Part 1

HIRVEN-HIIHTÄJÄT

J. L. Runeberg'in runoelma

Suomentanut E. J. Blom, Sysmän Kappalainen

Helsingissä, K. E. Holm'in kustannuksella, 1876.

Hufvudstadsblad'in Kirjapaino.

JOHDANTO.

Kun nyt yleisön käsiin olen rohennut jättää heikon koelmani suomentaa tätä jalon Runoilijamme teosta, ja kun lienee yhtä mahdotonta Suomen kielessä, kuin muissaki vielä elävissä, täydelleen jälitellä tuota kuusimittaista klassis-kielten runoa, olen pitänyt tarpeellisena jo edeltäkäsin, joski vajavasti, osoittaa ne merkittävimmät ohjeet, joita noudattaen olen tätä runo-lajia kokenut suomeksi rakentaa, varsinki, kun ne monessa poikkevat näihin asti käytetyistä, mutta vieläki riidan-alaisista säännöistä. Ja vaikka hyvin arvaan ei kaikin puolin hyväksyttävän tätä kuusimitan käytäntöäni, en ole kuitenkaan epäillyt tuoda sitä näytteille, kun en luulisi siitä olevan toki haittaa suomalaiselle runous-opille; sillä siitähän ratkaisematon asia ainaki selviää, että koetellaan kaikki ja pidetään, mikä hyvä on.

Muuten olen nämä ohjeet järestänyt vaan sen mukaan, miten mikin teokseni kohta on selitystä vaatinut. Ja nyt päättäköön suosiollinen Lukija, mihin kelvannevat nämä:

MIELIPITEET Suomalaisesta kuusimittarunosta.

Mietteensä tästä runon-muodosta ovat jo tätä ennen ilmoittaneet E.A. Ingman, E. Lönnrot, A.E. Ahlqvist ja A. Genetz,[1] joiden kirjoituksiin osoitan siis Lukijaa, jonka on mieli saada tarkempaa selkoa sen itse laadusta ja rakentamisesta. Tahdon vaan tähän liittää muutamia tärkeämpiä sääntöjä sekä jo vakaantuneita että itsenikin ehdoitelmia.

Pää-sääntönäni on ollut välttää koron polkemista, paitse joskus sanan-jaossa, (josta enemmän jälestä päin). Sitten eroaa tässä käyttämäni kuusimitta-runo nykyjään tavallisesta siinä, että en ole pitänyt varsin tarkkaa huolta tuosta mora-nimisestä laajuuden mitasta,[2] sen vuoksi, että Suomen puhekielessä semmoisia sanoja, kuin esim. valmiina, äännetään melkein alkupitkinä, johon syynä lienee pidettävä tuo aina koroton toinen tavu. Siihen nähden olen nyt uskaliaasti kyllä ottanut noudattaakseni seuraavata sääntöä:

Säe 1. _Torpassa_. Alkupitkinä olen pitänyt semmoisia kolmitavuisia sanoja, joiden ensimäinen tavu on pitkä ja toinenki samote, mutta jos tilaisesti, niin siten vaan, että kaksois-kerake tahi keveät l, m, n ja r kerakkeen edellä seuravat sen ääntiötä, sekä kolmas lyhyt ja avoin; esim. raataapi, valmiina; kunnekka, huomenna, torpassa; kaihelma, orsilta, nuorempi, huojensi, luikersi y.m.

Muist. 1. Tällä keinoin olen tarkoittanut jotenki välttää tuota ääntäessä ikään kuin väkinäistä ja hankalaa lyhyen loppu-ääntiön pitentämistä.[3] joka noiden siitä yhä syntyväin kaksi-pitkien kautta tekee säkeen vielä niin pitkä-veteiseksi, Niin on, esim., tämän teoksen alkusanoja ennen suomennettu tähän muotoon: To:rpa:ssa: o:li illa:ste:ttu:, jonka säe-osan olen sovitellut näin: Torpassa iltainen äskettäin oli syötynä, tehden sen sitä turvallisemmin, koska jo muutamissa kielemme murteissaki semmoisia sanoja, kuin torpassa, äännetään, kuin torpasa. y.m. samanlaisia.

