Part 1
language: Finnish
HYVÄNTEKIJÄ
Kertomus kauneuden palvojasta
Kirj.
HELVI HÄMÄLÄINEN
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930
1.
— Tuota en saa enää katsella, tuota kuuta näin. On kummallista, etten ennemmin ole huomannut kelmeätä, vaalealäikkäistä kuuta. On kuin ei sitä mistään voisi nähdä juuri tuollaisena, vaan ainoastaan tästä paikasta, juuri tämän ikkunan luota, kun tuo verho riippuu noin, kun näin nojaan tähän pöytään. Voihan sen nähdä ulkonakin, valkoiset, pirstautuneet pilvet voi nähdä myöskin ulkona. Mutta minusta on tärkeätä, että juuri näin sen näen, että on nämä samat seinäpaperit, saman huoneen ilma, kello — hupsua, että kellokin ja tuolit — tässä ympärillä, lähelläni.
Nuori mies seisoi tukien kättään pöydän kulmaan. Pöydällä oli kirjoja, sinistä paperia ja kyniä, kaikki järjestyksessä, moitteettomassa ja turhassa järjestyksessä niinkuin ei mitään olisi liikutettu pitkiin aikoihin. Kuitenkin huone oli nuoren miehen asuinhuone; hän pukeutui siellä kiireisesti, hän käytti sitä lueskeluun ja seurusteluun.
Hän oli vaaleaihoinen, ruskeatukkainen, vähäpätöiseltä näyttävä henkilö, kasvot kalpeat, luomissa ja ohimoilla runsaasti ristikkäisiä suonia, koko olemuksessa heiveröisyyttä, heikkoutta, kenties vivahdus hupsumaisuuttakin.
— Ovat saaneet päähänsä, mistä sen ovatkaan saaneet, että on syksyllä lähdettävä. Mistä sellainen ajatus näin äkkiä tulla pöllähti! Kahdeksi vuodeksi. Ja vaikka palaankin takaisin ja sen koko ajan tiedän, ovat nuo kaksi vuotta minulle piinaa. — Hän oli lähdössä H:gin kaupunkiin holhoojansa määräyksestä mahdollisesti tämän liikkeessä olemaan ja työskentelemään parisen vuotta osittain liike-elämään tutustuakseen, osittain myöskin ryhtyäkseen jatkamaan lukujaan, jotka aikoja olivat olleet pysähdyksissä, jonkin turhanpäiväisen seikan vuoksi, tai kenties aivan ilman syytäkin.
— Joka kerta täältä poissa ollessani — sen olen huomannut — muistan tätä täällä, ja sydämeeni koskee, kun näitä lempeitä puita ja ruohikoita, jokaista kivennuppulata myymälän edessä ajattelen.
Nuori mies muisti ahdistuksen tunteen, joka hänellä aina oli ollut kaupungissa: hän kutistui kokoon, talot, suuret, sileät kivineliöt, reklaamit, kiire, katulamput, keinuvat lasilamput, talojen numerot puristivat hänet kokoon. Hän oli ahdistunut, ei tuntenut itseään iloiseksi eikä voimakkaaksi, ennenkuin jälleen oli täällä, missä ei kukaan saanut mitään muuttaa, missä tuo amme seisoi tuossa paikallaan niin kauan kuin hän tahtoi, missä hän tiesi, että pihlajan voi korkeintaan kaataa myrsky, mutta että se muuten varmasti seisoi portilla tuttuna, sellaisena kuin oli, aina. Viihdyttävää oli, että se seisoi sellaisena aina.
Hän lähti ulos. Tämäkin kostea, vaalea ilma, parkin väkevä, kuiva haju maassa oli hänelle tuttu. — Niin, tuo vaahteran musta runko, heiveröiset, viheriät kukat, jotka nyt näyttivät vaaleansinisiltä, kaste havisevissa puissa vanhan, ihanan kuun alla, kaikki oli läheistä ja vain ikäänkuin täällä mahdollista, ajatteli hän.
