Part 6
— Enemmän, paljon enemmän voi rakastaa jotakin solmuheinän kukkaa lautakasojen välissä, tai kulunutta ruohoa, joka pistää esiin kallion juurella, karkeita nokkosen lehtiä, kuin hohtavaa narsissikimppua kuunvalossa, mistä se johtunee, sanoi Kristian jälleen. Tällä hetkellä hänestä todella tuntui viehättävimmältä kaikki, mikä oli hänen ympärillään.
— Minä olen eräänä kesänä eniten rakastanut peltokaaleja, savisessa maassa kasvavia, punertavia. Jos en olisi auringon laskun aikaan niitä ensi kerran nähnyt, en varmaan olisi niin alkanut niitä ajatella. Usein kuljeskelin niitä katsomassa syyskesästä pienellä jätemaalla rakennusten välissä, laitakaupungilla, jossa niitä kasvoi. Rakastaisin hohtavaa narsissikimppua, mutta rakastan niitäkin. Usein vieläkin niitä ajattelen, sanoi Maria katsellen isoa, harmaata lehteä ruohikossa, siltä kieri juuri pisara maahan.
Oli tullut kylmä. Maria oli jollakin tavoin etääntymässä hänestä, tunsi Kristian, hän puhui hänelle niinkuin ennenkin, mutta hänessä oli jokin uusi lempeyden vivahdus, joka johtui siitä, että Kristian äsken oli häntä loukannut ja hän oli loukkauksen kärsinyt edes näyttämättä, että oli loukkaantunut.
— Maria, Kristian pysähtyi, minä loukkasin äsken sinua, älä anna sitä minulle...
Kristian ajatteli, kuinka voisi sanoa niin, ettei Mariaa jälleen loukkaisi, oli jo jättää puheen kesken, mutta ärsyyntyi sitten jälleen Marian lempeydestä ja sanoi: — älä anna sitä minulle anteeksi tuolla tavalla, ymmärräthän, tuolla tavalla ylevästi säälien niinkuin jollekin, joka on tehnyt sinulle oikein pahasti, en tarkoita, etten olisi tehnyt pahasti, mutta älä anna minulle sillä tavalla. Minä en osaa selittää, mieluummin älä laisinkaan anna anteeksi.
Kristian oli kiukustunut itseensä. Kun Maria sitten sanoi lempeästi ihmetellen:
— Enkö minä saa antaa sinulle anteeksi? raivostui hän ja sanoi kuohahtaen:
— Et sillä tavalla, sillä tavalla, ymmärrätkö. Minä olen mieluummin iän kaiken syntinen silmissäsi.
Maria ei vastannut tähän mitään: Soma pieni portti tuolla, sanoi hän. — Täällä on jokin kadunkulmaus, pieniä puutaloja, matalia, vihertäviä, N- ja P-kadun kulmaus, siinä kuutamo näyttää kauneimmalta, pitäisi sinulle näyttää, minä en täällä ole sinulle oikeastaan vielä mitään näyttänytkään... Vilkaistessaan ylös Kristianin punaisiin, suuttuneisiin kasvoihin hän äkkiä puristi kätensä nyrkkiin, seisahtui Kristianin eteen ja sanoi raivostuneena:
— Minä vihaan sinua, minun pitäisi muuttua, muuttaa koko olemukseni laatu, sinä loukkasit minua, anteeksiantoni ylpeyttäsi loukkaa. Minä vihaan sinua, olet paha ihminen, sait minut raivostumaan, ja nyt olen minä vuorostani sinua loukannut. Sinä raivostutat minua.
— En tahdo, että osoitat ylevyyttäsi minulle, sanoi Kristian, en tahdo sitä. Ehkä sinä et ymmärrä, siitä se johtuu, että sinua rakastan, senvuoksi en tahdo, että olet minulle ylevän hyvä ja anteeksiantavainen.