Muist. 2. Edellisen säännön mukaan ovat mielestäni käytettävät semmoisetkin eri-sanojen asennot, kuin ju:u:rtu'u'. ja' i:stu'u' ne'; samoin kuin tuo alkupitkäisen mitan sanaa lopettava, mut tilaisesti pitkä, keski-tavu, esim. | päivän ja' | yön.[4]

Muist. 3. Tähän kuuluvain pronomini-liitteesen -nsa päättyvien sanain lyhyttä loppu-tavua lienee kumminki sopivampi pitkänä käyttää, erittäin kun siinä tulee loppuääntiön hengähdys avuksi, ja hyvinki kaksi-lyhyen edellä, jos seuraava sana alkaa kerakkeella, joka silloin ääntyy, kuin kerrottuna, ja siten pitentää sanotun loppu-tavun, esim. poikansa tuli sinne. Samote muissakin hengähtävään ääntiöön päättyvissä sanoissa, esim. tulisi sinun veljesi Matti.

Muist, 4. Saman ensimäistä ohjetta käy noudattaminen pitemmissäki sanoissa, esim. arvokkahalle, äidittömänsä.

Säe 1. _iltainen_. Yllä ehdoittamani säännön suhteen voi loppu-tavu olla sul'ettukin, jos seuraavan sanan ensimäinen pitkä tavu on alkava ääntiöllä, esim. kerjääjät aina; mutta jos kerakkeella, niin saattaa se silloinkin olla sul'ettu ja, kuuluvana eri-sanaan, siis keski-arvoinen,[5] vaan parempi lienee kuitenki tarkata, sopiiko edellisen sanan loppu-kerake helposti yhteen seuraavan sanan alku-kerakkeen kanssa, esim. iltainen joutui, kun sitä vastoin olisi paljon tukalampi sanoa: kerjääjät kaikki y.m.s., tullen tämäkin aina siihen, mitenkä kerakkeet toisiansa seuravat.

Säe 2. _tilavall'_, Taka-jättöä olen tarvetta myöten käyttänyt

1:ksi, _jos seuraava sana alkaa ääntiöllä_, niinkuin a) kaksi-tavuisissa sanoissa, joiden pääte on -a tahi -ä, esim. viel' oli, y.m, b) sijapäätteissä -sta ja -ksi, sekä -ta, -ssa, -lla ja -lta, vaikka harvemmin viime-mainituissa, esim. kaupungist' oli tullut.

2:ksi, _jos seuraava sana alkaa kerakkeella_, olen joskus silloinki käyttänyt taka-jättöä, varsinki, jos sen kautta lyhennetty sana loppuu ja seuraava alkaa samalla kerakkeella, esim. Kaikki jo valmiiks saa, niin voit ihan huoleti maata. Muuten luonnistuu taka-jättöä käyttää kerakkeen edellä sopivammin nousussa, kuin laskussa, jolloin äsköinen säe, taka-jätön sattuessa sanan-jakoon, tulee muodostumaan näin: Kaikki jo saa valmiiks, niin voit ihan huoleti maata; ja hyvinki sopisi sitä tällä tavoin käyttää kaksi-lyhyen edellä, esim. Noin tukevaks tuli tuo.

Muist. 1. Muutamissa sanan-muodoissa olen välistä jättänyt i-päätteenki, kun se on hengähtämätön, niinkuin pronomini-liitteissä -ni ja -si, sekä impf. ind. aktivin 3-ssa pers. sing., paitse kaksois-kerakkeen jälestä, esim. Isän' onpi, setäs alkoi; käsiään ojens' ilmaan; vaan ei koskaan: ott' oven auki, varoitt' äitiä j.s.; niin myös Opt. samassa paikassa, jonka i-pääte, vaikka kohta hengähtävä, puhe-kielessä tavallisesti jätetään, esim. laimin löis' minun lasteni holhon.

