Part 4

— Sanot, kun ensin saat kaiken hyvään kuntoon, ruokit nälkäisiä, mutta jos olisi oikein, niin nyt jo heti asettuisit maantien laitaan ja ojentaisit leipää nälkäisille, sanoi tyttönen. Köyhänäpä juuri auttoi Kristuskin.

— Mutta hänelläpä oli ihmeitä tekevä voimansa, hän sai kahdesta leivästä niin paljon, että ruokki viisi tuhatta miestä. Meillä ei kaksi leipää riittäisi ruokkimaan kahta miestä. Tuohon mäelle, sepelimäelle, rakennutan lastenkodin. Päivänpaisteessa kiiltävät pienet päät, ovat lämpimässä, sanoi Kristian.

— Mutta jos et sitä silloin haluakaan tehdä, rakastat muutakin, puhui tyttönen nyt jonkinlaisen kiihkon vallassa, oli niinkuin hän olisi kauan pidättänyt sanomaansa, joka nyt purkautui. Tätä olen ajatellut: jos et silloin haluakaan. Köyhä oli Kristuskin, nyt olet köyhä, et voi asettua maantien viereen, mutta silloin vielä vähemmän voit asettua.

— Totta on, että muutakin rakastan, mutta lapsiakin aina rakastan, ehkä en aikuisia, vaikka ovatkin köyhiä. Lapsia rakastan aina. Katselevat leikkikalukaupan ikkunaa, siinä on hevonen, pieni, kulmikas, sillä on satulana jokin maalattu, sininen läikkä selässä. Sitä he katselevat, eivät henno lähteä pois, vaikka on kylmäkin. Tietävät, etteivät mitenkään voi saada omaksensa, mutta katselevat yhä, näplivät pienillä sormillansa ikkunaa. Tämä, että nämä lapset jo tuntevat kieltäytymyksen, että jo on paljon sellaista, jota tietävät turhaksi omaksensa toivoa, minua liikuttaa. Pienelle pojalle hevonen ikkunassa, siniläikkäinen, harmaa ja kulmikas, on yhtä merkitsevä, yhtä surulliseksi tekevä, yhtä ankara kuin minulle se, että epäonnistuisin, kadottaisin tehtaani ja sen mukana mahdollisuuden ruokkia nälkäisiä, saada omakseni pienen graniittiveistoksen tai marmoripään, suloisesti hohtavan, sinervän ja kuultavan ohimoiden ja nenän tienoilta.

— Sinä rupeat suureksi lahjoittajaksi, sanoi tyttönen kiivaasti, rupeat lahjoittajaksi, mutta et asetu tienlaitaan. Jos joku köyhä mies ojentaa sinulle kätensä, et siihen paina ropoa hiljaisuudessa, harjoitat hyväntekeväisyyttä alat harjoittaa, mutta köyhät ovat kaukana sinusta.

— Ehkä niinkin käy, sanoi Kristian, että alan vain hyväntekeväisyyttä harjoittaa. Parempi olisi ehkä jäädä köyhäksi. Hänessä heräsi tuskallinen tunne siitä, että todellakin niin kävisi, että hän alkaisi vain hyväntekeväisyyttä harjoittaa. Häntä oli muutenkin jo jonkin aikaa kiusannut epämieluisa tunne, jota hän ei oikein osannut selittää. Hänessä kyti vastenmielisyys omaa liikemiesälyään kohtaan, hän muisteli useita pieniä seikkoja, joissa olisi pitänyt menetellä toisin. Hän oli osannut hankkia itsellensä muutamia etuja, tämäkin tuntui hänestä nyt ilkeältä. Tyttönen seisoi siinä hänen edessään kädet nyrkkiin pusertuneina, hento rinta raivokkaasti kohoten, silmäterät paloivat aivan mustina, niiden leimu tuntui hänestä oudolta heikon sinervän valkuaisen rinnalla.

