Part 3

Eräänä päivänä — hänen kotiinpaluustaan oli kulunut noin kuukausi — hän oli kävelyllä haassa. Maa oli vielä pehmeätä ja mutaista lumen sulamisen jäljiltä. Hänen edessään häilähti silloin tällöin jokin ohut vaalea oksa, josta lennähti tuulessa vesi sädehtien ja suihkuten. Mättäät olivat tuoreen vihreitä, korkeita ja märkiä. Hän seisahtui ja katseli kaikkea, heikko, vaalea kukka mättäällä, sädehtivä, suihkuava vesi, kiiltävä lehti häntä riemastuttivat, herättivät hänessä heltymystä, ja hän ajatteli: Miksi tämä kaikki minua ympäröi, näen kostean ruohon... Millä tämän ansaitsisin. Nyt juuri haluaisin tehdä jotakin hyvää, koska on tuo taipunut ruoho, kosteutta pursuva mätäs aivan likelläni minulle suotu ilman muuta. Jos nyt kaikkein vastenmielisimmän, likaisimman, löyhkäävän ihmisen tähän toisin, jos ei hän tätä olisikaan huomannut, toisin tähän, kulkisin hänen kanssaan, taivuttaisin oksat hänelle, kenties hän ei tästä heti välittäisi, mutta vähitellen hänkin riemastuisi, unohtaisi pimeän huoneensa ja saastaisuutensa tämän rinnalla, tuntisi terveyttä ja rauhaa mielessänsä. Parasta olisi kuitenkin ehkä ottaa joku lapsi — enemmän vain kärsiäkseni ottaisin aikuisen. Lapsi olisi suloinen, näyttäisin tämän kaiken; lapsi kaikkea koskettelisi sormillansa, tunkisi sormensa, pienet sormensa multaan ja kukan kupuun, suutelisi pehmoisilla huulillansa, ihastelisi, ihmettelisi, pitäisi kaikkea kuin omanansa, silmät alkaisivat hohtaa. Mutta silloinpa ei enää kärsimystä olisikaan, kärsimystähän kuitenkin juuri etsin.

Kristianin valtasi halu ankarasti kärsiä, »ansaitaksensa tämän ihanuuden», nähdessään lehden, säihkyvän veden ja muun. Kotiin tullessaan hän yhä ajatteli aatettansa. Konttorihuoneessa istui joku vaimo häntä odottamassa, ilmoitti keittäjä. Kristian arvasi asian sisään astuessaan. Hän oli erottanut erään miehistä juopottelun vuoksi, ja kysymyksessä oli varmaan hänen vaimonsa. Hetkisen hän ajatteli, että nythän tarjoutui tilaisuus kärsiä, mutta harmistui sitten ja ajatteli olevansa tulossa kerrassaan järjettömäksi.

Nainen oli pieni, kalpeahko ja vielä nuori, hän käänteli päätään pelästyneen näköisenä ja alkoi puhua joutuisasti, käsiänsä helmassa liikutellen ja koko ajan katsellen Kristianiin silmää räpäyttämättä. Kristian ajatteli itsekseen hänen puhuessaan: Työmaalle en ota takaisin. Mies on vetelehtijä ja lurjus, mutta vaimo näkyy olevan kelpo ihminen, näyttää kovin hätäytyneeltä. Annan miehelle kotiin kappaletyötä, on ollut suutarintöissä ennenkin, lapsiakin niillä on.

Vaimon mentyä hän istahti ikkunan luo; hän tunsi itsensä sanomattoman murheelliseksi: Kovin kelmeät kasvot hänellä oli. Ei puhunut lasten vuoksi ainoastaan, näin, että hän miestä ajatteli, senvuoksi oli rohkaissut itsensä tänne tulemaan, ehkei mies niin kelvoton olekaan. Kärsimystä useinkin anelen, mutta aina kuitenkin, tuntuu minusta, sitä vältän. Enhän tässä tapauksessa kuitenkaan voi olla syyllinen, enhän häntä jättänyt avuttomaksi. En jättänyt, mutta olisin jättänyt, jollei vaimo olisi tullut pyytelemään. Minä olen ehkä varsin pinnallinen ihminen, hyväntekijäkin omituisista, ehkä itsekkäistäkin syistä.

