Part 5

Virkkoi, ja itkeä nyt tihuttel'. Ja kun arvoisa herra, Juur' joka riemua katsomahan tupahan oli tullut, Mielin herkkevin sanat kuuli ne, alkoi jo hänkin: "Moint' elä mieti, Rebekka, ja hautah'an viel' elä toivo! Näet, kuka, kun tuvass' et enähän tilavassa sä liiku, Piikoja rukkiin, kankahasen herättäis, kuka kissaa Hempisi, ken pitäisi kanoista'i munineen yhä huolta? Silmäsi nosta ja näe, miten vanhus Aaroki tuolla Viulua vinguttaa hikoen, mut tyytyvin mielin; Niinkuin harppua soittaissaan käräjill' oli tuonnoin, Onpa se vieläki sortamaton i'än, huolien suhteen. Virkeenä sen käsi-vars' lentää, hevin liikkuupi sormet, Loistaen tyyninä silmätkin, kuten taivahan tähdet; Käy samoin turvin, Rebekka, sä myös suru-päiviä vastaan". Lausui, ja ta'a pöydän varoten talus' eukon ja tuo nyt Ynseenä kunniastaan nurun unhotti kohta ja sitte Nuojuen vaan hiljaa yhä nuoria, vanhoja siunas'.

Mutta kun polska jo loppui ja vaikeni harppu ja viulut, Nyhkäsi Annipa het' takin helmahan mielevätänsä Miestä ja vei nurkkaan, sala-myhkeä siellä sen kanssa Kotvasen haastoi ja korvahan nyt täten kuiskasi hälle:

"Etköhän sais toimeen, Sakar' että jo Pyylahen vanhus Nyt vävylleen tulevalle ja lemmikki-tyttärellensä Puheen neuvovan, kuin isän on, pitäisi, jota aina Syvään kätkisivät mieleen sekä noutasivatkin. Ol' isien tapa, miehellen ne kun tyttären antoi, Lausua myös sanat armahiset varokkeeks molemmille; Nääpä nyt ei koskaan unohuttanna neuvoja sitte, Mutta ne kihlaus-muistona vaan yhä seurasi heitä. Nuorten vuoksi ja vierahiden puhua hänen täytyy, Että ne kihlahiset näkisi toki juhlallisemmat".

Hiljaa vastasi taas hänellen tuo mielevä Pekka: "Saada toivosi nyt toimeen ei viel' ole aika; On sitä luontoa, näet, Sakar', että, kun alkaapi juonti, Rauhassa ryyppäellä tahtoo se ja vastaapi tuskin; Mut olut elvyttävät vähäsen kun on saanunna päästää Vaan ukon kiel'-sitehet, puhe säästämä runsaana pulppuu, Niinkuin kuplat kuohuvien purojen kevähällä. Ei lähesty kenkään, jonk' ei sitä täytyne kuulla, Kun tarinoi tahi nuoriakin varoittaa, ojentaapi; Paikalla vaihtaisi mielellään, väliä'i iloll' antais, Jos siten sais hänen suun puhuvansa ja viisautensa; Malttaen siis odota vähäsen, ja se kyllä jo väleen Täyttääpi toivosi itsestään Sakar' rehtevä äijä. Näetsen, jo selkeepi otsa ja suu olueen hymyääpi, Sorsan mielellä tuon, joka salmien ve'ess' sukeltaapi, Kas, miten istuu jo, kuin sade-kuurost' elpyvä niitty. Sun toki nyt paras on hupaisaa jotakin pakinoida Taikkaki nuoria pois minettiin säveään kehoitella; Mun se on taas antaa Sakar' äijälle ääntä ja kieltä".

