Part 10
Maria ja Kristian seisoivat pihlajan alla. Tuuli ja pyöreät, valkoiset kukkapallot ja kahisevat lehdet taipuivat ja kiertyivät kuin lakaistuina aina heidän päittensä yli puuskan tullessa. Jokunen kuiva, kiiltävä heinä oli erikseen aivan punertavana auringosta heidän jaloissaan. Kristian katseli Mariaa, jonka hehkuvat, haaveelliset silmät olivat luodut niitylle. He olivat olleet vuoden naimisissa. Väliin, niinkuin esimerkiksi tällä hetkellä, tunsi hän Mariaa pohjattomasti rakastavansa. Kun hän äkkiä nyt loi häneen mustat silmänsä, jotka näyttivät tummansinertäviltä ja kirkkailta, saattoi hän joutua kuin houreen valtaan, suudella hänen jalkojansa ja pieniä kirkkaita hampaitaan, nimitellä häntä tuhansilla lempinimillä. Väliinhän taas saattoi tuntea häntä kohtaan kylmyyttä, miltei vastenmielisyyttäkin. Avioliittonsa alkuaikoina hän oli ollut sangen onneton. Hän oli usein tuntenut halua sanoutua irti kaikesta, kaikista jokapäiväisistä toimista, kaikesta mitä omisti, kaikista ihmisistä, joilla oli häneen oikeuksia, jotka lähestyivät häntä ja valtasivat hänet omiin tarkoituksiinsa ja omille tunteilleen. Kun Maria pani kätensä hänen kaulalleen, kun hän tunsi tämän vaatteet lähellään, hänet valtasi vastenmielisyys, ja hän olisi halunnut paeta. Hänestä oli epämieluista ja kumman ärsyttävää, että oli olemassa ihminen, joka näki hänet alusvaatteissa, näki kuinka hän peseytyi, kuinka söi, joi, pesi hampaansa. Niinkuin hän oli aavistanut, tulivat pienet, arkiset seikat hänelle kiusallisiksi. Maria koetti kärsivällisesti häntä ymmärtää.
Kristian oli toivottomuden ja ankaran masennuksen vallassa. Häntä kiusasi, että pitäisi tehdä jotakin, uhrata jotakin, kärsiä jonkun vuoksi. Hän halusi tuntea suurta kärsimystä, ei turhamaisuudesta, vaan jotta hänen sydämensä täyttyisi.
— Mitätöntä, kerrassaan mitätöntä kaikki, sielultansa on ihminen rujo. Ei ole kykyä elää, toisen puolen jos tuntee, ei pidä toista pyrkiä tuntemaan.
Marian tunteet hän näinä aikoina täydellisesti unohti, huomasi tosin, että tämä oli käynyt hiljaiseksi. Maria suhtautui lempeästi hänen vaiteliaisuudenpuuskiinsa, ärtyneisyyteensä ja oikkuihinsa. Tämä Kristiania vielä enemmän ärsytti, että hän yhä säilytti lempeytensä.
Eräänä päivänä hän oli ollut tavallista ärtyisempi, ja vihdoin Maria oli purskahtanut ankaraan itkuun ja mennyt omaan huoneeseensa. Kristian tunsi itsensä vain uupuneeksi henkisesti ja niin murretuksi, että ajatteli, ettei jaksaisi Marialle mitään järjellistä selitystä antaa. Kuitenkin hän lähti tämän luo. Maria istui kokoonkyyristyneenä jokin pieni neule käsissä. Hän meni tämän luo, otti neuleen ja työnsi sen jonnekin laatikkoon. Sitten hän veti Marian luokseen. Nyt ei hän tuntenut vastenmielisyyttä, mikä tavallisesti oli herännyt hänessä viime aikoina, kun Maria oli painautunut häntä vasten. Äkkiä Kristian sanoi:
— Muistatko vielä aatettani, että se todellakin supistui vain tuoksi rakennukseksi mäenrinteellä. Olisi ehkä ollut parempi asettua maantien laitaan ja jaella leipää jokaiselle pyytäjälle, se olisi ehkä ollut oikeampaa. Minun sydämeni ei ole tyydytetty. Minun on usein vaikea olla senvuoksi, pikku-Maria, ja sinä olet siitä joutunut kärsimään. Kaikki on nurinkurista, sydämessäni on kuitenkin tulinen halu lievittää kärsimystä.
