Part 2

Liisa joutuikin sitten omistamaan aikansa niin tarkoin pojille — nämä sairastivat kaikki tuhkurin — että Kristian hänestä aivan luonnollisesti etääntyi. Hän alkoi saada tuttavia, mutta tällä kertaa varsin omituisia ihmisiä, tovereistansa kaikkein köyhimpiä ja syrjässä pysyneitä. Näistä hän useiden kanssa tuli hyväksi ystäväksikin. Se, johon hän läheisimmin liittyi, oli muudan tuittupäinen, erikoisen harvasanainen; toverien kesken tunnettiin hänet varsinkin omituisista puuskistansa, jolloin hän vallan käsittämättömistä syistä heltyi mahdottomasti, puhkesi tunteellisiin sanoihin ja kyyneliinkin. Käsittämättömiä nämä syyt olivat monen mielestä etupäässä siksi, että ne tavallisesti olivat aivan vähäpätöisiä, niin vähäpätöisiä, ettei niistä olisi pitänyt kaiken järjen mukaan olla mitään seurauksia. Tuollaisia heltymyksen puuskia aiheutti esimerkiksi se, että joku tovereista tarjosi hänelle kynän lainaksi, kun hän oli omansa kadottanut ja jotakin oli kiireisesti muistiin merkittävä. Joistakin tuiki luonnollisista seikoista saattoi hänessä herätä suorastaan myrskyn tapainen kiihko, riemastus tai myöskin erikoinen, raivokas viha. Niinpä kerrottiin hänestä pilapuheena, että esimerkiksi tuuliviiri, aivan tavallinen, katoilla yleisesti käytetty vuosilukuineen, lohikäärmeineen, lehtikiemuroineen saattoi hänessä herättää ankaran ärtymyksen tai ilon aina sen mukaan, sattuiko se kuvastumaan sinistä, hämärää taivasta vasten vai harmaata pilviröykkiötä tai kuutamoista hattaraa vasten. Hän saattoi joutua riemastuksen valtaan katsellessaan kuorma-autoa, joka tuli pitkin katua, ja tällöin ei suinkaan senvuoksi, että se oli kaunis tai että hän siinä olisi nähnyt jonkin aatteen tai edes kehityksen symbolin. Vain siitä, että oli kuorma-auto, viheriäinen, maali kulunut, hän tunsi riemua, samoinkuin siitäkin, että se kulki. Liikkeen vuoksi, elämän vuoksi, mutta myöskin joistakin muista, aivan käsittämättömistä syistä. Tämä teki hänet oudoksi ja sekavaksi monen silmissä, silti hänestä pidettiin, olipa hän luottamushenkilönäkin toveripiirissä. Kaikkein suurimman heltymyksen valtaan hän joutui katsellessaan eläimiä, varsinkin eläimiä silmiin katsoessaan.

Tällainen oli se tovereista, johon Kristian näytti syvimmin kiintyneen. Sattui niin kuitenkin pian, että tämä nuorukainen joutui jättämään yliopiston. Syistä ei kukaan tiennyt mitään varmaa. Kaikessa hiljaisuudessa hän vain siirtyi maaseudulle. Kristian ei hänen vaiheistaan sittemmin tiennyt juuri mitään, mutta tämän toverin vaikutuksesta varmaan oli hänessä herännyt halu yksinäisyyteen, niin että hän jätti sukulaisensa ja vähäisine rahoineen alkoi elellä itsekseen syrjäkaupungilla. Tehtaastaan hän ei koko aikana välittänyt lainkaan, ja vaikka hän oli puutteessa, ei hänen mieleensä näyttänyt juolahtavan, että hänellä olisi ollut mahdollisuus elää paremminkin. Liisan tapasi hän nyt sangen usein.

