Part 3

Noin sanoi; mut heti kuuntelemaan tähän hiihti jo muutkin, Matti kun mielellään nyt miesten keskessä alkoi: "Karhun kiertäminen miten käy, pesä myös miten löy'tään Syksyllä, tiedättehän; sen teimme me, kuin isät ennen. Mut ohi kun mennyt oli Joulu ja metsien nietteet Kasvanna korkeammiks sekä hankiki kuortunna päälle, Keihäillä, pyssyillä pois jopa läksimme kimppuhun otson. Het' tämä paikoillaan, mihin syksyllä jäi, tavattiinki Nyt havu-kyysässään katoksess' ylen korkean kuusen, Jossa se huoleti vaan piti talv'-asuntoo lumen alla. Mutta nyt arvelin kahdappäin: jokohan koh'astansa Pyssyni lauaisnen lävite pesän ampuen otsoon, Vai lymystään ajanen väkevää tätä huudolla ensin. Sen pidin tok' parhaana, mit' ensinnä arvelin; sillä, Jos heti kaataisin tuon, minun kunnia yksinnä oisi. Siis viritin hanan nyt sekä laukaisin pyssyni sinne. Mut möristen peto vimmassaan jopa töytäsi ilmi, Hyysältään lumen puisti ja kämmenin raivasi tietä Hirveenä aukossa vaan seisten vihan-säihkyvin silmin. Nyt tover' uskollinen myös pyssynsä heti nosti, Tähtäsi kiirehin, mut tuli nuoruuden hänen petti, Luoti kun silpasi vaan vähän kalloa kauhean koljon. Mut, kuten ryskävä tuulis-pää, ylös hyökkäsi karhu Nyt toverin' päälle, kuin ukkosen nuol' tahi pilvyys, Maahan paiskasi härhäilijän ja sen paikalla voitti. Hämmästynnä mä nä'in, havin kuinka se kynsin ja leuvoin Hirmuisin nyt poikaa tavoittel' sitä ruhjoaksensa, Ennenkuin minä keihäällän' ojetull' avuks ehdin; Mut pelotonna kun tään syvähän mä sen kurkkuhun syöksin, Niin vihan kääns' minuhun levittäin kidan hurmehisensa, Kiljui ja koiviltaan vapisten kävi keihoa vastaan Etsien nyt mua taas käpälin, suin, silmin ja hampain; Turha koko ylläkkö ol'; mikäli tämä ryntäsi, minä'i Vaan sikäli väistyin terävää yhä vääntäen rautaa, Kunnes se tyhjentäin verensä lumellen punavulle Jalkaini juurehen vaipui, ja henk' örinällä jo läksi".

Kuultuansa hyvillään Matin riipeän tuot' urotyötä Suksin suljuvin nyt taas kaikki jo kiisivät eelleen.

NELJÄS RUNO.

Talvinen aurinko ruskotti tuoll' itärannalla taivaan, Kun kytät into'uneet nyt ehti jo kuusikko-saareen, Hangestaan joka vehreenä nous' pako-paikkana hirvein. Hiihtäjätään heti kuus' ajamaan panivat ne jo näitä, Ampujien mukavat väijykset taas valitessa. Nyt raju-huudolla jaht' alettiin. Pelästyin läpi metsän Teiriä, pyit' ylähä pyrähtel' sekä metsoki joskus, Täyttäen pyssyjen pauke ja huuto ja muu jyty tienoot.