Hän otti Marian kädet, pusersi sormia ja sanoi: Rakastan, rakastan, senvuoksi et ymmärrä. Vaaleansinistä suonikimppua kaulallasi, sormenpääsi punerrusta, kenkääsi.
Kristian seisoi hurjan näköisenä ja miltei sammalsi. Maria katseli häntä ensin yhä vihasta kovettunein kasvoin, sitten hänen ilmeensä pehmeni ja viimein herkistyi aivan. Hän pujotti kätensä Kristianin käteen ja näytti äkkiä olevan viattomasti hyvillään, mielissään Kristianin purkauksesta. Hän puheli lakkaamatta koko ajan, kun he kulkivat kotiin, oli säteilevän iloinen ja hiukkasen ylimielinen. Kotiportilla suuteli Kristian hänen kättänsä hyvästellessä, ja Maria oli juhlallisen näköinen ja nyökkäsi arvokkaasti.
— Kuinka hänelle aina tulenkaan sanoneeksi! ajatteli Kristian, aina kiihdyn. Miksi nytkin suonikimpusta puhuin ja sormen punerruksesta, miksi olenkaan tällainen? Silmiensä loistetta rakastan ja kyyneliä. Enkeli hän on, hehkuvasilmäinen, minä häntä rakastan. Onnellinen ihminen, huudahti hän itsekseen.
Hän tunsi todella olevansa onnellinen. Alkoi huoneessaan kävellä edestakaisin, ajatteli kaikkea ja huomasi tosin Mariaa eri tavalla rakastavansa kuin oli luullut, kiihkeällä ja kummallisella tavalla, jollaisesta ei koskaan ollut uneksinutkaan. Hänet teki hiukan levottomaksi se, että hän oli tullut sanoneeksi suonikimppua ja sormen punerrusta, se hävetti häntä yhä hiukan.
* * * * *
Eräänä päivänä kohtasi hän kävelyllä Liisan. Hän muisti, kuinka oli tämän silmiä ajatellut, ja tunsi kiusallista noloutta, muisti senkin, kuinka oli tahtonut näyttää, ettei ollut tavallinen ihminen, ja oli alkanut reklaamikuvasta puhua. Koko aika, jonka hän oli silloin kaupungissa viettänyt, tuntui unentapaiselta ja epämieluiselta. Liisakin tuntui olevan hiukan hämillään. Kristian kertoi hänelle lastenkotihankkeestaan. Liisa sanoi siitä sedältä jo kuulleensa. Muuten ei hän sitä osoittanut ihmettelevänsä, eikä sanonut ajatustaan siitä. Hyvästellessä tuntui Kristianista, että Liisa jollakin tavalla kuului ihmisiin, jotka hänestä puhuivat, viettivät hiljaista elämää ja hänen toimiaan paheksuivat jossakin suhteessa.
Oleskellessaan viimeisiä päiviä kaupungissa hän tuli tavanneeksi erään entisiä tovereitaan, sen joka oli sanonut, että »hän vieläpä menisi marmoripalloja hiomaankin ja hän ensiksi ja sekuntiakaan arvelematta menisi». Tätä hän ei ollut tavannut sen jälkeen. Nyt Kristian tunsi häntä kohtaan heti suuresti lämpenevänsä, innostui ja tuli iloiseksi. Tämä tarttui toiseenkin, siten heidän tapaamisensa muodostui sydämelliseksi kuin vanhojen ystävien, vaikka kumpainenkaan ei varmaankaan toisesta muistanut muuta kuin tuon keskustelun. Kristian oli näinä aikoina miltei aina hiukan raskasmielinen. Hän tiesi sen johtuvan Mariasta ja koetti sen ajatuksen valtaamana — se oli tullut aivan äkkiä —, että tämä ei hänestä lainkaan välittänyt, hänestä irroittua. Hän näki tyttösen aina ajatuksissaan, hän muisteli hänen pieniä jalkojansa, ihania, palavia silmiään, hänen usein kiihtyvää hengitystään ja kosteaa kättään. Eräänä iltana istui Kristian tuon toverinsa kanssa huoneessaan. Kristian leikitteli kynäveitsellä ja ajatteli: Kuinka näenkään hänen silmänsä edessäni, luomen hienon, kostean juovan, ripset, kärjistä toisiinsa sotkeutuneet, mustat ja ohuet. Jalkaansa muistelen ja käsineitten pyöreitä nappeja, senkin muistan, mistä napista oli emalji irroittunut...