* * * * *

Eräänä iltana — oli ollut kovia pakkasia — hän makasi vuoteellaan kädet pään takana. Huone oli hyvin kylmä. Ehkä senvuoksi, että seinäpaperit roikkuivat isoina riekaleina eräältä seinältä — kosteuden vuoksi ne olivat irroittuneet — huone oli sanomattoman murheellisen näköinen. Nuorukainen katseli seinäpaperien valkeita ruusukimppuja, ne olivat kalkinvalkeita. Huolimatta siitä, että ne missään nimessä eivät olleet mitenkään erikoisia, oli niissä nuorukaisen silmissä jokin hauras piirre, joka häntä viehätti. Hän koetti etsiä syytä siihen ja ajatteli: jokunen viiva katkeillut, siinä se hauraus, ja kalkinvalkeasta väristäkin se johtuu. Hän alkoi ajatella punertavanruskeata heikkojalkaista tuolia pöydän ääressä, maalin, karkean ja paikoin kuplille kohonneen, poikkipinnat, pyöreät ohuet ja vaaleamman ruskeat hän näki erikoisen selvästi. Huone, kalkinvalkoiset kukat varsinkin, häntä ahdisti, ja hän alkoi ajatella heiniä, pieniä, kelmeitä heiniä, joissa ripsahteli vesi, hän näki veden, ripsahtelevan ja kirkkaan, ja heinänkärjet, puhkeamaisillaan olevat ja kelmeät. Tämän ajatuksensa vuoksi hän ei suinkaan tuntenut lohdutusta, vaan hänestä oli jollakin tavoin mahdotonta, että hän ikinä enää näkisi laajan sinisen taivaan, kun se kohoaisi korkeiden katonharjojen yllä aukealla paikalla, hänestä tuntui äkkiä mahdottomalta, että mitään sellaista enää olisi. Hänestä tuntui kuin olisi murheellisen kalkinvalkeista kukista lähtenyt ilmaan tukahduttava, hieno kalkin tomu. Hän ei moneen päivään ollut käynyt ulkona ja oli senvuoksi ärtyneessä, jännittyneessä ja synkässä tilassa. Hän oli hyvin kalpea, silmät paloivat laajoina ja mustina, luomissa oli jokunen punertava suoni kohonnut niin korkealle, että näytti kuin ne olisivat hankautuneet rikki ja verestäneet. Hän ei vieläkään oikein sietänyt Liisaa lähellään, mutta oli hänelle kuitenkin raivoissaan siitä, ettei hän ollut tullut häntä tapaamaan.

Muiden sukulaistensa kanssa hän oli viime aikoina riitaantunut pahasti. Häntä alettiin näiden kesken yleensä pitää löyhkäpäisenä, keskusteltiinpa siitäkin, voitaisiinko ajan tullen omaisuutta lainkaan jättää hänen käsiinsä. Näistä keskusteluista seurasi, että Liisa alkoi hänen asioidensa hoitoa ajatella, koetti niistä hänelle puhuakin, mutta aluksi onnistumatta. Kristian tunsi kaikista ihmisistä, kaikista tavallisista toimista vieraantuneensa. Kenen kanssa hän ikinä ryhtyikään puheisiin, tunsi hän tästä olevansa ikäänkuin hyvin kaukana. Hän oleskeli päiväkaudet galleriassa, jokin tumma graniittiveistos saattoi tulla hänen palvontansa kohteeksi pitkiksi ajoiksi. Tovereiden keskuudessa hänelle tämän vuoksi hiukan naureskeltiin. Eräänä iltana he olivat kokoontuneet hänen luokseen, joku silloin pilkkasi hänen taiteenpalvontaansa. Hän ei siitä sen enempää välittänyt, näytti kuin ei olisi kuullutkaan. Mutta puhuja jatkoi ärsyttelyänsä: Onko tämä nyt mitä, tämäkin veistos, sinä tähän silmäsi sokeiksi katselet, ihastelet, mutta onko tämä edes yhden ihmishengen arvoinen! Ei ole, kuitenkin paljon on tällaisten vuoksi uhrattu. En halveksi, mutta ei ole tämä arvokkaampi kaikkea muuta, ei leivänpalastakaan arvokkaampi, leivänpala voi pelastaa ihmisen hengen, tämän takia voipi kuolla nälkään, voit sinäkin kuolla, taiteenpalvoja. — Mitäpä jos kuolisikin. Ettekö käsitä, paljon arvokkaampi on jokin polvenkupurakin tässä veistoksessa. Syntynyt ihmeellisellä tavalla, luotu, jotta ei tuolle marmorikupuralle mitään pahaa tapahtuisi, sydämeni tässä mieluummin repäisisin rinnasta, sillä paljon kalliimpi sydäntäni on tuo marmorikupura, vain tuo kupurakin. Kristian oli aukaissut takkinsa, paidan rinta näkyi ohuena takertuneen hikiseen ihoon, hän ei luultavasti itse huomannut kiihkoansa, hiuksetkin näyttivät tahmeilta.