Muist. 2. Tässä i-päätteen jättämisessä on merkittävä, että se puhuttaissa korvataan melkein kuin kerake j-llä, joten sanan loppu-tavu ikään kuin tilaisesti pitentyy, etenki nousuun asetettuna, esim. sepä het' meni sinne, lue: sepä hetj meni sinne. Tämä seikka on johdattanut minua noutamaan seuraavata mielestäni jotenki luontevaa sääntöä:

Kaksi- ja neli-tavuisten sanan-muotojen hengähtämätöntä loppu-i-tä käy jättäminen, jos jälelle jäävä loppu-tavu asetetaan nousuun, varsinki kerakkeella alkaviin kaksi-lyhyen edelle, esim. puhuttel' sitä hiljaa. Kolmi-tavuisissa taas on mainittu tavu asetettava joko sanan-jakoon tahi laskuun, ja viime-kohdassa sopivimmin, jos ääntiö seuraa, esim. sukkulakin suljaht' usehin: akanat puhals' ilmaan.[6]

Muist. 3. Jättö-merkin olen tykkönään heittänyt pois pronomini-liitteissä -si ja translativi-päätteissä -ksi, samoin kuin jo v. Becker'kin kirjoitti Turun Viikko-Sanomissa, esim. setäs, valmiiks. Ja voisippa, luullakseni, vielä tarkemminki raivata pois nuo harmittavat silmän-tikut, missä vaan tämä menetys ei vaikuta mitäkään epäselvyyttä.

Säe 3. _vatiloissa_. Useammassa kohdin olen seurannut Savon murretta, koska se sulon noreutensa puolesta on, mielestäni, enimmin vastaava Kreikkalaisten kertoma-murretta ja on muutenkin erittäin mukava kuusimittaiseen runoon, esim. patoaan, isäntä'i, vetänynnä y.m.[7] Olenpa vielä välisti supistanut semmoisia sanan-muotoja, kuin tämä vi viimeks-sanottu, niin että päätteen -nunna asemesta olen käyttänyt ainoastaan -nna, esim. unohuttannakaan.[8] Samote myös olen kovien kerakkeiden pehmetessä jättänyt ne useasti pois, niinkuin Suomen vanhassa nelimitta-runossakin on tapana, esim. jahillen, ehoituksestaan,[9] mainimatta vielä muutaki sille murteelle omituista.

Säe 5. _jakoi_. Kaksi-tavuisen Impf. ind. aktivin 3-nen pers. sing. päätteitä oi, ui ja yi olen käyttänyt lyhyinä, syystä, että niiden i on puhe-kielessä jo melkein kadonnut, esim. Rahvaallen jakoi hellettään.

Säe 10. _emännän_. Jos kolmi-tavuisissa sanoissa ensimäinen tavu on lyhyt, niin on toinenki, vaikka tilaisesti pitkä, käytettävä lyhyenä, jos loppu-tavu on pitkä, esim. ra'ka'sta:a:; mutta jos keski-arvoinen, niin on sen pitentyäkseen sopivampi, että kerake seuraa, kuin ääntiö. Parempi on sentähden sanoa: rakastun tähän neitoon, kuin jos sanoisi: rakastun ihanaiseen.

Muist. Tätä sääntöä olen noudattanut sanojen sisälläkin, esim. rohke'a'mma:sti, tyttäre'lle:nsä.

Säe 13. _mustaa_. Tässä on nyt korko polkeuksissa, syystä, että olen käyttänyt sanan-jakoa (caesuria), jolloinka sanan koroton tavu tulee alkamaan runojalan ja siis sattumaan nousuun, esim. Tyttären, kun mustaa patoaan pesi liesikon eessä. Tämmöistä sanan-jakoa tosin ei Suomen kuusimitassa ole vielä juuri hyväksytty ja Genetz on sen yksinpä kieltänyt;[10] mutta, vaikka korkoki siten polkeutuu, on se mielestäni, harvoin ja älyllisesti käytettynä, pikemmin pidettävä runo-säkeen kaunistuksena, varsinki, kun se on Suomen kieleen niin luonnistuva. Pidettiinhän klassis-kielissäki runoa sitä sointuisampana, kuta enemmän sanan-jakoa käytettiin. Sentähden en ole epäillyt sitä joskus viljellä, etenki säkeen kolmannessa jalassa, johon se paraite soveltuu, jos kohta sitä käy muuanneki säkeen sisälle asettaminen.