Mut tilavass' yhä vaan tuvass' istuen kumppaninensa Ahkerahan huvittel' pnnapöyheäpartainen Ontro. Piiat rukkinehen sekä ontuva, rampa Rebekka Vaan piti seuraa heille, kun rengit ol' ehtinnä metsään. Veikot nuo iloisat pöydän ison ääressä joivat Vaahtoavaa oluttaan ja sen vieläpä viinalla mausti; Niinkuin juurilta puut puron huuhtomat nuo kevähällä Ilman vaivattahan lehittyy, vihannoipi ja loistaa, Niin nämä pöydän ympärillä'i nyt yhdessä istui. Joukost' yksinähän nuorin, tuo pulskea Topjas, Hommasi vaan, ett'ei olut uupuisi haarikkahassa. Tää kuta uuraammin Hedan askare-huoneessa juoksi Tuot' asiaa ajamassa ja juonnistaan seka'unna Katseli naist' ihanaa, sitä kiihkeämmäks kävi lempi. Eip' ollut mikähän Arkangelin neit' tahi Wienan Hannalla kasvava impi sen huikkelevaa sydänt' ennen Kietomia; tykki se vapaana vaan, kuin lähtehen suoni. Hurmoksiss' oluesta ja neitosen kauneudesta. Nyt hän juoksi ja tanssi ja nauroi ja itkiki vuoroin, Kunnekka, kuin vihur', äkkiä hän kama-raskahan laukun Siepaten selkähän kiis' pihallen. Heti säikähyksestä Pu'ottipa nyt tuopin tuo rihkaman-tuntija Ontro. Penkiltään ylös hyppäsi hän ajamaan pakolaista Joutuen ensin porstuahan, pihallenki jo siitä; Samaa vauhtia myös kamariinki jo rientänyt oisi, Koirat Bakko ja Jääkeri jos ei ois etehen sen Ulvoen seisattuneet ahistettuansa pakolaista. Kun näki nyt, miten tuimina viel' oven eessä ne haukkui, Pelvolla alkoipa siis viheltäin, hymyen hyvitellä Niitä ja polvihinsa läpäten turhaan nimittääkin, Kunnekka lakkaristaan sai kiiltävän rinkelin viimein. Kahtia jaettuna sen molemmin käsin tarjoen hiipi Askel askelehelt' ylös rappuillen sekä heitti Koirille luusien nyt palaset. Nämä kahmoi ne kohta Puol'-äristen, mut ehjänä pääs' kamariin toki Ontro.

Siellä jo polvillaan avo-laukun ääressä Topjas Tempoili rihkamiaan, kuin oisi ne syttynnä tuleen; Myssyn tarpeita, silkkejä, nuttuja, helmiä heitti Ehtimiseen esillen. Vaan hämmästyksissä Hedda Kangas-puist' ylös ailahtain jopa sukkulan laski. Mut heti ves'-silmin nyt huusi jo pulskea Topjas: "Kai, ota kai, sulo neit', kun vaan saan suikata suutas". Virkkoi, ja suutelemaan ihanaista jo paikalla riensi.

Tuon ovess' äkkäsi nyt punapöyheäpartainen Ontro, Säikähtynnä kun syöks' sisähän; kuten siivekäs haukka. Veljen niskahan lens' huutain Hedallenpakin ynnä: "Ei, ei! neit', elä koettelekkaan, elä kuuntele häntä! Houkkion tuon köyhän oma ei repun russakka ees oo, Saatikka silkki; se vaan tomuss' ympäri noin ryvettääpi Kankaita, karttuunian', hyvin arvolta puol'-sadan ruplan". -- "Voi, Topias, sen ruoja mik' oot!" näin huusi hän tarttuin Käellähän toisella tuuheahan taka-tukkahan veljen Rehkivän, toisella taas selin kyyryssä noukkiel' ynnä Pois tavarat näpeästi ja pisti ne laukkuhun jälleen. Mut ne kun ol' koonnut, ett'ei niin helmeä jäänyt, Laukun jo otti ja pois meni, koirien taas ahistaissa. Veljeä, kuin varsaa, tupahan taluttain hiuksista.

Toistapa mielessään älykäs toki arveli Ontro, Korjattuaan tavarat, kuin jättää nuo kosi-tuumat. Ensinnä pohjahan kuitenkin hän joi oluensa, Pyyhkäsi pois vaahdon, mikä viiksihin tarttui ja partaan; Tehtyä sen kosimaan meni eestä nyt armahan veljen.

