja ja venheitä.

Nyt hän muisteli sitä, kuinka he olivat nähneet rakennukset, niiden kohoamat ja syvennykset ja keltaisenharmaan värin ja kuinka hän oli ollut varma siitä, että he tunsivat samaa katsellessaan niitä kiiltävän ja vaalealäikkäisen aallokon ylitse. Hän koetti haihduttaa ajatuksiaan ja yritti ajatella muita asioita. Kerran häilähti hänen ajatuksissaan Liisakin, kuinka hän oli nähnyt tämän kasvot ja kuinka ne olivat ikäänkuin muodostuneet hänelle. Hänen tuli kuitenkin kohta taas ilkeä olla ja hän työnsi tämän kuvan luotaan.

Hän heittäytyi vuoteelleen ja ajatteli, että Maria jostakin sattumasta kuitenkin voisi tulla parin viikon kuluttua, mutta harmistui sitten taas itseensä. Hän muisti, kuinka hänestä oli tuntunut kuin vaaleanpunaiset hienojuovaiset kukkakimput olisivat havisseet hänen sydämensä ympärillä, ja hän tunsi ivaa itseään kohtaan ajatellessaan tuota iltaa ja riemukkuuttaan.

Hän painoi suunsa tyynyyn ja päätti olla ajattelematta mitään, joka koski Mariaa. Hänelle tapahtui välistä, että hän ajatuksissaan näin vuoteessa lojuessaan näki selvästi esim. mustepullon, näki vanhan kuivuneen musteen sen suulla, sen pyöreät kulmat ja tunsi iloa, että sen näki selvästi ja vielä joistakin hämäristä syistä, jonkinlaista elämän iloa, rakkautta kaikkeen, siihenkin, että mustetta oli laidoilla, samaan tapaan kuin tuo hänen toverinsa, jonka kanssa hän ensimmäisenä talvena H:gissä ollessaan oli tullut läheisimmäksi ystäväksi. Tavallisesti syntyi hänen ajatuksissaan odottamattoman selvä kuva jostakin aivan jokapäiväisestä esineestä, hän näki kenkärajan, hiirenpyydystimen tai nuoranpätkän, joka toisesta päästään oli purkautunut säikeisiin. Esimerkiksi noista säikeistä tunsi hän silloin iloa. Nyt hän aivan odottamatta näki ajatuksissaan kuun, kiiltävien, vaaleansinisten pilvien keskellä, likinnä kuuta olevat hattarain kärjet olivat valkeita ja näyttivät aivan ohuilta ja epätasaisilta. Hän katseli sitä ajatuksissaan kauan ja tunsi miltei pilvien sinisen hohteen otsallaan. Viimein hän siihen kyllästyi ja alkoi ajatella pientä ruusunmuotoiseksi veistettyä koristetta portissa, se oli kömpelö ja karkeatekoinen, mutta hän ajatteli sitä yhä, näki kuinka siitä oli pala lohjennut, kuinka se oli kulmikas ja omituisen näköinen kostean yöilman lävitse. Viimein työnsi hän kaikki nämä kuvat luotaan. Hänet valtasi juhlallinen tunne ja hän olisi halunnut heti uhrautua täydellisesti jonkin aatteen vuoksi, kuolla poistaakseen heti jonkun ihmisen kärsimyksen, mennä heti etsimään kärsivää ihmistä, polvistua hänen eteensä heltyneenä ja auttaa häntä. Hän tunsi kiihtyvänsä ajatellessaan, että jossakin maailman kolkalla kenties juuri sillä hetkellä tapahtui jokin vääryys.