— Minä vihaan ankarasti suuria lahjoituksia, — puhe kuului miltei sotkuiselta — sinäkin rupeat suureksi lahjoittajaksi. Kuinka vihaankaan sinua, sinä kuitenkin ymmärrät, mitä merkitsee asettua kedolle leipää jakamaan. Ääni sortui ja kävi kimeäksi, sitten Maria äkkiä käänsi selkänsä ja juoksi ulos. Kristian istui hetkisen kirjansa lehtiä selaillen ja lähti sitten hänen peräänsä.

Jonkin hetken kuluttua he kävelivät kaivotiellä. Kristian ajatteli: herkästi kiihtyvä sydän, tempoilee, vimmastuu, kyynelöi. Kuinka häntä juuri noin palavana, jalosieluisena, hehkuvasilmäisenä rakastankaan! Kovin on hauras ja tulinen koko hänen olentonsa. Aatteeni on minulle tullut vieraaksi, hän sen huomaa ja siitä noin kimmastuu ja kärsii. Kristian alkoi hiukan sorahtavalla äänellä puhua: On ihmeen hyvä olla, kun näkee tuon kukan varren, särmikkään, harmaan, hiukan karvaisen, päivänpaisteesta kirkkaana ja sinihohtavin suonin. Sen vuoksi on ihmeen hyvä olla, ei tarvitse olla itsekäs ihminen, vaikka voi kesken kaiken sen vuoksi tulla hyvä olla. Minä ajattelen usein rikkaruohoa, painunutta, vetisellä maalla kasvavaa, läpikuultavaa, jossa käy kirkkaan sininen, hento suoni, miltei katkeavan näköinen ja koukerteleva. — Entäpä eikö olisi rikos, jos kaiken kärsimyksen, onnettomuutta tuottaneen, vieläpä alhaisenkin tekonsa jonkin tuollaisen rikkaruohon vuoksi unohtaisi? Hän loi Kristianiin silmänsä, tummat, luomista tulipunaiset, valkuainen kiilsi heikon sinervänä ja vielä kosteana.

— Ei olisi varmaankaan rikos, jos alhaisenkin teon tekijä kaiken unohtaisi, tulisi onnelliseksi kesken kärsimystään seisoessaan ruohikolla; kirkkaan, hentoisen kukanvarren vuoksi tulisi onnelliseksi. Varmasti myöskin on niin, ettei kaikkea kärsimystä voi kirkkaan ruohon ja puhtaan tuulenkaan vuoksi unohtaa, vaan kun sen kaiken näkee, tuntee vain ihmetystä siitä, että sellaista on ja että sydämessä kuitenkin on niin kammottava kärsimys.

