Part 2

Sirkkojen kirske jo raukeni pois noki-rinnoilla uunin, Hiilikko hiipui ja säylällään öinvalvova kukko Nurkassa lauloi jo myös aamun-tulon entehitänsä. Tuskinpa tuost' olisi havannut toki mielevä Pekka, Kun väsyneenä se noin oli vaivoistaan monen päivän, Ynnä jos ei olisi tora kauhea ryskehenensä Uunilla vaan noussut, joka kiihkeni yön pimiässä. Siell' liki muuria, näet, virui arvoisa kerjääjä Aaro Nauttien yksinähän vari-höyryä sen suloisinta, Kun sivu-kumppaninaan joukost' urojen toki loikoi Loinen Paavo, jokei halu-lämpöä tuntenna kyllin. Tää väkisin koki paikaltaan nyt Aaroa syöstä, Kievoittihe toverin taakse nopeasti ja tunki Pois sitä, kuin telkin; mut suutuksissahan Aaro Sai hamuten käsihin tönivän nyt Paavon ja maahan Paiskasi niin hevin, kuin olisi rususäkki se ollut. Nyt havahtui ryminästäpä Pekkaki säikähyksissään. Mut pahoin voivottain puhumaan rupes' ynnä jo Paavo: "Kuules, Pekka, ja näe, parempaa miten kerjääjä kohtaa, Äissähän ylpeenä kun minun runttasi noin nurin niskoin, Kuin olisi kuningas muka, vaan ei nauttija armon".

Vastasi nyt hänellen heti rehtevä kerjääjä Aaro: "Pois mua kun tungit ja et suonunna ois ukon harmaan Kyljelle uunin lämpöä ees, jota kaikille riittää, On oma syys, jos niskasikin nyt taittanut oisit". Mut kun mielevä Pekka jo sai alun riitahan kuulla, Niin hymyi hän sydämestä ja käänsihe loisehen Paavoon: "Veikkoni Paavo, se on paras antaa muilleki oikeus; Lepää uunilla, näet, myös kerjääjä suojassa Herran". Tuon sanoi, mut loinen vaan ääneti uunihin kömpi, Jonka se kuumehesen kivi-vuotehellen heti nukkui Vaurion unhottain siten maatessaan makiasti.

Unta nyt ei jatkaa enähän toki malttanna Pekka, Vaan meni Mattiakin havahuttamahan levoltansa. Kohta jo vuoteellen tuli näälän ja käellähän koski Oikoa sen, sanan muistuttavan näin kuiskaten ynnä: "Nouse, aamu jo on! Elä makaa, Matti, nyt enään, Jos tänähän mielit, kuten eilen, toivolliselle Jahdille Heddoa nähdäkses, -- niin pois hovihin nyt!" Noin sanoi; säpsähtäin tilaltaan heti hyppäsi Matti Istualleen, mut kohta jo taas meni mielevä Pekka Valkeeta toimittamaan, vaan kaiveli liedessä kau'an, Kunnekka pohjalta löys' hiilen tulisen toki viimein. Kaks päre-tikkua sipsenä vaan näpeästi sen otti, Vei liki huuliansa sekä pullokkahin puhui poskin Päälle, ja nyt tukahuttava nous' savu ympäri naaman, Vuoroin välkkävän ilmi ja vuoroin peittyvän yöhön.

Kuitenkin välehen tuli syntyi ja, kun päre-leimu Nyt tuvan valkaisi, niin kanat torkustansa jo toipui, Pankollakin päätään ravistain venyi töykeä kissa, Kun hädissään kani taas lymy-paikkoa hyppien etsi. Joutuen, mut hyvillään, vetämään rupes' yllehen Pekka Nyt puvun harmaja-sarkahisen, monikoetetun, vahvan, Kylmenemästä ku sen jäsenet lihavat hyvin esti, Villais-sukkihin lampöisihin jalat tungettuansa Kenkiytyi sievään sekä lammas-nahkaisen turkin Naulast' otti ja vartalonsa rotevan tähän kääri, Viimein vyöks upean sitoi messinkilättyisen hihnan. Noin nyt kartanohon komeaan menemään oli valmis. Mattikin astui jo nurkastaan puetettuna aivan Päästähän jalkoihin niin, jahillan kuten aikova aina'i; Turkki sen uhkea vaan, joka lauhkeita nahkoja lampaan Ol' tusinan vetänyt, hyvin arvost' ehkiän varsan, Viel' oli vyöttämätön, mut hän sitä kääri jo verkkaan.

