Part 5
Portaiden edessä hän pysähtyi. Hänestä tuntui, että oli uhkarohkea ja kerrassaan erikoinen teko nyt suoritettava. Hän käveli hetkisen vastapäisen kahvilan edustalla, katsoi pitkään ja tuttavallisesti sieltä tulevaan poikaan, kääntyi sitten ympäri ja soitti päättäväisesti ovikelloa portaassa, jonka edustalla hän oli äsken seisonut tuntien, että oli uhkarohkea ja erikoinen teko suoritettava. Sisältä kuului hitaita, kankeita askelia, täti oli yksin kotona, arvasi Kristian.
Istuutuessaan raitaisella kankaalla päällystettyyn nojatuoliin Kristian tunsi surumielisyyden jälleen saavan mielensä valtoihinsa. Tuoli oli kovin matala, sitäpaitsi hän vajosi siinä syvään, niin että tuntui kuin olisi lattialla istunut. Se teki hänet noloksi. Täti katseli häntä hyväntahtoisen näköisenä, mutta ei koko aikana puhunut Mariasta sanaakaan. Kristian tuli yhä surullisemmaksi ja huomasi ärtyvänsä yhä enemmän tuolistaankin. Viimein hän nousi ja alkoi kävellä ympäri huonetta. Nähtävästi täti piti sitä sopimattomana. Tunnin odotuksen kuluttua soi ovikello. Täti kuului eteisessä selittelevän jotakin, luultavasti, että oli vieras. Kristianista tuntui turhalta tämä tekeytyminen, hän tempasi oven auki ja astui eteiseen. Ensimmäisinä minuutteina ei hän nähnyt laisinkaan Marian kasvoja, tällä oli jokin kukikas puku, vaalea pitsi leuan alla, hän piteli käsissänsä vahakankaista kääröä. Maria katseli häntä hiukan hämmentyneen näköisenä, ojensi sitten kätensä pää hiukan hartiain väliin vetäytyneenä ja luomet alas painettuina. Äkkiä hän purskahti nauramaan: En minä sinulle, en sinulle, sanoi hän naurunsa lomasta, ja lisäsi sitten ihan vakavana jo: »Minua aina alkaa naurattaa, kun tiedän, että nyt on aivan sopimatonta nauraa ja kaikki ovat hyvin juhlallisia. Silloin minä aina alan nauraa, älä minuun pahastu.» Kristian joutui hänen naurustaan hämille ja uskoi varmasti ilmeensä tyttöä naurattaneen, samoin tämä oli nauranut silloin kerran päivällispöydässä, muisti hän.
— Minä kai silloin sanoin jotakin tai ehkä hän vain yleensä seurasi keskustelua ja jokin meissä häntä nauratti, tottahan onkin, että keskustelijat usein ovat naurettavia, ajatteli Kristian.
Kristian varoi istumasta tuoliin, joka vajotti. Hän seisoi nojaten kädellänsä pöytään. Täti vetäytyi omaan huoneeseensa, oli saanut vieraan. Kristian huomasi tytön itseään katselevan ja meni siitä jälleen hämilleen. Äänettömyys kävi kiusalliseksi, tyttö oli painanut poskensa kättään vasten, silmät välkkyivät ja hän vilkaisi silloin tällöin Kristianiin, viimein hän hypähti ylös, astui Kristianin luo ja sanoi: Olemmepa ikäviä, näin vaiti... Mistä alkaisimme keskustella? Minä ajattelin sireenejä, ja tekisi mieleni hypähdellä...
— Lähdemme ulos, sanoi Kristian. Kävelemme ja keskustelemme niinkuin kesällä.
