Part 4

Virkkoi, ja silmäsi vait' ylähä sekä suitsevahansa Piippuhun mielihyvin sormellaan poron pöyhteän painoi; Neitonen nuor', älykäs taas lens' punaiseksi ja silmät Alhaalla vastasi nyt huivin nipukkaa hypistellen: "Sulta ma en salata taho, arvoisa, mielevä Pekka, Kuinka ma siit' iloitsen, mua että on pyytännä Matti; Kyllähän sen tiedät, mihin silmät neitonen köyhä Hartovat tähtääpi aina ja myös sydän-pohjaiset aatteet. Palvella vaikea on, jos vaikkaki palvelis' hyvää, Maksustaan se kun saa vaivaa taas vaatia meiltä, Raskaampi huonona on toki almuja syödä jo viimein. Ei iloisempata toivoa siis tytöll' o'o elämässä, Kuin omanaan emännäks pian päästä ja lempeätänsä Miest' yhä palvella, ei väkisin, vaan rakkaudesta. Usein, kun pol'in kangastan' tääll' ylhäällä yksin, Aattelin näin: omoas milloin kutonetpa, sä Hedda? Sukkulakin suljaht' käestän', tämä kun sitä kohtas', Kyynelen juovais-kankahallen välisti tipahtaissa. Siis, isä jos myöntää, menen mielellän' Matin kanssa".

Lausui; ja nyt ilost' itkien hän kätehen Pekan tarttui Puistaen tuota; ja myös vanhus samoin itkipä itse.

Mut kun tehtävän ol' tämä täyttänyt onnellisesti, Läksi hän pois tupahan ilo-viestinehen Matin luokse. "Päätetty!" huusi hän nyt kädenlyöntinsä kajahtaissa, "Joudu jo liehimähän nyt morsios armahan kanssa! Itse mä taas hiihdän hakemaan pereheniki tänne". Virkkoi; ja näälän jätti jo suksillaan silehillä Kiitäen eellehen pois koti-torppahan miel'-hyvillänsä.

KUUDES RUNO.

Honkien suojeleman nyt Metsolan pirtissä Anni Poikane, tyttäreneen hiljaksehen yhdessä istui. Viikon työ oli tehty ja rukki jo siirretty syrjään, Vaikeni kangas-puut, ketäkään ei toimessa nähty, Mut kuki penkillään jouten kädet ristissä istui Huoleti kuunnellen, miten arvoisa kerjääjä Aaro Polskoa elvyttävää huuliharpullaan surisutti.

Soittoa taidokkaan ois' viel' iloin kuultuna; sillä Niinkuin kultainen kiel' helis' suussahan rautainen harppu, Mut älykäs jopa herkesi näin puhuen hymy-huulin: "Tässä mä niinkau'an, kuin suu minull' on, pelajaisin, Mekkoni jos vaan nä'in sill' aikaa pestävän ynnä". Virkkoi, ja päältään pois mekon riisui: nyt arvasi kaikki. Nousiki het' sulo tyttö ja saatua pönttöhön vettä Pes' mekon nyt puhtaaksi ja kuivamahan pani sitte.

Mut tuo taitava Metsolan Anni jo lausua alkoi: "Aaro, se on hyvä, että sä, vaikk' avuton sekä vanha, Siistiit aina ja et suvaitse noki-saastoa uunin. Sentähen myös suopaa kä'et pestäkses sekä otsan Annan ja veitsen karviakses pois harmajan parran: Silmään, näet, tämä niin pistää, ett' on sinun musta Leukasi poskinehen ihan, kuin saran korjatun sänki".

Hälle vastasi het' tuo arvoisa kerjääjä Aaro: "Anni, sä taitava muor', minä missäki vieraana lienen, Aina ma saunan saan puhdistavan ynnä kun muutkin; Siks' ihon' on lumi-valkiakin, miss' alla on vaatteen, Musta on muotoni vaan, käet kun sitä tahraa, ja ihveen Tahmistuu tomukin sekä partani noin yhä kasvaa; Sentähen ei haittaa, välisti jos vaan peseyn mä".