Kun molemmat kelvoin varustettuina nyt oli matkaan. Pekka jo niskoilleen väkevillen viskasi kontin, Pyssyn sai olalleen Matillen samoin antaen vanhan Ruotsin kiväärin moness'-ollehen tuon sekä lausui: "Tässä se kalleus on! Sinun tähtesi tään otan kerta. Itse sit' en käyttää ole raskinna; riippunut on se Seinällä vaan nokisell', isä kuin pani siihen sen ennen".

Virkkoi; ja nyt hymy-suin nojas' olkoa vastahan Matti Kiväärin hyvin hihnoitetun lakin pannen jo päähän Alttiina lähtemähän kosijan sekä jääkärin toimiin.

Huomen-ryyppyä Pekka tok'ei unohuttanna ottaa Itse ja tarjota näälälleen myös arvokkahalle, Vaan nyt lämmittimen ilo-mielin ne matkalle otti.

Mut ulos tultua kun näkivät ihan selkeän taivaan Tähtiä täynnä, ja kuulivat, kuin lumi kiiluva kirskui Jalkojen alla ja nurkissa'i miten pakkainen paukkoi, Pekka, ne nyt kun nous' ylös suksilleen silehille, Riemuten sielussaan sanoihin näin puhkesi kohta: "Veikkoni, päivä täm' on toki markkoja maksava vasta. Ihme, tuskinpa luullunna ois itä-tuulosen kosteen Niin pian kääntyvän vielä, kun suojalla alkoi se eilen. Helppo nyt on jahata; niin suljat luikoopi sukset, Kuin teräs iljama-jäällä, ja hankiki hirviä estää; Seuraa joutuen nyt; yli niittyjen tiemme on suorin". Virkkoi; ja kiitäen pois mäen jyrkänteelle jo pääsi, Tuolla ku niityllen pihaton taka-puolite vietti. Joutuiki Matti ja nyt alaha nopeasti ne lensi Niin, kuten varjot pilvien, joit' ajelee raju-tuuli.

Päästyänsä lakialle jo hiljemmästi ne luikui Aitojen yl', nämä kun lumehen oli peittynnä kaikki; Vaan nyt riipeä Mattipa arvelevaisena lausui: "Kernaasti jahillen kanssas tulen toivoen siitä Rattoa, vielä kun saan Hedan tuon hyvä-kuuluisen nähdä; Mut kysyä täytyy minun ensinnä, mielevä Pekka: Saapiko huoleti vaan näin hirviä ampua täällä, Tyytyykö herrasi myös minuhun; kukaties halukkaammin Käyttääpi hän omiaan, kuin seurahan ottaapi oudon?"

Vastasi taas hymy-suin tuo mielevä torppari Pekka: "Ensimmäisiä ei nyt kaadeta hirviä meillä, Ammumme vaan, käräjiin jos luotia tuiskuisi vaikka. Ei ole pelkoakaan, ett'ei sua ottaisi herra; Meitä on torppariaan kaheksan, hiess' otsamme jotka Maita sen oivia raadamme kyllä, mut ei ole meistä, Kuin pari ainoa vaan, joka pyssyä käyttäisi kelvoin: Metsolan Pekka ja Pyylahen myös Sakar ainaki toinen. Pekka on voittava, näet, kun rehtevä taas Sakar' äijä Liekkinä leimahtaa heti pyssyhyn tartuttuansa Valmiina pilvihin ampumahan, jos joutuupi intoon. Meitä nyt on tarpeen useampi, jok' ampua taitaa, Ett' eri-haaroilta hirviä sais näin vastahan ottaa Luodeilla, hiihtäjien taas huudolla niit' ajaessa. Varmaan oot sinä siis hovihin hyvin suotuisa vieras, Vielä kun siihen nääläni oot sekä mainio kyttä".