"Hedda!" jo huusi hän kohta, kun huonehesen tämän pääsi, "Herttainen poika se on, Arkangelin tuo jalo poika; Hei! ota miehekses tämä kaunoinen, pulskea Topjas. Näitkö sä, kuin lihavahka ja kuin puna-poski ja -huuli Poika se ol', hiukset miten, arvolta kiiltävän näädän, Otsalla sen tasan riippui ja varjosi niskan ja posket? Entäpä leuvalla'i tiheästi jo pistävän parran! Kohta se rintahan yltääpi, kuin ketun tuuhea häntä. Herttainen poika se on, Arkangelin tuo jalo poika; Hei! ota miehekses tämä kaunoinen, pulskea Topjas. Jos taas tanssimahan kannoin tahi varpahin lähtee, Moint' ei nähty; se jos, kuin kakkara, vaikkapa viskau Litteenä lattiahan, ylös siitä jo nuolena kimpoo. Tanssi se verraton on, samoin kätten ja säärien heitto, Lauloipa, potki ja näppi ja nauroi se tai vihelsitte. Herttainen poika se on, Arkangelin tuo jalo poika; Hei! ota miehekses tämä kaunoinen, pulskea Topjas. Siitäpä lie vähä, jos päissämme me ryömimme joskus; Emmehän juo yhäti, tätä teemme me vaan hyvin harvoin. Talvi on, neitoni, kylmä ja kulkijan laukku on raskas; Vieraiss' oltua suin kuivin, näet, rosvojen vuoksi, Juomme me ol'tta, kun tuttavien luo joudumme sitte. Herttainen poika se on, Arkangelin tuo jalo poika; Hei! ota miehekses tämä kaunoinen, pulskea Topjas. Käy Arkangelihin; sulo on se ja an'-tavarainen, Silkkiä saat vaatteeks sekä hopee-ruplia ruuaks; Suomi on köyhä ja metsiä vaan sekä vuoria siellä. Siis Arkangelihin asumaan läh'e rannalle Wienan! Ontro se on varakas punaparta ja sen veli myöskin. Herttainen poika se on, Arkangelin tuo jalo poika; Hei! ota miehekses tämä kaunoinen, pulskea Topjas!"

Virkkoi, ja het' povi-kätköstään setelikkähän, suuren Lompakon otti ja heiluttel' sitä kattohon ylhää. Kuin kepeät perhot, jopa huonehen ympäri purkui Nyt puna-, valko- ja sin'-setelit; tuhatta'i hyvin viisi Ruploa laukuili lattiahan, sekä säihkyvin silmin Niiden alla ja pääll' äverjäin iloin hyppeli Ontro.

Järkevä Hedda jo nyt hänen jättipä yksinnä sinne Räyhäämään, kosimaan, sekä pois salihin meni rouvan, Jossa se luk' pesu-vaattehitaan ylös kirjahan pannen. Nauraen kuunteli tuo, miten Ontro nyt ol' kamarissa Teuhanna; vaan lukunsa seka'ui Hedan kertomisesta.

Mutta kun yksinähän punapöyheäpartainen Ontro Jäi, heti unhotti lemmen ja lakkasi koikka'uksistaan. Hartaana pois setelit, käsiltään vapisten, hädin noukki, Suuteli niitä, jo vaikk' oli tehnynnä sen tuhannesti, Pisti ne lompakkoonsa ja tuon, ilost' irjuen viimein, Turpeena taas povehen sekä läks' tupahan alas jälleen.

Siellä jo pois lemmen kivut tanssaili pulskea Topjas, Tuskin jaksaen keikkua pään tähen huikenevaisen. Nauraen yht'aikaa sekä parkuen tok' piti itse Nuottia hyppyynsä, jota letkuvin koetteli polvin, Kunnekka sääret petti ja pää, ja hän kaatui jo maahan Jättäen noin sydämen haavat unen lääkittäviksi.