Virkkoi, ja valmistiin nyt siistaimaan. Jakun yltään Sarkaisen heitti ja, siirryttyään sopen piilohon, hiljaa Parran hankasi kuvastaan, käet pes' sekä kasvot. Hyllyltä taas sitten välehen sai pellava-harjan, Suor' hapenensa, ja norjina nuo heti niskahan laskiin. Viimein astui hän nyt näkyviin ihanteeksi jo kaikkein; Kerjääjän, näet, muotoa ei hänell' ollunna enään, Mutta sen ryht' oli, kuin rusthollarin tai talonmiehen.

Kohta jo taitava Annipa taas pakinoimahan puuttui: "Nyt päre-loistossa noin, kuten näyttäit, ystävä Aaro, Kestään et, miten köyhäkin o'ot, kova-onninen oisi, Kalleuden komean, näet, vertainen on näkö uljas; Mut moni kummeksis', miten tuommoinen uhkeus onpi Kasvanut uunien vierahiden noess' sirkkojen kanssa, Eik' alueen keskell' oman viljavan, ei oman karjan".

Vastaamaan hänellen nerokas nyt laatihe Aaro, Ensinnä nahkais-vartisen tok' povestaan savi-piipun Otti ja töin sytyttel', mitä ol' perä-tuhkahan jäänyt Korsia räiskeliäitä ja, saatuansa savun viimein Suun imevän palkaks, jopa istui ja näin puhui jälleen: "Mon' tosin voisikkin, jos Soinin tuolt' erä-mailta Joutuisi nyt tänne, sukulaiseni tai ikä-tuttun', Nähdessään mua näin päre-loistossa, kuin olen tässä, Vois sanoa: 'kas, tuossa se on, hyvä Anni, nyt Aaro! Moinen se ei ollut i'än, puuttehen sortama ennen, Soinissa kun tilallaan eli viel' ilopäiviä, ollen Virkeä, tyytyvä, kuin kuningas sekä kunnioitettu'. Noin sanoa voisi se ja kyynel-silminpä minä'i Kuunnella, mieleeni kun olo juohtuisi tuo kepeämpi". Virkkoi, ja kiivaammin imi piippua räiskeleväistä. Ylhää katsoen, mut vesi-helmipä poskella pyöri.

Mielin herkkenevin nyt vastasi taitava Anni: "Kerjätä ois raskas alust' alkaen loppuhun asti, Kerjäten raskaampi viel' lopettaa aluss' oltua kyllä; Raskahin tok', jos itse on veistännä kerjääjä-sauvan".