Noin puhui hän, ja nyt tyytyen taas sanoi riipeä Matti: "Aina on tuntematon toki silmän määränä kaikkein: Kukin, niin tapa ihmisen on, ylös heikkoa kohtaa Etsiipi vieraassaan ja sen virhiä pilkkaapi salaa. Koissani jos kerran erehdyn, niin ei sitä mikskään Katsota tietäen mun toiste tekevän' paremmasti; Täällä on arvoni mittana taas, miten ensinnä näyttäyn; Siis sano, sattuuko maalihin myös hyvästi tämä pyssys? Pelkään, että mä vaan kovin itseeni luottaen kenties Kaukaa syrjähän ammun ja niin tulen viel' ivan alle".

Eipäs vai'enna nyt enähän tuo mielevä Pekka, Mutta jo äänensä korottain kehua täten alkoi: "Kun näkö-matkalla vaan olet, ystävä, kyllä se sattuu. Ammu, ja kaatuupi hirvi, jos ei ase muuttunna liene; Monta on laskettu laukaisemaa parempaaki jo sillä. Niin sodan aikana kerran mun setä vainaani Jussi, Urhona kun kapraalina eest' isänmaan sitä kantoi. Kuormia kalliita toi, sata karskia miest' apunansa. Mut kun siell' usehin vihollisten joukkoja liikkui, Niin oli retki se vaarallinen, jalon katteinin että Kulkea vaan täytyi varoten sekä rohkeastikkin. Nyt vähän huomattuaan kyläss' alkoi ne astua eelleen Miehissä taas, mut arkoinapas kävivät talonpojat Kukin vierellä kuormiensa sekä, mielessä pelko, Juhtoja laahaaviaan yhä ohjaksillahan löivät. Näin tuli hiljakseen ne jo hongikkoon iki-vanhaan. Mut älymättäpä ei sota-katteinin toki jäänyt, Suojassa ett' isojen petäjäin moni väijymys ehkä Nyt vihollisten vois kätkeytyä, varsinni tuolla Myllyissä, taajahan joit' oli tehtynä pienehen koskeen. Jyrkästi siis käski hän nyt varomaan joka miehen Ees taas astuen itse ja koetteli kiikari käessä Keksiä metsistön välite silmää vihamiehen; Noin läpi kuusiston myös soidinmies vakoaapi, Metso kun napsaelee hämärissä, ja hän kavalasti Juoksahtaa sekä taas heti kuuntelemaan pysähtyypi. Ei vakonut toisin jalo-syntyinen katteini metsää Nyt joka haarallen, kun sen lähi-tienoille joutui. Niin kävi hän sivute myös uljahan kapraali Jussin. Turhaan seutua tää ei silmäellyt terävästi; Tuuhea oksaisehen, näet, kuusehen näytti hän kohta, Joen ylite joka riippui, ja Katteinillehen lausui: 'Latvassa eiköhän tuon havuisessapa kiilune kultaa? Katso, luulen ma siell' olevan vakojan lymymässä!' Noudattain tätä nyt jalo-syntyinen Katteini kohta Sinne kiikarin kääns' sekä näin kehottain puhui sitte: 'Oikein! on puku tuo vihamiehen; mut, urot, teistä Ken lähettää luodin nyt lintuhun ryyppyä vastaan?' Virkkoi; mut ihmeissään joka mies sanan kuulipa moisen, Maahan katsoi ja hampaitseen hiljaa jupis' ynnä, Kuiskaten muutama näin toverillehen myös lähimmälle: 'Ennen mä ampuisin otsahan kuun, etemmällä jos onkin; Sen, näet, saa paremmin toki tähtähimeen näkyville'. Mut esihin setän' astui ja sai hanansa vetehelle Kulmat vaan kuroten sekä viikset turtunehensa. Hän oli ainoa nyt, turvin joka rohkeni koettaa, Hällä kun taitoa ol', jalo pyssy ja silmäki tarkka. Viitaten pyysi hän Katteiniaan väkensä heti viemään Rauhassa pois, ett' ei paulaa tätä keksisi sissi, Hiipien kyyryllään tie-aidan juurellen itse. Joukko jo marssi ja ei näkynynnäpä niin yhen yhtään, Silmäänsä joka kääns' nyt toisaha, kuin toverinsa: Maahan, näet, kuten viljavahan yhä silmääpi tähdet, Niin nämäkin joka mies vaan kuusen latvahan katsoi. Toivo ja epäilys, iva puol-purenneltu ja vartous Kasvoissa kaikkien nyt havaittiin, samoin kasvava kuiske Suustaki sai suuhun hälyneen, hana kunnekka kelvon Kiväärin sätenöitsi ja ampuma laukesi, sissin Niin joen roiskehesen rojahuttaen, kuin kala-kotkan. Verraton laukaus tää koko armeijass' oli kuulu Kauan ja kivääri myös samoten laveaan tuli huutoon".