Aidan, jonka jäkälä hohti tummansinisenä, lepikön ja kankaan, harmaan kankaan, kosken, jonka vesi heikosti sinersi, jonka vaahto oli sinervän valkeaa, kaiken hän näki nyt läheiseksi ja kalliiksi aivan toisella tavalla kuin ennen. Hän ajatteli lepikköä, puiden tummansinisiä ja vaaleita latvoja, heikosti kosteaa ilmaa, johon pistivät pienilehtiset oksat, taivaan hämärää, lempeästi kelmeää kupua päänsä päällä.
— Kuinka, kuinka — vaihdettava suloinen, vienosti kalpea taivas, puhtaat lehdet, kaikki tämä, mikä on minulle kuin veli, veljen käsivarsi, tutut silmät, vaihdettava likaisen, alhaisen ihmisen seuraan? Kuinka olenkaan kaikesta suoriutuva?
Hän tunsi tulevansa tuskaiseksi. Hän liioitteli reklaamien, jotka hän ajatuksissaan näki hermostuttavan, myrkyllisen värisinä, lamppujen ja kivineliöiden itselleen tuottamaa tuhoa. Hän näki kadottavansa linnut, pörröisinä sulkiinsa kyyristyvät, oksat ja lehdet, joiden kärjet olivat harmaita ja vaaleita, maan, niljakaisen ja tumman, pienet, tutut seikat, jotka hän oli nähnyt monta kertaa, huomannut riemukkaasti, löytänyt. »Armas sinerrys», kalpea taivas, nuoret, vielä kelmeät silmut, joista lehdet jo pistivät epätasaisina esiin, saivat hänet tuntemaan vihlaisevaa alakuloisuutta ja tuskaa, haaveellista, liehuvaa tuskaa, surumielisyyttä, jolla oli väri: vaaleansininen, kelmeä.
Kun hän aamulla heräsi, hän huomasi pukeutuessaan myymälän edessä seisovan hevosen, jolla oli siro, pieni varsa kintereillä — varsalla oli harmaa heinänvärinen harja, jossa oli viheriä vivahdus. Hän oli aina tuntenut eläimiä kohtaan hyvin tunteellista mielenkiintoa. Niinpä hän nytkin nousi heti tuoliltansa ja kiireestänsä huolimatta — oli ennätettävä aamupäivä-junalle — meni ulos. Varsa katsoi häneen isoin, kankein silmin, se liikkui ketterästi, vilkkaasti ja häälyvästi epätasaisella kiveyksellä. Erikoisesti hän rakasti kotieläimiä, koska niiden muodot olivat niin tutut ja yksinkertaiset — nyt tuli hän ajatelleeksi niitäkin. — Nämä hyvät, rauhalliset eläimet, tiet, joiden varsilla kasvaa runsaasti ruohoa ja marjapehkoja, tämä lauhkea, kotoinen ilma on tuleva minulle vieraaksi, ja minkä vuoksi: turhien, kenties ei edes hyväksyttävienkään seikkojen vuoksi. Onko mitään, joka oikeastaan olisi tärkeätä? Ei, arvokasta on vain pilven ihana kelmeys, lehdet, kulunut ruoho. Mutta minun on mentävä laskuja tarkastamaan, minun on joka päivä niitä ajateltava. Onko sitten arvokasta laskujen tarkastaminen? Ilma voi olla sinertävä, kosteus siinä sinertää, mutta nämä vain tarkastelevat laskuja.
2.