Nyt tyvenempänä taas puhui arvoisa kerjääjä Aaro: "Voip' Jumal' ainoa vaan sanoa, minä ett' olen syypää, Muut elkööt; sepä ei minun mieltänikään yhä paina. Joskus tok', hihan kun olen mekkoni karkean vienyt Silmähän, sillä mä näen pisaran, jos miettinnä kau'an Soinin kontuan' oon, viljaa joka muille nyt antaa. Mut jos vaihe'itan' tah'ot, taitava Anni, jo kuulla, Noh, hyvä! kerronpa nyt, miten toella on käynynnä kaikki: Kangas Soinissa on, tila neljän vertainen, joll' on Metsiä, peltoja kyllä ja järvien rannoilla ruohoo. Tään isän' ol' perinyt talon tyttären kanss' ihanaisen, Siinäki harma'untui, näöltään kesäinen kuten ilta. Hältä se tul' mullen. Al'oin rauhassa vanheta minä'i Istuen, kuin kuningas muka, Kankaallan' satoisalla. Renkiä uuraita ol' yhä kimpussa auran ja kirveen, Piikoja pirtissä myös, pojat, tyttäret turvana äidin Kasvoi ja toivona mun, kuten taimet ympärillämme. Moisena siin' istuin vero-kuormani maksaen aina Vuosittain, kadehdittuna, mut ylistettynä ynnä. Kunnekka turmio tul' ilon ottaen. Halla jo pan', näet, Korjaamattoman viljely-maan', pedot raatelevaiset Karjani haaskasi. Näin meni talv' ohite toki vaivoin. Ruista ma lainasin nyt maksaakseni syksyllä; mutta Ruist' ei antanna syys, toi vaan jää-puikkoja tähkiin. Rengit ja pii'at nyt talon jätti ja jäi vero laimiin, Henk' kysyi leipää, mut vaan pettuja uunissa kuivi. Niinkau'an kului päivämme tok', kuin lehmien tähde Maitoa antoi, ja noin ravinnoks valui pettuki vatsaan. Viel' yli joulun myös retostimmepa, kuihtuen vaikka. Mut kotihin kerran kun taas takan pettuja kannoin, Outoja miehiä nä'in ovessan'. 'Veli', virkkoi jo toinen, 'Maksa velkasi nyt, tänähän välttääksesi ryöstöö'. Hämmästynnä mä vastasin: 'Ei, hyvä herra, se anna Olla, kunnekka mun Jumal' auttaa voimahan maksaa; Pettuja syömme me nyt'. Ei vastaten taas tupahan ne Läksi ja seinältä pois vähät työ-kalun' otti ja vielä Kai, mitä vaatetta vaan jälell' ol', ja ne vei rekehensä. Itkien olkis-vuoteellaan hyvä vaimoni istui Ääneti katsoen tuota ja vaan nukuttaa koki lasta, Syntynyt eilen ku ol' sekä siin' inui rinnoilla äidin. Miehiä seurasin nyt ulos kantaen viimeisen pantin Jähmeä-mielenä, kuin tuo kirvehen puistama honka; Vaan ulos tultua taas pidettiin heti arvio, mutta Velkaani ei puoleks tämä täyttännä. 'Vel', sanoi vouti, 'Tää vähän on, mut lypsäviä'i sull' lehmiä lienee?' Virkkoi, ja läks' omettaan sekä karjani löysiki helpoin, Tuolla ku pilttuissaan ruokaa yhä ammuen seisoi. Päästettiin lavimet, ulos yksi ja toinen jo ve'ettiin, Vaikkaki nuo hädissään tenien sijoiltaan eros' surren. Kuus taluttiin rekehen, mut seitsemäs huono, ku vastaan Ponnistel', jätettiin mullen; meni kaikki ne näin nyt. Ääneti pois tupahan mä jo läksin ja sain oven auki. 'Armas Aaroni', nyt polonen puhui vaimoni oitis, 'Laittaos, että mä sammuttaa saan jollaki nälkän', Maitoa tilkka hyv' ois, jano on, laps' tyhjeä imee'. Noin sanoi; mut silmän' pimiäks kävi. Tuskinpa pääsin Pilttuullen esihin. Siell' lehmäni riippuvin päin nyt Surren pahnoja pur'. Käsin värjyvin het' nisihin jo Naatunehen utaren tartuin sekä koettelin turhaan Milloin yhtä ja milloin toist' -- ei niin pisaretta! Nyt kovemmin epä-toivossan' puristin; veri pelkkä Vaan ulos sirkoellen punas' hiukkasen pohjoa rainnan. Raivona, niinkuin kontio, kun povess' särkeepi keihäs, Taas tupahan läksin, otin vartaalta leipäsen, mut, kun Kirveellä lohkasin tuon, petut ympäri mustina lensi. Pois toverilleni vein palaset sanoen: tämä jäi nyt; Syö sekä lastasikin ravitse. Palan otti se yhden. Ääneti vaan käessään sitä käänteli, katseli, kunnes Lastansa sylihin likistäin kuvolleen jopa taintui. Suksille astuin ma nyt sekä naapurin luo heti kiisin, Tuo mua kun likin ol', vaan piipun väl', kuni rientää: Tultua näin perillen avuksen' sitä huusin ja kohta Antoiki, kuin veli, hän mitä viel' oli säästöä hällä. Taas kotia palasin, selässäp' vähän leilissä maitoo; Mut tuvan kun pääsin ovelien, jopa surkea parku Kohtasi sieltä, ja kun sisähän menin, lastani kaksi Vanhempaa ihan äänessä itki ja äitiä pu'isti Toinen käestä ja toinen taas kiharoist' hi'uksista; Mut tämä tönkkänä vaan lepäs' ääneti; näet, lumi kuolon Posket peitti jo jäähtynehet, samoin yöki jo silmät. Tuo oli loppu, ja noin hävitettykin ol' jalo Kangas. -- Taivahasen käten' nyt nostin sekä tarttuen sauvaan Läksin jo pois; takanan' vedin kelkassa ees sikiöitän' Kerjäten, harmaja-päänä jo, näin pitäjästä ja toiseen. Murheeni aikapa tok' lievitti ja lapseni armaat Taas kukoistuu taloloissa ja itse mä tyytyen pyydän Leipäni, näin pelaten huuliharppua vaan, kuten sirkka Lehdellä nuutunehell' laulaa, vähän ehkä on poutaa".