Semmoinen ol' tämä, kun punapöyheäpartainen Ontro Nyt kosi-matkaltaan tupahan tuli taas hyräellen. Tuumaa kaks tulijan oli mielessä. Äärehen pöydän Astui ja nurpeellaan tirkisteli tuoppihin tyhjään; Mut sitä täyttämähän toverin pani partavan kohta. Arveli taas sitten, mihin kaatunehen velyensä Sais levollen, ett'ei tämä, pitkänähän kuni loikoi Lattiall', estävä ois hänen tanssianssa sekä muiden. Kohtapa myös sopivaks näki nukkunehelle jo vuoteen Olkisen rimpilä-tyynynehen lähell' uunia tuolla, Jollen raukeansa ruumiin oli vanha Rebekka Laskenna rauhaan nyt, kupehellahan kirjava kissa. Siihen Ontropa vei oluesta jo raskahan veljen Miel'-hyvillään hymyen, unen kun näki tuon sikehimmän. Laskihe polvilleen, olkaa nykäs' ämmän ja kuiskas': "Väistäypäs vähän tuonnemmaks, hyvä, vanha Rebekka, Uunimmalle ja, pois sylistäs aja hyrräävä kissa Viereesi sen sijahan saadaksesi pulskean poi'an!"

"Hyi!" huus' nyt hypäten ylös ontuva, rampa Rebekka, "Hillitköön piru riivatun suus, peto partava, räähkä; Sainko ma nukkua tuon jumalattoman lenkahuksilta? Saapiko rauhaa, jos virunee täss' yötä ja päivää? Viel' ajan että mä nä'in, jona tuo pakanallinen hylky Maan häpeäks ylen ympäri käy!" Näin rääväten ämmä Ryssän naamahan nyt vapisten jopa kii'ätti kissan. Säikähtynnä ja sylkäisten partaan tämä senpä Tarttui ja kasvot kynsittyään vila'uksessa lensi Uunille, jost' urahtel' silmin palavin pimiässä; Mut sijalleen asettui taas malttuva vanha Rebekka.

Siihen jäipä nyt Ontro ja pyyhkien leukoa käellään Noitui ja hiljakseen muris', ihmettel' sekä nauroi, Kunnekka olven joutuvan vuoks heti vaurio haihtui: Laahasi veljen pois vuoteeltahan vaaralliselta, Penkille sai ja nyt itsepä haarikon äärehen istui; Piikojen raikea nauru kun rukkiensa levätessä Viel' yhäti kajahtel' ja Rebekkaki vuoteelle istuin Kissan houkutti pois viereensä ja taas pani maata.

VIIDES RUNO.

Noin hoviss' oivassa nyt tuo Ryssien hilpeä joukko Päivän juomalla vietti ja vuoroinpa myös kosimalla, Ollen kyttien riemuna taas jahin huuto ja pauke, Mutta kun ei enähän sädett' auringon lännessä nähty, Saarella hirveäkään ei kaatumatontapa ollut. Kuus' nyt hiihtelijää jääden vahiks saalihin moisen Hangellen istuhikse kehäss' äärehen ruu'an ja viinan; Mut heti Pekka ja Komsarjus, tuo arvoisa herra, Lammin kiiluvan poikki jo verkkahan läks' kotiansa. Taas sen matkoa niist', ett' oisippa lentävä luoti Maalihin ehtinnä, vaan ei sattumia, ähkäen liukui Pyylahen äijä ja sen vähän ta'ampana riipeä Matti. Niinkuin varjot pilvien tuoll' ajamain raju-tuulen, Jääll' edelleen kilpaa silehin nyt kiisi ne suksin Hiihtoon harjauneet molemmat sekä siit' ylen kuulut. Ol' veto lyötynä, näet: hovihin joka joutuisi ensiks Juhtoja hankkimahan erän saadakseen tämän kotiin, Sillepä tappaavan maksaa tuli ryypyn ja olvet. Vanhan rinnalla ei susikaan pysynynnä nyt oisi, Kun vedon vuoksi hän lens' eelleen; mut riipeä Matti Vaan häpehissähän seurata pyys' yhä lykkien sauvoin. Mutta kun ahtehesen talon viettävähän tämä joutui, Kohtasi hän Sakarin, ku jo pöyhkeenä re'ell' esimmällä Seisoi ja kaks varsaa toi irtainta'i jälessänsä. Vanhus Pyylahen nyt hyvillään puhui, kun näki toisen: "Muista, Matti, se vaan, olut että ja ryyppy on valmis, Hirvien kanssa tän'iltana kun tulen lämpöä hartoin". Virkkoi, ja löi hevoistaan. Vaan Mattipa, mielessä Hedda, Het' kävi kiini jo ohjaksiin, ei heittäen niitä, Kunnekka sen vaimoks isä vanhalta ol' anonunna. "Kyllä täniltana", näin sanoi hän, "saat olven ja ryypyn, Lupaa kesken kiirehen vaan, Sakar', yks' minullen taas, Lupaa tässä jo vaimoksen sulo tyttäres Hedda".

