Part 9

-- -- "Tahi jos hän löytäisi maariankämmenen -- täplikkään... ja survoisi sen jauheeksi ja laittaisi lemmenjuoman. Silloin hänen rakastettunsa mieli tuskallisena kääntyisi sen puoleen, joka antoi juoman. -- -- Oh, se on paljasta valhetta, ei, se on totta! Jos minulla vain olisi maariankämmen -- tummat täplät ovat hänen kyyneleitänsä --, silloin näkisin kaikki peikot ja kummitukset, jotka ovat ulkona ratsastamassa yöllä! -- -- -- -- -- Saisinpa vain hiukan velhonjauhoja; miten siitä sanotaankaan -- silloin voi lypsää toisten lehmiä, ja se antaa oivallista silmävettä tyhmille ja sokeille silmille! -- -- --

"-- -- Sillä eivätkö ole sokeat ne silmät, jotka eivät voi nähdä, miten tuskallisen syvästi hän rakastaa häntä! Ja eikö hän ole tänään puhaltanut voikukkaseen saadakseen tietää, miltä taholta hänen rakastettunsa tulisi, ja hän oli puhaltanut jok'ainoan siemenen: _heti_ hän tulisi! -- --"

Hän hiipi lehtoon, vakoillen, pää taivutettuna ja selkä kyyryssä, ryömien eteenpäin varovasti kuin varas, mumisten mitä hänelle tuli mieleen viisaasta Cyprianuksesta. Se auttoi pysymään rohkeana.

Hänen ei tietysti tarvinnut pelätä, sillä se oli Jumalalle otollista. Eikö kirjassa sanottu: "Jumala, meidän taivaallinen Isämme, on alituisesti tehnyt ihmeellisiä tekojansa esineissä, joita maailma enimmän halveksii. Niin on hän myöskin tehnyt, että hyvä sydäntuskia vastaan on vesi, nokkosten polttama; juotuaan sitä viinin seassa tulee ihminen mieleltään muuttumaan. -- Mutta älä kokoa niitä, ennenkuin pyhänä juhannusyönä, koska sanajalan kukkaset puhkeavat kuin sininen liekki. Tienristeyksessä pitää sinun seistä... silloin aukeaa kukkanen, silloin kypsyy siemen ja putoaa... Siltä, joka tämän saa nähdä, ei koskaan puutu rahaa, hän ei koskaan eksy -- hän voi avata kaikki lukot, eritoten sydänlukot, ja tehdä itsensä näkymättömäksi!" -- --

"Sen tahdon minä nähdä! Jumala, jos olet hyvä, tule ja auta! Herra Jumala, mitä velhoväkeä ne ovat, ahdistavat minua. Etkö Sinä voi karkoittaa niitä, jotta saisin olla rauhassa, rakas Jumala; ensi sunnuntaina menen kirkkoon, siitä saat olla vakuutettu, Jeesuksen Kristuksen nimessä -- -- -- --"

Näkyi sinistä ja vihreää ja punaista -- ja tuolla mustassa pimeydessä sininen liekki, kotka sen päällä -- -- -- "Minä uskon Isään Jumalaan, taivaan ja maan Luojaan."

* * * * *

Aivan alapuolella oli tuomarin kartano. Siellä oli ihan tyyntä ja rauhaisaa.

Ainoastaan Delfin, joka veti tiikerintaljalla unta, häiritsi toisinaan hiljaisuutta puoleksi hillityllä haukunnalla. Sillä oli ollut päivällä huono onni; nyt se korvasi vahingon paremmilla metsästysmailla.

Falck oli mennyt vuoteeseen, mutta noussut ylös jälleen. Mitä se tiesi, että hän alkoi kärsiä unettomuutta? Hän oli sytyttänyt sikarin ja istuutunut viinin ääreen jälleen.

Lamppu paloi vielä nurkassa, se levitti tummanvihreää valoa, joka sekoittui yöhön. Sen säteet tulivat aina huoneeseen hänen luoksensa -- värisevät, lempeät säteet, jotka voivat puhua.

Oli juhannusyö.

Hän oli vetänyt tuolinsa ikkunan ääreen, joka antoi lehtoon päin. Oli juhannusyö, tonttuäiti tanssi tonttuisän kanssa, haltija vuorenväen kanssa, ja kaikki hiidet ja menninkäiset olivat liikkeellä tekemässä ilveitänsä.