Mutta hänen vastustajansa yltyi tästä kiihkosta yhä enemmän. Hän halusi osoittaa, että Kristian ehdottomasti oli väärässä. Kirkaisten ja punaisena hän huudahti: Antaisit kaivaa sydämesi ulos rinnasta kuin kalanruodin vadista. Anna, anna! Mitäpä siitä, tuntisit kenties nautintoakin. Kalliimpi, tuhat kertaa kalliimpi on leipäpala, vaikka pieni, kuivettunut kyrsä vain, sanotaan kyrsä, koska puhuit tuosta marmorikupurasta. Leipäpalanen voi pelastaa lapsen hengen, pienen nälkäisen itkun se voi vaimentaa ja saattaa hymyksi. Olisitko mies näkemään lapsen pehmeitä, lämpöisiä kyyneleitä, jos voisit leipäpalasella ne vaimentaa, mutta sinulla ei olisi muuta, jolla leipäpalan saisit lapselle, kuin tämä veistos. Heti empimättä vaihtaisit tämän leipäpalaseen, tiedän sanomattasi.

— Mutta ei tämä vielä mitään olisikaan, puuttui puheeseen muudan nuorista miehistä, kun voi olettaa, että veistos silti säilyy eheänä, ettei sille tapahdu vahinkoa. Mutta jos olisi tämä veistos annettava ihmiselle, joka ottaisi sen ja marmorin käyttäisi pesupöydäksi esimerkiksi — tosin tuntuu epävarmalta, että siitä pesupöytää saisi — käyttäisi marmorin vain johonkin hyödyksensä, oletetaan, että olisi marmoria niin paljon. Olisi annettava tämä veistos ihmiselle, joka antaisi kivenhakkaajan siitä hakata palloja huvihuoneensa porraspylväitä koristamaan tai kaivonkannelle... Antaisi hakata pään, suloisen, sinervän poven ja kuultavat polvet, kädet heittäisi jollekin tunkiolle tai lapset leikkisivät niillä. Kuinka olisi, antaisitteko leivänpalasta veistoksen tällaisellekin ihmiselle — oletetaan kuitenkin, että lapsukainen ilman tätä leipäpalaa kuolisi nälkään. — Tietenkin antaisi, kuului huutoja useilta puolin huonetta, miksi kysytkään! Puhuja ei edes kuunnellut, hän kääntyi suoraan Kristianin puoleen. — Antaisitteko? kysyi hän hiukan pilkallisen näköisenä. — Antaisi, tietenkin antaisi, huusivat toiset hänen ympärillään, jo kärsimättöminä. Kristian sanoi omituisesti vääntyvin kasvoin: Kenties, kenties, lapsen vuoksi antaisin. — Kenties, kenties, hänet olisi lynkattava tuon vastauksen vuoksi, huusi joku.

— Uskon, ensimmäiseksi hän antaisi, sanoi nyt nuorukainen, joka oli keskustelun leivänpalasta alkanut. Vaikkemme ole alhaisia kukaan, voisimme sekunnin miettiä, jos veistoksen arvo olisi kovin suuri, mutta tämä heti, kun käsi ojentuisi häntä kohti, heti ensimmäisestä kyyneleestä itse menisi palloja hiomaan.

Kristian seisoi ovella pää riipuksissa, kaikki karttoivat katsoa toisiansa, he äkkiä kaikki ikänkuin häpesivät toisiansa ja koettivat alkaa puhua aivan arkisista asioista.

Heidän lähdettyään Kristian ajatteli: marmoripalloja hiomaan, eikö se olisi murhatun jäsenillä leikkimistä. Kuinka hän minusta niin sanoi ja vielä vaikka sanoin kenties ja hän näki — huomasin sen — että todella niin ajattelinkin. Mahdotonta olisi minun niin tehdä.

Kysymys ahdisti häntä, hänen täytyi se jollakin tavoin ratkaista. — Hiomaan menemisen jätän, se on mahdotonta, mutta lapsukainen ja leipäpala. Olisiko mahdollista, että antaisin lapsukaisen..., ei, mitenkään se ei olisi mahdollista.

Hänen täytyi lähteä ulos kävelemään. Jostakin syystä hän nyt äkkiä muisti tehtaan pihasta pihlajan sinivaalean latvan. Valkoinen maantie, portti, haka olivat siinä ympärillä, mutta erikoisen selvästi hän näki ajatuksissaan pihlajanlatvan sellaisena kuin se oli ollut, kun hän sitä katseli huoneensa ikkunasta.