Mointa se kertosi nyt tuo rehtevä Aaro ja häntä Heltyn'nä kyynelihin kuul' lempeä, taitava Anni. Mut lopetettua sen hihallaan tämä kasvoja pyyhki, Huojutti päätä ja nyyhki ja niist' neneään sekä juoksi Lihaa, muikkuja, voita ja kaljoa tuomahan, kyllin Ruokia pöydällen latoen, ja nyt Aaroa vanhaa Niskast' ottaen vaatipa, vaikk' oli syönynnä, syömään.

Söikin tää, kuten arvoisa käsk'; nyt joutui jo Pekka, Astuen porstuahan oven kitkavan aukasi kohta, Pois jaloistaan koputtel' lumen, kunnekka uhkeena astui Nyt peremmäks paikkaan, joss' yhtyypi kulmassa penkit. Mutta kun pöydälle sai reuhkan sekä piippuhun tulta, Niin savun hartaamman vetäen puhui näin hymyhuulin: "Veljesi, Anni, nyt ei Hedan luot' ihanan hevin irtau; Niinkuin koukussa hauk' on Matti jo kiini, ja jos nyt Vaan haluat, lähetään heti kohta tän'iltana kaikki Yhdessä kihlaiset pitämään iloiset hovissamme".

Virkkoi; ja nyt sanoman tuon kuul' iloin, ihmehin kaikki. Paikalla kasvoiltaan seleten meni taitava Anni Kistun luo pukemaan päälleen, samoten tytär ynnä. Mut tuo mittava poika se vaan veti yllehen liivit Tul'-punaisensa ja pan' nutun kiini ja housuja nosti, Solkesi vyön suoliinsa ja ol' siten lähtöhön valmis.

Mut tulen luo meni Aaro ja mekkonsa veti vielä Kuumana höyryävän päällensä ja näin sanoi ynnä: "Ystävä Pekka, nyt aika jo on minun kiittäen mennä, Kun mua päivän ja yön talossas täten kestinnä o'ot jo; Nyt hoviss' ehkä mä myös tavannen mies-voipia, jotka Suosien, kuin sinäkin, hyvän nautintoon mua kutsuu, Moista ma en nähne toki, kuin on taitava Anni Tuo, joka syötyän' äsken jo taas mua syömähän vaati". Lausui; ja siirtyäkseen hovihin heti sauvahan tarttui.

Estipä kuitenkin tätä mielevä Pekka ja virkkoi: "Ei sovi seitsenkymmeniään mennä pimiässä Jalkaisin pois talostan'; hevoiset tuvass' onpihan mulla; Sulle se ois raskas, minullen häpeäks pitäjässä. Parhain siis ajanet, jos poikani tuo kepeämpi Hangella vauhtia suksiensa vakavin käsin ohjaa". Virkkoi; ja vartomahan hyvillään tulen luo meni vanhus.

Mut upi-uhkiana'i punavehreäjuovahisessa Nyt hamehessa ja kaulassaan isoruusuinen huivi, Kuin kesä loistossaan, esihin tuli taitava Anni. Lähtemähän valmis siten nyt oli tyttärenensä. Siis kimon valjahisin välehen pani mittava Kalle, Kaattuja kannettiin rekehen ja jo miehissä mentiin Toivoen riemua, tanssia vaan; mut Paavopa loinen Uunillaan nokisell' yhä oikoili säärtä ja toista; Kylmähän viihtinyt ei tukalaan tämä lähteä matkaan; Mut talon vahtina vaan pysyi, kun haluisemp' oli hälle Lämpö ja rauha ja haiku ja lasten ja sirkkojen seura.