— Varmasti tälläkin hetkellä tapahtuu jokin vääryys, poljetaan oikeutta, häväistään kauneutta, pilkataan jaloa tunnetta ja se murretaan, kaikki tämä ja vielä paljon enemmän tapahtuu näilläkin hetkillä, kun minä näin istun ja ajattelen kaikkea, mitä voi tapahtua, ja minulla kyllä olisi voimaa taistella vääryyttä vastaan. Kuinka täällä onkaan kaikki näin järjestetty, minäkään en mitään tee! Tiedän, etten vielä huomennakaan ryhdy mihinkään toimenpiteisiin. Tilaisuuden sattuessa kyllä varmasti tulen toimimaan niin, että vääryyden estän, mutta en niitä lähde etsimään. Niin pitäisi kuitenkin olla, että olisi joitakin henkilöitä, jotka omistautuisivat yksin niiden etsimiselle ja poistamiselle. He eivät saisi paljon aikaan, pian heidät opittaisiin tuntemaankin ja heitä kaihdettaisiin, heitä pidettäisiin urkkijoina. Mutta varmasti olisi hyvä, jos edes jokaisessa maassa olisi vaikkapa yksi ehdottomasti hyvä ihminen. Vaikkei hän paljon voisi tehdäkään, olisi hyvä ihmisten olla, kun he ajattelisivat, että sellainen henkilö on olemassa. Ehdottomasti oikeamielinen ihminen, jossa ei olisi vilpin rahtua. Suurta olisi sellaiseksi tulla, suuri elämäntehtävä olisi sellaiseksi tuleminen, ei aina vain itseänsä ajattelemalla, sillä ei siihen pääsisi, että itseänsä aina pitäisi silmällä, ei sillä, vaan alituisella muiden hyvän ajattelulla, uhrautumisella, jolla ei olisi määrää.

Hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin pienessä huoneessaan.

— Varmasti, varmasti on maailmassa tälläkin hetkellä sydän, hyvä, pehmeä, viaton, kenties jalokin, joka murtuu, paatuu, yhdellä sanalla voisi auttaa, kenties ei tarvittaisi sanaakaan, vain läsnäolollansa, vain sillä, että näkisi, että on hyvyyttäkin...

Ajatellessaan, että kauneuttakin kenties jossakin häväistäisiin hän tunsi itkun kohoavan kurkkuunsa ja hänen tunteensa äkkiä muuttuivat, niin että hän enää ei tuntenut mitään sääliä ihmisen kärsimystä kohtaan, ajatteli vain itkun tukahduttaessa kurkkua, että ei ole mitään asiaa maailmassa, jolle tulisi uhrata maalaus tai veistos tai kirja, jota olisi vain jokunen kappale maailmassa. — Mitään sellaista asiaa ei ole, jollei kenties lapsukainen, pieni, surullinen lapsukainen, ajatteli hän.

Hän riemastui huomatessaan, ettei mikään hänen tuntemansa ollut voimakkaampi tätä hänen tunnettaan. Hän ajatteli hienoja, ruusunpunervia kasvoja jossakin maalauksessa, muisteli erästä lasimaisen selkeää asetelmaa, hän ajatteli sitä yhä uudelleen huulet raolla hengittäen, hänen oli hyvä olla sen selkeyden vuoksi. Sitten hän muisti erään naisvartalokuvan kirkkaanpunaisen suun, rinnan hienon hehkun, ja mutisi itsekseen: pelkkää tulta koko juttu, pitäisi langeta polvilleen.

Hän muisti jonkin ihanan sinen, hiukan kellervän, valoisan ihonvärin, jonkin puunrungon, jolla oli kirkas sininen läikkä, ja ajatteli:

— Mitäpä olisikaan sydän, helposti voisi näistä jonkin vuoksi sydämensä reväistä rinnasta. Kokonaan jos voisi haihtua olemattomiin, ojentaa kätensä, vaipua polvilleen, kaiken unohtaa, hävitä...

Hän tunsi koko rakkautensa taiteeseen heräävän jälleen, tunsi itsensä onnelliseksi, naurahteli, soperteli itsekseen jotakin muistaessaan.

* * * * *

Kristian oli pari viikkoa ankarassa jännityksessä, hänestä oli mahdotonta, että Maria tulisi ja kuitenkin hän tätä odotteli, teki valmistuksia ja suunnitelmia.

Aivan odottamatta joutui hän sitten matkustamaan liikeasialle H:kiin. Hän oleskeli kaupungissa pari päivää, ei erikoisemmin halunnut tavata tuttavia, vaan kuljeskeli itseksensä, ja tällä kertaa hän omituisesti viehättyi kaikesta. Hän vaelteli parina yönä kaupungilla, ja se alkoi näkyä hänelle uudessa valossa, siitä tuli hänelle kaiken sen kaupunki, mikä hänen mielessään liittyi Mariaan, mutta ei edes tämän kanssa kuljeksiessaan hän niin ollut siihen mieltynyt. Hänelle oli sattunut joskus ennenkin, että hän äkkiä oli alkanut jotakin paikkaa rakastaa, vaikka ensin ei ollut siihen kiinnittänyt mitään huomiota ja oli pitänyt vastenmielisenäkin. Päivällä hän ei siitä vieläkään pitänyt, mutta öiset kävelyt häntä kiehtoivat.