— Raskasta on varsinkin tuo harmaus. Se minua ahdistaa, pikkuseikathan ne ahdistavatkin. Harmaa rappaus, tuntuu kuin en sitä kestäisi. Kaikki on täällä alusta alkaen minulle vastenmielistä. — Setäänsä kohtaan nuori mies tunsi vastenmielisyyttä etupäässä hänen kitsastelunsa vuoksi, myöskin sen vuoksi, että tämä ilmeisesti jostakin syystä piti häntä omituisena, epäilyttävänä ja kenties paheksuttavanakin henkilönä. Setä oli leskimies. Perheeseen kuului, paitsi lapsia, lisäksi 18—19-vuotias naissukulainen puolittain palvelijattaren, puolittain kotiopettajan asemassa. Hänet Kristian tunsikin, kolmisen vuotta sitten hän oli ollut perheen mukana lapsentyttönä, kun nämä eräänä kesänä olivat vierailleet tehtaalla. Eräänä iltana hän ja Kristian olivat kuljeskelleet haassa. Nyt Kristian muisti tarkkaan erään puun, jota he olivat katselleet silloin, sen runkoon oli joku iskenyt kirveellä, ja se oli hiukan vino koko puu. Tytöllä oli silloin ollut hiuksissa vaaleanpunainen silkkirusetti ja puku, joka liehui ja jossa oli nauhoja ja liistakkeita. Hän oli vähä väliä kääntänyt kasvonsa Kristianiin ja nauranut, ja Kristian oli aina ottanut heinänkorren maasta, purrut päätä hampaissaan ja taas heittänyt menemään. Nyt oli Liisa tiukassa, harmaassa puvussa, hänen tukkansa ei ollut leikattu, vaan kireästi ylös kammattu, ja miltei ensimmäiseksi Kristian oli pannut merkille, että hän oli arka, puhumaton ja jäykkäliikkeinen. Hänen kasvonsakin olivat ilmeettömät ja ikävännäköiset, harmaat. Pojat, 8—5-vuotiaat, joita hän hoiteli, näyttivät häneen kiintyneiltä. Itseänsä tunsi Kristian hänen nyt pitävän tyhmänpuoleisena, kömpelönä ja ikävänä nuorena miehenä, joka ei ollut missään suhteessa muuta kuin aivan tavallinen ihminen. Tämän Kristian pani mieleensä erikoisesti, että häntä pidettiin aivan tavallisena ihmisenä, ja hän päätti mahdollisimman pian tehdä selväksi ainakin Liisalle, ettei hän ollut aivan tavallinen eikä likimainkaan tavallinen ihminen. Näin hän päätti tehdä osaksi turhamaisuudesta, mutta osaksi myöskin siitä syystä, että tunsi, ettei Liisa itse suinkaan ollut aivan tavallinen ihminen, lastenhoitajatar vain.
Näitä ajatellessaan Kristian huomasi Liisan tulleen huoneeseen; tämä etsiskeli käsityötänsä, löysi sen ja istuutui nojatuoliin. Kristian oli hänen kanssaan jo pari kertaa näin iltapäivisin joutunut olemaan kahden, keskustelu oli liikkunut enimmäkseen jokapäiväisissä asioissa, milloin he eivät olleet kokonaan olleet ääneti. Pöydällä oli sattumalta jokin reklaamipiirustus, Kristian oli sitä katsellut, ja nyt häntä ihastutti ajatus, että siitä saisi keskustelunaiheen, läheisen ja sellaisen, että siitä kyllä näkyisi, ajattelivatko he mitään erikoista itseksensä. Hänkin istuutui, otti paperin ja alkoi sitä tarkastella. Piirustus oli hänestä kömpelö, ja jollei kömpelö, niin naiivi. Se oli jokin villakaupan reklaami, jossa kuvattiin laitumella kulkevia lampaita, kaulassa ruusuköynnös, jonka ruusuissa oli liikkeen nimi. Häntä ärsytti, ettei keksinyt parempaa lähtökohtaa keskustelulle kuin piirustuksessa ilmenevästä mauttomuudesta huomauttamisen. Liisa kohotti hiukan harmaita kasvojansa ja sanoi tasaisin äänin, etteihän toki ollut kysymyskään taiteesta. Hetkisen vaiti istuttuaan Kristian huudahti: Taidetta, siinäpä juuri, juuri tähänhän tahdoin päästäkin. Ei siis taidetta reklaameihin, siinäpä olemme