SEITSEMÄS RUNO.

Pekka nyt Annine, tyttäreneen sekä kerjääjä Aaro Läksivät hiljakseen ajamaan, kimo kestävä eessä. Ohjia sylkäisten sanoi kohta jo mielevä Pekka: "Varsani vaikka hyv' on, näet, Aaro, sit' en toki raahdi Juoksuttaa, kun on näin kuormaa, vaan jos vilu puree Mekkoosi, niin sivallan, joten ei väli kestäne kau'an."

Mielin herkkenevin nyt vastasi rehtevä Aaro: "Huoleti o'o, hyvä Pekka; jos oisinpa vaikk' alastonna, Kulkuni ei työläs olis' sun ja sun vaimosi kanssa. Kukkura-pöytä hyv' on, tupahan nälissään kuni astuu, Turkki hyv' on viluiselle ja vuode, kun on väsyneenä; Mut toki ihmis-suopeuteen nähden vähä on se. Kuin iseänne te suosinehet mua o'otte ja mekkon' Pesseet, vatsani on, kuin rumpu, ja nyt ajan herroiks, Vieläpä holhottuna'i, jo kun o'on talon jättännä; toista Kärsin mä kaupnngiss' sen mieroa koettaen kerran. Maass' oli, näet, kato-vuos', pitäjiss' eläkettä jo puuttui, Niukens' vaan talokas, nälkää näki kerjääjä. Kaupunk', Arvelin nyt, rikas onpi ja sen tilukset lihavammat. Aattelin näin, sekä kerjäelin edes itseni vaivoin; Usein jalkani vanha jo astua empi ja pussi Painoipa tyhjänäkin. Täten nälkähän nääntyen viimein Kaupunkiin toki pääsin ja nyt nä'in ilmaiset ihmeet, Nä'in, hyvät ystäväsen, mitä ennen en nähnynnä ollut: Ol' talot, vaan talojen ei seuduilla niittyä, peltoo, Tarhaa nurkalla ei, jost' ees tupakkaa olis' saanut, Kartanot ikkunineen ylen korkeat vaan nä'in tuolla Maalatut, uhkehimmat ulottuin rivin kirjavin eelleen, Joidenka taas välite sadat tiet kävi ristihin rastiin. Ol' jyry teilläki, kuin mikä myrskyn ja ukkosen pauhu; Vier' nelipyöräis-rattahita'i hopehin silatuita, Korkeita, kuin huoneet: ravurein kaviot sekä ruoskain Läikinä, kutsien ärjy ja pyörien jyskinä täytti Ilman ja kai tärähtel' seinät sekä ikkunat ynnä. Mut ihan huoleti vaan päivää menettäin huvituksiin Vallat kullan-hohtehiset niiss' istuipa kussa'i, Niinkuin perhot loisteliaat yli kukkien väikkyy, Niitä kun heiluttaa päivän säteniss' suvi-tuuli. Arkana syrjässä vaan mekollan' minä seiniä viistin Seisattuen tervehtimähän avo-päin useasti, Vaikka sit' ei havainnut kukahan: meni vaan edellensä. Noin kenenkään näkemättä jo aukiampaan tulin paikkaan Paasilla laskemahan, talot ylpiät ympärillänsä. Keskeytettyä käyntini nyt suloisin muka turvin Kaikkia kummeksin käsivarteni ristihin lyöden. Kartano, kuin kylä, laaja ja korkea, kuin mikä vuori, Loist' erittäin. Tätä katsella nyt en voinunna kyllin; Jättien, näet, rakennus oli tuo, ei ihmisienpä. Mut oli mies lähellän', joka ahkerahan lakais' siinä Tietä ja luudallaan kasoihin lo'an