Viikkoa myöhemmin tuli joitakin sukulaisia taloon. Näiden joukossa oli muudan Kristianin koulutoveri, suunnilleen hänen ikäisensä, mutta hänelle verraten vieraaksi jäänyt. Kristian muisti, että aina kun hänet oli koulussa pantu jotakin selittämään, hän oli puhunut jonkin aikaa naurusta pingoittuneella ja luonnottoman hartaalla äänellä, sitten äkkiä tovereihin tai opettajaan vilkaistuaan purskahtanut nauruun. Kristian muisti hänen kyynäspäistä kiiltävän samettimekkonsa ja valkean vyön, joka kohosi hassunkurisesti, kun hän vei kätensä pulpetille. Nauraessaan hän aina heittäytyi pulpetille, kädet hervottomina ja hikisinä, kiharat lennähtivät niille otsalta, sitten hän äkkiä, aivan äkkiä, lakkasi nauramasta. Hänen silmänsä olivat silloin aina punaiset kuin itkusta ja posket aivan märät kyynelistä, ja hän katseli äkkiä aivan vakavaksi tulleena ympärilleen.

Mukana oli myöskin pari serkkua ja eräs täti, vanhapiika, 15-vuotiaan tyttösen kanssa, jonka oli hyvyydestä ottanut hoitoonsa. Näiden kanssa Kristian istui eräänä päivänä aamiaispöydässä. Tytöt olivat parikymmenvuotiaita, molempien hiukset kiertelivät pitkinä kiharoina kaulalla ja niskassa, molemmilla oli hennot käsivarret ja hartiat. Heidän keskellänsä istui Maria, jolla oli hento kaula, pieni, sisäänpainunut rinta, käsivarret olivat ruusunpunervat ja silmät mustat, välähtelevät ja suuret, hän käänteli puolelle ja toiselle ja huudahteli keskustelun joukkoon. Kun Kristian häntä katseli, hän painoi ensin alas luomensa — ne olivat hyvin isot, ohimot hyvin valkeat ja kuopalla — pani Kristian merkille. Maria katseli hiukan aikaa alas, nenä värisi, sitten hän otti nenäliinansa, koetti tukahduttaa nauruansa ja epäonnistui, sitten katsahti Kristianiin, silmissä, vaikka ne olivat aivan mustat, näkyi jotakin sinistä, aivan vaalean sinistä, niinkuin olisi pari pehmeätä, keväistä lehteä niissä häilynyt. Kristian katseli nyt aivan muualle koko aterian ajan.

* * * * *

Maria oli miltei aina Kristianin jäljessä, kun toiset olivat kaupungilla. Kristiania tyttö kiinnostikin. Hän kuljeskeli tämän kanssa koskella ja haassa, he lueskelivat ruohikossa. Marialla oli runokirja, pieni, kulunut vihko runoja, lehtien välissä viheriä silkkiruusuke. Hän vei vihkon sydämellensä, painoi poskellensa, suuteli sellaisten säkeitten kohdalta, joista erikoisesti piti — etkö tätä rakasta, eikö täydy tällaista rakastaa, hän kyseli, eikö tämä ole kaikkein parhainta ja taivaallisinta. Mitään näin hyvää ei koskaan ole kirjoitettu. Voitko sanoa? Koulussa en laisinkaan ihastunut Shelleyhin tai Byroniin niinkuin tähän, tämä on kaikkien rakkainta minulle. Koskaan ei Kristian hänestä ollut kyllin ihastunut: Et voi täysin ymmärtää, näen sen, et ymmärrä, miksi ei kukaan tätä ihastustani täysin ymmärrä ja niin että samalla tavalla tuntisi. Hänen kapea rintansa kohoili ja hänelle pusertuivat kyyneleet silmiin. Joskus hän lojuessaan pani päänsä Kristianin kainaloon. Kristian silloin veti hänet luoksensa niin, että päälaen kiharat hipoivat hiukan hänen leukansa alustaa. Tyttönen piti runokirjaa edessänsä, hänen kätensä olivat nyrkkiin puserretut, ja kun hän käänsi lehteä, olivat sormet jäykästi nivelien kohdalta koukistuneet. Kiharat olivat huiskin haiskin. Kristian ajatteli: Minä pidän hänestä, kaikesta, vaalensinisestä läikästä ohimoilla, ruskeista silmistä, hennonpunaisesta ihosta käsivarsissa. Kuinka hänen silmänsä välähtelevätkään, hänen kengästäänkin pidän. Ja kuinka hän rakastankaan tuota runokirjaansa. Suutelee lehtiä ja murehtii, kun en häntä ymmärrä! Heti huomasin päivällispöydässä hänen silmänsä, nenän ja ohimot. Nyt hän on minuun kiintynyt, mutta kuinka häntä odottaisinkaan, jos vielä aikuisenakin rakastaisi.