Niinkuin kesällä, lisäsi hän tahallaan ajatellen: Silloin oli mielestäni toisenlaista. Naurettavaa ehkä, että olisin kaivannut juhlallisuutta. Hetkisen hän vain oli hämillään, mutta jos sillä tavalla välittäisi kuin toivoisin, yhäkin olisi hämillään ja punastelisi. Vaikka olenhan senkin huomannut, että milloin hän kovin pyrkii menemään hämilleen, hän heittäytyykin aivan vapaaksi ja sillä pettää niin, ettei aavistakaan. Olisikohan nytkin niin? Kuinka hänen silmänsä loistelevatkaan! Kuinka kallis minulle onkaan tuon harsomaisen pitsin alla kaula, ohimoille sattuvat kiharat, punertava iho. Mitä hänelle puhuisin, kun aina vain näitä ajattelen! Kirjan voin antaa.
Eteisessä hän otti sen taskustaan.
— Minä olen tätä ajatellut, toivonut saavani. Et ole muistanut kanteen kirjoittaa, otamme sen mukaan, minusta on hauska sitä pidellä käsissäni, sanoi Maria, hypisteli kiharoitansa, koetti niitä järjestellä korvien taakse, ja kun ei onnistunut, jätti silleen.
— Tänään luin ylioppilaasta, joka oli maakuopassa asunut maaseudulla meillä, kirjastokin hänellä oli, pari tuhatta nidettä, luitko sinäkin? puheli hän sitten Kristianille.
— Tämänpäiväisessä lehdessähän siitä kerrottiin. Hänestä luin minäkin. Kummastelin, että sellaista sattuu meillä, nimittäin että sellaisiakin on, jotka maakuoppiin kätkeytyvät. Erikoisesti mainittiin, että hän oli suuri kirjallisuuden harrastaja. Mitä vaaditaan, että sellaiseen ryhtyy, maakuopassa asujaksi, rahvaan pilkaksi, kirjojansa rakastaa.
Ilma oli käynyt vihertäväksi, lyhdyn valo sattui pihlajan haroittaville, vaaleille lehdyköille, kiveykselle ja Marian niskaan. Hän pysähtyi ja luki lyhdyn valossa Goethen Kalastajan säkeitä: Miks ihmisvoimin täältä viet sä kuolon helteeseen — pysähtyi sitten arasti henkäisten ja silmät kuulaina. Kuinka tätä rakastankaan, toistelen mielessäni ja rakastan. Veden ihanasta kuulakkuudesta nousta vilpoisen ruumiin tuskaisen, hirvittävän maan kamaralle. Hirveä on maa. Viet kuolon helteeseen...
Hän näytti niin ahdistuneelta, että Kristian tuli ajatelleeksi: taas alkoi kärsiä, mutta nyt kärsii niinkuin itse olisi maan hirvittävyyden nähnyt. Varmaa on, ettei hän tunne vain runon ihanaa murhetta — sitäkin tuntee, mutta myöskin, että maa todella on tuskainen paikka, hirvittävä paikka. Hänen laisensa sen tuntevatkin.
Kristian otti kirjan häneltä, pani sen kainaloonsa ja kosketti hiukan hänen kättänsä, pusertaa ei hän olisi uskaltanut.
Tie oli hiukan rapakkoista. Lätäköissä kiilteli mustaa ja sinistä. Kristianista tuntui, että maailma sittenkään ei ollut vain hirvittävä paikka, kun hän katseli vienon sinistä ja kuulakkaa ilmaa, jota vastaan kivimuurien katot piirtyivät, jossa havisivat lehdet; etäämmällä näkyvät louhitut kivet, portti, joka oli avoinna, tuntuivat hänestä rakkailta, ja hänen tuli niiden vuoksi hyvä olla. Hän sanoi:
— Kuitenkin kaikkea voi rakastaa, kaikkea tätä, ja voi senvuoksi olla onnellinen. Valkea kukka mättäällä, puron kuplat, sinerrys...