Vastasi nyt hymy-suin hänellen Sakar' rehtevä äijä: "Mun ei tehtävä oo vuotees, hapatettava rokkas; Mult' elä siis kysy, mut lupa tyttären' on lupa munkin; Vois' kera huonomman, jopa huonompaanki se mennä". Lausui, ja hoi'asten hevoisellehen riens' sitä tietään. Mut tupahan ilo-mielissään meni riipeä Matti.

Ei tuvass' ollunnakaan sulo Hedda se, nyt jota etsi; Ylhäällä istui se, näet, taas yksinänsä kamarissaan Toimessa kohta jo kankaansa juovikkahan päättää; Ryssät vaan oli siellä ja ämmäki vaivainen ynnä. Vasten uunia istui nyt ääneti vanha Rebekka Kurttun'na, kun venyi taas hajallaan nuo partavat äijät Ei vali-paikoilla, mut mihin kaatunehet oli kukin. Ei nämä valvonnakaan, vaan päihtymys-unt' imelästi Nauttivat huumoavaa unohuttaen matkojen vaivat; Tuoppia hoit' yksin punapöyheäpartainen Ontro Päissähän autuaallisna ja katseli toisien rauhaa.

Mutta kun nyt ovess' äkkäsi hän Matin riipeän tuolla, Lensi hän penkiltään ruveten ilo-tanssihin kohta. Parkuen, laulaen niin se nyt askelin niittasi siltaa, Että sen koikkauksist' ihan säikähyksissä Rebekka Soppehen piilsi ja ristissä käet kiros' ilveitä hullun.

Kyll' oli tanssiki tuo mieleen Matin riipeän; mutta Heddoa ois pikemmin tavannut toki; siis heti Ontron Seisatti kesken vauhtiansa ruveten pakinoimaan: "Tanssin-taitava vel', hei! jos sinä noin kepeästi Liikut tahtia noutaen vaan ylen hilpeetä yksin, Tokkohan ees tupahan nuo mahtuisi hyppysi vilkkaat, Polskassa jos neidon sulon kanssa sa' pyöriä saisit? Mut sano missä ne kaikki nyt on verevät talon pii'at".

Vastasi taas hällen punapöyheäpartainen Ontro: "Siitäpä viis', mihin juossunna lie nuo muut pihatöilleen, Heddoa vaan kaipaan ihanaa, kutoen joka istuu Ylhäällä tuolla; se, näet, oluen hyvän keittää ja myöpi. Kohta se näyttähikse käessään taas vaahtova tuoppi". Nyt hyvillään istui sitä vartomahan Kurun Matti.

Mut samass' ilma'utui ovessa'i ihanan ruso-posket, Kun tuli käämimähän lankaa hyvin loistavatansa. Haarikko käess' oli myös olut-vaahdon kastelemassa Siirtyessään ihan, kuin koin-tähti, nyt äärehen pöydän, Jolloinka sai hymy-silmäyksen taas riipeä Matti. Vieläpä näin sanoi: "het' täytyy sinun, arvoisa vieras, Riita se ratkaista, tytön toisen kanssa ku mull' on: Kumpiko toiseltaan on kirjasen neuloja saava? Jos jahill' oot parhain osannut sinä, niin minä voitan; Mut taas Pekka jos on, niin veikkamme voittaapi toinen". Virkkoi, ja säikehen kääri jo pillille käämiäksensä.