Hän ei näillä matkoillaan varsinaisesti ajatellut Mariaa. Kun hän koetti jälkeenpäin muistella, mitä hän oikeastaan oli ajatellut, hän tuli siihen tulokseen, ettei ollut niillä mitään erikoisesti ajatellut. Hänellä vain aina oli niillä riemukas tunne; hän saattoi katsella mustana kiiltävää vesilätäkköä, puistokentän ruskeata hietaa, louhimattomilla kallioilla kasvavaa ruohikkoa suuren ilon tuntein. Usein katseli hän H-katua, kun suuret, keltaista valoa täynnä olevat lamput ikäänkuin keinuivat pitkänä, matalana rivinä sinisen, hämärän taivaan alla. Hänessä heräsi muistoja säkeistä, joita Marian huulilta oli kuullut, ja hän toisteli niitä itsekseen.

Eräänä iltana hän huomasi katsahtaessaan sumuisesta kuusta pieneen valaistuun talon numeroon, joka hohti kuin kirkkaansininen lyhty, että numero oli samanvärinen kuin kuu. Se oli hänestä ihmeen selkeän ja mieluisen näköinen, tuo numero portin päällä, juuri näin kun kuun riekale oli aivan saman värisenä talon yllä. Hän tuli siitä hyvälle mielelle.

Nykyjään hän oli iloinen myöskin lastenkodista. Siellä oli hänen matkustaessaan ollut parikymmentä lasta. Hänellä oli ollut omituinen tunne, kun hän ensi kerran oli nähnyt lapsiparven koolla. Se oli hänestä kuin kirkassilmäinen lintuparvi. Hän oli ottanut nuo pienet, valkeat kaulat, pienet vilkkaat päät, pienet kädet, pehmeät pikkuruumiit suojelukseensa, sädehtivät, viattomat silmät katsoivat häneen, hyvyys oli ympäröivä näitä lapsukaisia, hän oli ne pelastanut, pelastanut pienet sydämet tykyttämästä ankarasti pelosta tai surusta. Hän kummasteli, että hänen osakseen oli sellainen sattunut, hänelle koko ihmiskunta vähäksi aikaa tuli vain tytöksi, joka pienin käsin järjesteli nukentupaa, ja pikkupojaksi, jonka ensimmäinen liian aikainen kieltäymys oli poistettavissa sillä, että hän laski sen käsiin puuhevosen.

Hänen oli ihmeen hyvä ja rauhaisa olla. — Pieni, ihmeellinen osa ihmiskuntaa on tullut minulle läheiseksi kummallisella tavalla, minua ihmetyttää puhtaus ja rauha, joka huokuu pienokaisesta, joka nukkuu maidosta kovettunut kaulus pehmoisen leuan alla. Jos kaikki keksisivät lapset, luulen, että kaikilla olisi hyvä olla, ajatteli hän.

Tämä hänen riemunsa ei sellaisena kestänyt kauan, mutta hän muisteli aina ihanana aikaa, jolloin hän kuvitteli iäksi miltei pelastaneensa viattomat sydämet.

Sattumalta kohtasi hän eräänä iltapäivänä satamassa vaaleaihoisen, suurisuisen, joka oli ollut hänelle vastenmielinen. Tämä tarrautui heti kiinni hänen käsipuoleensa, osoitti ylen määrin ihastuvansa hänen tapaamisestaan ja puhua hölisi lakkaamatta. Kristian ei hänen ihastuksensa vuoksi kehdannut näyttää, ettei häntä sietänyt, antautui keskusteluun, mutta tunsi vaikeaksi puhua tälle ihmiselle mitään.

He olivat yhdessä koko illan, tulipa toinen vielä Kristianin huoneeseenkin. Kristian istuskeli ikkunanlaudalla ja tunsi ääretöntä ärtymystä kuunnellessaan hänen puheinaan. Hänen mielipiteensä asioista olivat kauttaaltaan matalia, hän oli typerä, usein vilahti hänen puhuessaan esiin kateus, jota hän tunsi sitä tai sitä henkilöä kohtaan. Itsetyytyväisenä käveli hän ympäri huonetta toistellen erään ravintolan nimeä, hän toisteli sitä huomattavan mielihyvän tuntein nähtävästi ihaillen tapaa, jolla sen äänsi; muuten ei nimellä ollut keskustelun kanssa mitään tekemistä, hän vain toisteli sitä yhä uudelleen.