Hänen puhuessaan oli kuu kohonnut. Sen säteet suihkuttivat kirkkaita kimppuja lehtien lomitse, parkkikasoissa tien varsilla kuorien kosteat sisäpinnat hohtivat kirkkaan sinisinä, leukoijat puutarhassa olivat säteilevän, harsomaisen ilman ympäröimät. He tunsivat äkkiä itsensä onnellisiksi. Kristian katseli Marian käsiä, joissa oli ohut, kelmeä iho, loistavia silmiä, katseli niitä harsomaisen ilman lävitse, jossa oli isoja, säteileviä laikkoja. He kulkivat ääneti, Kristianin jostakin syystä täytyy ajatella Marian sukkia. Hän näki ne ajatuksissaan. Ne olivat vaaleat, ohuet, hiukan harmaat ja lanka oli tullut nöhtäiseksi. Hän ajatteli niitä, kuinka ne olivat kiinnitetyt, kuinka sukka oli hiukan väljä ylhäältä, kuinka iho paljastui. Hän rakasti noita sukkia, toivoi saavansa suudella niitä ja kenkää, kulunutta, läntistynyttä. Häntä ihastutti yksityiskohtien ajatteleminen. Kuinka kengässä oli korko, kuinka pohja oli kulunut ja harmaa, pehmeä. Hän olisi kovin tahtonut niitä pitää käsissänsä ja suudella. Ruusunkarvaisia, hentoja, nehkeitä sormia ei hän uskaltanut ajatella suutelevansa, ei sinisiä läikkiä ohimoilla eikä pään kupuraa, vaan kenkiä. Niitä hän erikoisesti rakasti senkin vuoksi, että ne olivat kärjistä hiukan ylöspäin kopistuneet ja kuluneet. Hän hellitteli niitä ajatuksissansa, ajatteli: Hänen kenkäänsä vain haluaisin suudella, pientä, kopistunutta, en mekon kaulusta enkä rintaa. Sukkaakin rakastan. En voisi kuvitella suulle suutelevani. Jospa hän aavistaisi, heti hän minut lähettäisi menemään. Mutta eikö olisi luonnotonta, etten häntä rakastaisi! Hauras on, säihkyväsilmäinen, liiaksi ajattelee kärsimystä. Miten nytkin pää on kumartunut eteenpäin, silmät ylöspäin luotuina. Aina vain jotakin kaunista ajattelee. Taivaallinen hän on minulle, kaukainen ja ihana. Tätä nurmeakin, pyöreäpäisiä lehtiä, hiekasta ylös kohoavia rakastan, kun olen hänet tässä nähnyt noin heiverönä, noin ihanan haaveellisena, silmät sumentuneina, laajoina taivasta katsellen ja kosteata lehteä, joka tuossa häilähtelee. Kenkäänsä, pientä, ruskeaksi kulunutta, rakastan. Mitä onkaan kaikki muu hänen rinnallansa? Muistan hänet, kun hän seisoo punoittavin ohuin sormin pukuansa sormiellen näitten harmaaksi kuivuneitten mansikkatarhojen lähellä, katsoo sädehtivin silmin tähtimäistä lehteä, kurottuu oksaan tai kumartuu nurmelle, aina hänet muistan.

Kun Marian lähtöpäivä tuli, Kristian ajatteli: Nyt ehdottomasti jotakin hänelle puhun tunteistani, parempi on, että itseni paljastan. Mutta Maria kohteli häntä koko päivän omituisen kylmäkiskoisesti, kun hän tuli huoneeseen, alkoi kohta innokkaan keskustelun jonkun toisen kanssa ja puhui Kristianille koko päivänä vain jonkin ylimalkaisen sanan.

Auto oli jo lähdössä, kun hän hypähti alas, puristi Kristiania kädestä, vaikka oli jo hyvästellyt, ja sanoi: Varmasti kaikki on niin tapahtuva... ruokimme yhdessä nälkäisiä. Sitten hän juoksi takaisin autoon ja seisoi niin kauan kuin näkyi Kristianiin päin kääntyneenä.

Kristian hänen lähdettyänsä meni antamaan määräyksiä, tarkasti myymälässä muutamia laskuja, istui hetkisen ikkunan ääressä katsellen maantielle. Aivan edessä kiveyksen lomassa kasvoi kärsäheinän valkeanharmaa, jo hiukan punertava kukka; hänen katseensa pysähtyi hetkiseksi siihen. Hän lähti ulos, punainen suolaheinäruohikko häntä kummasti ärsytti. Sitä he olivat yhdessä Marian kanssa katselleet. Hänen teki mielensä tehdä jotakin ruumiillista työtä. Eräästä varastohuoneesta hän löysi suuren joukon käytettyjä savottasaappaita. Hän tarkasteli niitä hetkisen ja ajatteli, että niiden varret vielä olivat sangen käyttökelpoisia. Hän latoi niitä kuormallisen käsikärryille ja tyhjensi sen ammeeseen. Hän jatkoi työtänsä yli puolenyön, ja joka kerta kun hän nosti silmänsä isoista länttäisistä koroista ja kuhmuisista ja paikoin ratkeilleista saappaanvarsista, hän näki tuomen mustan, kyhmyräisen oksan, joka kuvastui viileää yötaivasta vasten kuivaushuoneen katon takana, ja aina häntä vihlaisi ikävä.