Tehdas. Ei kai sanottaisi mitään siitä, jos hän nyt haluaisi ottaa sen haltuunsa. Mutta tuo pieni, rauhallinen kaupunki, nahkatehdas, talo, joka kuului hänelle oli jotakin sellaista, johon hän ei tuntenut mitään siteitä, kuului johonkin, jota hän ei halunnut omistaa, toisaalta tunsi hän itsensä irralliseksi täälläkin. Hänelle ei ollut täällä tapahtunut ihmettä.

Hän poikkesi galleriaan. — Mitä antaisinkaan tästä kaikesta, ajatteli hän, että tämä kaikki aina olisi lähelläni. Jokaisen ihmisen täällä tunnen läheiseksi ja haluaisin jokaiselle hyvää tämän vuoksi. Näin täällä tunnen: jokaisen pitäisi itkeä suloisia, pehmeitä kyyneliä, suudella riemukkaasti, ottaa kädestä, unohtaa onnettomuutensa ja riemukkaasti syleillä, koska on tuo kaarros tuolla, koska on tuo ilme, koska on tämä kauneus...

Hänen mieleensä muistui äkkiä kuin aivan uutena seikkana, että hän voisi ja että hänen tulisikin oikeastaan ottaa hoitoonsa tehdas, palata kotiin. Irrallisuus, jota hän oli jo kauan tuntenut, alkoi häntä äkkiä kiduttaa, hän tunsi mielensä käyvän kuumeiseksi ja synkäksi.

Kotiinpalaaminen ei häntä millään tavalla viehättänyt, mutta hän päätti kuitenkin pian lähteä. Asuntoonsa tultuaan hän tapasi Liisan siellä itseään odottamassa. Tällä oli jokin pieni asia, ja sen suoritettuaan hän aikoi lähteä, mutta Kristian pidätti häntä. Liisa näytti hämmästyneeltä, sillä Kristian oli nykyjään sangen usein osoittanut, ettei halunnut häntä tavata, eikä ollut puhunut hänen kanssaan muuta kuin vastenmielisesti ja vain asioista, joista oli ollut välttämätön puhua. Hän näki sitäpaitsi, että Kristian itsekin oli hämääntynyt ja sen näköinen, ettei tiennyt mitä nyt puhuisi. Liisa palasi kuitenkin takaisin ja nähdessään Kristianin avuttomuuden alkoi kertoa joutavanpäiväisiä pikkujuttuja.

Kristianista tuntui, että hänen nyt ehdottomasti olisi sanottava Liisalle se, mikä oli kohonnut kotiinlähtö-ajatuksen rinnalla hänen mieleensä. Hänen täytyi ajatella Liisan kasvoja katsellessaan hakaa, kävelyjä siellä toukokuussa, kun sade suhisi kelmeitten silmukimppujen ja harmaiden kiiltävien oksien lomitse maahan. Hän muisti, kuinka he kerran Liisan vieraillessa olivat juosseet haassa. Liisa oli mennyt piiloon, ja Kristian muisti nyt selvästi, miltä hän oli näyttänyt: pikkuruikkuiset kasvot pistivät esiin vaapukkapensaasta, hänen olkihattunsa nauhoineen oli lentänyt takaraivolle, ja kun hän yritti ulos pensaasta, oli hänen hameestaan ohut pitsi repeytynyt pensaan himmeä- ja sinikarvaiseen oksaan. Liisa oli silloin lähtenyt pieni terävä leuka hyvin pystyssä kotiin Kristianin jäädessä katselemaan hänen jälkeensä. Hameen repeämä oli roikkunut hyvin naurettavasti, ja siihen oli tullut viheriääkin.

Kristian huomasi mahdottomaksi puhua kuitenkaan siitä, mistä oli aikonut, hän hypelteli sormissaan kynäänsä, otti kirjan, aukoi sitä, sulki ja aukoi jälleen. Hän tunsi olevansa naurettava ja suuttui itseensä ja myöskin Liisaan. Hän nousi, katsahti ikkunaan, oli juuri auringon laskun aika, ilmassa oli hiukan usvaa, portit ja talot näyttivät ruskeilta ja punaisilta.

