Part 11

Maria oli istunut tukka hiukan hapsottavana penkillä. Kristian oli harmikseen huomannut, että hänen päällystakistaan puuttui nappi ja että se näytti hiukan väljältä ja tahraiselta. Maria oli huolimaton pukeutumisessaan, hän oli huomannut. Kun hän seisoi vainunikkunassa, näytti hänen kaulaliinansa likaiselta, ja se oli kierretty rumasti solmuun. Tukka hapsotti sotkuisena ja pesemättömänä. Kristian muisti hänelle monta kertaa kaikista näistä seikoista huomauttaneensa. Maria oli ollut kuuntelevinaan, hymyillyt hänelle salavihkaa ja jättänyt kaiken tekemättä. Hän ei tehnyt sitä ilkeydestä, vaan koska sellainen hänestä oli kovin merkityksetöntä. Kristianille hän aina naureskeli, kun tämä suorastaan turhantarkasti valvoi ulkoasuaan. Kristian tunsi itsensä nyt hänelle hyvin äkäiseksi, ajatteli harmistuneena, mitä siitä taas sanottaisiin. Marian huolimattomuus oli sukulaisten alituisena moitiskelunaiheena.

Kristian ajatteli niitä kolmea vuotta, jotka he olivat olleet naimisissa. Heidän välillään oli koko tänä aikana ollut vain yksi riita. Siihenkin oli Kristian oikeastaan ollut syypää.

He olivat olleet kävelemässä tehtaan alueella. Maria oli ollut kaikesta innostunut, hän oli katsellut kaikkea, ja Kristian oli kertoillut hänelle pikkujuttuja. Hän oli kieltänyt Mariaa, kun tämä oli yrittänyt nostaa erästä ammeenkantta. Ne olivat hyvin raskaita, mutta Kristianin kääntyessä menemään edellä Maria yritti sitä kuitenkin nostaa, horjahti ja oli pudota ammeeseen. Kristian kääntyi parahiksi sen nähdäkseen. Häneltä pääsi huudahdus ja hän syöksyi Marian luo, tarttui tätä hartioista ja ravisteli aika tavalla, Maria vuorostaan purskahti pelästyksestä itkemään, mutta Kristian oli ankaran vihainen. Kiihdyksissään — vesi oli hyvin myrkyllistä — ei hän tullut sanoja valinneeksi, ja Maria pahastui häneen kovin.

He murjottelivat pari päivää, Maria ei katsahtanutkaan häneen. Erään kerran he sitten sattuivat yht'aikaa salaa vilkaisemaan toisiinsa, häpesivät ensin, mutta purskahtivat sitten nauramaan.

— Se oli kai ensimmäisenä vuonna, ajatteli Kristian.

Koko ajan oli häntä kalvanut myöskin levottomuus ja se, ettei hänen sydämensä ollut tyydytetty. Kuolemantapauksen jälkeen oli hänet tosin vallannut jonkinlainen rauha, mutta se johtui vain siitä, että hän oli äkkiä silloin käynyt välinpitämättömäksi. Välinpitämätön hän oli yhä vieläkin. Hän eli elämäänsä, tapauksen toisensa jälkeen. Mikään ei häntä erikoisemmin järkyttänyt.

Nyt kun hän oli jälleen yksin jonkin aikaa, oli hänellä tosin kiusaus kaikkea jälleen ajatella.

Illalla, kun hän istui huoneessaan tempaistiin äkkiä ovi auki. Kisällien rakennus on tulessa. Se sijaitsi ahtaassa kujassa kuivaushuoneen ja erään varastohuoneen välissä. Oli miltei mahdotonta ajatella, että rinnalla olevat rakennukset säästyisivät.

Kristian seisoi avopäin liekkejä katsellen. Kujan suulla oleva sireenipensaikko oli jo muuttunut aivan mustaksi. Katkeilleet oksat lentelivät hienoina mustina lankoina ilmassa; oli kova tuuli.