He puhuivat kielikysymyksestä, kirjallisuudesta ja lastensuojeluksesta. T:nen halusi antautua lastenlääkäriksi. — Sairaan lapsen nähdessäni minut valtaa tunne, että haluaisin olla suuri lääkäri, ihmelääkäri, sanoi hän. Hänessä oli kuulasta murhemielisyyttä, hän oli usein synkkä ja omituisen avuton hyväsydämisyydessään. Hän muistutti paljon Kristiania itseään.
Hän innostui kovin Kristianin aatteeseen, tämä itse oli viime aikoina tuntenut sen tulleen vain tehtäväksi, hyväksityöksi, jonka hän halusi suorittaa.
— Minä en voi nähdä, että lapsukaiset palelevat. Joskus näkee pojan ja tytön, viisi-seitsenvuotisia, kuluneesti, köyhästi puettuja, liian ohuissa vaatteissa, pojan housut ja takki liian pienet, tyttönen paikatussa, siistissä takissa, kaikki siistiä; lapsukaiset hyvin vakavan näköisiä, juhlallisia, menevät pyhäkouluun tai viemisille, käyttäytyvät sievästi. Pojan on vilu, mutta se ei sano mitään, on hiljaa kasvot sinervinä, on kiltin ja tottelevaisen näköinen. Sellaiset minun tekisi mieli ottaa syliini, lämmittää, repiä vaatteistani lämmikettä, sanoi Kristian.
Hän istui pää käsien varassa, yhä veitsellä leikkien. Hän tunsi halua heittäytyä ryntäilleen pöydälle, toistella Marian nimeä. Hänestä miltei tuntui mahdolliselta, että tämä ilmestyisi hänelle näkynä, loistavasilmäisenä, keveästi hengittävänä, ilmestyisi hänen viereensä, ja hän saattaisi suudella arasti hengähtävää suuta...
T:nen oli häntä katsellut ja astui hänen luokseen pannen kätensä hänen hartioilleen.
— Oletko sinä joutunut... se voi olla vaikeata, puheestasi äsken luulin...
Kristian ravisti hänen kätensä pois olkapäältään.
— Ei se ole sitä. Minä olen koko illan ajatellut tyttöä, heikosti hengittelevää, sinerväohimoista, hänen pienen jalkansa haluaisin ottaa käteeni. Mikään muu ei minusta tunnu miltään. En saa unohdetuksi. Lapsiakin ajattelin, ja senkin tunsin mitä sanoin, mutta koko ajan tyttönen on edessäni ja häntä kaipaan.
Hän oli puhunut nopeasti, suu itkuun vääntyneenä ja raivostuneen näköisenä. Nähtävästi häntä ärsytti ja hävetti se, mitä oli juuri sanonut.
— Hän ei sinua rakasta, sanoi T:nen.
— Hän on lapsi, säihkyväsilmäinen, yleväsydäminen, 16-vuotias lapsi, sanoi Kristian. Kuulehan mitä sinulle sanon, hän on yleväsydäminen. Oletko koskaan rakastanut jalomielistä, harvinaisen jalomielistä, älykästä, leimahtavaista? Sellaiset eivät rakasta sinua tai minua, he rakastavat aatteita, runoutta, ihmiskuntaa ja kohtelevat sinuakin ihmiskuntana ylevästi, suuripiirteisesti, jos rakastavat, rakastavat lurjuksia, kuta ylevämielisempi on, sen helpommin rakastaa lurjusta hehkuvasti ja sillä rakkaudella, jota hän sinun tai minun rinnallani ei ikinä opi tuntemaan. Vain sitä sellainen saattaa sydämestään ja intohimoisesti rakastaa, joka hänelle tuottaa kärsimystä, vaatii yhä uusia uhrauksia, ei hänen ylevyyttänsä ymmärrä.