Huoneessaan hän vielä istuutui lukemaan. Häntä kiusasi hauras tunnelma, joka siellä vallitsi. Hämärä, kuiva sini ympäröi heiveröistä tuolia, avattua kirjaa ja pöytää, sini, joka oli yhtä hänen ikävänsä kanssa. Hän katseli seinäpaperien kukkien hienoja juovia: Jospa hän vain olisi täällä vielä, hetkisen vain viivähtäisi, ajatteli hän surumielisesti. Hänen nenänsä muistan, aivan kuultavan ja hennon. Sormet, nehkeät, ohuet, korjailivat pitsikaulusta. Sukkiansakin ajattelin, lurjus olen, ne ovat minulle aina olleet kiihoittavin vaatekappale, mistä johtunee. Mutta kuinka hänen yhteydessänsä, lempeäsilmäisen, tällaista ajattelen! Kuinka olenkaan alhainen. Kun saisi pidellä hänen päätänsä, kiharoiden lävitse sen tuntea sormissaan. Hehkuva-, kyynelsilmäinen, minun kanssani aatetta rakastaa, on siinä iässä, ja minäkin olen, jolloin sellainen on merkitsevintä, mutta minuun hän ei tule rakastumaan, vaan johonkin toiseen, mitättömäänkin ehkä, lurjukseen, hehkuvasti, ihanasti, kaikkeen taipuen ja kärsien. Hän tulee rakastumaan, mutta kuinka silloin kärsinkään! Kuinka minulla onkaan varma tunne siitä, että hän tulee huonoon ihmiseen rakastumaan, sellaiseen, joka ei hänen ihanuuttansa ymmärrä. Punervan ihon näkee ja leimuavat silmät, mutta ei hänen sydäntänsä ymmärrä.

Kristian kuuli toverinsa — tämä oli jäänyt joksikin aikaa olemaan — tulevan kotiin ja lähti tämän luo. Hän istui ruokasalissa, oli jäänyt illallisetta. Kristianin tullessa hän heti virkkoi: Joko lähtivät, vanhojapiikoja ne parikymmenvuotiaat, kelmeitä, kiharat kiemurtelivat. Lapsi minua miellytti, sinä taisit häneen rakastuakin, mutta et sinä häntä saa, tuskinpa kukaan saa. On erinomaisen kaunis, mutta liian älykäs, hänestä tulee lueskelija tai kommunisti. Hänessä on ainesta monenlaiseen. Suloinen lapsi, vaikka kiivastelija.

4

Kristian oli viettänyt koko talven innokkaissa puuhissa. Hän oli saanut tehtaansa menestymään, miehet olivat tyytyväisiä, hänelle alettiin osoittaa arvonantoa kaupungin asiaaymmärtävissä piireissä. Koko aikana ei hän ollut käynyt H:gissä.

Seisoessaan nyt auringonpaisteessa tiellä katsellen sepelimäkeä, jolle kesällä piti rakennettaman lastenkoti — lahjoittajina olivat monet kaupungin liikkeistä tehneet yhtä paljon kuin hänkin, hän oli herättänyt ajatuksen, mutta jäänyt sitten kummasti syrjään — hän ajatteli kulunutta talvea. Hän oli pakottanut itsensä toimimaan käytännöllisesti ja hän oli onnistunut, vaikka tappionvaara oli ollut yhtä suuri kuin voiton mahdollisuus. Noina aikoina, jolloin hän varmasti luuli kadottavansa kaiken, mitä oli pitänyt omanaan, joutuvansa irrallisena ajelehtimaan, hän oli usein tuntenut, että hän ikinä ei missään muualla voisi tulla onnelliseksi, ei mitään rauhaa tuntea kuin täällä. Nyt hän ajatteli miltei vastenmielisesti puuhailuaan, ajatteli, että olisi ehkä ollut parempi, ettei hän olisi onnistunut, vaan tullut syöstyksi epätoivoon. Leipä, jota hän nyt jakaisi nälkäisille, lähinnä lastenkoti, oli jo tarkalleen tutkittuna ja punnittuna, häntä siitä ylistettiin, kukaan ei puhunut lapsista. Jos hän mennessään lastenkotiin tulevaisuudessa laskisi kätensä jonkun pienokaisen päälaelle, se luettaisiin hänelle suureksi ansioksi. Hän tunsi siitä häpeää ja vastenmielisyyttä. Hän alkoi hämärästi aavistaa, mitä Maria oli tarkoittanut, ja olihan hän itsekin sen tuntenut. Pitäisi taittaa puolet leivästänsä. Häntä koko juttu iljetti.