Näin nyt Pekka jo loppuhun sai tämän kertoman tarkan. Mut enemmän haluen vaan tiedustella ja kuulla Lankohon käänsihe Matti ja taas puhui kohteliaasti: "Viel' elä tok' lopeta; minun mieleni hehkuupi tietää, Metsässä kuin kävi nyt. miten väijys luontui ja kuinka Miehet suori'utui, mut varsinkin jalo pyssys Kuinka se palvelemast' isänmaata sun haltuusi joutui: Äskinen kertomas ol' hyvin mieleeni: näet, hupa kuulla On uro-töit' isien, miten miehuullisesti ne käyttiin, Mielevän suust' etenkin, joka arvata niit' osoaapi. Joudu, veikkoni, siis; välite lumisen jopa metsän Valkia pilkahtaa hovinne tuvan ikkunohista".

Mielellään taas kertomataan täten jatkoiki Pekka: "Metsässä kun vihamiehiä nyt olevanpa jo tiettiin, Katteini seisattuen väelleen tehoisan piti puheen Jyrkästi penäten hyvin kestämähän kahakassa. Urheina metsähän nää nyt ryntäsi synkkähän, jossa Niit' otettiin vastaan sapelin välävin sekä luodin. Väistytty ei; sotilaat tyven-mielinä syöks' etu-päässä, Vimmassa ärjyen, torjuen taas seuras' talonpojat. Niinpä ne rynnistiin lävite toki viimein ja joutui Paikkahan määrättyyn, vaan mont' oli jäänynnä jälkeen, Joit' epäkäyttöhisiks vihollisten ol' ampuma tehnyt, Monta ne toivatkin mu'assaan, samoin Kapraali Jussin, Tuon, joka, kun ladannut oli kiväärin kaheksasti, Myös kaheksanp' oli kaatanna miestä; ja viimein kun itse Luodin jo sai sääreen, avull' ystävän rattaille pääsi. Tuskissaan rakast' ei toki unhottanut asettansa; Kyyneltä vuodattamatta ja ei valittain kipuansa Käessähän sen piti viel', yli-korttieriin ne kun joutoi. Mutta kun käskettiin hänen antaa pois tamineensa, Tyynenä het' sapelin sekä painetin jätti ja taskun, Kiväärin piti vaan vähän vielä ja kylträsi hiljaa: Sitte jo senkin heitti, mut ääneti peittäen kasvot Itkemähän hyrähtyi; jalo katteini sen toki keksi. Heltynnä sielussaan rukoel' tuo kentraaliansa Palkinnoks urollen suomaan asehen tämän vanhan. Sai luvan myös ja jo kiväärin takaisi pian toikin. Urhon olkoa nyt hiljaa taputtel' sekä lausui: 'Oi, jos jalkasikin, tover' uljas, niin pian saisin Jällehen, kuin asehes: ota, nyt se on sun, ja sit' aina Muistona vaan kuninkaan sekä maan pidä uskolliselleen'. Mut niinkuin isä vanha, jo vartottuaan tulehmalla Poikoa kaupungist', hempii sitä, kun palajaapi Sieltä se, miss' asiat sekä liike viivytti häntä, Niin iloitsit sinäkin, setä arvollinen, sydämessäs, Kiväärin tämän nyt kun sait jalon katteinin käestä. Mut kuten tervettä, niin viallistaki tuo elinkauden Seurasi, vaan tuli, kun tämä sitten kuol' tupahamme, Mun isällen' ja, sen kuoltua taas, minullenpa jo viimein".