Jospa hän vain tietäisi, mikä piti häntä valveilla!... Luonnollisesti keksisi aina jotakin, mutta eikö ollut parasta antaa ihmisten hoitaa itseänsä? Hän oli aina tullut hyvin toimeen, ja onneksi ei ollut ketään ihmistä, joka häntä liikutti.

Tuliko tuo aina lehdosta? Oliko se pienien tassuttelevien tonttujen kahinaa, jotka tulivat tänne eivätkä voineet antaa hänen olla? Merkillistä, miten ne kyselivät ja tutkistelivat! -- ja täytyihän hänen vastata; pikkuväki ei koskaan anna perään! -- --

Mikä ihmeen kaunis, valoisa suviyö! Kuin morsian se kulki hiipien! Kulki ja sipsutteli kevein askelin ja antoi luvan puhua kaikesta! -- -- --

Sellainen hiljainen, valoisa juhannusyö ei nukuttavaksikaan ole!

Mutta miten ne saattoivat kysellä, nuo kääpiöt! Muistiko hän Inger Juellia? Taivaan Jumala, tokko hän muisti! Eikö hän ollut ostanut Ignotoansa vain siksi, että se muistutti häntä?

Nyt löi kello... nyt taas! Vanha pöytäkello se oli, jonka sointi oli pehmeä, hopeankirkas kuin naisen ääni. Se kertoi, että hetkinen ajasta taas oli rientänyt hänen ohitsensa.

No niin, olihan hän tottunut siihen: -- mutta koska oli juhannusyö, saattoi hän paneutua lepäämään hetkiseksi. -- -- --

Lähtisikö hän soutelemaan? Nyt! Ja säikyttäisi linnut tänä pyhänä yönä! Se ei yksinkertaisesti käynyt laatuun! Entä lehtoon? Ei sinnekään, olihan yö noiden kunnianarvoisten tonttujen. Hän voisi aivan tyynesti jäädä viininsä ääreen. Jumalat eivät milloinkaan tuhlaa lahjojansa; miten rohkeni hän pyytää enempää kuin sellaista viiniä?

Ja hän joi. Se antoi hänelle makeutensa, lämmitti hänen verensä, täytti hänen sydämensä halun. -- --

Aivan niin, hänen vanha äitinsähän se antoi hänelle virkistysjuoman, hän, tuo kuolemattoman voimakas, joka sekoittaa verta rypäleeseen ja täyttää sen voimallansa. --

-- -- Mikä tuoksu virtasi läpi ikkunan, metsän ja villien kukkien, ja meren tuoksu! Oli niin tyyni, niin unelmanhienon hiljaista!

Ei käynyt päinsä mennä ulos häiritsemään -- ja mihin hän menisi! Eikö ollut tämä se turvallinen paikka, jonka hän oli etsinyt itsellensä elämän takaa?

Kyllä hän tahtoi avomielisesti tunnustaa, että oli rohjennut rakastaa nuorta Inger-rouvaa ja ajatellut, että se menisi ohitse yhtä helposti kuin monesti ennen! Mutta siitä illasta, jolloin hän näki, mikä loistava, valkea joutsen hän oli, ja ensi kerran ymmärsi, että olisi loukkaus mennä sanomaan hänelle, että hän rakastaa häntä -- siitä illasta lähtien oli hän ollut toinen ihminen. Hänestä tuntui kuin tuo hieno, lemuava naisellisuus olisi vihassaan polttomerkillä leimannut hänet. Ja hän oli kadottanut rakkautensa naisia kohtaan, oli tullut araksi. -- -- --

Sillä naisen rakkauden arvoiseksi, rakkauden sellaisena kuin hän sen oli nähnyt, kuin Inger sen hänelle näytti, sielukkaan, lumivalkoisen, säteilevän ihanan -- hän ei koskaan tullut, se oli aina liidellyt hänen ohitsensa kuin perhonen, jota hän ei voinut tavoittaa. -- --

Ihmiset sanoivat hänestä, että hän oli sekä naisvihaaja että naistenrakastaja -- niin kummallinen hän oli kokonaisuudessaan. Hän voi olla tyytyväinen mikäli saattoi. -- -- --

Ei ollut totta, että hän olisi löytänyt oman tuvallisen paikkansa; hän kulki kuin muukalainen ja etsi sitä, jota ei tulisi löytämään. Täällä kotona oli vain Miina Jöns! Miina Jönsin laita oli, kuin hän olisi saanut kiinnityksen elämään. Hän istui tuolillansa ikäänkuin ei tulisi kysymykseen, että hänen pitäisi nousta siitä! Mahtoiko hän, tuomari, sille mitään? Hän itse se niin tahtoi! Miksei hän saisi olla rauhassa? -- -- --

Hän kohotti kultaista viiniä valoon päin. Polttavaa halua, kaihomieltä, sairaalloista ikävää ilmeni tuon hyvinmuodostuneen, hiukan veltostuneen suun ympärille, ja syvät, väsyneet silmät tulivat äkkiä teräviksi ja loistaviksi.