— Sinulla on halu lievittää kärsimystä; joka hetki tapahtuu vääryyttä, oletko huomannut: mekään emme ole oikeamielisiä, keskenämmekään emme ole oikeamielisiä. Jos me päättäisimme ehdottomasti olla tuottamatta kärsimystä toisillemme, olisimme ehdottomasti hyviä toisillemme, niin olisi jo paljon voitettu.
Maria kävi hämilleen ja sanoi sitten hiljaa ja ikäänkuin hiukan häpeillen:
— Luulen, että sydämen tyydyttämättömyys on juuri sitä meissä, että suuria havittelemme, ojennamme kätemme auttaaksemme kaukaisia ja juuri jalkojemme juuressa joku nääntyy. Me olemme toisillemme muka liian likeisiä, emme senvuoksi voi kovin suurta ja aatteellista jalomielisyyttä toisissamme toteuttaa. Se on aivan väärä katsantokanta. Meidän on ensin voitettava se, että muka likeisyyden vuoksi ei voi osoittaa kovin suurta ja aatteellista jalomielisyyttä.
Kristian tunsi masentuneisuutensa katoavan ja sanoi:
— Kaikki on siis hyvin eikä mitään onnettomuutta meidän välillämme ole ollutkaan. Me olemme hyviä toisillemme. Mikä onni onkaan siinä vain, että alkaa olla hyvä ja hylkää pahuutensa ja entiset väärämielisyytensä!
* * * * *
Eräänä päivänä istuivat Kristian ja Maria päivällispöydässä. Oli katettu kuistille. Siihen juoksi jokin nälkäinen koira, katsoi heitä molempia himmein, nälkäisin silmin ja yritti opetettuun tapaan istua saadessaan palan. Sanomattoman säälittävältä näytti, että se nälissään yritti vielä olla mieliksikin palan saadakseen, vaikka oli nälästä jo miltei nääntyneen näköinen ja surkea.
Kristian otti sen luokseen ja alkoi sitä silitellä. Se kohta alistuvan näköisenä painoi päänsä, katsoi epävarmasti silmiin, rohkaisi sitten itsensä ja alkoi nuolla kättä. Eläimen kurjuus ja kiitollisuus liikutti heitä kumpaakin niin, että he sydämessään sitä kohtaan tunsivat yhtä suurta alttiutta kuin konsanaan kärsivää ihmistä. Sanoipa Kristian kerran, ettei hän mistään hyvästä työstään ollut tuntenut niin suurta riemua kuin siitä, että tämän koiraparan rohkaisi jakamaan ystävällisyyttänsä ihmisille jälleen, paransi sen haavaisen ihon ja ruokki sen kylläiseksi. Siksi vain hän sanoi suurinta riemua tästä tunteneensa, että koiraparka oli niin kurja ja hylätty ja että se ei mitään hyvyyttä odottanut. — Kaikista olennoista, joita olen auttanut, on se kauneimmin katsonut minuun, sanoi hän.
Kristian ei ollut koskaan Marian eikä kenenkään muunkaan kanssa puhunut petollisesta kaupanhoitajastaan. Hän ei koskaan ollut tätä henkilönä ajatellut. Tämä oli estänyt häntä vuosikausien ajaksi toteuttamasta suunnitelmiaan, syössyt hänet epätoivoon ja kärsimyksiin, mutta hän näki hänessä vain petollisen, valheellisen ihmiskunnan, senvuoksi ei hän koskaan ollut häntä sen tarkemmin ajatellut. Kerran sitten alkoi Maria puhua hänestä. Kysymyksessä oli juuri ollut erään lahjakkaan nuoren maalarin avustaminen. Kristian oli tehnyt todellisen uhrauksen sillä kertaa. Maria katseli häntä hetkisen ja sanoi sitten mietteliäästi:
— Ajatteletko sinä koskaan tuota miestä, joka kavalsi sinut. Sinä olet jalomielinen, mutta hän esti niin monet sinun suunnitelmasi, hän olisi ollut pohjimmainen syyllinen, jos nuori taiteilija äsken olisi joutunut mahdottomiin oloihin ja menehtymään. Voitko sinä antaa anteeksi hänelle kaiken tällaisenkin pahan?