Langosten lyhennettyä näin tiensä hupaisasti Joutui ne nyt välehen perillen hovihin varakkaasen. Mut sisähän veräjäst' avatusta ne sinne kun hiihti, Koirat töytäsi ees, tuo urhea Bakko ja Jääker, Tottunna haukkumahan metsässä ja vahtina aittain. Paikalla nyt äkeästi ne Mattia vastahan syöksi Valmiina mielt'ei vaan puremaan tätä outoa kyttää, Pekka jos sauvalla ei niit' ois uhannut puhutellen: Mut kepin nostetun kun näki nää sekä kuul' tämän äänen. Vaiti jo het' matoivat noreasti lieruvin hännin Nöyrinä taas polviin Pekan, liehaellen tutullensa.

Tuo melu arvokkaan tuli korvihin myös Komisarjon, Tuolla ku nyt saliss' istui jo keskellä ampuma-neuvoin. Kohtapa siis meni katsomahan, mikä ol' hätä siellä, Koiria houkuttain ensin rapuillen alas astui, Vaan kytät yön pimiässä kun huomasi, virkkoi jo sitte: "Keitä ja mist' oletten? sanokaa tämä paikalla, että Tietänen, miehiä ootteko mun, vai outoja kenties?" Ottaen nyt päästään hatun vastasi mielevä Pekka: "Kunnioitettava herra, min' oon se, ku jahtia varten Nyt tulen käskystänne ja tuon Matin myös Kurulaisen Nääläni ynnä; se on jalo kyttä ja pyssyki sill' on".

Arvoisa Konisarjus hyvillään tähän vastasi oitis: "Oiva on, että sä täällä jo oot sekä nääläsi myös toit: Nyt useampikin on tarpeen, joka ampua taitaa. Menkäätte vartomahan tupahan, heti oon minä valmis". Virkkoi; ja käänsihe pois palaten salihinsa jo jälleen.

KOLMAS RUNO.

Nyt tupahan hyvin loistoisehen, rakettuun pätevästi Käskyä herran noutaen nyt kytät urheat astui. Ensin ne sukset nost' toki seineä vasten ja sauvat Hankehen löi sekä porstuahan jaloistaan lumen pieksi, Ennenkuin sisähän oven kitkavan kautta ne siirtyi. Siell' ilokseen näkivät valoss' soittojen nyt varusteissaan Seitsemän torppari-miestä jo istuvan ympäri pöydän, Kun hyräten pii'at kuki nurkassaan näpeästi Kukkiansa surisutti ja lankoa rullahan kiersi.

Tervehdittyä nyt molempain sekä istuttuansa Alkoi jo, vait' kun muut olivat, heti riipeä Matti Silmin tarkkailevin tuvan ympäri etsiä Heddaa. Helpoinpa, kun solean näki varren ja poskien ruusut, Tunsiki sen joukost' useain, kuten arvasi Pekka: Sitten vaan ihaltain sitä katseli viehättyneenä.