Miten hän oli jalon ylpeä, tuo Herön nuori äiti! Niin jalon ylpeä ja korkeavartaloinen, niin säihkyvän puhdas ja suloinen! Kuin viinin kulta, kun valo sattuu siihen. -- -- --

Miksi kulki Gunvor täällä kaikkien näiden pikku ihmisten keskuudessa, jotka eivät voineet sallia hänelle hänen sielunsa ylhäisyyttä? -- -- Miten hän rakasti Gunvorin silmien säihkyvää ivaa, hänen suunsa hienoa ylenkatsetta, hänen päänsä korkeutta -- ja sydämen lauhduttavaa lempeyttä, jota riitti kaikille! Hän oli luonnon suurta aatelia -- ainoa laillinen -- ja se oli itse pitänyt huolta, ettei niin jalo vesa tullut hävitetyksi! -- --

Huone oli käynyt hämäräksi. Tummanvihreä valo hiipi sinne. -- Ulkopuolella vaipui lehto unelmiin, ja väkevä, höystetty höyry tunkeutui sisään. Se puhui tuhansin kielin, ja veri kulki raskaasti suonissa. -- -- --

Sitten horjui rohkeus -- ja se, mikä muistutti hänen äitiänsä.

Hän asettui niin, ettei nähnyt nurkkaan, missä äidin valokuva riippui seinällä sen lippaan kohdalla, jossa aapiskirja oli.

Vilvoitella itseänsä -- -- kylmissä, puhtaissa ruusuissa!

Hän istui katse jäykkänä. Miksi ei Gunvor tullut tänne, tahi miksi hän tuli?

-- -- Miten oivallista, ettei tunne itseänsä! Sillä tavalla saa suloisimmat yllätykset!

Tietysti hän oli vilpitön, totuuttarakastava ihminen, joka oli tuntenut itsensä loukatuksi siitä, että Kaikkivaltias oli nähnyt hyväksi luoda erään, jonka nimi oli Svein Torgersen! Ja hän oli pannut hyvin pahaksi, että hänet sijoitettiin tänne Heröön, ja vielä päälliseksi tällä tavalla! Se oli saattanut hänet pahalle mielelle. Sinä päivänä, jona Torgersen tuli, ahdisti häntä niin, ettei voinut mihinkään ryhtyä. -- --

Niin sattui päivää myöhemmin, että nuo kaksi tulivat tänne vierailemaan. Silloin hän tuli sanomattoman hyvälle mielelle; hän varsin nautti, että Svein Torgersen oli olemassa!

Jumala paratkoon, jos tuntisi itsensä, eivät sellaiset nautinnot tulisi kysymykseen! -- -- --

Mutta ei hän voinut oivaltaa, että olisi jotakin erityistä olla herra Torgersenin vaimona. Miksi pitäisi Torgersenin saada vaimo? Oliko _hänellä_ sellainen taikakeino, joka voi taivuttaa Gunvorin sydämen? -- --

-- -- Millaisena Gunvor seisoikaan hänen edessään: solakan ylhäisenä ja tyyni, äänetön katse kuningatarkasvoissaan, jotka vaativat huomiota! -- -- Hänestä ihan levisi säteitä! Kuka tulisi koskaan nimittämään häntä rouva Torgerseniksi? Sehän olisi naurettavaa! -- --

-- -- Kunnia olkoon suuren luonnon! Kun se saa olla rauhassa, voi tulla päivänpaiste ja lämmin, tulla valkeita perhosia -- ja naisia, jalosti vapaasukuisia jokaiseen veripisaraansa asti, aina pikku sormea myöten. --

Hän tyhjensi lasinsa ja kaatoi uutta: hän tahtoi vahvistaa itseänsä kultaisella nesteellä! Hän tahtoi järjestää huoneen, kunnes Gunvor seuraavan kerran tulisi -- nostaa kattoa; täällä oli liian matalaa! Toimittaa pois kaikki, mikä rajoitti ja teki ilmakehän helteiseksi. Se sai mennä, kaikki, mikä -- -- sai mennä matkaansa -- -- --

* * * * *

-- Mutta tuo leveä, lujatahtoinen otsa, kuka mies maan päällä voisi olla sille mieliksi?