Eräänä päivänä Kristian moitti työmiehiä jostakin huolimattomuudesta. Maria sattui sen kuulemaan, rypisteli kulmiansa ja lähti sitten menemään edellä yksinänsä. Kun Kristian hänet tavoitti, hän sanoi kiivaasti, silmät hehkuen ja ääni vapisten: Sinä olet paha, ehdottomasti olet paha ihminen, sen näin tänään. Olet alhainen. Minä vihaan sinua, koska olet alhainen. — Kun Kristian yritti ottaa hänen kätensä, rypisti hän jälleen kulmiaan, katsoi häneen silmät leimuten ja puri ranteeseen. Sitten hän lähti juoksemaan. Kristian seisoi hetken paikallaan, kääri ranteeseensa nenäliinan ja lähti huoneeseensa. Päivällisellä Maria katseli suoraan eteensä. Hänen luomensa olivat tulehtuneet, silmien alla ja ohimoilla oli punaiset läikät. Kristian ei koko aikana ollut tuntenut mitään suuttumusta tyttöä kohtaan, ja nyt kun hän näki hänen kasvonsa noin tulehtuneina, moitti hän ankarasti itseään. Hän soimasi itseään siitä, ettei heti ollut sanonut Marialle, miksi oli nuhdellut miehiä niin ankarasti. Hänen olisi pitänyt puhua hänelle aatteistaan.

Hänen oli ollut määrä laittaa Marialle keinu. Nyt hän ryhtyi sitä tekemään. Sahasi valkeaksi maalatun laudan, haki köyttä, kiinnitti puun oksiin ruuvit. Juuri kun hän oli lehmuksen oksalla köyttä kiinnittämässä, hän näki tytön tulevan. Tämä käveli hiljaa portailta alas, jäi seisomaan tikapuiden luokse, juoksi sitten rinnettä alas, mutta ei pysähtynytkään keinun luo, vaan tarttui oksaan ja veti itsensä sille. Rungossa oli jokin vanha katkenneen oksan tynkä, ja hän repäisi siihen sukkansa. Kristian oli saanut työnsä valmiiksi, ojensi hänelle kätensä ja auttoi hänet istumaan viereensä. Tytön ohuen hameen rinta kohoili kiivaasti, hän repi pyöreillä, ohuilla sormillansa olkapäällään olevaa nauharuusuketta, antoi sormiensa solua rinnan edustan laskoksissa, repäisi lehden, asetti sen suunsa eteen ja puhalsi saadakseen rikki. Kristian ajatteli ruveta selittämään hänelle aatettansa, kun Maria äkkiä pisti sormensa takin hihansuusta sisään ja varovasti tarttui ranteeseen, jossa oli haava: Olen siitä pahoillani, pahoillani, alkoi hän puhua, ei ole lainkaan niin, että sinä olet paha. Minä sanoin niin, mutta niin ei ole — hän ravisti päätänsä ja katsoi Kristiania silmiin —, minä suutuin ja sanoin sen vuoksi, muuten en olisi sanonutkaan.