lykkäsi runsaan; Hältä mä tietoja nyt saadakseni näin kysyin viimein: 'Ystävä, kuuleppas, tuo kirkkoko vai kuningasten Uhkea on rakennus; hämillen koko mieleni joutuu'. Noin sanoin, mut vaiken' tämä vaan sekä huulia purren Virnistel' muho-suin, paha, näet, oli mielessä vehkeys; Sillä, kun nyt takaisin minä käänsime katselemaan taas, Painoi se het' luudan ropakkoon sekä löi mua selkään Ilkeästi ryvettäin lika-läntillä mekkoni pestyn. Murheissan' menin pois, riitaa kun en tahtonna alkaa, Arkana, kuin kylän kukko, ku vieraalla tunkioll' onpi; Mut kovemp' ottelu kohtapa nous': pojan-ärmätti muu'an Musta ja nälkäynyt näki lyönnin ja nauruhun suureen Purskah'en löi yhteen kätensä sekä vilhuvin silmin Reuhastellen jo huus' tähän kumppania'i ilohonsa. Het' melu kuuluiki sieltä ja täält': avo-jalkaiset nulkit Paikalle ees karittel' lo'an roiskuvan vallassa, mut kun Mun näkivät, ilon-vimmassaan jaloin viippovin hyppi. Yks' tuli rohkeammin esihin nykäisten mua mekkoon, Toinen uhkasi potkien vaan, kuin varsa, ja kolmas Polvia läppäsi taas hokien ivajaarehitansa, Kunnekka ehtimiseen tuo pyörivä parvi jo karttui Julkeammin läheten paetaksehen taas. Häpeästä Suuttun'na syöksin mä nyt kiroellen sinne ja tänne. Yhden viekoittelin viimein käsihini ja heitin Joukkohon kaataen sillä jo toisenkin, kuten keilan; Mut molemmat, ne kun kourasin taas, kuritin käsin raskain. Kiljuen sätki ne koipia, vaan toiset hätä-huudoin Juoksi ja taas enentyi väki; kaks' sapel'-niekkoa miestä Kiini mun otti ja vei väliss' sitten riekkuvan kansan Pitkin tietä jo pois sekä vankeuteen minun heitti. Mutta kun itseni vankina nä'in sekä ov' sulettiin jo, Mieleni karvastui ja nyt itkemähän alas istuin, Heltynnä aatellen, mikä kunnian mies olin ennen, Heltynnä aatellen, miten harmaja-päänä mä nyt taas Vankina vankien kanss' taivaan valon puutteessa istuin. Haikehin itkin kyynelin, mut kupehellani siinä Kahle-jalkoa kaks' älykästäki penkillä loikoi Hilpeinä kuiskaellen vehkeist' omistaan sekä muiden. Kau'an ne ei suvainneet suruan', mut äkkiä noituin Tiuskasi mulle; ja näin sanoin katkerin äyhkäsi toinen: 'Kirkon rosvo, nyt ääntäsi noin elä sorra, se että Sois hyvin, laulun-neuvoja kun lyö tahtia selkääs Nuottia neljäänkymmenehen parihin pitäessäs'. Noin sanoi tuo; heti puuttuipa myös puhumaan toverinsa: 'Harmaja-parta, jos et menesty, kukapas sua kutsui! Lempo! kun on katoton maan-kulkija vaan, se jo viimein Tänne tunkeepi häirittämään asunnossahan miestä'. Mointa ne nyt puheskel' sekä muutaki viel' yhenlaista, Pilkaten pitkin päiveä noin mua herkeämättä. Mut rist'-ikkunan