Vait'-olon katkasi nyt Sakar' arvoisa Pyylahen äijä Harmaja, vanha, ku pöydän pääss' etevimpänä istui: "Nyt", sanoi, "nähtävä on, hyvät ystävät arvollisimmat, Matti kun sai tänne, kuka on paras ampuja meistä? Kunnioitettava herrako, vai tuo mielevä Pekka, Vai minä, kenties, voittava oon Kuru-vierahan kuulun; Tietävän on toki miel', tämä lintuinen kappeli että Kunnon kyttiä ei vähemmän, kuin miehiä, kanna".

Vastasi nyt jälleen hänellen Kurun riipeä Matti; "Oi, Sakar', ellös sä noin puhuko sekä kääntäkö kaikkein Silmiä nyt minuhun, jos sitten en kaatane yhtään; Kyllähän kyttiä kappeliss' on Kurun lintuhisessa, Kuin sanoit, taitavia'i, mut lienenkö myös minä niitä, Sen nyt näyttäköhön tahi kieltäköhön teko itse". Virkkoi; ja kaikki jo koettelemaan halus' oikkuja onnen.

Mut kuvollaan uunin noki-vierellä myös sopess' oikoi Ääneti veikkoja parrakkait' ihan keksimätöinnä, Rihkan myöjiä nuo varakkaan Arkangelin, jotka Astuvat ympäri maan hiess' otsan kiskoen kultaa Viehättävää, raskas selässään iso kesseli täynnä Räämeä loistelevaa ihanteeks hyvä-luontoisen rahvaan. Laukut vieressä nyt sopess' uunin luona ne loikoi Uuvuksissahan, kun Kurust' asti ne käynnä ol' eilen, Joss' olivat levänneet Matin luona jo taas, kuten aina'i. Mutta kun äkkäsivät äänen, tuvass' siinä ku haastoi, Tunsi ne sen unissaan sekä karkasi vuoteheltansa Pois iloissaan, kun vierahissa'i tapas' ystävän oivan. Räyhäten riensi ne sen käet sulkemahan käsihinsä; Kullakin ol' hänellen sanomist', ett'ei sata korvaa Tuskinpa ois äänten tätä lentoa voinunna ko'ota; Loppumatta, kuten kissasta'i säkeneet yhä säihkyy, Polvellaan sitä kun silittää käsin hempehin ämmä, Niin säkenöi sanatkin nyt pöyheäpartojen suusta.

Mut näin yksi ja toinenpa lie puhununnaki niistä: "Oi, miten on iloisaa tavata Matin riipeän täällä'i! Niin hyvä ei kenkään, kuin tää, ole ollunna meille; Jos milloin väsyneinä me sen tulimme tupahanki, Olkia lyhtehen tuotti ja joskus lämmittäväisen Puuronki, kun nahat ostimme vaan oravan tahi näädän. Aina on tuo mieleen, erittäin toki uupunehelle. Hartahin ystävä meille se on tämä Matti ja suora Kaupassa'i, kuten eilen, kun ostimme kontion taljan; Voi, kuin möimme sen het' etuisasti jo tultua tänne! Koin, näet, syömä se ei kavalastipa ollunna eikä Musteella painettukaan, joka vaaleepi vuosia voittain; Siksi nyt arvoisa Komsarjus tähän mieltyiki kohta".

Noin puhuivat ne, ja paljo, ku hämmentyi hälinässä, Haihtuiki, niinkuin haiku, ja ei kukahan sitä kuullut, Kunnekka niist' etevin, punapöyheä-partainen Ontro, Aukasi laukun ja mielissään niin irvellä huulin, Että sen kiiltelevät hampaat läpi viiksien vilkkui, Kaivoi jo siit' esihin hyvin tarkkahan tulpitun pullon, Josta hän matkoillaan maku-rommia maisteli joskus, Joi sekä silmää iskien myös Matillen sitä tarjoi.