— Minä sen suuttumuksesi hyvin ymmärrän, sanoi Kristian, mutta odotahan, kun selitän. Tämä on aatteeni: Ensin saatan täällä kaiken hyvään kuntoon, omaisuuteni on ollut huonossa hoidossa. Heti kun kaiken saan hyvään kuntoon, ja jos en onnistu hyvään saamaan, kohtalaiseen, heti alan ruokkia nälkäisiä. Nytkin ruokin, en tarkoita, että nyt käännyttäisin ovelta. Mutta suuressa määrin, ja koetan järjestää niin, että nälkäisiä lapsia ei enää ole täällä ja että kaikki heti saavat avun, heti maailmaan tultuaan. Tämä on aatteeni.

Maria kuunteli häntä runkoon nojaten, kaula taaksepäin kaartuneena. Sille lankesi kuunvalo niin, että se näytti hennon siniseltä kuin suonet. Hän oli ojentanut kätensä ja hypisteli kahisevaa hamettaan polven kohdalta, jossa laskokset siirottivat terävästi ja jäykästi ulospäin. Hänen silmänsä olivat täynnä loistavia kyyneleitä, hehkuivat aivan mustina, ja suu nytkähteli: Varmasti alan minäkin lapsia ruokkia, otan ja vaatetan, itse ompelen vaatteet. Minulla ei tule juuri omaisuutta olemaan, mutta alan kanssasi yhdessä.

Kaste oli laskeutunut rungolle ja oksille, kun he kiipesivät alas. Sammal irtautui rungosta, ja Marian hameen helmukseen tuli pitkiä, multaisia juovia. Kristian nosti hänet alas, pyöräytti kerran ilmassa ja asetti keinulaudalle. Köydet kiilsivät kelmeinä kuutamosta. Kristian perääntyi vetäen keinun taaksepäin ja päästi sitten irti köysistä. Maria ojensi jalkansa aivan suoriksi, ja kun keinu jälleen tuli liki maata, ponnisti hän varpaille nousten vauhtia; hameen helma viisti aina silloin maata, niska oli aivan kapea ja taipunut eteenpäin, siihen ja hameen selkämykselle heittyi sireenipensaikosta pienten, koukkuisten oksien ja ison lehtikimpun varjo, joka hävisi aina, kun keinu eteni, ja ilmestyi jälleen, kun se palasi. Kristian asettui alas nurmikon rajalle ja otti keinun kiinni, kun se leyhähti häntä vastaan kuutamoisesta ilmasta. Marian hame oli lennähtänyt aivan jäykästi ylös, niin että alushameen helma kokonaan näkyi, se näytti pitseineen ja rusetteineen hohtavan siniseltä, säteilevältä ja valkealta. Sitten Maria hypähti laudalta alas ja katsoi Kristianiin kasvot kohotettuina ylöspäin, nauroi ja puisteli päätään, niin että kiharat lennähtivät taaksepäin.

Kun he sitten astelivat yhdessä rinnettä ylös, ajatteli Kristian: Kuinka hän hypähtikään! Mielelläni suutelisin isoa hiuskiemuraa, nyt se näyttää siniseltä, ottaisin kämmenelleni ja suutelisin. Sanoi: itse ompelen, ei minulla paljon omaisuutta tule olemaan. Kuinka hän sen jo tietää?

Maria käännähti häneen päin ja sanoi nopeasti hyvää yötä. Eräs ikkuna oli auennut, sieltä näkyivät tädin harmaat turvonneet kasvot.