illalla kun lopen aurinko jätti, Vangin-vartijakin tuli sinne ja ratkasi riidan. Meille se toi ruuaks vadin lientä ja penkille jätti Leipeä luokse, ja tarkastel' jalan-kahleita sitten, Josko ne ol' ehjät, sekä löi vasarallaki niihin. Kaikki kun täydelleen taas tehtynä ol', meni sieltä Tuimana, mut mua käsk' nyt syömähän, viel' lisätenki: 'Karhun-kallo, jo syö sekä suolahite, janos sitte Kuukauden vesi-leivällä ehkä sä sammumahan saat!' Virkkoi, ja taas telkes' oven. Nyt hädässän' heti tartuin Ruokahan vatsaa näin varustaakseni paastohon tuohon. Paljo tok' ei jäänyt osallen', näet, tultua toisten. Kuin sudet nälkähiset, piakkoon vadin pohja jo nähtiin. Mutta kun syönynnä ol' ne ja luita ma yksinnä järsin, Hiljaa kuiskaten nuo piti tuumia suuria hetken Keskenähän; yht'äkkiä kun molemmatpa jo karkas' Päälleni veitsiä välkkyviään kohottain sekä virkkoi: 'Jos sinä vaan huudat, povessas nämä on; vala tee siis Vai'eta, yöllä me kun pakenemme, sä jos tah'ot elää'. Näille mä vastasin nyt sydämessäni taas ilo, toivo: 'Piipullista ma en panisi tupakkaa älystänne, Veikot! Tarvekko vankia on pakoittaa valoin, veitsin Ve'estä ja leivästään vapahtajinahan ihmisen muonaan? Vannon ma ilmi tok' ei teit' antaa, mut avittaa vaan'. Noin sanoin; nyt nämä jätti jo mun sekä viiloja otti Kätköistään, kuluttaa niill' alkaen rautoja jalkain. Joutunut ei toki työ, hiki miehist' tippui ja vahva Kahle se hangata kest', kulutettu jo vaikk' oli ennen. Nyt molempaa vuoroin minä auttelin vaan ilo-mielin Pyrkien pois, ja kun voitettiin sydän-yöllä jo raudat, Jalkoja irtahitaan ihastuksissa heitteli miehet. Kohta ne hirrenkin seinästä jo leikatun otti, Vahdilta jonk' oli piiloittanut tilan pöyhteä pahna; Mut sen saatua pois, aukost' iloin ryömimme kaikki. Kiirehin kaupungin perillen nyt hiipien päästiin, Äkkiä kun pysähtyi tovereistani toinen ja virkkoi: 'Ystävät, ei meidän sovi nyt jänisten tavoin juosta Metsään arkoina pois, vaan mielen' on ensinnä koettaa Lukkoja porvarien varustaaksemme tarpeita matkaan'. Lausui; ja toinen myöns' asian. Minun mieleni ol' taas Tien' vaeltaa viatonna ja siis hyvästin jätin hartaan. Kyynele-silmänä pois kepehin jaloin erkanin niistä; Mut nämä rosvomahan lähi-kartanoihin meni kohta, -- Näin, hyvät ystävät, tuo kävi kaupunki-retkeni; mointa En omin ehtoini tee enähän, ja mi pakko mun onkaan? Kirkossa, näet, mua vaikka jo tunnus-merkittihinki Käskyllä, kun tavataan, mua vankina jällehen tuoda, Ei kukahun ahistaa raahdi toki Aaroa vanhaa, Mieluhisempi kun on tuo hilpeä polskani heille, Kuin näh'ä kyyneliän' sekä voivottamistani kuulla".