Se, että hän aina teki työtä niin paljon -- se oli merkille pantavaa. Mutta se oli myöskin ääretön vika. Jospa, voisi käsittää, mistä naiset saivat tuon suunnattoman työhalun. -- -- --

Hän nousi hieman epävarmana; hänen täytyi sulkea ikkuna; hän ei voinut kärsiä kaikkea lörpöttelyä!

Sillä jokin nousi ja laski, suhisi ja tuli hänen luoksensa äänettömin siivin. Lehdon sielu se puhui totisesti, tutkien: -- Kiitos, hänellä ei ollut kunnia tuntea sitä eikä hän tahtonut luopua viinistään -- vieläpä vaikka _hän_ seisoisi tuossa kuningatarilmeinensä! Hän oli muuten hirvittävä seisoessaan noin, hänen hymynsä saattoi halveksia niin sanomattoman musertavasti... Hän ei tahtonut enää nähdä häntä. Tullessaan oli hänellä mukanansa jotakin Jumalan suuresta taivaasta; se ei sopinut täällä, hän ei pitänyt siitä, se häiritsi hänen huoneensa rauhaa. Hän ei ylipäänsä pitänyt ihmisistä, joilla oli tuo hurskauden intohimo. Maistui lastenkamarilta ja satukirjoilta mennä mittaamaan niin isolla mitalla.

-- -- Mutta hän oli kaikissa tapauksissa ylpeä siitä, että Gunvor oli niin vapaa, ettei häntä voitu lukea mihinkään erikoiseen luokkaan. Mutta taipumaton hän oli eikä voinut sietää, että oli ihmisiä, jotka menettävät rohkeutensa. -- --

-- -- Siirtää vuoret! Hän? Paljon mahdollista, oli hän sanonut, minä en vain voi sietää sitä. Ja hän oli sen sanonut tehden tuon hänelle ominaisen pienen voimakkaan suunliikkeen.

Ne vain voisivat menettää rohkeutensa, ne, joihin ylsi hänen vihansa, ei, vaan syvä, myötätuntoinen katseensa, joka oli omiaan nostamaan ihmisiä syvyyden kuilusta! Onneksi oli muita keinoja.

Hän kohotti lasinsa hillityllä paatoksella:

Oi jalo rypäle, mi loistat! Sä ystävä oot vilpitön, mi kai vaan kuolon pelvon poistat! -- -- --

Hän ei muistanut enempää... Mitä hän olisi tahtonut sanoa? Hän hymyili ja joi. Kuka se tänne tuli? -- -- --

Hän kallistui takaisin tuoliinsa.

-- -- "Kuka sinä olet? Luonnon aurinko ja pimeys asuu silmissäsi, sinä olet aallon ja pitkän rannikon lapsi, merenhenki asuu sinussa, ja suvensuloista on kuulla sinun nauruasi, Herön Gunvor! Mutta otsasi tahtoo sitä, mikä on mahdotonta!" -- -- --

-- -- Miten hänen ympärillänsä lauloi, vaikk'ei hän ollut hyvällä tuulella. Se tuli lehdosta.

Hän oikaisihen suoraksi. Ei, hän ei pitänyt tästä; hän surkutteli Edmund Falckin monimutkaista järjestöä; -- -- mitä oli tekeillä?

Aivot eivät voineet muistaa mitään, mutta hermot voivat. Ne tiesivät, että jossakin siellä sisässä oli haava, mikä saattaisi aueta... ja kenties vain yksi ainoa pieni lihas, mikä oli herpoutunut -- mutta se oli kylliksi.

-- -- Lorua, eihän ollut kysymys siitä! Suu aukeni hurmauksessa, pää painui.

-- -- Onnellisuuden maan kuningatar hän oli. Hänen temppelissään oli rauhallista holvien alla... valkeita perhosia, kylmiä ruusuja! Kun hän seisoi... virtasi hänen hiuksiinsa valo pyhäkön lampusta, ja hänen ruumiinsa viivoista soi hiljaa kuin hymisisi viulunkieli.

Hän kohotti vain päänsä ja silloin palasi ihmisiin rohkeus.