— Niin, mutta tässä maailmassa ei vallitse oikeus. Täällä hälistään ja täällä tapahtuu lukemattomia vääryyksiä, joita ei soviteta, täällä vallitsee inhoittava hälinä. Täällä tapahtuu pelkkää vääryyttä. Mitä minulle merkitsevät puron kuplat ja sinerrys tai ihanasti kasteinen, harmaa ruoho, jos samaan aikaan kielletään jokin luonnollisista oikeuksistani. Maria pysähtyi Kristianin eteen kiivaasti hengittäen. Veden viileästä, ihanasta kammiosta kuoleman helteeseen, sanoi hän vapisevin huulin. Käsitätkö, käsitätkö...
— Mitä hänelle liekään tapahtunut, ajatteli Kristian surullisena, kuusitoistavuotiaana ottaa ankaran vakavasti sen, mille kaksikymmenvuotiaana hymähtää. Kuinka hänen laitansa lienee ja mikä on tuo hänen luonnollinen oikeutensa, joka on kielletty? Ensin en hänessä huomannut mitään muutosta, nyt minusta tuntuu, että hän koko ajan hautoo jotakin päässänsä.
He kulkivat hetkisen ääneti. Katu oli kuoppaista, taivaanrannalla katonharjojen ja viirien yllä näkyi kuulakka, pieni ruskonriekale.
— Kuitenkin on merkitsevää tuo rusotus, että sen voi nähdä, siihen voi vääryyden unohtaa; olenhan sen tuntenut, vaikka äsken kielsin. Voi unohtaa sen, että täällä hälistään, eikä jalomielisyyttä ymmärretä.
— Kuinka nuori hän onkaan, ajatteli Kristian. Jokin ranskantunti-juttu hänet jälleen lie noin kuohuttanut; kun on varaton, joutuu sellaisia kokemaan, mutta eipäs vain opi tyynesti suhtautumaan.
— Galleriassa minun piti pyytää sinua käymään kanssani, usein kuljeskelen siellä yksinäni. Fauni siellä, olethan huomannut, jäljennös Sergelin...
— Muistan, rypäleitä kourassa, taaksepäin kaartuneena, kuivahko, jollakin lailla kovin mehuton, ei laisinkaan ylitsepursuvainen, ei ainoassakaan lihaksessa paisunutta, riemukasta humalaa, kaikki pientä, kuivahkoa, sanoi Kristian innokkaasti.
— Sitä juuri, pienessä välikössä, eikö olekin, sitä usein, kasvoja en katsellut, vaan sormillani sivelin, ne ovat hurmautuneet, mielettömän nauruiset, jos olisi hiukan suurempaa kokoa, ehkä olisi hyväkin, mutta nyt on todellakin ikävä, kuivahko eikä laisinkaan ylitse pursuvainen, puheli Maria. Hän nähtävästi halusi osoittaa jollakin tavoin hyvyyttä Kristianille.
— Humaltuneen faunin muuten, eikö sinustakin, pitäisi olla lihavahko, mutta tällä on kuivat pienet lihakset. Jos se olisi lihavahko, olisi Sergel helposti saavuttanut ylitsepursuvaisuuden ja hiukan riettaan tunnelman. Sillä olisi sen saavuttanut helposti, mutta nerokkaampi olisi, jos ilman sitä laihan faunin olisi kyennyt...
Maria oli kuunnellut hiukan punaiseksi lennähtäneenä, ja hiukan hätäisesti Kristian sanoi:
— Laihanakin siinä voisi olla humaltuneisuus, riemukas ylitsepursuvaisuus, jos siinä olisi jokin epämuodostuma ruumiissa, jokin outous... Kristian oli hengästynyt, epävarma ja hätäytynyt. Hän ajatteli: Olenko siis aistillinen, epäpuhdas, kelvoton ihminen ajatuksiltani, noin saatoin hänet punastumaan. Enhän lainkaan olisi niin oikeastaan puhunut, jollen olisi halunnut kääntää hänen ajatuksiaan Kalastajasta, ja itsekin hän halusi lakata sitä ajattelemasta... senvuoksi alkoi faunista puhua, ajatteli kai myöskin minua ilahduttavansa, aivan väkinäisesti siitä puhuin. Tuskin sitä muistankaan kuin hämärästi, koska se todellakin on mielestäni aina ollut vähäpätöinen ja kuivahko. Nyt aloin selitellä, ajattelee ehkä, että olen olevinani asiantuntija, vaikka en oikeastaan lainkaan asiaa ymmärrä.