* * *

Kristiania ahdistivat näinä aikoina velkojat ankarasti. Hän tuli juuri erään luota. Oli pyytänyt lykkäystä. Astellessaan nyt kotiin hän ajatteli epämieluisin tuntein käyntiänsä. Heti portaista sisään astuessaan hän oli alkanut inhota itseänsä. Vaatteiden riisumisessa, äänessään hän oli huomannut erikoisen varovan hillityn sävyn, istuutuessaan nojatuoliin hän oli tuntenut itsensä alttiiksi, nöyräksi, eikä hän tätä tunnetta saanut karkotetuksi. Vihdoin astui huoneeseen talon herra kasvoillaan jäykkä, ikäänkuin loukkaantunut ilme, ja tämän loukkaantuneen ilmeen hän sitten säilytti koko ajan.

Hän puhui tästä tunteestaan Marialle päivällä. Tämän silmät alkoivat taas hehkua: Vain rahansa vuoksi, vain rahansa vuoksi hän oli sinua ylempi. Sinulla on aatteesi. Hänellä ei mitään aatetta ole ollut. Minä en voi sellaista kärsiä aatteenkaan vuoksi. Lähden heti. Meillä oli ranskan kurssit, maksuttomat, sai ilmoittautua, piti olla todistuksessa niin ja niin monta hyvää numeroa. Kuitenkin opettaja, lihava mies, varmasti samannäköinen kuin sinun liikemiehesi, itse tarkasti kaikkien. Eräs toverini tuli isänsä kanssa, hänen todistuksensa ei ollut kyllin hyvä, mutta isä oli opettajan tuttu. Heidän kanssansa jouduin yhdessä sisälle. Isä alkoi puhua opettajan kanssa, sanoi: kovin olet lihonut. Silloin tämä vastasi, meihin ilkeästi katsellen: työ lihottaa, työtä, kun tekee, lihoo. Silloin heti käännyin takaisin ja menin ulos. Häntä en enää olisi sietänyt silmissäni ranskankaan vuoksi. Inhoten vieläkin ajattelen.

Ruusunpunaiset, ohuet kädet olivat nyrkkiin pusertuneet. Maria oli etukumarassa, kaita rinta kohoili. — Voi, ehkä ei aatteenkaan vuoksi, mutta voi sen kärsiä, eikä tee mieli lähteä, sanoi Kristian ja jatkoi hitaasti: Senvuoksi voi kärsiä, ettei voi luopua tällaisesta. Ei voi. Kun heinät kasvavat tuosta turpeesta, kun auringonpaiste lankeaa portaille, katso, siitä ei voi luopua. Voisitko sinä: harmahtava, valoisa ilma vanhojen portaiden, keittiönportaiden yllä. Minusta tuntuu, että se juuri siinä on harmaa ja aivan erikoisen näköinen. Kas, voi sattua, että tällä maalla astuu vieras ihminen, tätä multaa astuvat hänen jalkansa, hän näkee tämän kaivon veden tummansinisenä pyörylänä iltaisin kiiltävän. Omasta itsekkyydestäni, oman itseni vuoksi kärsin.

— Miksi kerroinkaan, miksi hänen mieltänsä raskautin, kun hän noin kaiken vuoksi kärsii. Hennot käsivarret ja rinta. Nyt vien kosken yli ruusuja katsomaan, siellä hän unohtaa, jonkin jutun kerron.

— Älä nyt enää ajattele, sanoi hän Marialle. Jos hiukan oli epämieluista, sainpa kaiken pitää, ja jos en itse olisi alhaisen tunteen vallassa ollut, ei olisi mitään ikävää ollutkaan. Mutta minä alusta alkaen heti portaissa tulin itse itselleni inhoittavaksi.

— Minun piti sinulle jo eilen näyttää ruusuja, täällä kosken partaalla, kosken toisella puolen on pensas. Nyt juuri se kukkii; siitä on juttukin, miksi se siellä on. En tarkasti muista, mutta kerron.