Tuskin tajuten mitä teki hajoitti Kristian hirsiä. Hän tunsi kasvojensa kirvelevän, sauhu tukki hengityksen ja silmistä vuoti koko ajan kirvelevä vesi. Koko ilma tuntui hetken olevan tulta. Kuivaushuoneen katolle lennähtäneistä kipinöistä syttyi sen päällys tuleen. Kiirehdittiin valamaan sitä vedellä, ilmaan lehahti suuri sauhu- ja höyrypilvi, kun se sammui.

Kristian tunsi käsivarsiensa puutuvan, ihmetteli, että tuli oli jo saatu rajoitetuksi, ei voinut muistaa, mitä itse oli tehnyt ja millä kohtaa milloinkin ollut. Hän meni miesten ympäröimänä ylös, he kulkivat yhä vielä kaikki nopeaan, puhuivat nyt laisinkaan Kristiania ujostelematta, kinastelivat, keskeyttivät toistensa puheen ja selittelivät asiaa. Yhä vielä teetä juodessakin vallitsi sama tunnelma, kaikki puhuivat erikoisen innokkaasti, korkealla äänellä ja vilkkaasti, kukaan ei muistanut ujostella ja kaikki olivat keskenään kuin läheiset toverit.

Tulipalon aiheuttama vahinko ei ollut kovin suuri, rakennus oli vanha ja Kristian oli jo aikoja sitten päättänyt sen uusia. Nyt hänen oli se pakosta tehtävä. Jotkut miehistä olivat sinä iltana olleet juovuksissa, mutta tarkempaa selvyyttä palon irtipääsystä ei saatu. Kristian oli jonkin verran välinpitämätönkin sen suhteen. Tahallaan ei sitä ollut sytytetty, ja miehet olivat muuten siivoja.

* * * * *

Eräänä päivänä Kristian seisoi pihalla katsellen, kuinka miehet perkasivat ja hajoittivat kisällien rakennuksen jätteitä. Haisi palaneelta nahalta, sillä osa rakennuksesta oli ollut varastona. Miehet olivat aivan nokisia. He olivat naureskelleet Kristianin tullessa, mutta tulleet heti vakaviksi hänet nähdessään. Tämä oli tuntunut Kristianista hiukan epämieluiselta, vaikka hän arvasikin, että he senvuoksi vain tulivat heti totisiksi, että ajattelivat hänen loukkaantuvan, jos kovin iloisen näköisinä purkaisivat rakennusta, jonka palaminen oli hänelle tuottanut ikävyyttä ja vahinkoa.

Hän katseli heidän toimiaan nyt hiukan kulmat rutistettuina, vakavan näköisenä, sanoi sanan jollekin ja lähti sitten myymälään. Häntä kiusasi yhä, että miehet olivat tulleet vakaviksi hänet nähdessään. Hän muisti paloiltaa, sitä kuinka he olivat teetä juoneet ja kaikki olivat olleet innostuneita. Hänen oli nyt miltei ikävä sitä. Milloinkaan ei hän ollut ollut heitä niin likellä, ei nuorempanakaan, niinä aikoina, jolloin hän veti saappaat jalkaansa ja otti osaa heidän töihinsä. Hän ihmetteli muistaessaan, ettei silloin ollut ollut lainkaan kömpelö; viime vuosina oli häneen vähitellen juuttunut käsitys, että hän ehdottomasti oli käytännöllisissä asioissa avuton tuhertelija, Mariakin oli käytännöllisempi kuin hän.

Iltasella hän istui konttorihuoneessa liikemies D:vinin kanssa. Tämä oli oikeastaan vain pikkukauppias, mutta käytti itse aina itsestään nimitystä liikemies, niin että muutkin häntä sillä nimellä leikillä kutsuivat, muuten oli hän tuittupäinen, hyväsydäminen, mutta juoppo ukonrahjus. Hän kertoi usein Kristianille »onnettomuuksistaan». Niitä oli kolme. — Kolme ankaraa onnettomuutta, sinä olet myöskin onnettomuuksien mies, senvuoksi sinulle kerron, sanoi hän.