Lausui; ja Annan tyydytetyn heti heittäen otti Haarikon pöydältä nyt tilavalta ja ystävätänsä Pyylahen kunniallist' isäntää puhuttel' hymy-huulin: "Juokaammepas, Sakar', yhdessä viel' iloiten, kuten ennen Mielin turvallisin joimme, kovemp' ehk' oli aika; On pysymättömän ihmisen, näet, iloita sopivinki Hilpeän laill' oravan, joka kaarnallaan murealla Aallolta aallollen purjehtiipi toivoen rantaan!"

Virkkoi, ja joi; samoin kannuansa Sakar' äijäki nosti Vaahtovataan halu-juomalla noin elähyttäen mieltään: Mut hyvillään sitten toverillehen vastasi ynnä: "Syyst' iloinnen tosin nyt; niinkuin valo tai terä silmän, Kallis on, näet, isällen joka onni, ku kohtaapi lasta".

Noin puhuen ne jo kuul', kuin viuluja taas viritettiin, Nähden, lattialla'i miten säyseä mointui minetti. Mut Pekan nyt seuraan moni liittyipä äärehen pöydän, Tanssihin kun halu ei vetänyt, vaan ennemmin olveen Mantohiseen, huvi-jutteluihin sekä laskuhun leikin; Paitse muitapa myös meni räämeä-kiittävä Ontro.

Kohta jo saattaakseen hämillen sitä nyt sanoi Pekka: "Tanssin-taitava vel', miks et sinä hyppele? kenties Pelkäät neitojen niin lumovan sinun mielesi harmiks Vaimosi, tuonne ku jäi Arkangelihin varakkaasen, Että ne huivin viekoittelis' laukustasi lahjaks".

Virkkoi, ja vaikeni; mut punapöyheäpartainen Ontro Istuen nyt lähemmä käsihin sen tarttui ja lausui: "Tuota ma en pelkää, hyvä Pekka, ja mielihaluin kyllä Tanssisin muiden kanss', sill' laulu ja tanssi on oiva; Neitoa vaan hevin en minä löydä, jok' ei mua hylkää. Leppehin jos silmin käden tarjoankin, pakenee se Partaani kammoen vaan nauraa sekä muut hänen kanssaan. Ei kukahan älyä vieraall' olevan sydämen myös, Miss' surun tai ilon voi herättää lähimmäisien käytös. Jos sinä tahtoisit ees, veli, toivoni kuulla ja täyttää, Niin selitä minullen tila, sääty ja nim' moniaiden, Tanssissa jotka ma nyt huomaan Matin juhlana tässä. Ensinnä, ken se on tuo niin mahtava, muhkea muori, Tuoll' etu-päässä ku keinuelee, satamaan kuten laiva, Tahtia mittaa ja hyppisin vaan hamettaan ylentääpi? Nuorten ja vanhojen, näet, minust' on jalo tuo esimerkki".

Vastasi nyt hällen hyvillänsä mielevä Pekka: "Anni se on, ei kenkähän muu, minun vaimoni kallis, Vuosien vuoroellessa ku hoitanut on talouttan' Tarkoin ja poikia, tyttäriä'i kyll' lahjonna mulle. Mies, joka hänt' ylistää, mua myös ylistääpi se ynnä".

Alkoipa taas puhua tuo räämeä kiittävä Ontro: "Onnellisna ma sun pidin ennen jo, ystävä Pekka, Ollen sä reima ja lystillinen sekä kunnioitettu: Kolmestippa nyt onnelias olet, kun tämänmoisen Saanunna o'ot muorin; näet, taivaast' on hyvä kaikki. Nyt sano myös, kuka on tuo varteva, pulskea poika, Parhaallaan joka kievoittelee nyt sieveä Heddaa? Uljaana sarkais-tankissa käypi se, kuin oro virma, Nurmella toisien kanss' se kun harjaa pöyheätänsä Urheasti ravistaa sekä hirnuupi innossa lemmen".

Vastasi jällehen nyt hänellen tuo mielevä Pekka: "Armas poikani Kalle se on: miten luontuu se vaste'es, Antaja vaan tietää: käsiss' sen tämän olkohon onni".