— Siinä on ohuet, sinervän valkeat kukat, kuvussa hiukan kelmeätä. Koskessa asui vedenneito, valkearuumiinen, kädet heikkoa säteilevää loistetta, jalat hennot, sädehtivät. Kansa on sen runoillut kauniiksi: ihmeelliset olivat hienot, sinervät jalat, kuultavat kuin vesi. Tässä muistuttaa Thetystä, »Thetys kuuleajalka». Kuutamoisilla keinui se vedessä kasvot ylöspäin kohotettuina, kosteat, sinervät ja valkoiset kasvot. Sormet olivat pikkaraiset, pyöreät, niillä se pirskutti vettä, kirkkaita, pyöreitä pisaroita. Kaikille se naureskeli ja kujeili, säteilytti silmiään ja poukutteli vettä. Tässä kauniisti veden elävyys, riemukas elävyys kuvastuu.

— Tässä oli pappila ennen, tällä rannalla. Kelmeäkasvoinen, mustatukkainen nuori pappi istuskeli usein rannalla. Kerran, niin kerrotaan, virsikirjallansa heitti kosken neitoa. Senjälkeen alkoi neito sureskella, lempeät, valkoiset kasvot tulivat hiljaisiksi. Pastori, joka oli ankara mies, oli tyytyväinen, mutta eräänä sumuisena yönä hän istuessaan rannalla, kuun näyttäessä himmeältä ja koko taivaan ollessa hienon usvan peitossa, näki neidon nousevan vedestä, käyvän rannalle ja siihen katoavan. Aamulla oli sillä paikalla ruusupensas. Se piti hakattaman pois, mutta kun sitä lyötiin, tuli kirveenterä vereen. Silloin kaikki jättivät sen rauhaan.

— Niin, mutta silloin olisi johdonmukaisempaa, että ruusut olisivat punaisia, sanoi Maria, tuon veren vuoksi.

— Minusta taas se, että ne ovat valkeita, haperoisia ja valkeita, on kuvaavaa. Siksihän ne juuri ovat kelmeitä ja valkeita, että ovat sädehtivän, valkean neidon muistoksi kasvaneet. Minä ajattelen, että sillä ehkä oli silmät harmaat niinkuin usva, lempeät ja harmaat. Sormissa ehkä oli hiukan rusottavaa, ne olivat pyöreät ja rusottavat, vaikk’ei kukaan siitä mitään maininnut.

— Neidon ruumis oli sininen ja kuulas, minustakin niin on: hiukan rusoittavat sormenpäät ja lempeät silmät, sanoi tyttönen innokkaasti. Minusta näyttää, että siinä on rakastettu luontoa, sitä tarkkailtu, tuskinpa me enää niin rakastamme. Lehti on lehti, eivät enää väiky kirkkaat silmät. Minua kummastuttaa, ettei tälle neidolle ole annettu pitkää, kultaista tukkaa, joka on vedenneidoille tavallinen, sitä ne kohoavat sinertäville, kosteille kiville kampaamaan.

— Minä olen eniten aina pitänyt vedenväestä, merehisistä ja näkeistä, vedenneidoista en tosin erikoisemmin. Keijuista en pidä laisinkaan; ne ovat liian pieniä, luonnottoman sormustimenkokonsa vuoksi tuntuvat ne etäisiltä, sanoi Kristian.

Tyttönen taittoi pensaasta ruusun toisensa jälkeen vartalo kaartuneena eteenpäin ja sivuille käännellen, pisti varovasti kätensä syvälle pensaan sisään silmät mustina ja välkkyen, naureskeli ja syrjäsilmällä vilkaisi aina Kristianiin.