— Jos olisin yksinäni sen tehnyt, uhrannut, minua olisi ankarasti vastustettu, tuntisin siitä iloa, mutta nyt se minulle luetaan suureksi ansioksi, niinkuin sekin että panisin käteni lapsen päälaelle. Omaksi ilokseni sen panisin auringosta kiiltävälle pikku päälaelle, jakaus näkyisi selvästi ja ohut tukka. Tätä nykyistä ei Maria tarkoittanut eikä tätä hyväksy. Kunpa voisin kaiken jättää sillensä, mutta sitäkään en voi. Ja onhan lapsukaisilla, parillakymmenellä, siitä hyötyäkin.

Hakaan oli majoittunut joukko mustalaisia. Kristian oli kävellessään huomaamattaan tullut liki leiriä. Muudan vaimo, jolta lapsi pisti povesta esiin, pyysi maitorahaa. Kristian katseli lasta, joka oli omituisena, pitkänä käärönä liinassa, joka oli sidottu edestä kiinni. Kummallinen nöyryyden ja heltymyksen tunne valtasi hänet ja hän ajatteli: Tuollaisena juuri ihmistä rakastan. Noin tajuttomana ja noin kaikkea hyvyyttä tarvitsevana. Lapsetpa ottavatkin vastaan kaiken rakkauden, eivät tee eroa; eivätkä arimmatkaan sydämet sitä niille ujostele osoittaa.

Eukko aukoi liinan. Lapsi oli kääritty monen moniin villarääsyihin; niistä pilkistivät esiin pienet, kellertävät kasvot, silmät olivat aivan rähmäiset. Kristian otti äkillisestä mielijohteesta lapsen hiukan kömpelösti käsivarrelleen, paljasti pienen, punoittavan, tukattoman pään ja heiveröt, koukistuneet sormet. Vaimo askarteli muuta eikä hänestä sen enempää huolinut. Kristian katseli pienokaisen hentoja, rähmäisiä ripsiä, puhalteli hiukan sormiin ja tunsi pientä ylpeää tyytyväisyyttä »lastenkotijutusta»; vastenmielisyys oli kokonaan hävinnyt, hän tunsi, ettei oikein osannut eritellä ajatuksiaan.

Kävellessään kotiin hän ajatteli:

— Kenties vain sen vuoksi, että sormet olivat koukistuneet ja heiveröt, sen halusin käsivarrelleni. Sama tunne kuin kuulasta solmuista rikkaheinää katsellessa saa heltymään. Paljon oli siinä myös sitä, että olivat pienokaisella samat, loistavansiniset valkuaiset mustissa silmissä kuin Marialla. Omituista, usein ajattelen: monesti teen hyvää esteettisistä syistä, niin, tai myös jätän tekemättä, suurelta osalta olen vain teoreetikko. Varmaa on, että erehtyi se, joka sanoi, että menisin palloja hiomaan. En menisi, kenties en yhtäkään marmorinsirua antaisi lyödä murskaksi. Alan itsessäni löytää yhä useampia huonoja ominaisuuksia, sydämettömiä, jopa kauhistuttaviakin piirteitä. Sen pitäisi uskonnolliselta kannalta katsoen olla hyvä, mutta minä tiedän, että ei ole kysymys »huonouden tuntemisesta», nöyrtymyksestä minussa, en nöyryydestä huonoja ominaisuuksia itsessäni löydä, ne ovat olemassa ja kohoavat pinnalle.