Virkkoi jo kohdakkoon taas räämeä-kiittävä Ontro: "Niinkuin viljelijä'i panemaansa hoitaapi puuta Vartt' yhä katsoen korkenevaa sekä toivossa kastaa, Niin isä lastaan myös hoitaa: nuor' vaan ajatelkoon, Kuinka se huolet maksaisi sen ilon antaen niistä. Täällä on vieläki kaks, joit' ynnä mä tuntea toivon -- Riipeä poika, ja neit' sulo tuo, somasti jota johtaa? Kaunis on poika, ja neit' Hedan rinnalle käy parahittain".

Vastasi taas hällen nyt mielevä Pekka ja lausui: "Rengin siinä sä näet nopean sekä ahkeran Antin; Pyylahelt' onpi se tään Sakarin jalomielisen poika. Riipeä jos se nyt on mielestäsi tanssiessansa, Kaksinkertaisesti sä kiittäisit intoa senpä, Jos näkisit, miten uutterahan isän soita se raataa Murtaen kuusen juurtunehen ylös, kuin mikä karhu. Neit' taas, järkevä ystävä, tuo tytär on esikoinen Annin ja mun; taloamme se, näet, sekä pieniä hoitaa Vaivoja noin äidin keventäin, kuten tyttären onkin".

Mielin heltyvin nyt sanoi räämeä kiittävä Ontro: "Oi, sua onnelias! joka arvossa pi'ettynä saat vaan Istua tuttujen kanss' samomattasi outoja maita. Tyynenä katselet täällä sä vaimoa uskollisinta, Lapsia sieviä myös, kukan taimia kuin puron luona, Kaukana kun toinen isänmaasta ja luot' omiensa Käy yhä ympäri hylkynä, kuin mikä tolkuton pulma". Virkkoi, ja itkeä nyyhkyttel': valui poskite ynnä Helmiä kirkkahita'i sekä kasteli pöyheän parran. Mut sulo, kuin mesi, juoks' hänen suonissansa jo kaipaus; Muistipa, näet, kotonsa, meren jäisen muistipa rannat, Wienan joen, etenkin Arkangelin tuon kama-rikkaan, Vaimoansa samoin aattelipas joka huokael' yksin Toimissa tai päivän tahi yö-levollaan useasti, Entäpä hentoakin poikaa, joka jäi etähälle Sinne, viel' isänsä nimeä! hymy-suin löperrellen.

YHDEKSÄS RUNO.

Ontron räämeä-kiittävän tuo surun haikea tunne Nost' useassapa vilvoittavan sulon kyynele-nautteen. Niin sinunkin silmäs vesihin kävi, mielevä Pekka, Milloin ne sattuivat Annihin vaan hyvänsuopahan vaimoosi Poikaasi vartevahan tahi tyttärehen siveääsi, Miel'-hyvin muistaessas, miten Metsolass' yhtenä kaikki Rauhassa ain' asui, kuin linnun pojat nuo pesässänsä.

Kumpiki itki ne niin ilon, kuin surun kyyneliä'i nyt, Siinä kun ol'tta ne joi sekä pitkä jo loppui minetti Harpun ja viulujen myös surinan lakatessaki ynnä.

Nyt jopa korkeanaan nous' Pyylahenkin Sakar' äijä Kunnia-paikaltaan ison pöydän tuoll' ylä-päässä Askelin astuen miehevin ees tosissaan tuvan keskeen. Kaikki nyt ällistyin silmät heti äijähän käänsi; Ol' näöltään, näet, kuin ukon-pilvi, jok' äärellä taivaan Liikkuupi ruskoin hehkuvin, mut vilistää värin ilman. Sitte se seisattuu uhaten: nuol' kahlehen murtaa Nyt jylinäll' läpi runsahimman välähtäin sade-kuuron; Mut maamies pelästyy, taivaan kun katsoopi uhkaa, Vaan iloitseepakin ynnä, kun pelto jo nääntyvä virkoo. Moisena nyt Sakar arvellen käänsiin vävyhynsä Arvolliseen sekä tyttärehen, kun tuoll' liketysten Lemmen kuiskua nuo pitivät lavitsall' lavealla. Kiirehin nousi ne nyt ylös, kun näki luotuvan äijän, Kuuntelemaan, mitä käskyä hän oli antava heille.