— Jos hän olisi kaikki seuraukset nähden sen tehnyt, kaiken ymmärtänyt ja kuitenkin tehnyt, en hänelle koskaan voisi antaa anteeksi. Mutta nyt tiedän hyvin, ettei hän kaikkea ymmärtänyt. Entäpä — sinä ajattelet — mitä todistuksia minulla on siitä, että vaikka hän olisi kaiken ymmärtänytkin, olisi jättänyt pahan tekemättä. Voihan olla, että vaikka hän olisi hoitanut juuri sellaista kirjanpitoa, jossa kaikki olisi käynyt selville, miten olen suunnitellut, vieläpä sekin olisi ollut selostettuna, mitenkä käy esimerkiksi nuoren taiteilijan, jos en minä häntä saata auttaa, mitenkä hän kärsii hirvittävällä tavalla, synkistyy — voihan hyvinkin olla, että hän silti olisi kavaltanut varat. Siinä tapauksessa olisi voinut mielessäni herätä synkkä viha. Nyt ei hän minulle ole enempää kuin muutkaan väärintekijät, jotka hetkeksi voivat kyllä saada uskomaan, että jalous on turha ja vahingollinen ominaisuus, ettei ylevillä tunteilla ole niin suurta, niin taivaallista arvoa, ettei niitä voisi hylätä jotakin etua saavuttaakseen.
Maria katseli häntä ja ihmetteli sydämessään hänen sanojaan; hän ajatteli itsekseen:
— Oikeastaan kyllä sydämessäni tunsin, mitä hän asiasta ajatteli. En tiedä onko hän vihannut ketään ihmistä; kenties hetkellisesti. Hän ei voinut pitää, muistan, eräästä toveristaan, vaaleatukkaisesta. Siihen oli jokin mitätön syy. Niinpä on sekin hänelle ominainen piirre, että hän saattaa jonninjoutavista, mitättömistä ja käsittämättömistä syistä puhjeta vihaan jotakuta henkilöä kohtaan. Koskaan en ole huomannut hänen sensijaan vihastuvan, jos joku on tehnyt hänelle oikein suuren vääryyden. Sellaisiin on hän aina suhtautunut ylevästi. Maria ajatteli hetkisen, että hänen miehensä kenties tunsi silloin jonkinlaista nautintoa, ylevyys oli hänelle ominaista ja hän oli tyytyväinen saadessaan tätä ominaisuuttaan käyttää. Hetkisen hän ajatteli näin ja tunsi sitten häpeävänsä epäkunnioittavaa ajatustaan.
Kristian oli joutunut jälleen vaikeaan vaiheeseen. Tehdas ei tahtonut menestyä. Nuorukaisena oli hän aivan äkkiä kesken ponnistelujen saattanut heittäytyä mitään tekemättömäksi ja silti onnistua, nykyjään hän uurasti katkeamatta, mutta onnettomuus näytti aina vaanivan häntä. Milloin hän oli ostanut suuren varaston, laskeutuivat hinnat äkkiä, odottamatta ja niin että kukaan ei ollut osannut aavistaa. Joskus sanoi hän kiusaantuneena Marialle:
— Näyttää lopulta miltei siltä kuin Jumala tahtoisi estää minua hyviä töitä suorittamasta. Kenties hän ajattelee, että omalle nimelleni havittelen kunniaa, mutta sydämeni on kylmä.
Siitä lähtien suoritti hän hyvät työnsä niin, että hänen nimensä pysyi salassa.
Näihin aikoihin hänet jälleen usein valtasi halu lähteä vaeltamaan, jättää kaikki ja purosta ammentaa kirkasta vettä janoista virvoittaakseen, taittaa leipä ja antaa siitä puolet nälkäiselle. Hän tuli kuitenkin juuri näinä aikoina kokemaan jotakin, mikä osoitti hänelle entistä selvemmin, että hänen oli sellaiset haaveet iäksi jätettävä.
Lapsen odottaminen sai hänet kaikki turhat haaveet karistamaan pois mielestään. Kun hän sai kuulla siitä Marialta, tunsi hän sydämessään iäksi riisuvansa pois köyhyys- ja vaeltamishaaveilut. Jossakin suhteessa tuntui se hänestä raskaalta, vaikka hän lapsen syntymisestä iloitsi. Hän oli uskonut jollakin tavoin sellaiseen ihmeeseen, että hän joskus vaeltaisi yksinäisenä ja mihinkään kuulumattomana tietään ilman omaisuutta ja ilman ketään, joka häneen kuuluisi. Vielä naimisiin mentyäänkin huomasi hän nyt niin ajatelleensa.