— Eivät ylevämieliset lurjuksia rakasta, vimmastuvat ja kavahtavat pienintäkin alhaisuutta, sinä olet kiihoittunut ja liioittelet — 16-vuotias rakastaa aatteita ja runoutta ehdottomasti aina enemmän kuin sitä, joka hänen kanssansa niitä rakastaa, mutta muuttuu, muuttuu. Ihanaa on sellaista ylevämielistä rakastaa. Leimahtava, hehkuvasilmäinen rakasti minua, enkähän ole lurjus, vaan tavallinen ihminen. Hän minut sai lapsia ajattelemaan. Olisimme yhdessä tehneet paljon, kun piillyt keuhkotauti puhkesi. Ajattelin voitavan pelastaa, rukoilin, hän kuihtui pois käsistä. Enkä minä unohda. — T:nen oli puhunut tasaisesti, hiljaa; lopussa ääni kävi kirkkaaksi niinkuin itkussa ja hän kääntyi pois.
Kristian oli omaan suruunsa niin uppoutunut, ettei toisen murhe hänessä herättänyt muuta kuin pienen, heti häviävän tunteen häivähdyksen. Hän ajatteli:
En unohda tyttöstä. Sen tiedän, ettei hän minulle koskaan herää. Helpompi olisi ollakseni nuoren, vihannan nurmen alla nukkujaa ajatellessani, hentokätistä, kiiltävän ruohopeitteen alla nukkujaa.
— Usein kun ruohot ovat nupulla, heikot, vaaleanpunaiset pilvet ovat likellä puiden latvoja, ajattelen häntä. Ajattelen, minkälainen olisi ollut, ja viihdyttelen mieltäni kuvittelemalla hänen vaatteitansa, kaulustansa muistellen ja käsineitten väriä, puvun ruusuketta. Kerran hänellä oli pienet siniset kengät, muistan — oli sohjoa, hän vilkaisi niihin ja hätäytyi. Olimme E-kadun kulmassa, näen muistissani selvästi kadun sellaisena kuin se oli, kun katsoin sitä ylös: kirjakaupan isot, mustat kirjaimet, jonkin rohdoskaupan sinisen ristin, joka leimahti aina väliin valoisaksi, myymälän ikkunan, jossa oli ihojauherasioita — siroja, keltakukkaisia, vaaleanvihreitä. Hän katsahti kenkiinsä, ne olivat kovin ohuet ja siniset, katsahti niihin hätäytyneesti, autoa ei ollut lähimailla ja me saimme ajurin. Rattailla hän pyyhkäisi pienellä untuvatukolla pari kertaa kasvojansa. Muistan kaiken: vaaleanviheriän ihojauherasian, untuvatukon ja sen kuinka hän pyyhkäisi sillä pari kertaa leukaansa ja poskiansa ja hiukan hymyili, sormenpäissä untuvatukko, jossa oli pieni, vaaleansininen silkkinappi. Ääni oli hauras, oli jo silloin hiukan sairas, hän hymyili somasti ja yskähti hiukan, sormenkärkeen lennähti silloin pieni veripisara, sen hän minulta salatakseen pyyhkäisi tukkoon. Tätä en unohda: sormenkärjissä pieni untuvatukko, kulunut, hiukan nuhrautunut, silkkinappi pikkuisen veressä, hän vain hauraasti naurahti ja silloin alkoi yskittää. Katsahti minuun kirkkain silmin ja naurahti.