Nämä hänen kolme onnettomuuttaan Kristian oli hänen itsensä kertomina kuullut moneen kertaan. Aina hän alkoi samalla tavalla: sinäkin olet onnettomuuksien mies jne. Kristian tiesi, että hän aina odotti hänen tekevän samat kysymykset samoilla kohdilla. Ja jos hän joskus kokeillakseen jätti pois jonkin, ukko heti loukkaantui ja keskeytti kertomuksensa nöyrästi huomauttaen, että »kun ei nuorta herraa huvittanut, hän oli häntä typerästi kiusannut». Hän moitiskeli ankarasti itseään. Jos taas kaikki kävi hyvin, Kristian tiesi hänen pistäytyvän jonkun köyhän tuttavansa luona, missä hän sitten hyvin mahtaillen, ylhäisesti kaikkia silmäillen ja tuon tuostakin sotkeutuen puheessaan kertoi, kuinka hän oli keskustellut tehtaan omistajan kanssa — erikoisesti korostaen: _omistajan_ — kanssa pitkään ja sydämellisesti ja kuinka tämä oli lämpimästi suhtautunut hänen onnettomuuksiinsa. Ihanasydämiseksi nuorukaiseksi kutsui hän myöskin yhä vielä silloin tällöin Kristiania.

Onnettomuudet, hänen elämänsä kolme onnetonta tapahtumaa, olivat hänen muistissaan siinä järjestyksessä, missä määrin olivat häntä liikuttaneet. Niin hän aina mainitsi ensiksi vaimonsa kuoleman, sitten alkoi kertoa kolmivuotiaan tyttärensä hukkumisesta ja sitten siitä, kuinka liikeasiat alkoivat sujua alamäkeä niin, että hänestä lopulta tuli vain pikkukauppias. Hän oli todellakin menettänyt kohtalaisen omaisuuden. Asioiden todellinen tapahtumajärjestys oli pikkutyttären hukkuminen, vaimon kuolema pari päivää senjälkeen, kun tämä ei kestänyt lapsukaisen menetystä, ja seurauksina näistä onnettomuuksista oli, että hän alkoi juoda ja humalapäissään vähäisestä summasta möi liikkeensä, menetti takauksissa lopun omaisuutensa ja ryhtyi sitten pikkukauppiaaksi, kuljeskeli ympäri kaupunkia juttujansa kertoillen ja ryypiskeli.

Nyt aloitti hän kolme sormeansa kohottaen — sekin tapahtui joka kerta, aina kohotti hän alkajaisiksi samoin kolme sormeansa:

— Sinä, sinäkin olet onnettomuuksien mies, senvuoksi sinulle kerron elämäni kolme ankaraa onnettomutta. Kolme onnetonta tapahtumaa on minulle sattunut, ankaran, sanoisinko suurenmoisen onnetonta.

Tässä hän hetkeksi aina pysähtyi, tuijotti synkästi ja haaveellisesti eteensä, pyyhkäisi otsaansa mahtavalla liikkeellä ja alkoi:

— Murheellista taustaa vasten näytte te minulle, ihanat haamut, kelmeitä olette... ihanat vainajat.

Hän pysähtyi ja alkoi jälleen eteensä tuijotella, huokasi raskaasti ja jatkoi:

— Vaimoni...

Tämä sana hävitti samassa hänen mahtipontisuutensa. Ja hän jatkoi yksinkertaisesti, aivan avuttomasti ja lapsellisesti, itkun aina väliin väännellessä kasvoja:

— Minulla oli vaimo, pikkuinen... jalkansa otin kämmeneeni, aivan, aivan pikkuinen. Kengät, sini- ja hopeakirjaiset... kampa, tukkaa kannattava, kultainen kampa niskassa, niska taipuvainen, somanvalkoinen, juoksentelee, kaikkea hoitelee, järjestää. Joka pöydällä liina, käsinommeltu, valkoinen, hyvin silitetty. Aina oli käsissä työ ja kaunista oli kaikkialla, ompeli kukkasia liinoihinsa. Kerran linnunkin laittoi, piiskuttelevan, oksia ompeli ja pesän. Sitä ei pitänyt pöydälläkään, vain joskus otti esille, kun oli vieraita, ja kaikki ihastelivat, tahtoivat malleja, hän niitä sitten piirteli. Kerran sitten taas juoksee minua vastaan, heittäytyy rinnalle, itkee, puree käsiä, valittelee, suusta ei tule yhtään sanaa, jonka ymmärtäisin. Kannan vuoteeseen, kolme päivää hourailee, pitelee käsistä, itkee, kolmantena on hiljaa, silmät hohtavat, katselee eteensä, syliini nukahtaa. On huokumatta, pelkään herättäväni, yhä pidän sylissäni, ajattelen: nyt paranee, kun noin nukkuu. Huomaamatta siinä, ihan huomaamatta, kylmenee... se minua murehduttaa, että kaikki tapahtuu huomaamattani.

Kristian ihmetteli yhä uudelleen tuota valitusta, joka noin toistui aina yhtä avuttomana ja murheellisena, joka ei koskaan muuttunut totunnaiseksi. Vaimon juoksentelu, puuhailu, kaikki näkyi hänelle jälleen elävänä, hän näytti käsillänsä, kuinka tämä ompeli, ihasteli töitä, muisteli tämän kenkiä, taivutteli niitä muka katsomaan ja unohti kokonaan olla juhlallinen. Tässä juuri, Kristian tiesi, oli tehtävä kysymykset.

Tyttären hukkuminen oli toinen murhetapaus. Siitä oli hänen muistissaan säilynyt vain jokunen sirpale.

— Oli käärittynä lakanaan pikkusängyssänsä, liehuva tukka aivan märkä, pyöreät jalat valkoiset, nukkui nyrkit rinnalla. Semmoisena näin työstä tullessa. Märkä mekkokin oli vielä siinä tuolilla ja pikku kengät.

Yhteyttä vaimon ja tyttären kuoleman välillä ei D:vin tajunnut. Liikeasioistaan puhuessaan hän jälleen tuli mahtailevaksi. Ojensi kätensä pöydällä, katseli synkästi eteensä:

— Kaiken olen antanut mennä, pettivät, minä en siitä selvinnyt. Synkeästi ovat minut pettäneet toverini, ystävinä pidin. Suuri valhe on ystävyys. Ankarasti on elämä käsitellyt tätä miestä, sanoi hän kämmenellään rintaansa lyöden.

— Kolme onnettomuutta. Olisiko yksikään mies niitä kestänyt, minä en. Yksikään mies ei niitä olisi, ei yksikään sydän olisi niitä kestänyt.

Tänä iltana Kristian tiesi hänen jälleen kertoilevan heidän ystävyydestään jossakin tuttavistaan.

— Sinäkin, sinäkin olet onnettomuuden mies, sanoi hän Kristiania hyvästellessään. Senvuoksi sinulle kerron.

D:vinin mentyä istuskeli Kristian työpöydän ääressä miettien hänen sanojaan: sinäkin olet onnettomuuksien mies.

— Kavalluksen jälkeen hän sellaisia alkoi puhua, ajatteli hän itsekseen. Tuntuvat ennustukselta.

Hän alkoi rauhatonna kävellä ympäri huonetta. Voisiko Marialle ja lapselle jotakin sattua? Hän tuli yhä levottomammaksi, katsoi kelloansa ja päätti, että huomenna jonkin tekosyyn nojalla matkustaisi. Hän kuvitteli onnettomuuden mahdollisuuksia ja piti sitäkin varmana enteenä, että D:vinin jutut ja hänen sanansa 'onnettomuuksien mies' nyt tällä kertaa häneen sellaisen vaikutuksen tekivät, vaikka hän oli ne kuullut monta kertaa ennenkin ja ukko ennenkin oli sanonut häntä onnettomuuksien mieheksi.