Kun hän ja Liisa astuivat kadulle, leimahtivat heidän molempien kasvonsa punaisiksi valosta. Jääpuikot roikkuivat tulipunaisina katon rajassa, ja lätäköt loistivat. Liisan kelmeä leuka oli aivan kirkkaan punainen ja hänen otsallensakin lankesi jostakin kellervänpunainen juova. Pienen puistikon puissa loisti paikoin kirkas jääkuori. Siellä he hetkeksi pysähtyivät, sinne eivät niin sattuneet auringon leveät, reklaamimaisen punaiset ja keltaiset juovat. Siellä oli hämärä usva pensaissa, suihkukaivon luona näytti ilma sinervältä. Etäämpää näkyi jokin savenharmaa katulyhty, kuului piipitystä ja veden solinaa, kadun varrella oli lumensulattimo käynnissä. Kun he kuljeksivat käytävää, pyrähti pensaan latvasta varpusparvi lentoon istahtaen Säätytalon pylväitten lehville.

Liisa oli jostakin syystä alakuloinen, huomasi Kristian, hänen silmänsä olivat harmaat ja kirkkaat kuin sulanut luminen vesi keväällä, ja hänen kasvonsa näyttivät värähtelevän, kun hän äkkiä ojensi Kristianille kätensä: hänen oli tavattava erästä tuttavaa tässä lähellä. Kristian häkeltyi ja pyysi saada saattaa hänet sinne. Liisa kulki nyt koko ajan kiivaasti, ja Kristianin oli mahdoton enää alkaa puhetta mistään.

3

Kristianin palaaminen kotiin, vaikka ei vielä ollut täyttä vuotta kulunut, ei herättänyt vastustusta. Omaisuuteensakin hän oli nyt saanut täydet oikeudet. Niin hän eräänä päivänä seisoi vaununsillalla. Oli enää muutama asemaväli kotiin, ja hän ajatteli: Outoa, että nyt lähenen kaikkea vanhaa taas. Minusta tuntuu, etten siihen enää osaa sopeutua. On kuin olisi pukeuduttava vaatteisiin, jotka eivät minulle enää sovi. Kuinkahan olenkin tullut näin kaikesta irtautuneeksi? Minkävuoksi kuitenkin lähdin kotiin? Tuosta keskustelusta se johtuu —, siitä lähtien aloin ajatella. Ajatus, että on olemassa lapsia, jotka kärsivät, ei lähde mielestäni. Enemmän ei mieltäni järkyttänyt edes »Ivana Julma surmaa poikansa». Vavahdus kävi hänen lävitseen, kun hän muisti surmaajan mielettömän tuskaiset silmät. — Ties miksi se eniten järkyttää, ajatteli hän, eniten kaikesta siitä välitän. Tuo maalaus palasi todellakin usein hänen mieleensä, siitä lähtien, kun hän sen Eremitagessa oli nähnyt. Hän muisteli sitä, ja aina se häntä samalla tapaa vavahdutti.

Hän alkoi ajatella erästä muotokuvaa, jossa ihon punerrus häntä erikoisesti viehätti, hän muisti siveltimen jättämät hienot jäljet poskilla ja otsassa ja ajatteli: Se minua erikoisesti aina viehättää öljymaalauksessa, että saattaa siveltimen jouhien jättämät juomut nähdä.

Rata kulki niin, että asuinrakennuksen ja tehtaan saattoi hyvin nähdä pari kilometriä ennen asemalle tuloa. Kun juna tuli sille kohdalle, Kristian seisoi yhä sillalla. Hänen katseensa ohitse kiiti matala, tummanharmaa katto, jäisten koivunoksien lomitse näkyvä, ja kuivaushuoneen savupiippu. Hän tuli omituisen jännittyneeksi, lähti vaunuun ja alkoi koota tavaroitansa, oli kuin jokin hänen sydämessään olisi alkanut ratketa. Hän tunsi itsensä hurjan riemukkaaksi: Hyvin olisin voinut sanoa, mitkä tiilet savupiipussa olivat mustuneita, missä oli halkeama. Tunnenhan heinänkin, joka kasvaa katoilla, jäässä on nyt ja kuulakasta, jokaisen heinän tunnen ja jokaista rakastan. Kuinka en tätä ennen ole huomannut! Kuinka en koko aikana tätä ajatellut, ja nyt on tämä kaikki kuitenkin kaikkein merkitsevintä ja tärkeintä. Muu ei minulle merkitsevää olekaan.