Hänen mentyänsä Kristian tunsi halveksivansa itseään senvuoksi, ettei ollut kyennyt sanomaan hänelle, ettei hänen seuraansa sietänyt, vaan oli alistunut siihen moneksi tunniksi. Hän oli tavattoman ärtynyt, ja koko keskustelu palautui hänen mieleensä.

— Minun ei olisi pitänyt hänelle mitään vastata. Valheellinen, raukkamainen, irstas hän on, minä sen hyvin tiesin. Sellaisena oleminen on jo niin suuri rikos, että minun olisi pitänyt hänet piestä. Terveellistä olisi hänen ollut muistaa, että hän kerran elämässään sai selkäänsä vain alhaisen luonteensa vuoksi, kateutensa vuoksi ja valheellisuutensa. Typeräkin on. Hyvyys on sekin älykkyyttä. Suuri pahuus myöskin, mutta useimmiten asuu pahuus typerässä mielessä, älykkäät pahat ovat turmeltuneita. Mitähän tästä sanottaisiinkaan, onhan yksinkertaisia hyviä, mutta suuri, korkea hyvyys ehdottomasti on älykkyyttä. Jalous kysyy älyä, tämäpä voisi tulla kiihoittimeksi. Eikö ole samantekevä, mistä vaikuttimista hyvyyttä osoitetaan, vaikkapa turhamaisuudestakin, ajatteli hän.

Viimeisenä kaupungissaolopäivänään Kristian sai kirjeen, jossa täti ilmoitti Marian kanssa pistäytyvänsä hänen luonaan. Kirje oli jo vanha, se oli oikaistu H:kiin, ja Kristianin valtasi levottomuus ja jännitys, että he jo olisivat saapuneet, päivä ei ollut tarkalleen määrätty.

Hän oli saman levottomuuden ja innostuksen vallassa koko matkan ja vielä asemallakin. Vieraat eivät kuitenkaan vielä olleet saapuneet. Kristianin tunteissa Mariaa kohtaan oli miltei hänen itse huomaamattaan tapahtunut muutos; vaikka hän odotti tätä levottomana ja jännittyneenä, ei hän tuntenut häntä kohtaan sellaista kiihkoa kuin heidän viimeksi tavatessaan, ei ajatellut pikkujalan suutelemista, hän tunsi vain suurta iloa ajatellessaan, että saisi hänelle nyt kaiken näyttää. Hän ei edes oikein muistanut, että hänestä vielä aivan äsken ennen H:gin-matkaakin oli ollut äärettömän paljon tärkeämpää kuin kaikki muu se, että Maria häntä rakastaisi ja että kaikki muu heti olisi menettänyt merkityksensä, jos hän äkkiä varmasti olisi saanut tietää, ettei ikinä saisi häntä omakseen.

Vielä Marian nähdessäänkin hän tunsi samaa riemukasta innostusta vain siitä, että nyt saisi näyttää hänelle aatteensa osaksi toteutettuna. Hän huomasi, että tämä oli tullut entistä kauniimmaksi; pani sen vain aivan rauhallisesti merkille. Hetkisen hän tunsi sitten iltapäivällä itsensä levottomaksi. He istuskelivat kuistilla. Hän katseli Marian kaitoja hartioita ja hiukan litistynyttä, sisäänpainunutta rintaa, ja hänet valtasi hetkeksi entinen kiihko heittäytyä hänen jalkoihinsa. Se katosi kuitenkin miltei samassa, ja hän ajatteli vain, mahtoikohan Maria muistaa noita iltoja H:gissä.

Kristian koetti pysyä mahdollisimman maltillisena Marialle uudistuksiaan näyttäessään. Ensin hän pelkäsi tämän hänen innokkuutensa huomatessaan pitävän sitä naurettavana, mutta huomasi pian, että Maria oli vähintään yhtä innokas kuin hän, huomasi kaiken hänen sanomattaan, ja kaikki herätti hänessä riemastusta — uudesta penkistä monimutkaiseen, äsken hankittuun koneeseen asti. He olivat parempia tovereita kuin milloinkaan ennen. Lastenkodissa oli Maria koko ajan arvokkaan ja hiukan ylpeän näköinen.