Mut hänen huulillaan koputtel' puhe mietitty nyt jo Pyrkien ilmi ja hän kätehen Matin tarttui ja ynnä Tyttärensä sekä vaitia vaat' täten lausuen sitte: "Kyllä on tanssikin aikanahan hyvä: tuota en moiti, En myös leikkiäkään, kun käypi se vaan siveästi; Aina tok' ei kuulla kuluess' ajan vaihtelevaisen Viulujen, harppujen äänt', iloiseen joka polskahan kutsuu; Riemuakaan liiaks satoisaan ei maahamme vuoda Voidakseen yhä lahjoillaan elähyttelevillä Ihmis-henkeä suosittaa sekä leikkihin kääntää: On siis hyödyttävää ajoissaan vähän tottaki kuulla. Yksinpä hoippuva laps' hyvin tietääpi neuvomattakkin Nauttia onneansa sekä leikissä viihtyä aina; Mut toden aikana taas, toimet jo kun on tukalammat, Turvin ne tehdä vaan erottain, mik' on oikea, nurja, Siihenpä harjoittaa sinut täytyypi maailman seikkain Vaihtelevain tahi johdattaa enemmin kokeneiden. Sentähen on hyvä myös vanhan varoituksia kuulla. Ensinnä, Matti, se pa'a mielees, mitä neuvoopi tässä Nyt kuus'-kymmeniäs, minä, kolme-kymmeniäälle: '_Elköön turvasi vaan itäkö sinun viljely-maillas, Niin vahinkoo sure, kuin kalun saadessas iloitsitki, Viimein vaimosi kanss', kuin silmäsi, oikeuteen käy_!' Halvoilta mielestäs näyttää tosin nää sanat oivat, Lapsien ain' isiltään perimät, vaan niist' talon onni Tok', kuten kukkia niitystä'i meheväst' yleneepi. Näet, mitä vaan sinull' on, mitä ihmis-käellä on koottu, Sillä on myös vihamies, kova onni: jo loistavan peltos Halla ja ra'e hävittää, metsän peto karjasi raastaa. Vaihtua onnesi voi samoin, kuin katoaa kevät-lumikin, Jos perä ei vakaisempi sen oo, kuin maallinen rikkaus. Mut vahingon jos kärsiä saat, niin muista, mik' ennen Riemu sun ol' nyt hukkunehesta ja tappio arvaa Sen mukahan, ja sä et harmaaks sure päätäsi suinkaan; Niinkuin varpuinen, näet, pesän vuosittain isontaapi, Niin halull' ihminen myös enentää taloutta, ja ennen Hankkima eipä sen arvoinen oo, kuin saamaton vielä. Mut vaimollesi lempeä oo, väkevän kuten sopii, Muistaen aina, mi heikosta'i etu suuri tok' onpi, Kun sitä miellyttää työhön koetat säveästi. Niin sanon nyt sinullen, ja on niin talolleen hyvä vaimo, Vanne kuin tämä on, joka pitääpi tuoppia ko'ossa; Heikko se on nä'öltään, edultaan tosin vieno ja halpa, Mut sitä särkeä koetteleppas: heti hajoopi tuoppi, Uurteist' uurtehet irtautuu, ja sun olves on mennyt. Sentähen vaimosi kanss', kuin silmäsi, oikeuteen käy. Mut sinullen jälleen puhua tah'on, järkevä Hedda, Niinkuin ennen jo o'on toden neuvoja mieleesi pannut Siit' ajoin, kuin äitis varoitus-puhe lempeä vaikes', Jolloinka huol' iso lapsistan' jäi mulle jo yksin. Usein o'on sanonut, hauraan miten vaimon on aina Tottuminen niin kärsimähän, kuin myöntämähänki: Mennä, näet, mukihin sen on arpa, mut ei havaitse hän Pakkoa myöntäessään, sen vaan vihoissaan havaitseepi. Katso, sen sanon nyt ja sen luulenki saavasi koettaa, Kerta kun käyt elämään Matin vaimona seuraten häntä: Ei sido kenkähän muu rauhaa, kuin vaan talon vaimo. Joskus suopeakin mies suuttuu ja kostaapi hälle Naapurin sättimiset sekä palvelijain hitauden. Mut se on nyt vaimon asettaa tämä kiivaus hiljaa. Ääneti kuulkohon nurkua sen siks, kuin viha tyyntyy, Niinkuin koivuki latvaltaan raju-ilmana taipuu Malttaen iltahan, kun levollen haluaapi jo myrskyt. Het' tätä noin kaduttaa kova kai, vihoissaan mitä virkkoi, Jos äkä'yttävä vastaus ei äristä hänen mieltään, Muuta kun ei toivo, hyvän kuin hyväll' lempeenä maksaa. Niin sulo rauhapa varmistuu, sopu kasvaa, ja vaimo Mielihyvin heittä'ytyy käden turvihin tuon väkevämmän; Itse mies ihastuu hänehen ja, jos siks tulis', hengen Antaisi eest' armaan, samoin kuin tuo urhea koira Suttaki vastahan seisattuu tukemaan elukoita Valmiina taistelemaan, vaikk' uhkaapi kuolema häntä. Mut se, ku varsinkin tuottaa tääll' ihmisen onnen, Rauhallisen avion, sovun, lohdun ja tyytyvän mielen, Hurskaus on, hyvehestä jok' ei saa koskahan kyllää. Varjele, nuor' pari, tuo, yhä siin' elä vaan sekä liiku. On lepo, näet, hurskaan, kuin kankahan juurtunut honka, Vankka ja turvaisa; ei luja myrskyn eessä se notku: Yksin voiminki jos useat kokisi sitä kaata, Ei hevin käy; kädet tottunehet, iskut ravakimmat, Päiväki pitkä ja myös teräs-kirveet on tähän tarpeen". Siihenpä Pyylahen nyt Sakarin varoitus-puhe loppui.