Heddoa nyt likemmä kävi istumahan Kurun Matti, Sai tulen piippuhun täytettyyn pärehestä ja lausui: "Neit', elä niin neulaa pane vierahan onnelle täst'ees; Niin kävi jahtimme, näet, minä ett' olen kaatanna kaksi Hirveä, neljä kun ammuttiin, yh'en vaan Komisarjus, Niin myös Pekka, mut on parahin toki laukaus senpä. Katso, jahti kun loppui ja valmihit oltihin lähtöön, Laukasi pyssynsä Sakar', rannalla yksinnä ollen, Ampui ja äänin korkehin huus', kuten ukkosen ikään: 'Tänne kiirehin, hoi! toverit, ladatuill' asehilla!' Eipä nyt ois ykskään. joll'ei jänö joutuva, mennyt Kiistaan juoksija-palkinnost' etevän Pekan kanssa: Niin riens' eellehen tuo heti kuultua kaikuvan äänen. Kantaan nyt minäkin jouduin sekä nä'in, miten ampui, Nä'in, miten karkova hirvi jo kaukana tuoll' lumisella Lammilla laukkasi ehjänä pois, käpälästä min ehti. Mut minä purskahdin nauruun väkiseen sekä lausuin: 'Ystävä, mielesi missä nyt on, kun toella sä ammut? Pilvehen noin kaukaa pikemmin, kuin hirvehen, osaat'. Äissähän ääneti nyt asehen jalon tempasi käestän'. Silmälle vei heti sen sekä laukasi. Huudah'us ihmeen Seurasi ampumataan, kun loitolla koipeva hirvi Taukosi, nous' pystyyn ja jo hangelle syöks' verehensä. Miehen muistihin laukaust' ei tämän moist, ole nähty. -- Mut mitä juttelen nyt jahistamme? Sun on, kukaties! Morsius-antia mielessäs, kun lankoa käämit Liiviks ehkä jo miehellen, sydämes joka voitti?"

"Hoh, hoh!" huokasi nyt tuo ontuva, rampa Rebekka, Kurttun'na luon' uunin joka istui ja nuojuen hiljaa Leuvan ryppyisen lask' nojahan molempain käsiensä: "Hoh, hoh! oisinpa niin, kuin nuorena, pulskea vielä, Jolloin ma lak'mannin käräjiss' olin palvelemassa, Terve, turpea, loistava, kuin mikä hehkuva hiilus; Tietäisin tok' paremmin, miten käyttähitä tytön sopii. Herra jo mon' isoinen, minuhun joka koskea tohti, Rievunpa sai naamaan sekä kauhasen vettäki joskus. Silloin kaikkien kanss', tulevain, meneväin minä enpä Tahtonut istua juoruen noin, kuten löyheä Hedda Vieraan kanssa ja ei siten käämimisestähän pääse".

Noin sanoi; mut moite syvästi sulo-neitohon koski, Joksi se siis lentäin punaiseks korineen tuvan heitti.

Mut samoin, kuin apajas, nuottaa kun tyynehen illan Luo kalamies, aluss' ei väräjä koho-kaarnojen luon'ees, Kunnekka tuo supistuu, kalat ahdingossa jo hyppii Ve'est' ylähä sekä kiehua näin vähin lainehet alkaa, Niin, mikäli puhuessakin aattehensa supist' akka.

Miel' sikäli kävi vierahan myös tyvenestä ja kuohuun. Suuttun'na penkiltään hän nous' sanoen vihaisesti: "Vanha Rebekka, jos uunillas nokisella sä ennen Pois lemmen kujehist' ajaisit rusakat sekä sirkat, Kuin iha-juttuja ihmisien sekoitat sekä estät, Niin olisi päiväs sula rauha ja yös lepo tyyni; Et sinä kuin viisas nyt käyttäi, vaan kuten hullu". Noin puhui; mut sanall' ei tähän vastanna vanha Rebekka, Nuojui se vaan hiljaa sekä hohhoahan yhä kertoi.

Mut samass' ulkonakin nähtiin läpi ikkuna-aukon Pekka ja arvoisa Komsarjus tämän seurana ynnä. Sinne Mattiki nyt meni pois tupahan vihan jättäin.