Pii'at taas sopessaan kuki kehräten kun korehitten Huivien silkkisien loiston näki suusta jo laukun, Töytäsi äärehen sen, rukit unhottaen sekä rullat. Haukkaa liitelevää kuten kirkuen kiertääpi pääskyt, Niin nämä Ontroakin punapöyheä-partoa saarsi, Kyllin katsoa saadakseen koru-räämeä mointa. Silmin ne hartovin nyt kysyi hintoja huoaten usein Saatuansa tietää, miten kallihit ol' nämä hemmut; Sentähen virkkoipakin tuo nuori ja järkevä Hedda: "Kas, mitä viivymme tässä ja mahdottomaa haluamme, Kuinkas silkkiäkin köyhät voi vaatia pii'at. Poika jot' yksinnä vaan tilan-haltia ostaapi joskus Miellyttääksehen morsiotaan muka miekkohisinta? Jospahan tunnettu mies tahi tuntematon seassamme Lahjoittais' minullen ees ompelu-neuloja kirjan, Kiittäen tuon vastaan kyll' ottaisin myös ilo-mielin". Lausui; ja loi silmät suloisensa miehien puoleen.

Mut hymy-suin likemmä heti siirsihe riipeä Matti, Lompakon nahkahisen povestansa otti ja siitä Sai setelin käsihin sekä nyt makeaisia ynnä Kirjan neuloja ost'; nämä pii'oillen jakoi sitte Viel' lisäten tuohon Hedallen korean hi'us-kamman.

Neidot siit' iloissaan niias' nyt kiittäen hiljaa; Torpparit taas, samoin kuin punapöyheä-partainen Ontro, Suottailivat Matin kanss' koettain hämillen sitä saada.

Huus' muka viisoissaan näin joukost' yksi ja toinen; "Kas, kuin Hedda jo sai vieraan välehen satimeensa, Vaikka se moint' ei arvanna, kun tuli vapaana tänne. Noin laho-rastaskin puna-rintainen pihlaja-puuhun Huoleti laskeupi ei nähden kavalan pojan tuumaa, Kun varoen jouh'-ansahisen kepin lehdite pistää, Kunnekka ansassa kaula sen on ja se siipiä turhaan Vaan räpyttää kokien taas selvitä siitä jo irti. Niin pian myös paulaan Kurun riipeä Mattiki joutui".

Nyt rupes' ynnä jo naurussa suin taas mielevä Pekka: "Ihme se ei olekkaan, jos nääläni Matti ja muutkin, Vielä kun nuoret on nuo, Hedan pauloihin tarttuisivatki; Vaikea, näet, tätä vastustaa tosin onpiki miehen. Tuskinpakaan tiedän, miten vois sulon tuon kuvaella, Poikien kun pariss' on joko vai'eten tai pakinoiden: Niin, kevät-pilven kun helo lankeepi kuunahan puihin, Pensahat riemastuupi ja viehtyen seisoopi koirat, Aamun ne kun loiston näkevät sekä purppura-pilven, Kunnes se tuulahuksen lähettää, nyt hentoiset oksat Huojuu ja lehdetkin kaharat hekumasta jo värjyy; Ei vähemmin väräjä myös poika, kun Heddoa kuulee".

Mut sanoin nuhtelevin nyt vastasi riipeä Matti: "Vieläkö kutsunenkaan mieheks sua, mielevä Pekka, Vai joko poiaks parrattomaks, joka, leyhkeä ollen, Turhin noin sanoin tahraapi suun siveää imarrellen".

Lausui ja vaikeni; mut häveljään tytön nyt heleviltä Poskilta lens' punoitus, kuten ruusulta loistava perho, Lempeän kun silmän Matin riipeän puolehen luoden Siirsihe pois rukin äärehen taas sekä käämiä alkoi.

Mut siin' oisivat aamunkin hämärään nämä seisseet Nauraen, suottaellen repun ääressä miellyttäväisen, Jollei äkkiä vaan Komisarjus, arvoisa herra, Ois oven naukuvan nyt avannunna ja häirinnä seuraa. Mut tämä äänin korkehin näin jopa muistutti heitä: "Miehet, pois; minä oon valmis; nyt joutua täytyy; Yön pimeys hajoaa jo ja vaaleepi taivahan tähdet. Tärkkä on päiväki nyt; ajallaan hyvä saapua paikkaan".