Yön nukkui hän huonosti, näki unia ja valvoi sitten ajatellen mahdollisuuksia. Poika käveli vielä niin huonosti, ettei hän voinut joutua yksinänsä mihinkään. Mutta voihan hän sairastua. Taikka sitten oli kysymyksessä Maria. Hän muisti, kuinka oli tätä sydämessään moitiskellut huolimattoman kaulaliinan ja takin vuoksi, ja tunsi ankaraa katumusta ajatellen, että oli rangaistuksen ansainnut.

Seuraavana päivänä hän viivästyi ensimmäiseltä junalta, ja sekin oli hänestä paha merkki. Hänen oli toimittava välittäjänä joissakin miesten välisissä riitaisuuksissa.

Istuessaan junassa hän koko ajan oli siinä mielessä, että jollakin tavoin tulisi liian myöhään. Hän muisti kaikkea, mitä oli näiden kolmen vuoden aikana ajatellut. Kuinka oli halunnut kaikesta irroittua, lähteä vaeltamaan, kuinka vähän oli Mariaa ajatellut koko aikana, jonka tämä oli ollut hänen vaimonsa. Lapsestakaan ei hän ollut niin iloinnut kuin olisi tullut. Hän tunnusti itselleen, että oli haaveensa vallassa joskus miltei toivonut, että tätä ei olisi olemassakaan, ajatellut, että oli tullut sidotuksi, kadottanut vapauden antautua aatteelleen.

Asemalla hän oli epävarma tiestä, kysyi sitä parikin kertaa hätäisesti ja luuli kaiken sotivan itseään vastaan, kun pari kertaa kulki harhaan.

Maria hämmästyi hänet nähdessänsä, ilostui hänen tulostaan, mutta sitä ihmetteli. Kristian ei hänelle kehdannut syytä sellaisenaan kertoa, sanoi vain sattuneen erään liikeasian, niin että samalla saattoi poiketa. Kristian kysyi pojan vointia; se oli ollut hyvin pirteä koko ajan, mutta nyt oli hiukan nuhassa. Kaikki oli rauhallista, arkista, tavallista. Kristian tunsi miltei pettymystä, huomasi taas Marian huolimattomuudenkin ja taas siitä ärtyi. Pojan hän kuitenkin sulki syliinsä tulisemmin kuin ennen, ajatteli, että oli sittenkin jokin muutos tapahtunut, ihmetteli, kuinka ei ennen ollut huomannut, kuinka kallis se oli hänelle ja kuinka siitä saattoi iloita.

Näitä ajatuksia hän piti matkansa seurauksina, ne olivat ehkä sen tarkoitus olleetkin. Tämä ajatus, että matkan tarkoitus oli ollutkin niiden herättäminen, häntä tyydytti siksi, että hän oli tuntenut itsensä noloksi, kun oli niin häthätää matkaan lähtenyt — eikä mitään ollutkaan tapahtunut, vaan kaikki oli ollut aivan tavallista! Nyt hän tunsi tyydytystä ajatellessaan, että sillä kuitenkin oli ollut tarkoitus.

Kristian tuli kaupunginvaltuuston istunnosta; oli muiden asioiden joukossa käsiteltävänä ollut kysymys avun myöntämisestä suomalaiselle yhteiskoululle. Kristian oli anomusta kannattanut lämpimästi, hän pelkäsi esiintyneensä ehkä liiankin innokkaana, oli puhunut asiasta laajasti. Jos anomukseen ei myönnyttäisi, päätti hän lahjoittaa tarvittavat varat, nykyjään saattaisi hän sen kyllä jo taas tehdä.

Hän pelkäsi hiukan liian innokkaasti keskusteltaessa puhuneensa parista muustakin kysymyksestä. Toiset olivat kaikki häntä paljon vanhempia, he olivat toverillisia keskenään. Hän ajatteli hiukan kiusaantuneena sitäkin, että oli kenties tullut liian iloiseksi siitä, että he olivat tällä kertaa häntäkin kohdelleet toverillisesti. He ajattelivat kenties, että hän kovin pyrki läheiseen suhteeseen, oli ylen innokas.