Säe 115. _Lihaa_. Tämmöisiä lyhä-pitkiä sanoja, joiden korko on niin jyrkkä, että seuraavan tavun alku-kerake milt'ei kerrota, olen puhe-kielen mukaan käyttänyt kaksi-pitkinä,[11] esim. Elä makaa, Matti, nyt enään.

* * * * *

Nämä nyt ovat ennen muita ne kohdat, joiden kanssa olen tahtonut Lukijata ensin tutustaa, että hän, teokseeni tartuttua, ei lii'oin oudoksuisi tätä kuusimitan käytäntöäni.

Maamme umpisuomalais-kansalle en voi olla ynnä mainimatta, että sen omituisia oloja ja elin-tapoja ei ole vielä kukaan niin nerollisesti ja elävästi kuvaillut, kuin tämä meidän ja koko Pohjolan etevin runoilija Runeberg, ja varsinki tässä runoelmassa. Mutta kun se on ruotsinkielinen, on minussa syttynyt harras halu saada se koko Suomemme omaksi, että sama kansallistunnon ylennys, jota se aina on maamme lukijoissa vaikuttanut, pääsisi rahvaassaki laviammin elähtymään.

Tätä olen kyllä tarkoittanut; vaan voipiko heikko mukailema vaikuttaa yhtä, kuin itse mukailtava taide-teos? Niiden eroitus on sama, kuin kukkasen ja sen kuvan välillä. Kuvaan on mahdoton saada sitä loiston ja lemun suloa, joka on kukkasen viehättävin omaisuus. Sama on myös käännöksien laita, niin tämän, kuin muidenkin. Alku-teoksen omituinen väri ja henki kähenee ja haihtuu sitä muuttaessa, samoin kuin kukkasenki. Mutta, armas Suomalainen, koska niin on, ja et kuitenkaan muulla, kuin tällä keinoin, olisi päässyt siihen tuttavaisi huvittavaan keskuuteen, jonka tässä olet tapaava, niin elä siis mahdotonta vaadikkaan, vaan pidä tahtoani tekona parempata odottaissa. Siihen asti sul'en nyt itseni hyvin toivottavaan suosioosi.

_Suomentaja_.

Sysmässä 24 p. Syyskuuta v. 1876.

HlRVEN-HIIHTÄJÄT.

ENSIMÄINEN RUNO.

Torpassa iltainen äskettäin oli syötynä. Vielä Tähtehinä'i tilavall' oli pöydällä haarikko kaljaa, Kyrsää vierillä sen, silakkaa, perunaa vatiloissa. Ol' tupa kuumennettu ja paukkuen liekkuva hiilus Hellettään jakoi rahvaallen suloisinta ja peitti Laen savu-pilvihin niin, ett' orsilta tuskinpa nähdä Voi pärehet sekä reen, mihin kuiveille niit' oli pantu. Ylhäällen toki jäi savu, mut pimiän tämän alla Valkaisi viel' useat päre-soitot toimia illan: Annin, tuon emännän vireän, se kun vuodetta laitti Yhtenä itselleen sekä miehelle arvokkahalle, Tyttären, kun mustaa patoaan pesi liesikon eessä Hiljakseen hyräten runoansa, ja riipeän poi'an, Appeita kun ruuheen tiheään oven syrjällä mätti Varsoilleen yhä lattiahan tömisytteleville.