Kristian kävi kömpelöksi ja jäykäksi pelosta, että hän nyt olisi Mariasta vastenmielinen. Tämä kulki hänen rinnallansa pää hiukan painuneena, hartiat hiukan kumarina ja koholla. He kulkivat rantatietä ja pysähtyivät hetkiseksi. Kaislikko oli vielä lyhyttä, vaaleanviheriää, jokunen hieno ohut lehdenkärki vasta oli irroittunut varresta ja siirotti hiukan, aivan pitsinvärisen tuomen lomitse kuulsi taivas kirkkaana, ja oksat levittivät liikahtaessaan ilmaan suhisevain ruohokimppujen ja kallioitten ylle makean lemun. Se tuntui tarttuneen heinään, tiehen ja nehkeisiin, juuripuhjenneisiin lehtiin. He katselivat pienen huvilarykelmän siroa silhuettia. Päätyjen ja nurkkausten kohdalla näytti taivas viheriältä kuin korsi, keskemmältä se oli sininen, ikäänkuin ohut, ja siellä täällä erotti pienen vaalean tähden.
* * * * *
Kristian ei ollut lainkaan uninen tullessaan huoneeseensa. Hän istui hetkisen, selaili kirjojansa, alkoi kävellä huoneessa ja seisahti ikkunan luo. Hän muisteli Liisaa ja silloista kaupungissa oloansa, ja jostakin syystä tuli hänen paha olla Liisaa ajatellessaan. Hän ajatteli, että voisi tämän sattumalta jossakin kohdata, ja se tuntui hänestä vastenmieliseltä.
— Eihän välillämme ollut mitään, enhän koskaan tullut hänelle mitään sanoneeksi. Miksiköhän en tullut sanoneeksi, vaikka silloin häntä niin ajattelinkin? Marialle tahtoisin heti kaiken sanoa, nyt kun en saisi.
Faunijuttu häntä yhä hiukan harmitti. — Enhän siihen koskaan ole kiinnittänyt mitään huomiota, mutta nytkös olin sitä muka ajatellut, puhuin puuta heinää. Senvuoksi hän punastuikin, kun minä hänen vuokseen niin aloin puhua. Hän ajatteli, että tahdoin näytellä sitä kovin ajatelleeni, kohta kun hänkin oli sitä ajatellut, mutta että itse asiassa en ollut sitä ehkä nähnytkään. Senvuoksi hän lennähtikin punaiseksi, eikä sen vuoksi, että olisin mielestänsä aistillisesti puhunut; ei hän sitä huomannutkaan, 16-vuotias. Häpesi minun puolestani.
Kristianista tuntui kuin hän olisi pitänyt Marian punervia kasvoja kämmenessään, kuin tämän raikkaat silmät olisivat hohtaneet hänen lähellänsä. Hän miltei tunsi hiukan raollansa olevien huulien hengähdyksen suullaan, näki kirkkaat pienet hampaat, pyöreän kyynärpään, heikon, nehkeän ja punertavan kuin kukka.
* * * * *
Kristian oli, vapautuakseen surullisuudesta, joka oli hänet jälleen vallannut, ja Mariaa koskevista ajatuksistaan, viettänyt useita päiviä ainaisessa vierailujen tulvassa. Hänet oli entisten toverien kesken otettu hyvin vastaan, oltiinpa niinkin innostuneita, että hänen kunniaksensa pantiin toimeen kekkerit; hän oli tosin niissä vain vähän aikaa eikä osoittanut lainkaan kiitollisuutta kekkerien toimeenpanijaa — samaista vaaleaveristä, ohuttukkaista kohtaan, joka oli ollut hänelle vastenmielinen.