samaa mieltä, vaan jonkinlaista henkevää, älykästä asiallisuutta. — Kristian tunsi itsensä säihkyvän iloiseksi jatkaessaan: Elävien kukkien, luonnon kukkien muoto on aina runollinen. Sepä useimmiten reklaameissa on tyhmää, erikoisen tympäisevää ja tyhmää; niissä on käytettävä neliöitä, suoria viivoja, geometrisia kuvioita. Käyrät, epäsäännölliset viivat ovat aina haaveellisia, kuuluvat eläviin muotoihin. Kukkia ei laisinkaan ole käytettävä sellaisinaan. Ruusu — hän innostui äkkiä tavattomasti —, sanotaanpa, että panen ruusun, hauraan, sinertävän — tuli tyhmyys, suuri, suuri narrimaisuus. Ei pidä yleensä olla pintoja, vaan viivoja, hauraita viivoja... Ruusu, punainen, nehkeä, lehdissä vielä sädehtivä vesi kadottaa kokonaan ihanuutensa, eikö teistäkin, jotakin niin outoa, taivaallista, runollista on elävässä kukassa, että helpompi on laatia ihmisestä hyvä muotokuva kuin kuvata hyvin vain yksi ruusu. Pikkuinen siro ruusu pensaikosta, kukka, jonka terässä on sormenpään laajuinen hedekimppu. Mestariteos. — Mestariteos, miten iljettävästi sanoinkaan, hän ajatteli samassa. — Koristetaiteilijoillemme ei tuo lainkaan liene uutta, silti ajatuksenne minusta on mielenkiintoinen, mutta hapero, kovin hapero... Kukkiin nähden olen kanssanne samaa mieltä.
Liisa puhui koko ajan rauhallisesti, hän tunsi halua näyttää ymmärtäneensä, koska tunsi, että nuorukainen oli tämän sanonut innokkaassa halussa päästä näyttämään ajatuksiansa ja että hänellä nähtävästi ei siihen usein ollut ollut tilaisuutta. Senkin huomasi Liisa, että hän pian tätä häpeäisi.
Keskustelu päättyi pojan tullessa huoneeseen: Liisan oli kuulusteltava häneltä läksyjä. Yksin jäätyänsä alkoi Kristian todellakin ajatella ensin vain heikosti, sitten yhä selvemmin, että hän nyt ehdottomasti oli Liisan silmissä naurettava. Hän muisti innostuksensa, muisti kuinka heti oli ollut innokas tuomaan esiin ajatuksensa. Hän päätteli, että oli itsensä auttamattomasti Liisan silmissä häväissyt.
— Miksi, miksi meninkään sillä tavalla ajatuksiani tunkemaan! Nyt hän minua ehdottomasti halveksii, pitää omituisenakin kenties. Varmasti halveksii. Ehkä nauraa talonväelle, että minä näin syöksyin innostuksissani heti kaikki hänelle selvittämään, ajattelee kenties, että olen tätä kauan pohtinut ja nyt riensin näyttämään: näin merkillisiä ajattelen. Vaikka kaikki oli typerää lorua, enkä laisinkaan mitään ajatellut. Heti kuumiltaan riensin kertomaan, hän ajattelee.
Nuorukainen lähti omaan huoneeseensa. Sali, jossa keskustelu oli tapahtunut, oli ikävännäköinen, sen matalat, topatut huonekalut ja rikkonainen kierrekaihdin tekivät hänet kumman ärtyisäksi. Hänen pöydällänsä oli joitakin laskuja ja tilikirja. Hän seisahtui pöydän luo ja ryhtyi tarkastamaan erästä laskua, joka oli nipusta erillään. Hän ei suinkaan numeroita katsellut, eikä edes siihen kiinnittänyt huomiota, mistä lasku oli kirjoitettu, hän näki vain selvästi, minkälainen se oli, ikäänkuin tunsi pienet seikat itsessänsä: se oli kiertynyt yhdestä kulmasta hiukan ylöspäin, paperi oli nöhtäistä, siinä näkyivät taitokset, reikä, josta se oli ollut ripustettuna naulaan. Hän näki ajatuksissaan naulankin, siniharmaan, teräväsärmäisen, litistyneen kannan, osan seinää naulan ympärillä, ja tunsi siitä nautintoa, tunsi seinää, tummanharmaata puuta, naulaa, laskua rakastavansa, tunsi ne itsellensä läheisiksi.