Itse nyt isäntä'i hovin torppari, mielevä Pekka, Nousi jo penkiltään, joll' uinuksissahan istui, Pyyhkäsi haukottain tukan tuuhean otsaltansa, Viimein pään yli oikoen käet puhui verkkahan sitte Ruumiist' uupunehesta jo painaen hiipivän torkan. Mielellään levännyt kyll' oisippa, kun koko päivän Nietteissä kaalaten hirsiä ol' hovihin vetänynnä, Jollei käskenyt ois Komisarjus, herra sen itse, Huomis-aamuna torppariaan joka miestä jo varhain Luokseen hirvien vuoks lähi-tienoilla ilma'uneiden. Huolissaan jahillen varustaita jo nyt hänen täytyi Pois uni armahinen jättää, väsyneenäki vaikka; Riippuihan tyhjänä, täyttöä vaan odottain, eväskontti Eikä nyt oivallinen tuo harvoin pettävä pyssy Tahtonnakaan tulestaa, kun pii oli tylsynyt aivan. Otti sen vaarnastaan varoten sekä pois tupen siirsi Hylkeen-nahkahisen, joka piippua varjoi ja lukkoo; Kiiltoa puun, nykyjään nyt mustatun, viel' ihaellen Etsi jo piin toisen terävämmän sen kotelosta. Vaan emännälleen myös sanoi mielevä Pekka nyt ynnä: "Anni, tän'iltana on paras, että jo konttini täytät Miehelle riittääkseen, joka metseä käy koko päivän. Kaikki jo saa valmiiks, niin voit ihan huoleti maata; Ain' uneton sivu-kumppani on työ laimille lyöty".

Mut hän vastasi nyt nuristen tuo toimeva Anni: "En minä koskaan loppuvan näe sinun kiihkosi metsään. Karhuko mieleltä oot, oma Pekkani, mielevä muuten, Aina kun metsän riistoa vaan sekä jahtia mietit? Ystävä järkevä, et kotimailla sä viihtyisi yhtään; Polttava hiilikö on jalalles tuvan rauhaisa silta, Kun yhä korpia vaan samota typö-tyhjissä töissä Noin haluat? Täytyy tänähän toki jahtisi jäädä. Kau'an jo varrottu veljeni jos, kuten uhkasi, tullee Nyt talon jättäen sinne ja lapsuiset äidittömänsä, Käypikö mun, kukon laulavan kanss' isännöivänä, yksin Istuminen veli armastan' huvittaa koetellen? Sun sitä tervehtää sopisi kotonas ja sen kanssa Niin, kuten ainaki langokset, suosin pakinoida".

"Eipähän!" vastasi nyt hänellen taas mielevä Pekka, "Eipähän! taiten-lausuva muor', mitä herrani käski, Tehtävä on, jollei, kuten jahti, se mielehen oiskaan. Mutta jos huomennakin tulisi sinun veljesi Matti, Noh, hyvä! kestitä armastas, miten voit, parahittain, Että se viihtyisi vaan tuvass' istuen, kunnekka joudun".

Hällen vastasi taas tuo taiten-lausuva Anni: "Jos minä ees kerran näkisin sinun vaivasi palkan, Silloin mä kiihkoas en niin ihmeeksen' panisikkaan; Mut Komisarjusta'i kun kunnioitettua autoit Päiväsi täyden ja hirviäkin parahan osan ammuit, Illalla ain' iloiten palasit, jos vaan yhen vuodan Sait yli sen, mitä muut, enimmän kun herrasi otti".

Nyt hänellen vastas' hymy-suin taas mielevä Pekka: "Noh, hoh! taitava muor', näet, herrahan eestämme yksin Vastaapi, jos käräjiin vie Vallesmanniki meidät. Tarkkahan muista se myös, ett' on laki hirviä säästää Pyssylle vaan Kuninkaan, kun maassa se liikkuupi joskus".

Vaieta ei voinut toki taiten-lausuva Anni, Mut tasoitellessa vuodettaan sanoi taas hymy-huulin: "Kyllä on huokea sakko, kun ei sitä vaadita koskaan; Herroja käskettävän käräjiin, sano, milloinka näit sä? Vieppäs voudille vaan kala-kimppusi tai joku lintu, Katso, pyyttäkö nyt sua? 'Terve, naapuri, terve!' Huutaa jo rappuiltaan kaukaa tuo arvoisa rouva, Vie sinut huonehesen sekä korvahan kuiskaapi herran; Tää sua käy heti kättelemään kysyen: 'mitä kuuluu?' Siis mikä itsesi ois asiaa sovittaissa, kun sulla Metsät on ansoja täynnä ja viel' oravan monen ammut? Mut se nyt olkohon niin; rikas säätää, köyhän on täyttää".