-- -- Mitä hän, Falck, oli kuullut jostakin ruusulajista? Kun se kasvaa, on sillä sametintapainen näkymätön harso lehtien ympärillä. Jos siihen koskee vaikka kuinka äkkiä, vaikka vain keveimmittäin sormellaan hipaisten -- niin on se poissa! Eikä voi nähdä, mitä meni, ainoastaan että jotakin on poissa, sillä kukka on sairas. Se kuolee! -- -- --

-- -- Minä kysyn häneltä, ja hän sanoo, että se on rakkaus, hän sanoo, että Korkeassa Veisussa on: "Minä vannotan teitä, te Jerusalemin tyttäret, älkää herättäkö rakkautta, ennenkuin sillä itsellä on se halu." -- -- --

Juuri sen hän, Falck, oli tehnyt, hermot sen muistivat; hän oli riisunut ruusun, tappanut lumivalkoisen perhosen -- -- --

-- -- Monen tyrannin täytyi istua lattialla, mutta se, jonka ei tiedetty, kantoi kruunua! Ne ovat Syrakin sanoja, hän näkee asiat niinkuin ne ovat! -- --

Ruhtinatar hän oli, luonnon armoitettu; -- -- mutta miksi herätti hän aina hänessä tuon ihmeellisen, kotoisen tunteen, mikä panee ihmiset uneksimaan? Sellaisen sanomattoman, kalvavan kaipauksen! -- -- --

Tuliko se lehdosta? Se seisoo tuossa ja supattaa!

-- -- Saattoiko hän aavistaa, mitä hän tahtoisi sanoa?

Ei mitään! Hän ei aavista sitä, ihmiset eivät tiedä mitään toisistaan. --

Juhannusyön unelmia! Luonnollisesti ovat ne niitä!... Ne saattavat ihmiset niin kummalliselle mielelle. Hän oli kuullut kukon laulun! Se oli saanut hänen oikean, vanhan minänsä tulemaan esille itkemään katkerasti. -- --

Joutavia! Se, joka tietää, että seuraa tuska, kun kiinnittää sydämensä johonkin, se tekee kuin sarvikuono: vetäytyy jälleen yksinäisyyteen. Ja rakas Jumala, hän ei ole milloinkaan rukoillut onnea, ainoastaan hiukan rauhaa hän on toivonut -- --

-- -- Saarni suhisi pihalla, sumu laskeutui yli niittyjen, päivä sarasti utuisesta kaukaisuudesta. Hän näki, miten koivut kultautuivat, pitkin joenvartta loistivat kukkaset sammalessa; siellä seisoi valkea metsänneito ja nyökkäsi. Pyhän Olavin valo oli sytytetty. -- --

Verkalleen, vastustamattomasti hiipi häneen jälleen tuo syvä hervottomuus, auttamaton surumielisyys. -- -- --

Ja aurinko yleni tervehtien: hyvää huomenta!

Ei, hän ei ole kotona! Äkillisen raivon valtaamana hän kavahti seisoalleen, sulki ikkunan ja laski varjostimen alas.

On kesäilma. Pienet, matalat huoneet loistavat pitkin rantaa. Vuorilla on kalliokalaa, kuivuupaikat ovat täyteen ripustetut, ja ranta-aittojen edessä keitetään hylkeenrasvaa.

Tympeä, oksettava katku leviä ylt'ympäri, sekoittuu turpeen savuun ja hauran käryyn ja tunkeutuu huoneiden väliin, kunnes tulee maatuuli ja painaa sen merelle.

Meri on tyyni päivään asti, jolloin merituuli tulee ja kohtaa kaakkoisen salmessa. Silloin syntyy taistelu, niin että pikku laineet heräävät maan puolella, ja edessä nousevat aallot korkeina. Jos tohtori Torgersen on silloin kotona, lähtee hän aina vesille koettelemaan kuusihankaista.

Sattui, että ihmisiä tuli hakemaan häntä, mutta ellei Gunvor ollut hänen mukanaan veneessä, ei ollut helppo saada häntä maihin takaisin, sillä hän ei koskaan huomannut, että hänelle viitottiin.

Viime viikolla, kun Gunvor oli ollut kiinni toimissaan, oli hän ruvennut ottamaan Irmildin mukaansa. Tämä oli aina saapuvilla ja hänet oli mukava asettaa peräsimeen, irroittamaan venettä ja järjestämään purjenuoraa ja laskuköyttä; oli myöskin hyvä saada joku pitämään keulapurjetta.