Portaissa hän kohtasi apteekkari B:nin, tämä oli tulossa jotakin kirjaa lainaamaan. Hän oli lihavahko, keskikokoinen mies. Hänen olemuksessaan oli jotakin papillista. Hän puhui aina selkeällä, ikäänkuin hyvin huolitellulla äänellä, hänestä henki erikoinen moitteettomus, hänen silmänsä olivat kuulakat, aivan puhtaat, ja kuitenkin hän vietti väliin miltei hurjastelevaa elämää ja oli tunnettu suurena naistenliehittelijänä.

He seisoskelivat kirjahyllyn luona, olivat keskustelleet minkä mitäkin. Kristian tunsi halua äkkiä puhua aivan kevytmielisesti. He naureskelivat eräälle kaupungissa sattuneelle skandaalille, jossa muudan kunnioitettavassa iässä oleva liikemies oli esiintynyt sangen vähän kunnioitettavassa valossa. Sitten he näyttivät kumpikin vaipuvan ajatuksiinsa, ja Kristian sanoi hitaasti:

— Minä tässä naisia ajattelin. Miksi meitä niin viehättävät, saattavat narreinansa pitää. On kukanväriset sormet pitsihihoissa, leuan alla kaulus, kirjailtu, sitä hypistelevät, silmien alla himmeät, hienoihoiset, hiukan painuneet läikät, me heti hengästymme, ihastumme.

— En minä kauluksista ja hihoista, mutta kun paljastuu tohvelista pyöreä, ruusunnupunvärinen kantapää, varpaille noustessa, se minut lyö polvilleni. Monta kertaa olen ihmetellyt: mitä tämä nyt oikeastaan on, mutta ei siitä pääse.

Kristian tunsi itsensä surumieliseksi: miksi hän tällaiseen keskusteluun antautui? Hän kuunteli toista tajuamatta; saattaessaan tämän ovelle hän jäi seisomaan portaille. Kosteat lehdet hehkuivat ilta-auringossa, taivaalla kimmelsi ruusunpunainen riekale. Hän muisteli Mariaa:

Jos hänet saisin omakseni, hiukset, otsan, jalat, kuultavannäköiset ja hentoluiset, mitenkä häntä pitäisinkään! Täällä hän hehkuvia lehtiä katselisi, hänen hiestyneen kätensä tuntisin kasvoillani, kämmenessäni tuntisin, kuinka hänen sydämensä löisi kaidassa rinnassa, pienoisen nyöritetyn liivin alla. Ottaisin vyötäröstä, suutelisin hänen jalkojansa kunnes hän alkaisi pyydellä, että päästäisin, punastuisi, löisi heikosti hiestyneillä käsillänsä, hengästyisi. Mutta ehkä ei löisikään, ihastuneena kuroittaisi kätensä, silmät alkaisivat hohtaa.

Huomenna taikka ylihuomenna hänet kohtaan. Onkohan kovin muuttunut... Pyytelen tänne kesäksi, mutta en kiusaa tulemaan, sittenpähän näen.

* * * * *

Kristian seisoi oman huoneensa ikkunassa. Hän näki ajatuksissaan talon takana rinteellä olevan metsikön, jossa oli aamupäivällä kävellyt, mutta jostakin syystä ei ajatellut varsinaista metsää, latvoja ei laisinkaan, vaan oksien alla olevaa maata ja runkoja puoliväliin. Hän näki oksat, paksut, sileät, koukistuneet, ja niiden alla hiukan kellertävät saniaiset, pienet, teräväkärkiset lehdykät. Tärkeintä oli ilma, kuiva, kevyt, vaaleanruskehtava, joka ympäröi pieniä, kiiltäviä havunneulasia ja sammalta, häälyi kevyenä ja loistavana. Hän koetti ajatella, minkälainen olisi taivas, raikkaanvärinen ja kostea, latvat, mehevät havut. Mutta se ei häntä lainkaan miellyttänyt, vaan hänen teki mieli yhä edelleenkin ajatella, minkälainen metsikkö oli maasta ja puoliväliin runkoihin. Pieniä saniaisen pyöryköitä näytti ympäröivän kirkkaansininen reunus, samoin havunneulasia, ja kaikkialla missä oli varjoa, oli ilma tummansinistä.