Tuskinpa sen sanoneeks sai, kun lähitieltä jo kuului Kulkujen helkkynä. Nyt heti kuuntelemaan kavahdettiin, Ikkuna-lautoakin hätien lykättiin nähäksensä, Kun pihall' äkkiä mies hevon korskuvan eessä jo seisoi. Tuntematon ei ollunna tuo, sepä ol' Kurun Matti, Annin lemmitty vel', jota myös odotettu jo oltiin.

Astuen höyryävään tupahan, kuten pörheä karhu, Nyykkäsi hän hyvillään oven suussa ja reuhkalla pieksi Pois lumen turkistaan sekä karvais-jalkinehistaan. Mut isännän, emännän, pojan, tyttären nyt sylin häntä Tervehtäissä jo uunilta'i sikiöt noki-naamat Alkoivat tirkistellä ja kirkuen kiivetä maahan Rinkelin saadakseen tuliaisiks tai palan juustoo.

Tervehdittyä näin heti saattipa Anni jo veljen Istumahan peremmäks paikkaan, min viittasi hälle Pöydän pääss' ylimmän, kuhun yhtyypi kulmassa penkit. Istuiki tää ja kun sai tulen messinkikiskoisehensa Koppahan vaan, koto-kasvuisiaan jopa lehtiä poltti Vastaten mielellään, kun seikkoja nyt sisar urkki Niin hänen lapsiensa sulojen, kuin viljavan konnun.

Pekka se kohdastaan taas korjaamaan meni varsaa, Kiini ku ohjistaan tömisytteli ulkona tuolla. Länget kulkuisineen käsivarrellansa ja luokki Sai hän, mut nujuten, tupahan oron uljahan viimein.

Kau'anpa vaan pakinoiss' ei viipynnä taitava Anni, Mut ukot itsekseen puhumaan vapahasti jo jättäin Ruokoa veljelleen meni laittamahan parahinta. Aukasi siis silatun, heleänpuna-maalisen arkun Ruusuine varjona tummempineen, joka nurkassa loisti. Toi esillen viinaa lasinsa puu-jalkaisen kanssa, Pöydän katti ja vartaaltaan leivän murehimman Mursi ja laitteli sen; tytär aitasta'i kävi voita, Lihaa, juomoa iltahiseks enon armahimmansa. Aatria noin reilaan pian joutui, kun toimeva Anni Ruu'at valmiina, näet, erikseen oli ennen jo pannut Veljelleen hyvikkeeks sekä näyttääkseen tavaroitaan. Tää lasin tyhjensi kohta ja herkkuja söi ilo-mielin.

Ei unohuttannakaan toki taitava Annipa siitä Juttuansa jatkaa, kuhun tuon oli jättänyt äsken, Mut Kurun Mattia taas puhuttel' täten lausuen kohta: "Kyllä se miehelle vaikea lie noin yksinnä johtaa Työt niin ulkona, kuin tupa-toimet vieläpä muutkin, Varsinkin talo jos, kuten sun, iso on sekä vauras. Onhan nähtävä myös, miten uhkeakin hepo mäessä Uupuupi, kun kuormaa kulettaa jykeämpätä yksin. Mutta kun aisast' auttaen käy sen johtaja ynnä Vaatien vaan sanoin lempehin, niin molemmat ne jo mäelle Pääsevät helpommin; samoin miehenki on keveämpi, Vaimo kun armas seurana on kuormaa vetäessään".

Vastasi taas hällen Kurun riipeä Matti ja lausui: "Onko se ihme siis, jos harvoin saan kyläellä? Niin on laitani, näet, niin oon koti-huolissa kiini, Kuin katiskaan moni-koppeliseen tuo suljettu hauki; Sieltä se päästäkseen mihin kulmaan suikerteleekin, Esteitä aina on eessä ja turhaan vaan sapikoipi. Metsiä, maita jo hoitanut oon, kuten ainaki maamies, Mut isännöivänä vaan, nyt täytyypi myös emännöidä. Tuskinpa siitä on vuos', kuin kuoli jo vaimoni armas: Raskaampi on toki tuo ollut, kuin entiset yhteen. Jos menin kyntämähän, jos painavan ohrani kylvöön, Tai jos heinäni hyöstyvän taas tekohon mua aika Kutsui ja korjuusen rukihin hyvin kellertyneeni, Pii'at ja lapset pirttihin jäi valtaan omahansa; Tai jos pistime taas tupahan, heti karkasi toimi Vainio-töistäni pois sekä muistuttamattomat rengit Istui jo jouten ristissä käet leväten makiasti. Raskahin lapsia oil toki kuulla, kun vanhempi huusi Äitiä, nuorempi taas yhä rinnoilla outojen itki".