Eräänä iltana hän oli jälleen pakottautunut vierailulle, koko illan tunsi hän yhä kiihtyvää ärtyisyyttä siitä, että Maria henkisesti täysin oli hänen vertaisensa, mutta että kuitenkin oli olemassa jyrkkä raja, jota keskustelu ei saanut hipaistakaan, joka hänen aina tuli muistaa, että hänen oli tarkasti salattava tunteensa, koska Maria niitä yhä edelleenkin olisi katsonut lapsen silmin. Hän tunsi raivoa ajatellessaan, että Maria niitä yhä edelleenkin katsoi lapsen silmin. Miksi ei muutakin, miksi juuri niitä vain?
Hän istui pöydän ympärille kerääntyneessä seurassa vaiteliaan, miltei puolihorroksissa olevan näköisenä, ajatellen katua, jota äsken oli kulkenut, joutavanpäiväisiä pikkuseikkoja siinä: parturin kiiltävää kilpeä, erästä pihaa, jonka ohi oli kulkenut, ajurinrattaita, ihmisiä, jotka olivat tulleet häntä vastaan. Koko ajan hän kuitenkin tunsi vain koettavansa pitää etäällä Marian kuvaa. Hän oli viimeksi tavannut tämän Ruotsalaisen teatterin edustalla, ympärillä olevat rakennukset olivat näyttäneet tomunharmailta, oli ollut säteilevä hämärä. Homeenviheriää teatterirakennusta vasten muisti hän Marian hahmon, kun tämä katseli pieni kuiva leuka hiukan eteenpäin kurottuneena ohiajavia.
— Tänä iltana menen, suutelen hänen jalkojansa ja sanon häntä rakastavani, silloin pääsen ainakin siitä, että tyttö pitää minua toverinansa, ajatteli hän kulkiessaan kuin hiukan juopuneena katua. Hän tunsi mielensä kummallisen raa’aksi, mutta loi silmänsä alas, kun joku nainen katsoi häneen. Tämäkin häntä kuitenkin niin raivostutti, että hän kääntyi jo mennäksensä. Purren hammasta hän ajatteli, että olisi kai parempi kerta kaikkiaan tehdä jotakin raakaa, sellaista, että tuntisi mahdottomaksi Mariaa lähestyä. Hän kulki kuitenkin edelleen. Kiusauksen kestettyään alkoi hän ajatella Mariaa lämpimämmin, miltei nöyrästi, ja huomasi sitä eniten pelänneensä, että tyttönen purskahtaisi nauruun, ottaisi nenäliinansa esille, koettaisi olla nauramatta, painaisi sitä suullensa ja kuitenkin purskahtaisi nauruun.
— Mahdotonta on, ettei hän minua käsittäisi, ajatteli Kristian nyt äkkiä itseksensä.
Maria lehahti punaiseksi Kristianin nähdessänsä. Hän ei sanonut mitään, mutta Kristian huomasi hänen ihmetelleen hänen poissaoloaan.
Täti oli ulkona; he istuivat kahden samassa huoneessa, jossa Kristian tulopäivänään oli ärtyneenä vajottavasta tuolista odotellut Mariaa. Hermostuneisuus ja surullisuus, jotka silloin olivat olleet hänen mielessään, vaikuttivat sen, että huone hänestä nytkin oli ikävännäköinen ja hän siitä tunsi uhovan alakuloisuuden ja tuli heti huonotuuliseksi.
Hän tunsi omituisen selvästi näkevänsä nyt pienet kukat ikkunalla, multa oli epätasaista, hiukan ruskehtavaa. Maria yritti pari kertaa aloittaa keskustelua, mutta Kristian vastaili lyhyesti, hän huomasi tytön loukkaantuvan ja hiukan kummeksivan.