Hän huomasi välinpitämättömästi ajattelevansa kotia, hän odotti, että täällä tapahtuisi jokin aivan odottamaton, ihmeellinen asia, minkälainen, sitä hän ei tarkemmin selittänyt. Hän odotti, että hänen elämänsä saisi käänteen.
Tämä oli hänelle ominaista, että hän edeltäkäsin piti monia asioita hyvin merkittävinä ja esimerkiksi kotoa lähtöä murehti, mutta sitten asian tapahtuessa, lähtiessään, ei mitään erikoista tuntenutkaan, vaan saattoi olla aivan välinpitämätön.
* * * * *
Liisaa hän ei nähnyt sitten seuraavana päivänä lainkaan, tämä oli lasten kanssa jossakin sukulaisissa. Kristian huomasi pidettävän hyvin vähän tarpeellisena hänen sekaantumistaan asioihin, eikä hän paljon niistä välittänytkään. Hän alkoi senvuoksi innokkaasti lukea tutkintoansa varten. Koti-ikävä ei häntä vaivannut, hän ei tuntenut myöskään mieltymystä oloihin, joissa eli, sivumennen hän ajatteli ulkomaanmatkaa, mutta piti sitäkin samantekevänä. Häntä kiusasi omituinen tarmokkuus ja epätietoisuus siitä, mihinkä tarmonsa panisi. Liisaa hän ei paljon tavannut; ei häntä myöskään enää vaivannut, että oli liian innokkaasti antautunut keskusteluun; hän piti koko silloista häpeäntuntoansa naurettavana.
Eräänä aamuna hän lähti muutamien lukutoveriensa kanssa retkelle pieneen, kaupungin ulkopuolella olevaan ravintolaan. Hän ei ketään näistä tovereistansa ollut lähestynyt, ei ollut tullut tarkanneeksi, eikä ketään pitänyt millään tavoin merkittävänä. Eräs heistä oli hänelle vastenmielinenkin, tällä oli pienet, vetiset silmät, suuri, ohut suu ja vaalea iho. Matkan varrella he puhuivat minkä mitäkin, Kristian tunsi itsensä koko ajan omituisen tyytymättömäksi itseensä. Kaikilla toisilla oli jokin varmuuden tunto, he olivat itsetietoisia, kunnioittivat itseänsä aivan rauhallisesti, he suhtautuivat tyynellä, hiukan pilkallisella ylemmyydellä kaikkeen, he eivät soveltaneet tätä ylemmyyttänsä häneen, mutta hän tunsi sen olemassaolosta raivoa. Hänen teki mielensä matkan varrella erota joukosta. Hän ajatteli: Tunnen kyllä, älkää luulko, etten tuntisi, ylemmyyttä, mutta en teidän kaltaistanne. Siinäpä vika onkin: minä olen aikaisesti kateellinen teille siitä, että olette kyenneet uurastamaan, sillä juuri tuon, herkeämättömän uurastuksen seurauksena on itsetyytyväisyytenne. Siitä se seuraa, että kokoaa ajatuksensa yhteen päämäärään, yhtä ymmärtääkseen, vuoden, parin ajan herkeämättä sitä ajattelee. Minä olen kaikkialle hajaantunut, en ole mihinkään koonnut ajatuksiani. Mutta mihinkä kokoaisin ajatukseni, kun ei minulla mitään ole, mistä erikoisesti välittäisin, kun ei minua mikään siihen kannusta? Haihattelija olen ja toivoton ihminen. — Masennuksissansa hän olisi halunnut lähteä kulkemaan eri tietä. Hän tunsi ääretöntä alakuloisuutta lumettoman, jäätyneen maankin vuoksi. Koko retken ajan tunsi hän yhä kiihtyvää surumielisyyttä, tunsi olevansa kaikkein vähäpätöisin ja tunsi muiden itseänsä oudostelevan.