Eräänä sateisena päivänä seisoi hän yksin puutarhassa. Maria oli lapsen kanssa sisällä, istui suljetulla kuistilla ja piti sitä sylissänsä. Sillä oli vielä aivan punaiset ja ryppyiset kasvot ja se oli Kristianista hyvin ruma. Silti hän tunsi sydämensä heltyvän ihmetyksestä, että se saattoi olla olemassa. Sitä katsellessaan ei hän tuntenut sellaista loistavaa onnea kuin oli kuvitellut, pikku olento tuntui hänestä merkillisen vieraalta. Maria näytti olevan pahoillaan, ettei hän ollut lapseen enemmän ihastunut. Hän puki sen ohuisiin, pehmeisiin paitoihin, sen pehmoinen pää rusotti pitsisen ja rusettisen myssyn lävitse.
— Eniten minua järkyttää, että tuo kaikki on kehittynyt niinkuin koivunlehden näkee kehittyvän, otsa, korvat ovat kehittyneet, olleet hiljaa ja kehittyneet niinkuin heikot pehmeät lehdet koivussa keväällä. Punainen iho, otsanluut, silmien väri. Ihmeellisellä tavalla kehittynyt, ajatteli Kristian.
Mennessään kuistille hän pyysi Mariaa hetkiseksi paljastamaan lapsen pään. Se oli ohuen ruskean haivenen peitossa. Kristian hiveli sitä hiukan sormillaan ja ajatteli, että se oli kasvanut sekin Marian ruokkimana, hänen verestään oli se saanut tummuutensa. Hän oli siitä riemastunut, ihmetteli, että kaikki niin voi olla, ja oli onnellinen.
Velkataakka huolestutti häntä, nyt hänet oli entistä enemmän kiinnitetty käytännölliseen elämään. Hän ajatteli lopuksi, että niin tuli ollakin ja että hän oli sairaalloinen haaveksija muuta ajatellessaan. Maria ja hän auttoivat yhdessä onnettomia, Kristian ihmetteli itsekseen, miksi hänelle oli annettu sellainen mieli, että hän tunsi kaikkein suurinta onnea ja heltymystä auttaessaan onnettomia, kurjia, elämän lyömiä, miksi hän heitä kohtaan tunsi suurinta rakkautta. Hän otti sen, että sellainen oli, vastaan miltei rangaistuksena, ihmetteli sitä eikä saanut sydämessään rauhaa. Hän tunsi, etteivät vaimo ja lapsi olleet likinnä hänen sydäntään, ehdottomasti eivät olleet, vaan suuri nälkäisten, onnettomien ja rohkeutensa kadottaneitten lauma.
Maria huomasi hänen kulkevan omissa ajatuksissaan, usein olevan synkän ja ketään sietämättömän. Mutta hän ajatteli nyt etupäässä lasta ja oli siitä niin onnellinen, ettei Kristianin tila hänessä herättänyt sen enempiä ajatuksia. Kristian tunsi senkin vuoksi itsensä yksinäiseksi ja synkäksi, että Maria nyt oli ikäänkuin täydellisesti vetäytynyt hänestä pois. Hän ei ollut enää hänen toverinsa siinä määrässä kuin ennen, lapsi ja se, että hän nyt oli joutunut enemmän käytännöllisten tehtävien kanssa toimimaan, liittivät hänet Kristianin silmissä nyt enemmän kuin ennen naisiin.
Eräänä aamuna Kristian ja Maria olivat pojan kanssa asemalla muuatta sukulaista vastassa. Poika huitoi käsillänsä, oli kovin eloisa, ja Maria piteli sitä sylissänsä kasvoillaan hurmautunut ilme. Kristian tunsi epämääräisen ikävän kalvavan mieltänsä, hän ei ollut pitkään aikaan tuntenut itseään onnelliseksi. Marialle ei hän uskaltanut mitään puhua epäilyksistään ja onnettomuudesta. Ja kun hän katseli poikansa pehmeitä ja raikkaita pikkukasvoja, vaimonsa hohtavia silmiä ja hurmautunutta, puhdasta hymyä, hän ihmetteli katkerana itsekseen, miksi hänen täytyi kulkea niin synkeän levottomuuden vallassa, miksi hänen sydämensä täytyi olla niin omituisten ja kiduttavien ajatusten vallassa, kun hän heitä kumpaakin kuitenkin rakasti.