Vaan kun tullehiden luo joutunut ol', sanoi oitis: "Pekka, jo o'ot kerran puhe-miehenän' onnella ollut, O'o nyt vielä ja käy, jos herrasi ei sitä kiellä, Heddoa het' kosimaan minullen, sitä, näet, minä pyydän; Kaikki, mit' entinen vaimoni sai, lupaos hänellenkin".

Suostuen kohta jo Komsarjus sanoin lempehin lausui: "Noh, mene vaan, talon' jos parahinki jo jättääpi piika, Piikoa viel' etevämp', yhä lemmitty, kuin oma lapsi; Mut jos tarjoma tää mieleen Hedan on, kuten luulen, Niin kemu-tanssiakaan tuvass' ei tänä iltana puutu".

"Hei, hei!" nyt sanoi taas tuo sangen mielevä Pekka, "En toki morsion naurettavaks mene, kuin puhemiesnä Kerjääjän, joka ei tupakkaakahan saa omin neuvoin. Jos puhun, niin oluen sopis' ensinnä kieleni päästää, Vieläpä sulhais-lahjojakin tah'on morsiamelle".

Naurahtain heti Pekkoa käsk' ylähälle jo herra, Olven hankki ja torppari joi hyvillään tämän loppuun. Mut tupahan jälleen meni pois Kurun riipeä Matti. "Ontro!" jo huusi hän tullessaan oven suuss' ilomielin, "Silkkinen huiv' esihin nyt laukustas; minä ostan!"

Pilvi kuin tuo kesäinen ukon-nuolen kahtia lyömä, Niin ilosta'i nyt silmäsi loist', tämän kuultuas, Ontro. Kauppaa hieroa, tinkiä ei nyt ollunna aikaa, Puolet het' toki tingittiin, ja jo riipeä Matti Näälälleen saman tien salihln vei ostetun huivin.