Kotiin tullessaan hän tapasi Liisan eteisessä, halusi nyt erikoisesti näyttää tälle ystävällisyyttänsä, ryhtyi keskusteluihin ja tunsi tämän itsellensä läheiseksi. Eteisen iso tuoli, jolle hän asetti jalkansa, keveän harmaa ilma, jonka lävitse näkyivät vaalistuneen näköiset seinäpaperit ohuine kultajuovineen, olivat hänestä miellyttävällä, salaperäisellä tavalla saaneet itseensä vivahduksen Liisan olemuksesta, siitä, että hän liikkui niiden vaiheilla kyynärpään kohdalta hiukan ylöskoukistunein käsivarsin, pää hiukan eteenpäin kumartuneena, hymy huulillansa.
Illalla he jäivät istumaan kahden arkihuoneeseen. Liisalla oli jälleen ompeluksensa, Kristian katseli, kuinka hän kuljetti neulaa neljä sormea rinnakkain sen päällä, peukalo puristi sitä sirosti muita vasten altapäin. Kosteanpunaisten, pehmeitten sormenpäitten rutistuksessa harmaa neula, jossa kiilsi pitkä, kapea valojuova hän istui väliin työtänsä katsellen. Kristian yritti aloittaa keskustelua, mutta hän sai vain välinpitämättömiä vastauksia ja vaipui ajatuksiinsa. Jostakin syystä näki hän ajatuksissansa kukanlehden, sitten hän tuli ajatelleeksi näkinkenkää, valkoista, sileää, kiertynyttä, kierros oli suloisen punainen hohteesta. Hän ajatteli, että olisi mieluista tunnustella sormenpäillään sen viileyttä, alkoi sitten ajatella merta ja vaipui nojatuolissa puolihorrokseen, hänen ajatuksissaan sekaantuivat viehkeän punainen näkinkenkä ja suuret, siniviheriät aallot, jotka kuutamosta kelmeinä vyöryivät rantaan. Hän oli näkevinään näkinkengän aallon harjalla pistävän esiin ruusunpunaista pikkujalkaa muistuttavana. Säpsähtäessään hereille hän huomasi Liisan jo poistuneen huoneesta ja kompuroi hiukan nolostuneena omaan huoneeseensa.
Useina iltoina joutuivat he näin istumaan kahden. Kristian tunsi jollakin tavoin Liisan läheisyydessä eheytyvänsä. He kirjoittivat joskus yhdessä — kerran lehteen. Eräänä iltana Kristian oli kirjoittanut novellia tähän tyyliin: Aurinko nousee, punaisia ja kirkkaita juovia leviää rosoiseen, harmaaseen pilveen. Häntä ihmetyttää pilven kirkas puna, ohuemmassa taivaan rannalla olevassa kaistaleessa on se vaaleaa ja läpikuultavaa...
Hän keskeytti ja ajatteli: suurta roskaa tämä. Ihmettelen, että näin kirjoitan luonnonkuvauksia. Tyhmyyttä. Minä olen tämän keksinyt, erittäin tyhmästi keksinyt, mutta koko ajan, kun ajattelen tätä pilveä, näen samalla ikäänkuin rikkaläjällä heiniä, hiukan kuivia, niissä on valkeanharmaat, kuivat, litistyneet kukat, ja ne näyttävät kirjavilta, vaikka ovat valkeanharmaita. Ne häälyvät tuossa edessäni, taikka oikeastaan eivät hääly, ne ovat siihen liian mitättömiä, ne vilahtelevat silmissäni.