Avustus nyt joka tapauksessa oli tarpeen vaatima, ja jos he siitä kieltäytyisivät, tekisi hän sen. Iljettävillä oli tuo 'lahjoittaja, joka ei halua nimeää julkisuuteen'. Jonkinlaista jalomielisyyteen kääriytymistä. Hän päätti, että järjestäisi asian jotenkin niin, ettei tulisi siitä lainkaan puhetta, asettaisi sen ehdoksi.

Maria oli vielä valveilla, istui ruokasalissa hiukan unisen näköisenä. Hänen ojentaessaan teekuppia huomasi Kristian hihansuun olevan rikki, ja edestä reksotti leninki avoimena. Hän tunsi siitä jälleen pientä harmia, mutta ajatteli sitten, etteihän se ollut kuitenkaan niin paha vika, että hänen kannattaisi senvuoksi alituiseen Marian mieltä pahoittaa. Senvuoksi hän vain ottikin tämän käden ja sitä suuteli.

Poika nukkui kädet tyynyllä nyrkkiin pusertuneina, punoittavana ja lämpöisenä. Kristian pysähtyi hetkeksi vuoteen luo ja ajatteli, että lapsi luultavasti aikaa myöten saisi Marian nenän, nykyjään se muistutti enemmän häntä kuin Mariaa.

Ajatellessaan jälleen kouluasiaa hän päätti, että sitä etupäässä sen vuoksi vastustettiin, että tiedettiin pormestarin olevan toistamieltä.

— Senvuoksi sen nyt kieltäisivät, ajatteli hän ja tunsi mielihyvää voidessaan asian kuitenkin saattaa oikeudenmukaiseen ratkaisuun. Koulu saisi avustuksensa.

* * * * *

Kristian seisoi kuivaushuoneen ovella. Levitetyistä nahoista lähti omituinen haju, ja ovesta tuli keskelle lattiaa pari valoläikkää. Kristian pyörähti ympäri ja lähti sitten kävelemään koskelle.

Tiellä tuli D:vin häntä vastaan. Hän kantoi pyöreätä, punakiiltävää omenaa kädessään ja hymyili itsekseen aina väliin sitä katsellen. Kristiania ei hän huomannut, vaan kulki edelleen hymyillen ja omenaa katsellen. Kristian pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten taas matkaansa, mutta kääntyi nyt suoraan metsään. Hän tunsi turvallisesti, että tehdas kaikkineen oli hänen selkänsä takana; tuntui omituisen hyvältä ajatella, että taivasta vasten hänen takanaan kohosivat savupiippu ja kuivaushuoneet.

Hän kummasteli sydämessään sitä, että nyt saattoi tuntea mielessään pelkkää iloa kaikesta. Minkään ei pitäisi muuttua, ajatteli hän. Tulenhan tosin jälleen joskus olemaan levoton ja surullinen, tyydytys on aina hetkellistä. Joskus tulen jälleen ajattelemaan murheellisena kaikkea, mutta irroittua kaikesta, kulkea ja kaiken jättää en enää halua.

Hän tunsi, että kaikki oli näin oleva kauan ja että oli hyvin, että näin oli oleva.

Portailla oli Maria häntä vastassa; poika kieriskeli nurmikolla, kaatua kellahti ja parahti itkemään. Maria otti sen syliinsä, alkoi sen sormia suudella ja sitä hellitellä. Hänellä oli taas hiukan tahrainen hame. Kristian rutisti hänet ja pojan syliinsä ja ajatteli olevansa onnellinen mies.

— Epäilemättä tavallista paljon onnellisempi ihminen, ajatteli hän, ilman omaa ansiotani onnellinen.

He astuivat kolmisin ylös kuistille, jonka seiniin oli veistelty koristeeksi sydämenmuotoisia lovia. Ne näyttivät kaikki sinisiltä nyt hämärää vasten, hohtivat sinisinä ja kuulaina.