— On hyväkin, että huomaa jonkin muutoksen tapahtuneen, ymmärtää, etten ole aivan tavallisessa mielentilassa, ajatteli Kristian. Missään nimessä en nyt voisikaan tavallisiin keskusteluihin antautua. — Hän tunsi itsensä voimattomaksi, nousi viimein ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, sitten pysähtyi ja alkoi katsella Mariaa aivan tämän edessä seisoen. Kun Maria häntä katsoi kummastuneena, painui hän polvilleen ja pani päänsä tämän syliin. Maria pani toisen käsivartensa hänen hartioittensa ympäri ja alkoi toisella kädellänsä silitellä hänen hiuksiansa miltei vain hipoen. Kristian oli ajatellut raivostuneen surullisena, että hänen ehdottomasti täytyi saada painaa kasvonsa Marian hameen poimuihin, viedä hänen kätensä vaikkapa väkivalloin otsalleen ja leukaansa, ja tunsi nyt omituista avuttomuutta, kun tämä olikin hänelle vain hyvä. Hän oli odottanut, että hänet työnnettäisiin takaisin... Katsahtaessaan ylös hän näki, että Marian suu oli hämmentyneesti hiukan auki, ylähuuli siirotti hiukan terävänä arasti supussa olevan alahuulen ylitse. Kristian kumartui suutelemaan hänen kenkäänsä. Maria vetäytyi taaksepäin tuolissa, näytti moittivalta ja sanoi arasti: Miksi sinä noin, eihän noin...
Kristian yhä painoi hänen jalkojansa sydämellensä: rakastan pikku jalkojasi, senvuoksi näin teen, pikku-Maria, anna anteeksi, että niin rakastan, rakastan sormenpäitäsi, pientä kynttäsikin rakastan. Hän meni kuin tajuttomaksi, soperteli ja aina väliin suuteli Marian jalkoja. Tämä alkoi väristä, purskahti itkuun ja huudahteli: Miksi noin, miksi noin, mikä, mikä sinulla onkaan!
Kristian nousi ylös, häntä hävetti, hänen teki mielensä Mariaa lohdutella, mutta hän toivoi kuitenkin myös jonkinlaista muutosta tapahtuvaksi ja sanoi: Kerron, selitän, ymmärrät, että niinkin voi ajatella. Kuuntelehan.
Hän jäi seisomaan kirjahyllyn luo ja koetti puhua tyynesti, vaikka hengitys kävi vaikeasti: Muistatko, kun siitä puhuimme, kuinka valoa keittiönportailla voi rakastaa ja sireenipensasta. Tulin velkojan luota ja kerroin sinulle siitä epämieluisuudesta, muistatko? Sinä ymmärsit, että valoa keittiön portailla voi rakastaa ja että pientä savikyhmyä pellolla, että ammeitakin ja maalia, joka seinistä irtautuu, voi rakastaa...
Maria nyökkäsi.
Sinullakin on runot, joita sillä tavalla rakastat. Suutelet kirjojasi, koristelet niitä silkkiruseteilla; jos joku niistä yhdenkään säkeen pyyhkisi pois, joutuisit ankaran surun valtaan, vaikka voisit hyvin saada uuden sijaan ja säe olisi muistissasi, niin että saattaisit sen kirjaan merkitä. Jokainen pieni paperinhitunenkin on sinulle kirjassasi rakas, kuinka olisi sitten sinun mahdoton ymmärtää, että niin saattaa olla, että minä sinua rakastan, jokaista pientä hitaista sinussa, pukuasikin, jokaista hiustasi, jokaista henkäystäsi ja sydämen lyöntiäsi, liikettäsikin.
Maria oli tullut hänen luokseen ja kuunteli häntä nyt suoraan silmiin katsellen ja pitäen kättään hänen käsivarrellaan.