Tämän jälkeen hän ei enää kirjoitellut, pitipä sitäkin, että Liisa kirjoitti, vastenmielisenä. Liisa oli aina vähäpuheinen, kuunteli häntä aina yhtä vakavana, mutta oli jokin erikoinen lumo hänen tavassaan kuunnella kädet helmassa, silmäkulmat hiukan sipristettyinä ja pää kallellaan. Kristian ei tosin paljon ajatellut häntä halutessaan hänen lähellään olla, ainakaan aluksi hän ei häntä ajatellut. He tekivät usein kävelyretkiä yhdessä kaupungin laidoille, mutta eivät näillä matkoillaan paljon puhuneet. Kun he näin taas kulkivat kerran, alkoi sataa lunta, tuuli kylmästi, ja Kristian huomasi, että Liisan kädet olivat kovin kohmettuneet. Hän pysähtyi, otti ne ja alkoi niihin lämmittääkseen puhallella. Liisa katsoi häneen koko ajan kuin mitään käsittämättä, itkuun purskahtamaisillaan ja pelokkaan näköisenä, veti viimein kätensä pois ja alkoi kulkea edellä. Kristian ajatteli häntä sitten koko matkan, hän tunsi itsensä noloksi ja kiukustuneeksi. Liisa oli hänestä ensin näyttänyt värittömältä ja harmaalta kuin jokin vaatekappale, nyt hän ajatteli, että oli kummallista, kuinka hänen silmissään äkkiä ikäänkuin syntyivät Liisan kasvot: suu, puhtaat, vaaleat huulet molemmin puolin somia, kiiltäviä hampaita, silmät, joissa oli hyvin ohuet ripset, nauraessa — huomasi hän — silmät ensin kostuivat, sitten hitaasti tummenivat, ja niissä alkoi näkyä pientä hehkua, niin kävi aina, oli hän huomannut: ensin kostuivat, sitten tummenivat ja alkoivat hehkua. Liisa oli hänestä kuin jokin muotokuva, eräänä päivänä huomasi hän otsassa juonteen, poskessa joitakin syvänteitä ja kohoamia. Hänellä oli viikottain tapana yhtenä iltana käydä galleriassa. Joskus hänestä tuntui, että oli tapahtuva niin, että hän joutuisi seisoessaan Liisan lähellä kokemaan jotakin odottamatonta, hyvin ihmeellistä ja raikasta, jotakin sensuuntaista hämmästyttävää ja riemukasta, kuin jos hän kasvojensa vielä ollessa likellä öljymaalausta olisi äkkiä tuntenut veren, kirkkaan, raikkaan suihkuavan läpi punertavan ihon, kasvojen muuttuvan lihassäikeiksi kuultaviksi, kauniiksi, mutta lihaksi kuitenkin, silmien katsovan itseensä. Hän odotti tätä ihmettä ja uskoi aina seuraavana aamuna Liisan tavatessaan sen kokevansa, mutta aina, kun hän katsoi Liisaan, olivat tämän kasvot samat, sieraimet pyöreät, hiukan kelmeät, tukka tiukasti kammattu, hän sanoi hänelle samat sanat samalla äänellä, ja joskus jäi Kristian seisomaan likelle häntä, mutta ihmettä ei tapahtunut.
Eräänä aamuna hän huomasi, että Liisan silmät olivat aivan vienon siniset, ihmeellisen, hennon siniset, hän joutui siitä aivan järkytetyksi, lähti ulos, kuljeskeli sinne tänne ja toisteli itsekseen: kädet, tukka, sierainten kelmeys, kaikki oli ennallaan, mutta kuinka olivatkaan hänen silmänsä autereiset, hohtavan siniset! Oli kuin olisi sinistä ilmaa katsellut tai esirippua. Kuinka, hänen kätensähän olivat pöydällä, eilen leikkasi sormeensa, tänään siinä oli tukko, kädet olivat pöydällä, eilen ojensi kupin niinkuin tavallisesti, ja siinä äkkiä huomasin että hänen silmänsä olivat ihmeellisen, vienon siniset.