Puristaen ruusukimppua kasvojaan vasten hän alkoi sitten kalliolla maaten puhua Kristianiin päin kääntymättä: Jos merehisiä rakastat, miksi et runoja rakasta, se minua ärsyttää. Olen sen nähnyt, et niitä lainkaan rakasta, ei sydämesi niistä joudu liikutuksen valtaan, et niistä iloitse. — Hän repäisi ärtyneesti irti lehden ruusun keskuksesta. — Mutta jos minä rakastankin merehisiä, merehisiä ja kuutamoa ikäänkuin runojen asemesta, vaikka runojakin kyllä rakastan. Merehisiä, kun ne heittävät painia parvissa, kaulan sinisten, kiiltäväin lihasten pullistuessa, vienon aallon keinutellessa partaa, rakastan. Kuutamossa ajattelen niitä voitavan nähdä, ne ovat leveäharteisia, suurikouraisia, makaavat yksinäisillä kallioilla, valkoinen aalto soljuu parrassa, ja ne katselevat käsnäiset silmät ylösluotuina aukeaa, raakaa taivasta, joka tuo niille pilviä, tuulta ja runollista kuutamoa; katsovat ja kuvittelevat, että hienot sormet leikkivät parrassa ja kaulalla. Niissä on paljon kentaurimaista, mutta kentaurit asuivat virtojen varsilla. Nämä asuvat ulapoilla, katselevat, kuinka aaltojen särmät käyvät kelmeiksi kuutamossa, kuinka pilvet vyöryvät, ja kun pilvien harjat punertavat, vetäytyvät luodoille lojumaan ja ajattelevat naisia. Kristian hätkähti ja punastui hiukan viimeistä sanaansa, mutta Maria katsoi häneen yhä silmät hohtavina, kiharoitaan kierrellen ja kaulustaan nyplien.

— Runoutta en erikoisesti rakasta, en hurmaantuneena pysähdy säkeisiin, en niitä muistele, mutta on — Kristian tuumi hetkisen; ’maalauksia’-sana tuntui hänestä jollakin tavoin oudolta ja vastenmieliseltä, mutta kun ei parempaa keksinyt, sanoi hän kuitenkin: on maalauksia, joita muistelen ja rakastan. On jokin seikka vain niissä, josta yhä uudelleen ilostun. Mielessäni on nyt juuri pieni maalaus 1400-luvulta jostakin kirkosta. Olen sitä ajatellut. Siinä on mies ja lammas. Suuri, vankka mies, jättiläinen, polvihousuissa, vaaleansinisessä vyössä. Lapsekkuus jättiläisessä minua ihastuttaa. Muistelen erästä veistosta: se on pieni, mustaa graniittia, hartiat, avara helma, intohimoinen suu ja posket siinä... Polvilleni haluaisin... Kohta, kun näkee huulet ja hartiat, kohta ymmärtää, että kysymyksessä on äiti, lasta, hienoihoista, punervajalkaista, pitelevä. Kovasti haluaisin sen eteen polvistua ja vuodattaa kyyneleitä. Erikoisesti juuri: en itkeä, vaan vuodattaa kyyneleitä; itkussa aina on jokin kasvolihasten jännittyminen, vääntyminen. Rauhallisena haluaisin polvistua ja vuodattaa kyyneliä.

— Mutta silloinpa ei mitään eroa välillämme olekaan, tämäkin on runoutta, huulet, hartiat ja helma, kaikki on runoutta, kyyneleiden vuodattaminenkin ja yksinkertainen mies. Kuinka olenkaan onnellinen, miten hyvin kaikki on. Minä sinua sydämessäni moitiskelin, puhkesi Maria puhumaan. Runous on minun intohimonani, sinulla kuvanveistokset ja maalaukset. Hän näytti haltioituneelta, hartiat nytkähtelivät ja hän pusersi nenäliinaa kädessään palloksi. Kun he palasivat koskelta, Maria tahtoi koko ajan kulkea käsi kädessä, hän kulki arvokkaasti, koko ajan puolittain Kristianiin kääntyneenä, oli lempeän ja nöyrän näköinen. Tiepuolesta liittyi toinen parikymmenvuotiaista heidän seuraansa. Hän katseli heitä hiukan naureskellen. Hänen naureskelunsa Kristiania ärsytti, hän tunsi suuttuvansa ja koetti suuttumustaan ehkäistä. Siitä hän yhä enemmän raivostui, hän kulki kulmat rypyssä, vilkaistessaan Mariaan näki hän tämän kasvoilla yhä herkän ilmeen, tämä katseli haaveksien eteensä ja oli samalla jonkin uuden itsetietoisuuden vallassa. Tämä taas Kristiania liikutti niin, että hänen suuttumuksensa haihtui, ja hän sitä ihmettelikin.