— Mutta en minä ymmärrä lainkaan, että ihmistä sillä tavalla voi rakastaa, että joka hitunen on kallis. Sitä en ymmärrä, en ole sellaista koskaan tuntenut, sanoi hän juhlallisesti. Peltoa ymmärrän, että voi rakastaa, kirjaa ja sireenipensasta, mutta ihminen minua ihmetyttää. En käsitä. Minä pidän sinusta, rakastankin, mutta ikäänkuin jotakin sisäistä sinussa, sydäntäsi, mieltäsi. Toivon, ettet sairastu, ettei sinulle tule kipuja, mutta en sinua... sinun... ruumistasi — hän pysähtyi jälleen hiukan — pidä erikoisen merkillisenä tai arvokkaana. Ylevien ominaisuuksien vuoksi ja senvuoksi, että samat seikat herättävät ihastustamme, sinua rakastan.
Kristian veti hänet luokseen, hän painautui tyynesti häntä vasten, ja Kristian ajatteli: En häntä suutelu, en edes kiharaansa sormellani hipaise. Miten onkaan hentoinen, säteilevän valkea kaula, joka tuossa kumartuu puoleeni kuin kukka. Joskus kyllä rakastaa niinkuin minä, ymmärtää, että saattaa olla kallisarvoista sekin, että hän täällä kulkee, näkee kaiken, elää, hengittelee, siitäkin saattaa olla onnellinen, että hänen hiuksensa säteilevät.
* * * * *
— Rakastan, sanoi ylevien ominaisuuksien vuoksi, ja koska yhdessä ihastelemme. Luulin pääseväni toverisuhteesta, mutta enpä siitä haluakaan päästä, ajatteli Kristian.
Hän kuljeskeli puistossa, heittäytyi makaamaan kostealle, pienelle ruohikolle ja tunki kasvonsa siihen. Siinä hän taivas vaaleana, laajana päänsä yllä, kasvot painettuina ruohoon, joka tuoksui vielä mullalta ja samalta kuin mädänneet lehdet, äkkiä tunsi suurta onnea. Niin oli hänelle käynyt joskus ennenkin, että kun hän näin painautui maata vasten, siitä äkkiä tunsi onnea.
* * * * *
Kristiania pisteli omituinen nolouden tunne Marian nähdessään nykyjään. Tämä oli toverillinen myöskin sillä tavalla nyt, että saattoi hypähtää hänen syliinsä, painautua vasten, silitellä hiuksia, mutta jos Kristian erehtyi luulemaan, että siinä oli jotakin merkitsevää, joutui Maria heti ymmälle. Kristian tunsi pitävänsä sylissään lasta, mutta epämääräisellä tavalla tuntui hänestä pahalta, että Maria saattoi niin tehdä. He keskustelivat hänen aatteestaan. Maria innostui ja syleili häntä, Kristianista tuntui tukalalta ja hän tunsi itsensä kovin hölmömäiseksi. Eräänä päivänä hän otti senvuoksi Marian tullessa hänen luokseen tätä käsistä, pusersi hiukan ja sanoi maahan katsellen ja miltei vihaisesti, ettei pitänyt sitä sopivana. Sanoessaan, ettei pitänyt sitä sopivana, hän otti erikoisen moittivan ja kasvattavan sävyn, jota hän itsekin samalla hetkellä syvästi inhosi ja aina jälkeenpäin monen vuoden kuluttuakin vielä, ajatteli kiusaantuneena ja häveten.
— Kun on oikein kaunista, haluaisin aina syleillä, itkeä ja syleillä, sanoi Maria rauhallisesti, nähtävästi lainkaan loukkaantumatta. Mutta juuri se, että hän ei loukkaantunut, sai Kristianin sanomaan vielä samana iltana toisen typeryyden, tällä kertaa sellaisen, josta Maria pahastui. Nyt hän jatkoi Marialle vastaten: Niin olen minäkin tuntenut, jonkin veistoksen tai maalauksen sulon tarkkaaminen saa ajattelemaan: nyt haluaisin syleillä ja olla hyvä.