Sukulainen oli keski-ikäinen, sairaan näköinen ja oli Kristianin mielestä kaikkea muuta kuin hauska vieras. Kotimatkalla hän kuitenkin huomasi, että tämän äänessä oli erikoinen viehätys. Se oli heikko, perin heikko; hän oli paljon sairastellut, ja Kristianista näytti, että hänen poskillansa tälläkin kertaa oli miltei kuumeen puna. Hän häpesi itsekseen, että oli asemalla ajatellut häntä vastenmielisesti odottaessaan vieraakseen. Mariakin näytti häneen heti mieltyneen. Puhe, joka tuli noitten kuivien huulten lomitse, oli tavattoman hyväsävyistä. Hän katseli heitä pienillä, kiiltävillä silmillään, puheli lapselle. Sillekin puheli aivan toisella tavalla kuin muut, lempeämmin, leikillisesti, mutta niin ihmeen lempeästi, ettei edes Maria voinut puhua lempeämmin. Hän ei ollut kuin keski-ikäinen mies, mutta tuntui Kristianista vanhalta. Hänen kelmeissä, terävissä kasvoissaan oli jotakin, mikä kummallisesti veti häntä puoleensa. Hän puhui aivan tavallisia asioita, mutta niin, että tuntui kuin hän aina olisi sanonut jotakin hyvää. Kristian ajatteli, että hän jollakin tavoin tuntui miltei läpikuultavan kirkkaalta, hänestä säteili merkillinen hyvyys. Kristian huomasi pian, että hän oli sangen yksinkertainen sielu. Aina hän puhui kaikkein tavallisimmista asioista, mutta aina se, joka hänen kanssaan keskusteli, joutui tuntemaan saaneensa häneltä osakseen hyvyyttä; se vain ikäänkuin tulvi hänestä sen yli, jolle hän puhui.
Kristian ihmetteli hänen levollisuuttaan, ja hänestä tuntui oma sydämensä oikkujen ja turhamaisuuden raatelemalta enemmän kuin milloinkaan ennen. Hän tiesi, että hänelle sellainen hiljainen sydämen hyvyys ei olisi vielä pitkiin aikoihin mahdollista.
Eräänä iltana he istuivat kolmisin pöydässä. Kristian tuli sivumennen ajatelleeksi, että hänen kasvonsa näyttivät entistäkin kalpeammilta. Hän puhui kuitenkin edelleen entiseen tapaan, silmät hyvän näköisinä ja kirkkaina heitä molempia katsellen. Tarkastaessaan salavihkaa häntä Kristian huomasi hänen käsiensä töröttävän kovin laihoina hihansuista. Hän oli tulonsa jälkeen vielä paljon laihtunut. Kristian tiesi kyllä, ettei hän ollut terve, mutta nyt hän näytti hänestä miltei huonolta ja voipuneelta.
— Oletko sinä rasittanut itseäsi liikaa? sanoi hän hänelle. Minusta näyttää, että sinä et ole meillä lainkaan tullut terveemmäksi. Olet miltei kuin entisestä vielä laihtunut.
Toinen katsoi häneen kuivin, ikäänkuin rokahtunein huulin, näytti sitten vaipuvan ikäänkuin kasaan. Hän sai ankaran verensyöksyn.
Lääkäri selitti, ettei hän enää voisi vuoteeltaan nousta; hän katseli heitä kaikkia kirkkain, ystävällisin silmin tultuaan tajuihinsa, otti Mariaa kädestä ja pusersi hiukan.
Nyt oli hänen luonaan aina Kristian tai Maria. Kristian istui katsellen hänen laihoja käsivarsiaan ja laihaa ruumistaan, jonka ääriviivat näkyivät terävinä peitteen alta. Hän koetti lukea jotakin, mutta tunsi kaiken teennäiseksi katsellessaan laihaa päätä, jossa luut törröttivät, ja hyviä silmiä, jotka yhä olivat kärsivällisen näköiset.