Moisia kertoi se nyt älykäs tuo Aaro; ja kaikki Mielellään sitä kuul'. Hevonenpaki hölkkäen eistyi, Kunnes kartano-ahtehen alla jo oltihin kohta. Täss' alas hyppäsi Pekka ja re'en ohell' astuen lykki Ees sitä ynnä ja ohjaksill' oron löi kupehille; Hyvää vauhtia siirtyipäkin reki porstuan eteen. Nyt ilokseen näkivät pitojen siell' alkuhan päässeen, Auringon tapahan valo aukkojen höyryte loisti, Ov' tuvan ol' selillänsä ja polskan pauhina sieltä Tunk' ulos, niinkuin myrsky, ja porstuan myös ison täytti.

Taitava Anni jo het' sisähän meni tyttärenensä; Sinne siirsihe Aaroki, mut kimon mielevä Pekka, Piehtaroitettuaan sitä, reen sepihin sitoi kiini. Uljaana hirnuellen hevoisten seass' outojen söi se Heiniä re'estähän nyt kurittain kavioll' lähintänsä, Jos tämä sen muonaa nenäkkäämmin haisteli joskus; Mut tupahan meni pois sen herra jo Pekkaki viimein.

KAHDEKSAS RUNO.

Kerroppas, runo, taas, mitä kaikkia mielevä Pekka Nyt tuvass' sai nähdä, kun jäi hämissään oven suulle. Polskaa tiuhoa tansittiin parin kaksinni toista, Naiset kieppuen keikkehin päin sekä vilhuvin silmin, Mies-väki niskoin nuortehin taas yhä katsoen alhaa. Nää nyt tanssia hoit', erittäin toki Matti, ku Heddaa Pyöritti suottaellen, samoin Annia kunniallista, Kun suki pelmannit jouh'kielis-viulua kahta Penkillä tuolla ja harppujen ään' tähän vieläki sointui. Yksinnä pöydemmäks oli istuinut Sakar' äijä Uljaana, kuin kuningas, kä'et ristikkäin yli rinnan, Tanssia tarkastain, kun vaan ei estännä tuoppi. Vastassa arvokkaan paikkaa tätä taas tulen eessä Lämmittäimässä seisoi nyt Aaro ja vanha Rebekka. Reilaan Aaropa juur' pani harppua, mutta Rebekka Nuokkuen kirjavataan kissaa silittel' sylissänsä, Ryssä kun taas älykäs punapöyheäpartainen Ontro Huus' hälinässä ja pois nuo tanssijat eestähän väisti; Kaks levollen, näet, kumppaniaan oli alle jo penkin Kantanna hän, nyt kolmattakin sylissään piti vaivoin. Tää, vaikk' ei ky'ennyt jaloin notkuvin liikkua enään, Vastahan vaan tenien iloisaa halus' hyppyä koettaa. Viimein, vaikk' yhä tuustaeltiin, toki laahasi Ontro Tuskalla tunkien ees hänen penkille pois tilavalle. -- Mointa nyt ihmeekseen nähdä sai mielevä Pekka, Kunnian-saavana kun sioittuipa jo äärehen pöydän. Aaro kun lämmittäinnä nyt ol' sekä korjanna harpun, Istumahan meni penkillen peli-mannien viereen; Mut heti tultua sen puhuttel' sitä rehtevä Antti Harmilla viulua kihnaten, kun ei tanssihin päässyt: "Jos, kuten harppuakin, samoin viulua soittaisit, ehkä Nuorempi sais vähäsen toki tanssissa'i iloitella. Mut kuin seinällä tuo väre-kantele, o'ot sä ja tuskin Tahtia voit johtaa, minä jos sit' en viululla ohjaa".

Nyt hymyilyn suutaan veti miettien kerjääjä Aaro, Korvan-taustahan raapi ja puol'-hämin vastasi sitte? "Tokkohan vanhoillan' minä, kenties, viel' yh'en polskan Muistanen, vaikk' ei o'o roka käessäni kaukahan ollut". Virkkoi, ja kun viulun nyt sai, typeräks muka teikse.

Koetteeks soitti hän vaan hiljaa; mut kohta jo täyden Sai säveleen, tah'it taajahan vier', roka lentävä kielet Pakkosi ääntämähän; yht'-aikaa kaikui ne kaikki, Paasi ja altti, tenuori ja vintti: nyt ammottaenpas Kumppani viulun mykkänä laski; mut yltyipä raivoon Intoki tanssivien. Hiki kaikkien poskite juoksi, Lens' pärehet pihdeistä ja tuolia, penkkiä kaatui, Huudot lankeavain, tah'in polku ja nauru ja haiku Kiehtosi ylt'-ylitse sekä huojuva lattia ryski.

Vanha Rebekkaki, vaikk' oli pankolle tunkeununna, Vauhdissa kolhauksen sai, ett' oli langeta maahan: Ohkaen siksipä pois vetihe likemmäks oven suuta.

Mut sydämessähän tunsi jo säälin mielevä Pekka, Kun näki nyt, vanhaa miten kaikkien hylkynä piettiin; Jättäen siis oluen sitä haastattamaan meni kohta: "Tässä, Rebekka, mit' auttaapi nyt suru tuo sekä nurku? Joudu, ja het' talutan sinut turvihin pois ylä-pöydän!"

Siihen vastasi taas tuo ontuva, rampa Rebekka: "Ei, hyvä Pekka, se ei sovi; soppehen vaan menen piiloon; Paitse hautoa tuo on huonolle myös sopivinki. Kuin tois-vuotinen leht' puun puhkenevan, lakastunna Tääll' asun nuorien kanss', elo joiden on riemu ja tanssi. Oi, joka luo muiden jopa pääsisi turpehen alle!"