Seuraavana päivänä tarkastellessaan ympäristöään hän huomasi joukon seikkoja, jotka hän muisti, mutta joita hän ei ennen ollut tullut ajatelleeksi. Myymälän hyllyt olivat täynnä aukkoja, pahviset kenkälaatikot avoinna ja epäjärjestyksessä. Varastohuone taas oli tupaten täynnä. Kaikesta näkyi, ettei mitään siellä ollut liikuteltu pitkiin aikoihin. Kuivaushuoneessa olivat hiiret jyrsineet suuren joukon nahkoja pilalle. Kristian otti nahan toisensa jälkeen, levitti ja tunnusteli. Tuttu parkin ja nahkojen lemu, vanhat seinät, harmaat, kallellaan olevat vuotaröykkiöt, kaikki, mikä oli ollut hänen ympärillään lapsesta asti, tuntui hievahtamattoman hiljaa häntä katselevan. Ensi kertaa hän koski kädellänsä kaikkea. Hän istuutui eräälle vuotaläjälle, jossa oli parikymmentä kivikovaksi jähmettynyttä vuotaa. — Sika olen ollut, narrattava ja naurettava sika. Tuskin osaan velkakirjaa kirjoittaa. Mihinkään en ole perehtynyt. Kenties jo huomenna vieras täällä isännöi. Leipää olen häväissyt, ei minulla kohta olisikaan palasta ojentaa nälkäiselle. Kaiken näen nyt. Turhanaikainen ihminen: ensi kerran koski käteni leipään, jota olen hyväkseni käyttänyt. — Olisi suurin iloni, että saisin leipäpalan ojentaa nälkäiselle, mutta voiko näin sellaista tehdä! Siinähän ydin onkin, siinä syyllisyys, kohta olen heittänyt pois palan, joka piti nälkäiselle ojentaa. Suurin vastuu on minulla, synti on, suuri synti omaisuuden haaskaaminen, niin ettei se joudu kenenkään hyväksi, ei kenenkään käsiin, mädättäminen. Tämäpä onkin minun aatteeni, nyt muutan kaiken täällä, ja sitten runsain käsin jakelen nälkäisille, teen iloisiksi ja autan elämään, tätä juuri olen kaivannut. Silloin olen onnellinen. Mutta mitenkä ensiksi saan kaiken tämän parannetuksi? Senkin tiesin, että miehet työaikoina juopottelevat, pitäisi sekin saada korjatuksi. Kaikkia ei käy erottaminenkaan. Kukaan ei minua täällä lämpimästi tervetulleeksi toivota ja niinkuin läheistä, tuttua ihmistä. Kaikki odottavat romahdusta. Olisinpa edes koiran itselleni hankkinut, se hyppisi vastaan, tuntisi. Kun en koskaan ole kenestäkään välittänyt, ei kukaan ole koskaan minulta mitään pyytänytkään. Luulevatkohan kovasydämiseksi, etten heitä kuulisi enkä huolistaan välittäisi? Liian nuorenakin ovat luullakseni pitäneet, mutta erikoisesti pitävät varmaan ymmärtämättömänä.

Hän ryhtyi antamaan määräyksiä, erotti työnjohtajan juopottelun vuoksi ja koska tileissäkin oli sekavuuksia. Hän tunsi itsensä hämilliseksi kaikkien nyt tarkatessa. Rotevat, punakat, harmaasilmäiset miehet katselivat häntä epäluuloisesti. Hän tunsi äänensä ja koko olemuksensa kovin heiveröksi, hän seisoi pidellen toista kättään pöydän kulmalla, niska jäykäksi vedettynä, ja puhui harvaan ja matalalla äänellä. Erikoisesti hän ajatteli: täytyy puhua harvaan ja matalalla äänellä, siten he ymmärtävät, että olen kaiken punninnut. Hän katsoi miehestä toiseen ja tunsi tuskallisesti joutuvansa hämilleen siitä, että jotkut painoivat katseensa alas: itsestäni tämä kaikki on riippunut, en mikään paljastelija liene heidän silmissään. Kummallista, että eniten aina sitä häpeän, että joku edessäni häpeää, hän ajatteli puhuessaan. Kuinka he kaikki seisovatkaan, vanhat miehetkin ovat lapsen näköisiä, kuuntelevat luottavasti. Hän jatkoi puhettansa ja lupasi kuukauden kuluttua palkanylennyksen kaikille, ja ne, jotka hän työaikana tapaisi juovuksissa, joutuisivat erotetuiksi. Joukossa tuntui pientä liikehtimistä. — Sepä onkin ensimmäinen tehtäväni, juopottelu työaikana täytyy lopettaa, siinä suhteessa täytyy olla ankara, ovat siihen tottuneet, mutta saavat lopettaa, ajatteli Kristian puhuessaan edelleen.