— Minä en ole kuolemaa koskaan ajatellut, muisti hän, se on minusta aina tuntunut ylen kaukaiselta ja olen sen olemassaolon unohtanut. Kuinka olisikaan, jos olisi nyt juuri kuoltava? Voisin kuolla rohkeasti, valittelematta, sen tiedän. Mutta siihen siis kuitenkin vaadittaisiin minulta rohkeutta. Hän tässä vain ottaa kuoleman vastaan hiljaa, siihen liukuu. Hän on siihen valmis. Minä olen yhä levoton, suuret ajatukset täyttävät pääni. Vaikka en suuria ajatuksiani surisikaan — näyttää siltä nykyjään, että ne aina vain jäävät ajatuksiksi — vaikka en niitä surisikaan, vaikeata minun olisi poistua nyt jo maan päältä, eikä hän ole minua paljon vanhempi ja varmasti on jo kauan laskenut, mihin ikään korkeintaan pääsee. Eikö sellainen kohtalo ole ankara, elää tuon taulun alla: tähän asti vain, ei edemmäksi. Minä sellaisen kohtalon löisin murskaksi.
Kristian ajatteli raivostuneena sellaista pakkoa, että joka hetki »eläisi taulun alla».
— Suonsilmiä ja niityn ruohoa katsellessa aina olisi mielessä, että on pian kaikesta luovuttava, kaikki on ohimenevää, nopeasti häviävää.
Kristian katsahti sairaaseen. Hänet valtasi äkkiä ankara halu saada tietää, oliko todella hänen edessään sellainen ihminen, joka oli kaiken kärsinyt, kaikkea katsellut, nöyrästi ja itseään irti riuhtaisematta.
— Kun sinä koko ajan tiesit kaikkea katsellessasi, pienintä ruohoakin katsellessasi, että se pian otetaan pois sinulta, että kaikki on häviävä, mikään ei koskaan tule oikein omaksesi, mitä sinä ajattelit? Suloisia valkeaihoisia lapsukaisia katselit naisten käsivarsilla, katselit kukkia ja taivasta — kuinka saatoit päätyä hyvyyteen, vaikka tiesit, että sinulta kaikki kohta otetaan pois, on vain näytetty ihanuus?
— Kuinka päädyin rauhallisuuteen, en osaa sanoa, minulla on silmieni edessä kuva Kristuksesta. Hän on aina edessäni, näen aina hänen hahmonsa ajatuksissani lempeänä, armahtavana — suloinen sana tuo 'armahtavana'. Maan päällä ei ole paljon hyvyyttä, mutta hän on sanomattoman hyvä. Hän kuoli minun ikäisenäni. Hän on minulle ihmeen kaunis, hohtavainen, puheli sairas.
Kristian tunsi käyvänsä ymmälle, ja kummallista oli hänestä varsinkin, että sairas tämän kaiken sanoessaan hymyili hänelle hellästi ja iloisesti.
* * * * *
Sairas oli maannut pari viikkoa, kun eräänä iltana Marian ja Kristianin ollessa hänen luonaan hän ojensi kätensä heille kummallekin hyvästiksi ja sulki silmänsä. Huoneessa vallitsi vaalea pieni hämärä, jokunen kukka siirotti pöydällä ja vuoteessa lojui ruumis jäykistyneenä, kasvot nopeasti maanvärisiksi painuvina. Maria heittäytyi Kristianin syliin ankarasti itkien.
Kristian suuteli hänen otsaansa, heitti sitten silmäyksen tyynylle, jolla oli levännyt liinanvärinen ja usein hikinen otsa; nyt se huoneen hämärässä näytti hänestä hohtavan valkoiselta kuin kellokukan kupu, ja hän oli näkevinään yli ruumiin kumartuvan lempeän hahmon, jonka narsissinvalkoisilla ohimoilla säteili hiukan sinertävä kehä.
* * * * *
Hautajaisvieraat istuivat salissa. Keskustelu oli tympeätä. Joku nuori mies nauroi jo toisen kerran ääneen, ja Kristian pani merkille, että kaikki puhuivat vaivoistaan. Maria piti polvillansa poikaa, oli hiukan hermostuneen ja rasittuneen näköinen. Hänen kasvoillensa levisi aina teennäinen ilme, kun hän kääntyi erään tädin puoleen. Kristian huomasi, että aina vain silloin se levisi hänen kasvoillensa.