Näin sanoi hän oven suussa ja kaikki nyt äkkäsi äänen, Kiivaina täyttämähän, kuten miehen on, käskyä herran. Ei toki kenkään puoltamaton olis' eitteä voinut, Että nyt ois toinen nopiammin tarttunna pyssyyn Tai haluisammin lähtennäkään, kuin mielevä Pekka. Pekkoa seurasi het' Kurun riipeä Matti ja sitte Kohta sä kolmanna taas, Sakar', uuttera Pyylahen ukko. Pyssyinehen nämä läksipä nyt jäless' arvoisan herran, Kun tuvan heitti se, vaan toiset tulivat asehitta. Mut pihallen ne kun pääsi, jo astuivat aikailematta Suksilleen siliöille ja hilppaina riensivät eelleen. Niinkuin hanhien parvi, ku jättääpi liitävin siivin Järvet Pohjolan jäätynehet, seuraa yhä kutsuu Lauluilla, huudoilla huojentaen noin vaivoja lennon, Niin kytät eellehen aukiolla'i nyt lens' lumisella, Kertoen toisilleen mikä milloinkin lyhyesti Jonkun miellyttävän uro-työn omansa tahi muiden.

Ääneti tok' Kurun riipeä Mattipa eellehen siirtyi; Hän vähemmin, näet, huol' omistaan uro-töistä ja muiden, Kuin suloisen tuon Heddasen kanss' hoviss' yhtymisestään. Vieläpä nyt ihanan näki eessähän niin, kuten äsken, Kukkia hyrryttävän tahi katsovan rihkama-loistoo; Vai'eten mielessään tätä vaan yhä muisteli Matti.

Viimein olkoa nyt hänen vanterataan kepeästi Komsarjus taputtel' täten lausuen lauhkehin äänin: "Sullako ei, vieras, ole myös, mitä kertoa, hupaa? Ääneti noin elä oo, sinä kunnian miehenä joskin Vierot kertoa töit' omias, kuten niist' isoellen, Sillä sä et tosin uunilla vaan ole viettänyt aikaas, Sen todistaa ryhtis tuo reima ja syntymä-paikkas. Aina ma kiitettävän Kurun lintuisen kappelin kuulin Miehien vuoks urhoin sekä kyttien taitaviensa, Joiden on ansio myös petojen perihukka jo siellä; Parhain no ymmärtää toki talvella karhuja kiertää. Sielt' olikin kotoisin tuo kontion-nahkani oiva, Eilen kun möi Ryssät; sen vertoa kooltahan ei oo Koskaan nähtynäkään; se on kauhea vieläki nähdä. Mut sano, ystävä, ootko sit' uskaliasta sä nähnyt, Keihäs jonka sen kaatoi; se kaadettu, näet, oli keihäin".

Vastasi nyt hällen ylös silmäten riipeä Matti: "Kunnioitettava Komsarjus, kaks vaan oli meitä, Mä sekä uskollinen tover, jotka sen yksinnä löimme; Mut toki vaaratta ei, sill' ennen kaatamian'pa Ei ole ykskään ollunna näin ylen tuima ja vahva".

Arvokas herra, sä taas sanelit hyvin kohteliaasti: "Kas, miten nyt toivon' niin äkkiä tässä jo täyttyi! Eilen kohta kun, ostettuan' tämän kauhean taljan, Ällällä silmin mä näin sen kynsine jänterenensä, Urhoa kaatajata'i koljon teki mieleni nähdä. Siis puhu nyt koko seikka; mun on hupa kertoa sitte Tuota, kun ystävinen' reess' istun ja vauhdissa talja Kiiluvin hampahineen lotajaa perälautoa vastaan".