Poistuessaan hän tunsi itsensä epävarmaksi. Vaitelias joukko häntä tuskastutti. — Läheisiksi eivät välimme voi tulla, sen näin. Jo sekin, että kasvoni ovat kapeat, kuopalla, heitä vieroittaa. Mitään vihamielistä he eivät tunne minua kohtaan, mutta ovat lähelläni epävarmoja, ja tunnen itsekin, että olen kovin etäällä heistä. Mikä siihen lie syynä? He ovat punaverisiä, voimakkaita, pullistuvat, suuret lihakset käsivarsissa, juopottelevat, minun on kuin luu sinertävä otsakin, kädet ja leukakin miltei kuultavat. Minulla on tunne monesti, etteivät he pidä minua miehenäkään.

Laskeutuessaan portaita varastohuoneeseen hän tunsi ihmeellistä mielihyvää siitä, että huoneet, kuivat huoneet, joissa oli vaalea, maalaamaton puulattia, hänen astellessaan risahtelivat hänen ympärillään, ja siitä, että muisti, kuinka monessa niistä oli vino, irvistelevä lattia. Portaita astuessaan hän koetti, muistaisiko, millä kohtaa askelmiin kiinnitetyt rautakaistat olivat poikki; kerran hän muisti oikein, ja se ihastutti häntä kovin.

Varastohuoneessa oli homeisia ja kivikovia kengänkippuroita vedetty esiin suunnaton joukko, monet aivan vanhanmuotisia. Kristian määräsi pidettäväksi alennusmyynnin; aivan mahdottomat oli vietävä suutarille, niistä voitaisiin ratkoa lasten kenkätarvikkeita. Tätä puhuessaan nuorelle miehelle, joka varastoa järjesti, hän katseli muuatta hyllyn takaa esiin vedettyä paria. Ne olivat harmaat kangaskengät, niissä oli pitkä jono kiiltäviä nappeja ja korkeat kannat, kärjissä paksulti valkeaa hometta. Hän näki tarkasti, minkälaiset, minkänäköiset kengät olivat. Napit olivat tomuiset, mutta joistakin oli tomu pyyhkiytynyt pois ja ne kiilsivät kirkkaina, pitkät varret olivat rypistyneet ja kangas paikoin harvaa, niin että sisusteen yli kävi vain pari lankaa, nekin harvoja ja katkeilleita.

Konttorihuoneessa seisahtui hän ikkunan eteen. Myymälän edessä seisoi pitkä jono maalaisten hevosia; ne liikuttelivat korviaan, hän näki niiden pyöreät lautaset ja vaaleat, riippuvat harjat. Taivaalla näkyi jokunen sinivalkea hattara. Jostakin syystä tuli hänen ajatuksiinsa ruusupensas, häämöittävä, hämärässä ilmassa häälyvät, punertavat kukat. Hän oli näkevinään kosteat kuvut ihanan, hämärän taivaan alla ja tunsi haaveestansa iloa. Haassa vehmaan heinän keskellä oli jossakin sellainen pensas, sen yllä riippuivat isot, pyöreät lepän lehdet, kiiltävät ja tahmeat, niiden lomissa oli joitakin pieniä, mustia käpykimppuja. Hän muisti siellä lukeneensa Strindbergiä. Hän oli maannut vatsallaan maassa, ja joka kerta, kun hän oli kohottanut katseensa ja nähnyt pensaan, valoisan ilman, lehdet ja ruohon, oli hänen tullut hyvä olla ja se kaikki oli ikäänkuin yllättänyt hänet: että sellaista kuitenkin oli olemassa.

Illalla huoneessaan hän ajatteli vilahdukselta Liisaa ja mitä tämä mahtaisi ajatella hänen aatteestaan. — Ensin panen kaiken kuntoon, sitten ruokin nälkäisiä, lapsista varsinkin huolehdin. Pienet kädet, ranteesta jäykästi taaksepäin taipuneina, pyöreät sormet haroittavina ojentavat ne kätensä, minä annan niille leipää, hän ajatteli riemastuneena.