Kohta jo nähdä sai, miten nyt mykät toisien huulet Aukeni kiittämähän hänen noin helevää puhettansa. Mut lähimmällehen myös hiljaa moni kuiskasi korvaan: "Oi, jos niin, kuten nyt, Sakar' aamust' iltahan joisi, Kylläpä viisas, viisauteen joka mieltyypi, tarjois". Näin ne kun kuiskasivat ihastuin puhe-lahjahan tuohon, Pois Sakar' rehtava istumahan meni nyt sijallensa Pöydän päähän jo taas, johon kulmassa yhtyypi penkit. Ei toki tyhjentää maljaa unohuttanna tuossa Onneks viel' omien pysyväksi ja kieltähän käyttää Toimen niin asioiss' omissaan, kuten ynnäki muiden, Paljo kun, näet, elämäss' oli hän kokenut sekä nähnyt.

Mut vaan Aarohon rehtevähän, joka laskenna viulun Penkillen ol' ja nyt otsastaan hi'en huoleti pyyhki, Kääns' yhäti silmät Komisarjus arvoisa herra. Niin älykäs tämä mielistyi hänehen, lähes että Rengistään parahast' ois luopua tahtonut ennen, Kuin i'äkkään nyt laskea pois talostaan. Olut-tuopin Vaahtovan toi viimein sekä tarjosi hälle ja lausui: "Aaro, jo virkistäi, kuten polskasi ansainna onkin, Niinkuin hongassa pohjainen, näet, kohis' soittosi aivan: Sitten kerjääjä-sauvasi voit tulehenki jo heittää. Ystävä, tääll' elä vaan nyt vanhoillas surutonna, Syöttiä onkia saat, kesäll' aina kun koukkuja lasken, Ajaa pois siat pellostan', kanat istutti-maastan'. Olkoon tuo kesä-työnäsi; mut kovemman koko talven Suussasi piippu sä saat tuvass' istua verkkoja mulle Vaan kutoen, samoin parsien myös rysiän' sekä nuottaan'".