Mielin herkkenevin nyt vastasi taitava Anni: "Tyhmäks sun nimitän, jos noin ikä-vuotesi parhaat Huolissa vaan kulutat, kuu voit ilon nauttia vielä. Vaimo jo siis ota taitava taas, joka uskollisesti Voi taloas hoitaa, huvittain sua yötä ja päivää; Kohta kun myös tavannet, varoisin, tähän taipuvan neidon".

Ruu'alla viel' ollen nyt vastasi riipeä Matti: "Niin se on, armaani, mut, vaikk' etsinnä oon nuremielin Naisien joukossa, en viel' oo sopivaa tavannunna. Usein aattelin näin: otan nuorenko vai iäkkäämmän? Kenties saat va'amman i'ältänsä jo eistynehestä; Kietoopihan joka vierevä vuos' pikaluontoa paulaan, Niinkuin kärpäisen laimasevaan lankaan hämähäkki; Vaan ei antaisi tuo minullen, mitä nuorempi voisi, Riemua rakkauden sekä poskien loistoa, joita Virkeä mies tavoittaa toki parhaana antina naisen. Jos taas, katsoen vaan hupaisaan, otan hilpeän, nuoren, Pelkään, että se löis laimin minun lasteni holhon, Taikka, jos itselleen myös sais rehevät pojat, oisi Niille vitsana, jotka sen ei levänneet sydämellä. Siksi mä viivynkin valintoo tätä peljäten aina".

"Hei toki!" joutuen nyt tähän vastasi taitava Anni, "Miettiä, arvella vaan, sepä aina on mielehen miesten. Ei ruveta mihinkään, joll'ei edes taas ajatella, Kunnekka, peljästyin vaan luultuja vaaroja, niinpä Siekaellaan usehin, etu että jo pääseepi käestä. Ei ole huikkuva aina, mit'ei vakauttamia vuodet, Ei vakainen sekähän, oloaan mik' on nauttinna kau'an. Maallis-muodoissa, näet, jalo luontoki tuo moninaista, Niin eri-laatuja luontehiden myös ihmisienkin. Katso kasvia vaan kevähän, miten rannalla hiljaa Juurtuu ja puhkee se, kun puro taas sata-vuotinen syöksyy Raivona sen sivut'e kohinallahan täyttäen seudut. Siis, veli Matti, se neitonen nai, heti jonka ma neuvon! Jos kysyt ikää, niin kah'eksan toist' onpi se vuotta, Ruumihin jos uheuutta ja poskien ruusuja, kyllä Etsiä saat kau'an, sen vertoa kunnekka löydät; Luonnetta jos, niin säyseä on se ja lapsena puutteen Neuvoma kiittäen ottamahan vastaan hyvän kaiken. Onnen päiviä viettää se nyt hoviss' uhkehimmassa Piikana piikojen joukossa, mut etevimpänä kaikkein. Hälle ne kankaistaan huolenpidon uskoopi vallat, Hällen ruokien puuhan ja hoidonpa viel' avahinten, Niillen että sen arvelisit olevan oman lapsen".