Maria katsoi häneen lempeästi, ja Kristian sanoi äkkiä ärtyisesti:
— Älä enää hypähtele syliin... minulla on vastenmielisyys. — Hyvä Jumala, ajatteli hän itseksensä, mitä oikeastaan sanoinkaan, mitä nyt tapahtuukaan! — Hän ei uskaltanut katsoa Mariaan.
Tämä oli vetäytynyt hiukan etäämmälle, hän rypisteli punaisella kirjailtuja hihansuitaan, poskille oli kohonnut ohut puna ja silmät olivat kurtistuneet. Hän alkoi äkkiä puhua. Sydämen kiivaan lyönnin vuoksi kuului ääni pingoittuneelta ja vaikealta:
— Olkaamme vain hyviä toisillemme. Olkaamme hyviä toisillemme. Tehkäämme lupaus siitä, vaikka tuntuisi ehkä lapselliselta lupauksen tekeminen, mutta päättäkäämme, että olemme hyviä.
— Niin, se on merkitsevintä, aina olemme hyviä toisillemme, alkoi Kristian puhua, astui Marian luo ja suuteli tämän käsiä. — Senvuoksi hän noin kiihkeästi alkoi puhua, että aina olisimme hyviä toisillemme, että juuri hänen sydämeensä sattui loukkaukseni ja hän oli vähällä kiivastua, ajatteli hän, mikä lurjus olenkaan!
Sinä iltana he kävelivät pitkään ulkona. Kristian puhui aatteestaan. Ilahduttaakseen Mariaa hän teki pikkuhuomioita.
— On kuin vaalean udun peitossa taivas, kuutamosta se niin hohtaa. Tuon kulmauksen takana, kun sen kierrämme, näemme kuun. Tästä näyttää sievältä, kun se näkyy muurien lomitse. Mistä johtunee, että tätä katsellessani tulen ajatelleeksi narsisseja, kimpussa, hiukan rutistuneita, jäykkiä ja hohtavia.
— Talvella usein ajattelin, olisin halunnut kulkea kanssasi T-mäellä. Kun näen lunta, joka sinertää kuunsäteissä, tuo se mieleeni saman riemukkaan tunnon, minkä jokin marmoriveistos, mutta on ihastuttavampaa... Usein veistokset gallerioissa ovat hiukan ruskettuneita, näen ne ajatuksissani hohtavansinisinä, läpikuultavina lunta katsellessani, sanoi Maria. Hän oli yhä vakava ja puhui hiljaa, ikäänkuin arastellen. Tätä ei Kristian koskaan ollut ennen hänessä huomannut: arastelua. Se liikutti häntä.
Kärsäheinän valkeanharmaa kukka pisti esiin aidan alta katukäytävälle, voikukkien rikkonaisten lehtien keskellä oli pyöreitä vihreitä nuppuja, joissakin oli jo puoliksi auenneita keltaisia tupsuja, kadun päässä oli auennut pieni ristikkoportti, joka hohti sinistä ilmaa vasten. He tulivat rannalle.
— Minä pidän rikkaruohoista teiden varsilla, kivien koloissa ja rakennusten seinämillä, voin miltei sanoa niitä rakastavani, sanoi Kristian. Hän oli aina tuntenut erikoista mieltymystä juuri kaikkein vähäpätöisimpiin ja arkisiin kukkiin, kärsäheinän kukkaan, ruusu- ja solmuheinään, sellaisiin, jotka kasvoivat valkeassa kuumassa tomussa tai piilossa viheriän, rehevän pensaan alla. Nyt hän kuitenkin puhui etupäässä tytön vuoksi, innokkaasti haluten häntä ilahduttaa.
Pienet, pyöreät lehdet, ranskat varret keltaisen aidan luona, jossa irroittunut maali törrötti terävänä, kadun pyöreät, tomuiset mukulakivet, tummanviheriät, nuoret nokkoset tiilikivikasojen luona lastauspaikoilla herättivät heidän mielissään viihtyisyyttä ja iloa.