Hän riensi kotiin ajatellen, olisivatko silmät vieläkin samat, siniset. Eteisessä olikin Liisa polvillansa, kyyristyneenä, mattoa naulaamassa. Kun Kristian häntä katseli, käänsi hän päätänsä ja katsahti ylös. — Samat olivat hennon siniset ajatteli Kristian riemukkaasti. Nyt teki hänen äkisti kovin mieli ottaa Liisan kädet, ottaa ne ranteista, pusertaa hiukkasen sormia, kun olivat niin hennot, kelmeät, yhtä kelmeät kuin sieraimetkin, ajatteli hän. Liisa katsoi häneen ja naurahti. Hänen kasvoillansa oli jokin heikko hauras piirre, uusi piirre, joka sai juonteet suun ympärillä näyttämään pehmoisilta, nenä ja suu värisi. Kristianista tuntui kuin olisi hän noukkinut jok’ainoan noista seikoista kämmenpohjaansa. Huoneessaan hän yritti tarkastaa tehtaan tilikirjoja. Iltapäivällä hän näki kurkistaessaan ruokasaliin Liisan istuvan siellä, pienin pojista oli pannut punaiset, pyöreät kasvonsa tämän syliin, pikku leuka oli hiukan koholla, niin että näkyi sen alla oleva valkea, hiukan nehkeä iho. Kristian oli hyvin mieltynyt poikiin, mutta tunsi itsensä heidänkin suhteensa hiukan hölmömäiseksi ja araksi. Niinpä hän nyt varovasti painoi oven kiinni ja meni takaisin omaan huoneeseensa. Mutta koko illan hän sitten näki ajatuksissaan Liisan kasvot punervien, lihavien lapsenkasvojen yllä. Illemmällä hän tapasi Liisan yksin. Ilma ulkona oli vaaleanharmaa ja kuultava, taivasta vasten näkyi jokin savupiippu, jota ympäröi ruostunut rautapelti, ikkunalla oli jokin raikas, pitkälehtinen kukka. Pöydällä, jonka ääreen Kristian istuutui, oli maljakossa kieloja, pyöreät, kelmeät terät töröttivät jäykkinä, Kristian repäisi palan lehdestä, pusersi sen sormenpäissään pieneksi, antoi hikeentyneitten palasten putoilla kämmenestään pöydälle ja noukki ne siitä taas takaisin. Näin he istuivat parisen tuntia. Liisa oli Kristianista edelleenkin jonkin hauraan kauneuden ympäröimä. Heikko punainen juova leuassa, hänen kätensä, kun hän sen ojensi, kaikki oli Kristianista tänään ihmeellisen läheistä. Mitään erikoista ei hän tullut Liisalle sanoneeksi, kun setä jo tuli huoneeseen ja ilmoitti, että Liisan oli poikien kanssa käytävä kaupungissa asuvan tädin luona vielä sinä iltana. Kristian kiirehti ulos huoneesta omituisesti kyllästyneenä. Nyt hän äkkiä tunsi miltei vastenmielisyyttä Liisaa kohtaan ja ajatteli, mitenkä voisi tätä karttaa. Koko ajan hän silti tunsi samalla, että Liisan pään asento, kumartunut selkä, hohtavat silmät, nenän kuultavan valkea varsi sekä leuka olivat aivan erikoista, haaveellista, haurasta ja niin kaunista ja merkillistä, että mitään senkaltaista ei voinut missään muualla koko maapallolla olla. Itsekään ymmärtämättä miksi, hän tunsi miltei vihaa ajatellessaan Liisan läheisyydessä niin paljon olleensa ja hänelle itseänsä paljastaneensa. Hän päätti vältellä Liisaa ja harmitteli, ettei voinut oikeastaan muuttaa pois setänsä luota, kun ei vielä joittenkin epäselvyyksien vuoksi ollut saanut omaisuuttaan haltuunsa ja oli aina vähissä rahoissa.