Hän etsi tilikirjan. Katseli hetkisen ja sulki jälleen.

— Jos saisi Marian suostumaan... Mutta kirjanpitäjäksi... kovin arkista. On koulun lopettanut. Kuinka tekisin? Täti varmasti suostuisi tulemaan lastenkodin johtajattareksi ja olisi siihen sopivakin, huolekas, vakava, tarmokas. Maria hänen rinnallansa; siten hän saisi hyvyyttänsä runsaasti osoittaa. Mutta tiedänhän hyvin koko ajan, että itsekkyydestä toivon tätä; toimi on hänelle tarpeenkin ja hän ilostuu siitä suuresti. Mutta sekin vaikuttaa, että toivon saavani olla hänen lähellänsä. Joka päivä toivon häntä tänne nähdäkseni kuinka hän innostuu, silmät leimahtavat, nähdäkseni otsan hennon ihon ja pienoiset kiharat.

Kuitenkin Kristian ajatuksestansa innostui, alkoi kävellä ympäri huonetta ajatellen, kuinka kaikki tapahtuisi.

— Onkohan kovin alhaista, hän ajatteli samalla, että näin järjestelen? Sanoakaan en hänelle voi, että hänet nähdäkseni. Hullu ajatus: silloinpa hän vetäytyisi heti kauas minusta, vaikka kuinka tarvitsisi toimen ja olisi ansiokas sen saamaankin. Silloin kun hän täältä lähti, ei minulla ollut muuta salattavaa häneltä kuin sukka-ajatus ja että hänen kenkäänsä halusin suudella. Mutta ehkä hän itsekin minua ajattelee, vaikka tuntuisi liian suurelta onnelta, että niin olisi. Ei, niin ei voi olla. Mutta jos alkaisi välittää — kuinka onkaan alhaista, että näin suunnittelen, ajattelen. Sanoisin hänelle, että rakastan, mutta pyytäisin vain, että hän edes sietäisi. Ei, tämä on mieletöntä, nöyryyttävää; jos hän ei välitä, ei välitä. Kaikki pidän itselläni, kärsin, olen toverina, keskustelemme.

Hän kuljeskeli myöhään sepelimäellä suunnitelminensa. Häntä harmittivat terävät, liuskahtelevat kivet jalkojensa alla. Pieni viinimarjapensas vihoitti rinteellä. Hän katseli hetkisen teräväreunaisia, lovisia lehtiä. Ruoho pisteli pieninä tupsuina esiin kivien lomitse. Hänen tuli äkkiä ikävä metsää, ei sellaista kuin haka, jossa oli laajoja, pehmeitä ruohikoita, suo, jossa laaja liejuinen lampi, johon kesällä kasvoi viheriän limakerroksen päälle, vaan tummaa, kuivaa kuusikkoa, käyskelyä oksien alla, jotka haroittivat vankkoina ja tuuheahavuisina laajalle.

Huoneessaan hän makasi kauan valvoen, kädet pään alla ajatellen matkaansa ja muistellen Mariaa. Hän ajatteli hänen käsineitänsä. Hän muisti, että ne olivat kellervänharmaat, niissä oli repeämä ranteen kohdalla. Hän ei koskaan ollut noista käsineistä pitänyt Marian käsissä, mutta nyt hän ajatteli toista niistä eikä saanut unta. Hän ajatteli, että puristaisi käsinettä mielellään suullaan, suutelisi kunnes se tulisi kosteaksi, asettaisi sen povellensa paidan alle paljaalle iholle.