Puheesen tähän puuttuen nyt sanoi mielevä Pekka, Kärkkäänä päättämähän, mitä taitava vaimo jo alkoi: "Varmaan mielessä sulla nyt on Sakarin sulo Hedda, Parhaittain hänehen kun kiitokses sopivatkin. Lapsuuden tämä vaivoistaan on koitunna, niinkuin Siemen ehkiä, jos se on laihemmassaki maassa, Voimin varttuupi kasvaimeks hyvä-toivehiseksi. Ei, kuten tää, kenkään sopine Matillen ja jo varmaan. Kun hänen vaan näkisi, heti rehtevä tuo rupeaisi Tuumahan sormuksen sekä kihlojen kiirehimmittäin. Neiti täm' on miesten, näet, häilyvä-silmille, niinkuin Pihlaja marjahinen, rastaat joka viettääpi luokseen; Hilppaina laukuelee nämä siivillään kepehillä, Kunnekka äkkiä puun punavan näkyviinsä jo saavat. Kohta ne naurahtaa iloissansa ja kiitääpi kilpaa Maltitta pyrkien aartehistoon rehevimpien terttuin. Sitten riippuu ne siinä ja sietääpä keppien heittoo, Ennenkuin pakenee, jos marjoja tahtoisi muutkin. Siis minä neuvon sen, joka ansaitsee hyvän, oitis Neitoa miellyttämään, ett'ei sitä toinen jo veisi; Riennä sen tähen vaan hovihin, hyvä nääläni, kohta".

Vastasi taas hänellen Kurun riipeä Matti ja lausui: "Ois hupaisaa nähäksen' tuo niin hyvä-kuuluinen tyttö, Syytä kun vaan saisin tähän rohkeahan yritykseen; Ei, näet, mieleeni oo kosijaks heti kohta jo luultaa".

Mut sulo-huulin vaan hymyi sangen mielevä Pekka Nyt hyvillään ehoituksestaan, näin jatkaen vielä: "On tähänkin hyvä neuvo, kun juur' olohon nykyiseemme Toivosi luontuupi, kuin kuosiin kuvikkaisehen juusto. Herrani käskyst' aamulla, näet, läh'en hirvien hiihtoon, Silloin sä, ottaen mun tuon pyssyni, käyt ravakasti Myötä ja noin joudut välehen hovihin varakkaasen. Mutta kun, astuttuas tupahan, kokountuupi muutkin, Ääneti haet ylös silmälläs tuon herttaisen Heddan. Kohta sen ilmoittaa jalo varsi ja poskien loiste, Joukost' että sä tunnet sen sadan vaikkapa pii'an. Mieleesi jos se nyt on, joka, luulen ma, käy totehenkin, Voit tytön kanss' sanan leikkisän tai vähin tuttavan vaihtaa; Sitten taas jahillas tarkkaan asian tämän mietit, Josko se luonteva on, ja kun aikeesi lie sitä saada, Niin minä, jos haluat, puhemiehekses rupean taas".

Oivahan mielistyi ehoituksehen Matti, ja nousten Ruu'alta, nautittuansa jo kestaus-lahjoja kyllin, Kiitti hän viimehiseks syleten sisartaan sekä lankoo. Mut erittäin hyvillään oli nyt toki taitava Anni, Sen hyvän-suontoisa neuvo kun myös oli mielehen miesten; Laittiki siis evähät hyvin sukkelahan molemmille. Mutta kun nyt runsaan ravinnon oli säälinnä konttiin, Riippumahan jykeämpänä sen tukevaan pani naulaan, Joutuen veljelleen tekemään yö-vuodetta vielä. Olkia puistettuaan tilan välkeän laitteli niille Näppärähän lakanat sekä tyynyn höyhenisensä, Tuodessa tyttären uljaasti tähän lämpimän ryijyn Vanhojen morsius-vuotehellen kudotun ajallansa, Anni, sä taitava muor', jopa muuttunna siit' olit aivoin, Kuin sulo-vihkimävuodettas tämä ryijysi peitti. Otsasi kurttuinen ol' jo ja turvonna vartesi norja; Mut sama viel' oli ryijy ja villassa sen helevästi Loist' alati sini-, musta- ja valko- ja ruskea kuosit; Peitteeks sen levitit nyt veljelles upeaksi.

Mut sen jälkehen kun levollen teki mieli jo kaikkein, Sammuksiin pärehet pani nyt ne ja raukeat uskoi Ruumihit yön kätehen unen helmassa taas viretäkseen.

TOINEN RUNO.