T:nen oli istunut sormenkärjet polvilla; hän katseli ikkunasta ulos ja puheli miltei itseksensä, nähtävästi hän ei ajatellut Kristianin kuuntelevan. Aluksi ei tämä ollutkaan kuunnellut, mutta oli vähitellen unohtanut itsensä ja alkanut kuunnella ja lopulta oikein antautunut kuunteluun. Hän näki ajatuksissansa Marian ja toisteli mielessänsä: pieni verinen untuvatukko sormenkärjissä, yskähti, naurahti hiukan ja katsoi kirkkain silmin. Ei Maria, hän oli terve, raikas nuppunen, soma, vaaleanpunainen nuppunen, eikö senvuoksi ollut samantekevä, vaikkei hän häntä koskaan saisikaan, kun tämä vain olisi onnellinen, olisi olemassa, olisi kaikki hyvin.
Kristian sai jotenkin järjestetyksi niin, että T:nen suostui tulemaan hänen luokseen joksikin aikaa; hän vainusi hiukan, että tämä oli köyhä. He matkustivat yhdessä. Marian piti sinä kesänä matkustaa tädin kanssa kylpylaitokseen, ja sieltä tullessa he poikkeaisivat Kristianin luo erään huvila-asian vuoksi. Täti ajatteli myöskin hiukan lastenkodin johtajattaren tointa. Muuten Kristianista tuntui nyt samantekevältä, tulisiko hän sen ottamaan, sillä Maria tulisi joka tapauksessa viettämään talven kaupungissa setänsä luona, hän ei tulisi olemaan hänen lähellään niinkuin hän oli kuvitellut.
* * * * *
Kristian kahlasi vedessä puolisääreen. T:nen oli rannalla, hän oli jo pukeutumassa. Vesi oli kirkasta, matalaa, rantaäyräällä oli runsaasti vaaleanpunaisia koiranputkia.
Kristian tunsi mielensä iloiseksi kiivetessään vedestä. Hän oli aina rakastanut jokea, kun se solui arkisena, harmaana ja pyörteissä valoisten niittyjen ja pienen metsikön läpi; paikoin oli se musta, pohja täynnä ruostunutta romua ja lasinpalasia. Kristian katseli usein myymälänikkunasta jokea, kun se kiiti sinisenä, hennonvihreitten ruohojen hipoessa sen pintaa. Hänestä oli oudon viehkeätä sen vieno, harmaa vesi, jossa oli suon liejua ja jossa uinuivat pienet vihreänvalkeat lumpeet, kallioitten kohdalla, juuri siinä missä koski alkoi, niitten kallioitten alla, joilla maaten hän oli Marialle kertonut ruusupensaasta.
T:nen oli oleskellut hänen luonaan pari viikkoa. Hän oli intohimoinen kukkien ystävä. Hän ei rakastanut ainoastaan terää, hienotuoksuista, sirorakenteista, ihananväristä, vaan hänestä lehdetkin, kellertävät, harmaat, olivat ihastuttavia. Hän oli hienosielu, lempeä, vaatimaton, nöyrä kaikessa muussa paitsi milloin tuli puhe hänen lääkärinkutsumuksestaan. Hänen rakkautensa pieniin eläimiin, lintuihin, hyönteisiin, hiiriin teki hänet kaunopuheiseksi. Hän puhui kiihkoisasti ja hellästi lintujen kirkkaista silmistä, kukan hohtavasta kuvusta. Hän oli kaikkialla luonnossa näkevinään hohtavakasvoisen, ihanasilmäisen Kristuksen, joka kaikkein suurimmalla hyvyydellä lähestyi toivottomia ja kärsiviä. Iltataivasta vasten kuvastui hänelle valkeahameinen, kumartuva Kristus, joka hohtavilla sormillaan poimi kuihtuneen korren tieltä, hän näki tämän säteilevien käsien koskettavan nääntyneitä silmiä tai kohottavan uupuneen eläimen päätä. Hän eli jonkinlaisessa ainaisessa hyvyyden hurmiossa. Usein innostui hän hehkuvasti puhumaan luonnon viattomuudesta:
— Se juuri, että eläimet lapsina eivät ymmärrä ihmistä pelätä, minua liikuttaa. Kun otan hiirenpoikasen käteeni ja se ei minua pakene, vaan alastomina, pehmeillä jaloillaan takertuu sormiini ja ruusunpunaisen ruumiinsa, joka monesta on niin iljettävä, painaa kämmeneeni, tunnen suurinta liikutusta ja hellyyttä siitä, ettei se minua vihollisekseen käsitä. Eivät linnunpojatkaan, saavat olla aika isoja, ymmärrä pelätä, tarrautuvat kiinni sormiin hädissään, aivankuin lapsia ovat.