Kristian tunsi ärtymystä jälleen katsoessaan Mariaan. Tämä puhui nyt nuoren miehen kanssa, joka oli kaksi kertaa nauranut; hänen kasvoillansa oli jälleen tennäinen, itsetietoinen ja ikäänkuin erikoisen ymmärtäväinen ilme. Nuori mies oli punainen, näytti typerän innostuneelta, ja sekään ei sopinut tilaisuuteen, että hän niin innostui, huomasi Kristian samassa ajattelevansa. Oli kerrassaan sopimatonta hänen nyt esittää jotakin luultavasti omaa mielipidettään jostakin yleisestä asiasta hehkuvalla innolla. Maria häntä kuunteli silmät puoli ummessa ja hyvin sen näköisenä kuin olisi tarkkaan ajatellut hänen puhettansa. Se voi kyllä olla teeskenneltyäkin tuo kuuntelu, ajatteli Kristian, mutta miksi ei hän nuorukaisen sopimatonta käytöstä hillitse?
Kristian koetti muistella, kuka nuori mies oli, mutta ei muistanut tätä koskaan ennen nähneensä. Ei ollut tervehtiessä häntä erikoisemmin pannut merkille. Nyt hän päätteli, että kysymyksessä oli joku Marian sukulainen, ja koetti muistella niitä, joista oli ollut puhe.
Viimein pujahti hän ärtyneenä ulos. Hän käveli pellon laitaa muistellen, kuinka oli viimeksi H:gin-matkallaan sattumalta tavannut Liisan, kuinka tämä oli itse ryhtynyt puheisiin, kun Kristian aikoi mennä ohi, kysellyt hänen vaimoansa ja poikaa, näyttänyt ystävälliseltä ja lopulta hiukan hämilliseltä. Nyt hän toivoi, että Liisa olisi täällä kaikkien noiden sukulaisten vastapainona, jotka istuivat salissa häntä ärryttäen; sekin häntä harmitti, että Maria oli nuorukaisen kanssa antautunut keskusteluun eikä ollut häntä hillinnyt, vaan kuuntelullaan vielä kiihoittanutkin.
Hän kääntyi takaisin, harppasi muutamien ojanpenkkaiden yli ja ajatteli, lienevätkö huomanneet hänen poistumistaan. Heti tullessaan saliin huomasi hän, että se oli oikein pantu merkillekin. Eräs täti katsoi häneen niinkuin hän olisi ollut aikeissa tuhota perheensä ajallisen onnen ja niinkuin hän auttamattomasti nyt olisi itsensä häväissyt.
Poika tuli paapersi häntä kohden, nosti pientä, haivenista päätään ja tarttui kuolaisilla käsillään hänen jalkoihinsa. Hän nosti sen syliinsä ja alkoi kuunnella keskustelua. Se koski samoja asioita kuin hänen lähtiessäänkin. Nuorukainen oli vaipunut tutkimaan taskumuistikirjaansa. Hän oli erittäin tärkeän näköinen ja sellainen kuin ei muita ihmisiä olisi huoneessa ollutkaan. Kristian huomasi Marian häntä katselevan ja ihmetteli, oliko hän niin sokea, ettei saattanut nuorukaisen erikoisia avuja nähdä. Tämä oli hänestä yksinomaan itserakkaan ja hävyttömän näköinen, sitäpaitsi hän oli jo pari kertaa osoittanut olevansa vailla käytöstä.
Kun muut vieraat lähtivät, nuori mies jäi eteiseen. Kristian odotteli hänen hyvästelyään, mutta Maria selitti, että hän oli pitkämatkaisia ja jäisi yöksi. Hänen mentyään huoneeseensa kysyi Kristian, kuka hän oli. Mariaa näytti hänen kysymyksensä hämmästyttävän.
— Minä luulin, että sinä hänet muistit, hän on sedän kasvattipoika, me emme siis oikeastaan ole sukua, mutta hän ja minä olemme aina olleet hyviä ystäviä. Lapsena meillä oli paljon samoja harrastuksia. Sinä et hänestä pitänyt; näin sen heti.
— En. Minusta on hyvin käsittämätöntä, että sinä hänestä pidät. Hän näyttää minusta ylimieliseltä, pari kertaa hän käyttäytyi aivan sopimattomasti.
— Hän on aina sellainen, senvuoksi juuri kukaan ei pidäkään hänestä.
— Senkö vuoksi sinä..., sanoi Kristian ja suuteli Mariaa.
* * * * *
Kristian oli yksin talossa. Maria oli lapsen kanssa matkustanut viikoksi sukulaisiin. Hän oli saatellut heitä asemalle, ja poika oli huutanut repien häntä korvista, kiukutellut ja tahtonut päästä takaisin syliin, kun hän antoi sen Marialle.