Tää kun ol' olven juonunna vaan sekä saanunna lahjan, Uljaana ryhdiltään toimeen meni luo ihanaisen. Nyt joka ääressä kankahan taas kamarissahan istui. Tultuansa sijan otti hän het' tulen räiskyvän eessä, Piippuhun pisti ja, hiilosen kun sai sietävin sormin, Verkkaisehen sytyttel' sekä hetkisen ääneti poltti. Mut sulo Hedda se sukkulataan vaan heitteli sievään. Kotvasen taas aikaa kun ol' istunna Pekka jo siinä. Astui hän ees sekä kankaallen pani loistavan annin: "Tään", sanoi, "nyt antaa sinullen Kurun riipeä Matti; Lahja se on, jota ei usehin saa neitonen köyhä, Joski se, kuin sinä, kaunoinen ois sekä kunnioitettu". Noin sanoi, istui ja polteskel', taas jatkaen sitte: "Anti se ainoa ei ole; tarjoo se itseänsäkkin. Mut näh'äkses, ettei sua mies ole pyytävä köyhä, Niin tah'on kertoa nyt, hänen millinen on omastonsa, Irtain, kiinteä, vaan etevin; mik' on halvempi, jääköön; Kaikkea, näet, luetella en ehtisi hetkenä illan, Kieleni liikkuva jos, kuin haavan leht', olisikkin: Mäellä on viirinehen tasa-latvainen kuus' ja sen luona Taas hänen uhkea kartanonsa, huvitus kalamiehen, Lammilla liekkuen kun kaukaa venehestä sen äkkää. Alhaalla piirissä on tilukset hyvin aidatut aina, Pellot, toukona milloin ja milloin taas kesannoilla, Oivat on, kyllältä kun savi-pohjalla on väki-multaa. Halmeet on antavat ynnä, kun liekkien raivoma metsä On pakoitettuna heittämähän mehun viljely-maille; Palstat taas kytö-maan, norojen joka keskellä loistaa, Pitkistyy ojien yhä uhkuvien välyksillä Saarten moisina kultaisien, kun joutuupi viljat. Kiiltävän turpeeta viis hepoa'i hevin kyntääpi pellot. Niityt on kelvolliset, pitäjään ylen ympäri kuulut, Niin alavat, kuin korkeammat, neki raivatut aina, Keväisin kukan-hohtehiset, suvin niitettävät taas. Purra aituus-niittyjä ei saa koskahan hammas, Kasvaissa niitäpä ei pure muu, kuin viikate yksin. Niin pian, näet, kuin maa heittää kevähäll' lumipeitteen, Lehmät sen rehevät jopa lasketahan heti metsään, Jossa ne laaksoissa saa hyvin raittihin, runsahan ruuan. Pitkin päiviä nää kesäll' liikkuupi noin sekä nauttii Vaan maku-ruohoa sammuttain janonsa puroloista; Mut joka ilta ne taas palajaa koti-väen ihanteeksi. -- Vieläkö nyt tietää haluat, mihin määrähän karjaa Pientäki tuoll' elelee suvell' lammin saar'-opotoissa? Villava-lampaita sa'ast' osa puoli ja vuohia viides. Ei ah'ista susikaan niit', urhea Matti kun ampuu Innolla kaikkea vaan, mit' on raatelevaa alueellaan. Siis menestyypi ne siell' lisäten yhäti sikiöitään. Talvella ei lampaist' etuisist' olekkaan kovin huolta, Silloin ne kerppuja vaan, näet, syö ometass' ylen kyllin; Pitää vuohia taas, sen kerjääjä vois mitä huonoin: Niin on sieviä nuo yhä etsimähän eläkettään. Syöttämähän hevoistaan vieras jos joutuupi taloon, Het' nämä heiniä raastamahan sen re'estä jo juoksee, Kunnekka suuttun'na niille se ruoskallaan kurin antaa. Katso, näin olen nyt kuvaellut vilpittä kaikki, Niin talonsa, samoin kuin tilukset sekä viel' elukatkin, Jos otan pois luvustan kukon valppaan vaan kanoinensa, Joidenka on mieleen tuvass' astella rahvahan kanssa. Kaikki se nää omajaa nyt vauras, riipeä Matti Mielin tyytyvin, vieläpä myös, kuten herrana, käskee Kolmea kunnon torpparia'i tilan viljavan alla. -- Katso, miehen tuommoisen, noin etevän varoiltansa, Joihin on myös halu sen, jota hoetahan rikkahammaksi, Tarjoopi onnesi nyt sinullen omataksesi yksin: Näin hän lupaapi, näet, sullen Kurun riipeä Matti, Jos sinä vaimona sen hyvänsuopana, nöyränä aina Päivällä vaan työnsä tasan pa'at sekä vuotehen yöllä: Kaikessa saat emännän sinä vallan ja käskeä koissas Renkiä, piikoja, lapsia: mut vaan neuvoa miestäs. Avaimet pidät itse ja min hyvänsä lukon avaat Vapaasti, sekä kallihinta'i mik' on, voit omanas nyt Pitää ain' ilo-mielin, ja ei enähän katehesti. Mut sinä jos mietit välisti jotakin ehoitelmaa Vasten miehesi mieltä, on väistyminen sinun hiljaa, Jos maanviljelyhyn se on koskeva tai rahan-hoitoon; Vaan jos ruokaan, juomahan taas tahi vaattehen parteen, Myöntääpi sen miehes saman tahtoen, kun sinä itse. -- Ellös, järkevä Hedda, sä siis enähän epäröikö, Niinkuin mon', joka, häilyvätään vaan noutaen mieltä, Halveksii etuaan voitettua toivoen toista; Ei niin kukkava niittypä o'o kesäll' lämpöhisellä, Lapseni, kuin on riemuisa tie yhä hautahan vievä, Jos sitä vaan varotaan, ett'ei petä toivomme viekas; Onnea, näet, mihin nauttimahan pysähdymmeki hetkeks, Juokseepi toivo jo e'ell' osoittain kaukaa etevämmän; Hullu se mielin seuraapi vaan sekä kaikkia hylkii Tyytyen ei mihinkään, hänen kunnekka kuolo jo korjaa".