Mielin herkkenevin nyt haarikon ottipa Aaro Niin ylentäin muodon, ett' tuskinpa paisuva kyynel Vieriä saattoi, ja vastasi het' ihastuin: "Minä kiitän Nyt Jumalaa, tyköhönne ku vei minut, arvoisa herra! Paljo jo o'on kokenut, pahin ol' toki harmaja-päänä Kulkea ympäri, kuin ilmass' ajelehtava pilvi, Paikkaa tietämättä, levon missä mä harrotun saanen. Usein kulkiessan' pitäjissä mä tieltäni katsoin Kirkon-tarhoja kohti ja aattelin näin suru-mielin: 'Kurjimmallaki, näet, kyläss', Aaro, min nyt läpi astut, Turva ja linna tok' on sisäll' aidan rauhovan tuolla; Sun vaan pääs väsynyt mihin kerran on vaipuva, etpä Tiedä, ja jäät vieraaks elämän taloss' aina ja kuolon'. Aattelin näin, hyvä, arvoisa herra, ja eelleni riensin. Nyt olen onnelias, eläessä kun on koto mulla'i, Kuollessan' koto myös, jollen joku ystävä taukoo Lausuen: 'tässä se talletahan hovin Aaromme vanha. Lampi nyt ei enähän sen huomen-virsiä kai'u, Ei tupa harppuakaan, rauhaan kuni nukkui jo äijä'." Virkkoi, ja itk' iloissaan sekä vaahtavan joi oluensa.

Näin nämä juttelivat, mut vartoen kuunteli muut vaan. Sitte jo taas toimeen asetettihin hilpeä tanssi, Ollen köyhä ja rikkakin nyt ylen miel'-hyvillänsä; Viuluja, näet, ei puuttunnakaan, ei hyrryä harppuin, Eikä minettiä, polskoja, ei pakinoita ja ol'tta, Siellä kun vietettiin yö-kaus' jahin onnea oivaa, Niin myös lempivien nopeaa tätä kihlaus-juhlaa.

Viiteselitykset:

[1] Ingman: 1853 vuoden, Litteraturbladissa siv. 7 ja seur.

Lönnrot: 1855 v. Suomikirjassa s. 271 ja seur.

Ahlqvist: Suomalaisessa Runous-opissaan, s. 90 ja seur.

Genetz: 1873 v, Koitar-Albumissa, s. 162 ja seur.

[2] Genetz sivu 163.

[3] Ingman, sivu 8, a).

[4] Vrt. Lönnrot s. 274.

[5] Lönnrot, sivu 273 alh.

[6] Tämä sääntö, vaikka kohta säästäen käytettynä, on varmaan uutuutensa vuoksi saava monta vastustajaa; vaan eihän se vanhoillaan oleminenkaan aina kelpaa, jos on mieli edistyä. Pankoon vaan jokainen kuusimitan käyttäjä kortensa kokoon, ja luulisin niitä perkamalla viimeinki tulevamme selville.

[7] Ahlqvist, § 66, 7.

[8] F. Kollan, Finsk Språklära, § 103. Anm. 3.

[9] Ahlqvist, § 27. 1, 2.

[10] Sivu 170, 4, Vrt. Ahlqvist § 66, 6.

[11] Genetz. sivu 169, r. 21 ylh. ja 171, 6.

End of Project Gutenberg's Hirven-hiihtäjät, by Johan Ludvig Runeberg