Seuraavana päivänä Kristian matkusti. Junan tullessa asemalle satoi virtanaan, ja hänen täytyi odotella hallissa hyvän aikaa sateen lakkaamista. Hänet valtasi ensin alakuloisuus, sitten surumielisyys, takinkaulus oli aivan märkä, niskassa ja hartioissa tuntui kostealta. Se sai hänestä kaiken tuntumaan tylyltä ja epäystävälliseltä. Hänet valtasi ärtymys, jonka hänessä aina herätti ihmisjoukon näkeminen hiljaa seisoskelevana, odottavana.

— Mitäpä tämä hyödyttää. Mariaa en kenties lainkaan tule tapaamaan. Ehkä hän on hyvinkin muuttunut, hän ajatteli. Vastapäisikkunasta näkyvä kalkinvalkoinen reklaami yhä lisäsi hänen apeuttaan. Hän kääntyi siihen selin, mutta tunsi silti yhä mielensä kolkoksi ja murheelliseksi.

Kun sade vihdoinkin lakkasi sen verran, että saattoi lähteä autorivin luo, hän perin kyllästyneenä ajatteli, eikö olisi parempi odottaa seuraavaa junaa ja lähteä sillä jonnekin muualle. Vasta matkailijakodissa — se oli aivan pieni ja varmaan vanhanaikaisin ja epäsiistein koko kaupungissa — hän pääsi surullisuudestaan.

Hän järjesteli kirjojansa, repäisi muistiinpanovihosta irti lehtiä ja heitti ne paperikoriin, sitten jäi hän katselemaan kadulle.

Hän näki ajatuksissaan Marian säteilevässä, valkeassa hameessa keinulaudalla. Sitten hän muisti keväisen, nuoren koivun, vaaleanvihreälehtisen, joka kasvoi aivan nurmikon rajalla. Hän muisti, kuinka eräänä aamuna, kun hän kulki sen ohitse, tuuli pudotti siitä kimpun loistavia, vienon vihertäviä pisaroita, lehtien tahmeudesta vihertäviä. Sitten sukelsi hänen mieleensä muisto eräästä rikkaläjästä tehtaan takana, siinä oli paperitörkyä, lasinpalasia, puulastuja ja niiden keskellä jokunen punaisenkirjava heinä. Punaisenkirjavat, ripsahtelevat heinät häntä nyt miellyttivät, hän tunsi niitä rakastavansa, riemastui niistä.

Kadulla häntä kaikki ihastutti. Kaikkialla oli sinisiä ja loistavia läikkiä sateen jäljeltä. Puiden latvoissa heikko sinerrys, vienon vaalea pilvi taivaalla häntä liikutti.

— Mahdotonta, että hänet kohta näen, ajatteli Kristian riemastuneena. Hän oli pistänyt kokoelman Goethen runoja povitaskuunsa, paperi olisi hänestä ollut ruma, arkinen. Hän tahtoi nähdä vaalean, punakukkaisen kannen, kun Maria pitäisi kirjaa käsissään. Maria huudahtaisi, katselisi sitä säteilevin mustin silmin, hipoisi sitä sormillansa, painaisi puvun laskostettua rintaa vasten, kirja hipoisi pitsiröyhelystä leuan alla. Hän ajatteli nautinnolla, että hänen sydämensä takoi vaaleanpunakukkaista kantta vasten, ajatteli, että kaikki oli Marian vuoksi niin ja että jos tätä ei olisi ollut olemassa, ei myöskään hänen sydämensä milloinkaan olisi voinut takoa vasten kirjan punakukkaista kantta eikä vaalea pilvi taivaalla, puiden latvojen pieni sinerrys myöskään olisi ollut mahdollista. Hänestä riemussansa miltei tuntui, että hienot, juovikkaat kukkakimput kirjan kannessa olivat irrallisia, ja hänen sydämensä niiden alle haudattu, niiden ympäröimä, hienosti suhisevien ja punertavien kukkakimppujen.