— Ymmärrän sinun ilosi, sanoi hän heidän poistuessaan Kristianille liikutettuna. — Minä en ole tehnyt mitään tähän mennessä. Usein minua kiusaa, etten ketään ihmistä vielä ole auttanut, en mitään vielä joutunut uhraamaan. Kuinka olenkaan onnellinen sinun puolestasi, että kaikki nyt on näin. Sydämesi on tyydytetty, sanoi hän tuntehikkaasti.

Kristian hämmästyi itsekin vastatessaan hänelle nyt:

— Minusta tuntuu vähäiseltä tämä hyvä työni, minulla on siitä pelkkää iloa ja kunniaa, mutta minä haluaisin sellaista hyvää työtä, jonka vuoksi saisin kärsiä, kaikki tämän hyväksyvät.

Tunne, että kaikki oli todellakin aivan vähäistä, koska ei hänellä hyvän työnsä vuoksi ollut mitään kärsimyksiä, valtasi hänet aivan äkkiä. Se oli aikaisemminkin kyllä ollut hänen mielessään, mutta sitten haihtunut, ja hän oli työstään alkanut iloita. Nyt hänestä taas tuntui, että kaikki olikin aivan merkityksetöntä.

— Sydämeni ei ole tyydytetty, sanoi hän Marialle. Tämä katseli pitkän aikaa vaieten maahan, sanoi sitten kiivaasti päänsä kohottaen, silmät tulisina ja raskaasti hengittäen:

— Minäkin ajattelen, meidän on hyvä olla, teemme hyviä töitä järkevästi, mutta tapahtuu paljon vääryyttä... Me emme ole paljoakaan kärsineet. Koko elämässä ei sinulle eikä minulle ole tapahtunut erikoista, suurta vääryyttä, senvuoksi me olemme rauhallisia. Minä en tahtoisi hyviä töitä — hän sinkaisi halveksivasti: hyviä töitä —, minä tahtoisin kostaa vääryydet, pilkata itsekkäitä ja omanvoitonpyyntöisiä, kylmäsydämisiä. Tahtoisin heitä pilkata. Tahtoisin häväistä halpamaisia ja saada heidät häpeämään alhaisuuttaan, tahtoisin kostaa yleväsydämisten kärsimykset, sillä maailma on täynnä konnuutta ja mitättömiä ja valheellisia.

Kristian hämmästyi hänen kiihkoansa, hänet valtasi tuskallinen tunne. Maria seisoi hänen edessään miltei kuin yksinään puhuen, kasvoiltaan kalpeana, aina väliin purren vavahtelevia huuliaan ja väristen koko ruumiiltaan. Nähdessään Kristianin sanomattoman avuttoman ja tuskaisen katseen hän aivan odottamatta purskahti itkuun. Hän horjahti Kristianin syliin, vaipui hänen rinnalleen: — Sinä olet hyvä, sinä olet hyvä.

Kristian pusersi häntä itseään vasten ja ajatteli: Kunpa saisi kertomaan mitä hän nyt muisteli, mikä niin kohosi hänen mieleensä; sen ei silti tarvitse olla kovin merkitsevää. Kaiken hän ottaa ankarasti, kärsii kaikesta. Vaikka niinhän itsekin olen ajatellut, että täällä on paljon vääryyttä.

Kristian alkoi hetkisen kuluttua puhua:

— On paljon hyvyyttäkin maailmassa. Olen huomannut, että paljon hyvyyttä, suurta hyväsydämisyyttä, joka saattaa ryhtymään moneen vaivannäköön ja suuriin uhrauksiin, löytää aivan tavallisissa kansanihmisissäkin.

Itsekseen hän ajatteli: On kiihkeä ja oikeamielinen, mutta mistä johtuu tuo miltei ihmisviha, joka kuvastui hänen äskeisissä sanoissaan? Paljon on siinä tosin nuoruuttakin, nuoruuden katkeruutta, suurta tuskaa aivan kuin omassakin vääryyden-vihassani. Kuinka katkerata onkaan, etten häntä kuitenkaan täysin ymmärrä ja ettei hän minuun esimerkiksi niin luota, että nyt kertoisi; jotakin muutakin, omakohtaistakinhan siinä kuitenkin täytyy olla, että noin kimmastuu. Mielelläni heittäytyisin suuripiirteiseksi, sekin voi olla vika, inhoittava vika: niin ja niin on, älä siitä kärsi.