He kuljeskelivat yhdessä metsässä, kiipesivät harmaiden aitojen yli, jotka ympäröivät niittyjä, kuljeksivat suurten, viheriälehväisten puiden alla, rinteellä, missä oli harmaita petäjänrunkoja, pölyisiä hämähäkin seittejä puiden välissä ja ilma kuivaa, tummansinistä ja tomunhajuista pienien katajapehkojen ympärillä, tai kiipesivät harjulle, missä ilma oli kosteata, sammalentuoksuista, neulasten raikkaudesta kirpeää ja tummanviheriää. He makasivat mättäällä, josta löysivät uunilinnun lämpöisen pesän ja piipittävän poikueen.
Kristian ihmetteli itsekseen, että saattoi niin iloita, mutta tunsi itsensä onnelliseksi ja huomasi T:senkin viihtyvän hyvin. Tuon H:gissä vietetyn illan jälkeen eivät he olleet puhuneet sentapaisista asioista, he karttelivat niitä kumpikin ja olivat siitä toisilleen kiitollisia. Sen sijaan riitti heillä paljon puhetta yleisistä asioista, josta he usein ankarasti kiistelivät. Lastenkotirakennus oli tekeillä. Vaikka ei kumpainenkaan paljon asian käytännöllisestä puolesta ymmärtänyt, kiipesivät he usein iltaisin mäelle. He keskustelivat väliin myöhäiseen yöhön, lueskelivat Kristianin kirjastossa tai kuljeskelivat metsässä.
Eräänä iltana he olivat kävelyllä haassa. T:nen makasi mättäällä kasvot painettuina hienoihin, valkoisiin kukkiin ja sammalen tihkuvaan, pisaraiseen nukkaan. Kristian lojui kiiltävää, sinisenharmaata puun runkoa vasten; hän toisteli puoliääneen säkeitä: And she forgot the stars... T:nen keskeytti hänet äkkiä: Nämä kukat, valoiset, kosteat, tuovat mieleeni hänen jalkansa, vaikka en koskaan nähnyt niitä paljaina, vaan aina soman, pehmoisen, hiukan rypistyneen kengän lävitse niitä kosketin.
Kristiania hämmästytti T:sen ilme, kasvot olivat ikäänkuin hyvin hiljaiset, aivan rauhalliset ja kuitenkin samalla hirvittävän surulliset. Hän lojui yhä mättäällä, ääni kuului valittavalta: Mitä minulle merkitseekään mikään, kun hänen suunsa ei milloinkaan enää keveästi henkäise kukan valkean ja punaisenkirjavan terän kupuun, hänen silmänsä eivät säteile, pientä, arkista kaulusta ei enää tarvita leuan alle. Tähtinastoilla koristetun arkun, peitesametin saatoin nähdä, saatoin tunteeni kestää, mutta nyt muistan läpikuultavan nenän, hennon suun, ja se saa mieleni sortumaan. Nenäkin oli aivan hento, läpikuultava, siinä päällä poikittainen suoni kuin lapsella.
Kristian tunsi tuon haaveellisen tuskan omituisesti lävistävän sydämensä, se oli niin samanlaista kuin hänen omansa, että hänestä tuntui miltei kuin hän itse olisi vaikertanut Marian kuoltua, kuin mättäällä makaava mies olisi ollut hän itse. T:nen puhui yhä kuin houreessa: — Kukat tuovat hänet mieleeni, ruusua katselen ja heti muistan hänen hohtavat kämmenensä, jäsenten punerruksen, lävähdän hehkuvan kuumaksi ja suutelen teriä. Tämä on raukkamaista.