* * * * *

Kristian nojasi puutarha-aitaan. Puutarha oli pieni, ikävän näköisesti aidattu ja kovin pieni. Sitä pitäisi laajentaa, ajatteli hän. Hän meni sisälle, haki jonkin kirjan ja istuutui nojatuoliin. Talo oli autio, Maria, parikymmenvuotiaat ja täti olivat jossakin sukulaisissa. Hän ajatteli talvea, joka tulisi yksinäiseksi. Pihalla haukkui koira. Hän antoi kirjan pudota lattialle ja vaipui ajatuksiinsa: Ruokin nälkäisiä, sanoin, mutta nyt se minusta tuntuu miltei samantekevältä. Tyttöstä vain aina ajattelen, sormia, pyöreitä, hennon punaisia. Ruokin nälkäisiä, mutta paljon on siinä sitäkin, että tuntuu kauniilta itsestäni ja sen vuoksi niin teen. Se minun vikani onkin, mutta Maria on yksinomaan jalomielinen, näen sen hänestä. Hän on ylevä luonne, paljon hän saa vielä kärsiä.

Ajatus, että Maria välttämättömästi joutuisi paljon kärsimään, häntä murehdutti, mutta hän ajatteli kuitenkin eteenpäin:

— Parikymmenvuotiaana hänen täytyy jo silmätä ivallisesti elämää, ivallisuus on hänelle aivan välttämätön. Hänessä on älyä, mutta voi olla, ettei hän tulekaan ivalliseksi, voi olla, että hän kaiken vääryyden ja alhaisuuden huomatessaan aina vain kuohuu. Tulee sitten eteen sellainen vääryys, jota vastaan jää yksin seisomaan, turhaan taistelee, on ylevä eikä voi taipua, ei voi käsittää taipumista, näennäistäkään, ajattelee: kun kerta olen oikeassa, täytyyhän mennä niinkuin ajattelen.

Kiivastuu, vimmastuu, takoo päätänsä seinään. Tai kenties tulee suureksi, voittaa nöyryytykset, kohoaa suureksi ja ruokkii nälkäisiä. Osoittaa laupeutta, seisten kivellä taittaa leivän ojentuviin käsiin, ihmisiä on hänen ympärillänsä, tarvitsevat hänen hyvyyttänsä, niiden vuoksi unohtaa kuohumisen, säteilee, lempeästi ojentaa leivän.

Hän lähti ulos. Ammeiden pyöreät kannet hohtivat vaalean harmaina kuutamossa, ilmassa oli pientä tuulen suhua, lehdikössä kahahti väliin pari lehteä ikäänkuin irroittuneena muista, vastakkain läpättäen. Hän muisteli, kuinka Maria oli päivällä löytänyt puutarhasta nurmelta linnunpojan. Se oli iskenyt vaaleanharmailla lyhyillä siivillään, Maria oli pidellyt sitä käsissään, huudahdellut, nauranut omalle pelolleen silmät kyynelissä, hän oli ollut aivan tukahtua nauruun ja sitten sitä hävennyt. Hän näki Marian semmoisena kuin tämä oli seisonut ruusupensaan luona, samettimekossa lintua rintaansa vasten painaen, kasvojen hieno iho rusottavana, loistavissa silmissä isoja, sinertäviä kyyneleitä, jotka ripsahtelivat hehkuville poskille. Kristian katseli ruusuja, vaaleita, käpertyneitä teriä ja hienoja, piikkisiä oksia ja näki jälleen Marian hennon kaulan, leuan alla olevan pitsiröyhelyksen ja rusottavat käsivarret...

* * * * *

Eräänä iltana he istuivat salissa, muut olivat jälleen kaupungissa. Marialla oli kaulasta avoin, väljä, harmaa mekko. Hän istui tuolin käsipuulla nojaten niskaansa selkämykseen.