Kristian pysähtyi ajattelemaan: Toiselle en osaa mitään sanoa lohdutukseksi. Hänen pienet sormensa saan nähdäkseni ja leuan. Kauheata olisi noin kadottaa. Ei mitään enää olisi. Käyntejä haudalla, mauttomia ristejä ympärillä ja keltaista hietaa, kivipatsaita... Suloista pikkujalkaa ei enää olisi.
T:nen nosti hiukan kasvojansa: — Minulle tulee tällaisia puuskia, varsinkin kun näen sinun Mariaa ajattelevan, säkeitä toistellessasi ajattelit. Minusta tuntuu murheelliselta ajatella häntä ilman pieniä, arkisia seikkoja: kenkiä, sukkaa, että hän on eteerinen, henkiolento, on minun katkera ajatella. Toivoisin hänellä vielä olevan rypistyneen kengän, harsoliinan, pienen päähineen.
— Minä usein ajattelen Marian käsineitä, me toivoisimme vain, että he olisivat meille läheisempiä; pienet arkiseikat, että hiha on repeytynyt, kaulus hiukan nuhraantunut, tekevät heidät meille todellisemmiksi. Usein saatoin tuijotella mustepilkkua sormessa tai neulanpiston jälkiä ja olla niistä iloisempi ja enemmän niitä rakastaa kuin hymyä tai hänen silmiensä välkettä.
Kristian halusi sanoa jotakin, joka olisi toista lohduttanut, mutta pelosta, että olisi toista lohduttelullaan vain ärsyttänyt, kenties loukannutkin, vaikeni. Hän oli itsekin joutunut T:sen puheista tuskalliseen ja levottomaan mielentilaan. Hän sulki silmänsä ja tunsi murhetta ajatellessaan, että Mariaa nyt ympäröi raa’an sininen ilma, puut, joiden lehvissä rauskahteli suolainen tuuli, erilainen maailma kuin se, missä hän oli, että Maria otti vastaan erilaisia aistimuksia kuin hän.
Saman tunteen vallassa hän oli vielä iltapäivällä kuljeskellessaan puutarhassa. Hän pysähtyi, katseli porkkanapenkin hienoja lehtiä ja tomuista harmaata savea ja ajatteli, että Maria oli hänet unohtava, että hän oli alkava tuntua tästä vieraalta niinkuin hienossa, harmaassa ilmassa suhisevat puunlatvat ja yksinkertaiset värit loistavapilkkuisen meren värien rinnalla.
— Hän on minut unohtava. Hän on minut unohtava, toisteli hän itsekseen, käveli puutarhakäytävän päästä päähän, pysähtyi jälleen porkkanatarhan luokse, huokaili ja pyyhkäisi aina väliin kädellään otsaansa. Ruusupensaan luo hän jäi seisomaan, nykäisi teräväreunaisen lehden, katseli ohuita, ilmassa ikäänkuin irrallisina keinuvia teriä; ne herättivät hänen mielessään muiston Mariasta polvihameissa. Hän ei itsekään kyennyt selittämään mistä johtui, että hän ruusupensaan luo tultuaan aina erikoisesti muisti Marian polvihameessa, ohut, kellervä pitsi polvien kohdalla, muisti tämän pientä käsinettä, nenäliinaa ja kauluksen liehuvaa nauhakimppua. Se oli juuri leuan alla, vaaleanviheriä, kapea silkkinauha liehui monena erillisenä suikaleena. Hän näki selvästi ajatuksissaan ruusukkeen hiukan vaalistuneen nauhan, kummassakin reunassa kulki kiiltävä, paksumpi punos, joka muistutti ohutta nyöriä. Hän näki ajatuksissaan nauhan, olisi sitä halunnut sormeilla ja suudella ruusuketta.
Hän muisti ennen rakastaneensa merta, mutta tunsi nyt sitä ajatellessaan kiihkeää vastenmielisyyttä. Hän näki ajatuksissaan, kuinka kuultavat, valoa täynnä olevat aallot vyöryivät sen pinnalla, muisti kuinka se saattoi olla tyyni, harmaa, kiiltävä ja vaalea, täynnä pilvien punaisia juovia. Maria hengitti ilmaa, johon pirskuivat suolaiset pisarat, joka liikkui meren yllä tuulen ajelemana.
Kristian tunsi herkän surumielisyyden puhkeavan itsessään. Hän katseli kuultavaa hämärää, johon kohosivat kellokukkien isot, pystyt terät, jossa liikkuivat jalavan tummat, soikeat lehdet, ja tunsi kaipuuta Marialle huomautella pienistä seikoista, jotka häntä viehättivät.
— Kenties vain senvuoksi, että olisin kauniimpi hänen silmissänsä, niistä haluaisin huomautella, ajatteli hän samassa, sehän on minun suurin vikani, että aina haluaisin varsinkin hänen, mutta muidenkin, kaikkein mitättömimpäinkin ja sellaisten, joita itse halveksin, silmissä itseäni kaunistella.
Hän kulki ohi tunkioiden ja ajatteli, että ilma juuri varastohuoneen katon yllä ja sen kulmauksessa näytti kuulakkaimman harmaalta. Hän tunsi kaikkea rakastavansa: savottaa ja varastoja, joiden nurkissa ja ammeiden ympärillä aina oli pimeä, puutarhanporttia ja rakennusta, ja tunsi tyydytystä ja vankkaa turvallisuudentuntoa siitä, että tämä kaikki oli hänen.
— Voisin olla täällä aivan onnellinen, jollen häntä ikävöisi, ajatteli hän, maalla, jota peittävät parkkiläjät, ruohikot ja polut, on turvallinen, suuri osa elämästäni, en ole sitä ennen huomannutkaan, kuinka tärkeätä on, että niin on.
Hän katseli tielle ja ajatteli jälleen: Jollei taivas olisi noin himmeä ja kostea, tie noin valkea ja tomuinen, en häntä kaipaisi. Varmaa on, etten häntä niin kaipaisi, tämä kauneus saa sydämessäni ikävän leimahtamaan.
Hän tunsi miltei vihaa Mariaa kohtaan ajatellessaan, kuinka tämä voi kuljeksia punertavilla kallioilla, kumartua katsomaan veden sinkinvalkoista kuohua, poimia kukan, hentolehtisen, kirkasteräisen, häntä muistamatta ja häntä kaipaamatta.
— Siinähän juuri olemme läheisiä olleetkin, että yhdessä tunsimme iloa pilvien väristä, kukkien lehdistä ja oksien liikkeestä. Kuinka hän voi kallion juurelle ajautunutta, kirkaskuplaista vaahtokääryä katsella minua muistamatta ja kaipaamatta...
* * * * *
Kristian kulutti useita päiviä kuljeskelemalla sinne tänne varastohuoneissa, työhuoneissa ja myymälässä. Myymälänhoitaja oli hänestä jostakin syystä vastenmielinen, tai oikeastaan hän saattoi tarkasti selittää ajatuksissaan syyn tähän vastenmielisyyteen. Hän puhui omituisen suljuvalla äänellä, silmät puoliummessa, oli miltei matelevainen väliin, ei silloin koskaan katsonut silmiin, vaan omituisesti ikäänkuin itseään tarkaten ja itse tämän matelun ulkopuolella ollen, siitä ikäänkuin pois vetäytyen, matelemaan ryhtyi. Tämä Kristiania harmitti, ja hänen teki mielensä sanoa hänelle: Jos te asetutte matelemaan, ehdottomasti silloin alennutte matelijaksi, ei ole mitään puikahdusaukkoa siitä niinkuin luulette.