Mutta Gunvor ei ollut rauhallinen nähdessään heidät liikkeellä yhdessä; olivat molemmat niin ilkivaltaiset. Hän ei pitänyt siitä, että näki Sveinin seisovan hinaamassa purjenuoraa jokaisessa käänteessä, Irmildin istuessa peräsimessä.

Eräänä päivänä he olivat lähteneet täysin purjein ilman painolastia, vaikka sää oli epävakainen. Maan puolella oli tyyni, mutta kulkuväylän takaa loisti juova, joka ennusti rajuilmaa, ja hetken kuluttua kallistui vene.

Gunvor laski heidän jälkeensä ja tuli juuri kuin tuulenpuuska täytti purjeet. Hädin tuskin hän sai irti vetosolmun ja peräsimen tuulen alle. Lattialaudat kelluivat vedessä, mutta he istuivat täysin huolettomina ja tyytyväisinä nilkkoja myöten vedessä.

Torgersen ei ollut aivan varma siitä, eivätkö he olisi tilanteesta selviytyneet; mutta hänen täytyi joka tapauksessa luvata, ettei enää toistamiseen lähtisi sillä tavoin vesille, ennenkuin hänestä tulisi täysin varma purjehtija, mikä ei, jumala nähköön, kestäisi kauan, hän kun lojui merellä yöt päivät.

Sillä hän oleskeli paljon vesillä niinä aikoina. Muutamalla kalastuspaikalla oli puhjennut kulkutauti; ja oli muuallakin ihmisiä, jotka tahtoivat tavata häntä.

Vaikkakin hän oli ajatellut ansaita paljon rahaa, ei se hänestä maistunut. Tietysti hän tahtoi ansaita rahaa, mutta luonnollisesti hän tahtoi myöskin elää mukavasti, sillä hän ei mielestään ollut vielä levännyt kylliksi tohtoriksitulonsa jälkeen. Sitäpaitsi oli täällä mainio lohivirta. Tottahan niin ollen tuli älytä ottaa tilaisuudesta vaari?

Pahinta oli Gunvorin laita, kun hän ei oivaltanut, että saattoi olla niin mainio kalastusilma, että oli synti antaa kalojen odottaa; sairaat hän kyllä tavoittaisi myöhemminkin.

Eräänä päivänä hän oli antanut potilaittensa istua odottamassa pari tuntia, sill'aikaa kuin hän itse loikoi alhaalla rannalla pikku Gunvorin ja Irmildin luona.

Kun he sitten lähtivät iltakävelylle, ja Gunvor puhui siitä, oli Sveinin mahdoton saada häntä ymmärtämään, miten helposti tuollaista voi tapahtua, ja että siihen oli syynä vain puhdas itsesäilytysvietti; -- hänen omatuntonsa oli mitä parhaimmassa kunnossa.

"Tule tänne, käykäämme istumaan!" Hän heittäytyi hänen eteensä ja katseli häntä kasvoihin.

"Herran tähden, Gunvor, minkälainen ihminen sinä olet! Kuten sanon, sinä olet ankaran Flavia Publician kaltainen, milloin et ole Isis, sillä silloin olet vielä hullumpi!

"Kuule!" Hän vetäytyi ylemmäksi rinteelle ja laski päänsä Gunvorin polville. "Kuule!" Hän taivutti itsensä Gunvorin kasvojen alle, jotta hänen hymyilevät, siniset silmänsä saattoivat nähdä hänen silmiinsä. "Sanot, etten minä pidä mitä lupaan... etkö ymmärrä, että se on oma vikasi?... Niin, sinun hirmuinen luotettavaisuutesi, Gunvor, ja sitten se, että aina löytää sinut sanojesi takaa... sinä et voi ymmärtää, ettei toisilla aina ole aikaa kaikkeen puheissaanpysymiseen; olen todella miltei arka sinun sanojesi edessä, sillä niissä on jotakin hirveän aktiivista, on, niinkuin sinä jo olisit tehnyt sen, kun olet sanonut jonkin asian. _Je n'aime pas ça, moi_; Herra Jumala, pitää olla aikaa kääntymiseen!"

Gunvor katsoi häneen silmänräpäyksen vastaamatta. "Sinun laitasi on niin, että sinä aina tarkoitat toista kuin sanot!"

Oli, kuin tämä huomautus helpottaisi Gunvoria itseään ottamaan Sveinin sanat siltä kannalta.

"Mutta mikset sinä milloinkaan lue, Svein? Aikakauskirjojasi sinä et kertaakaan leikkaa auki! Ja tuo tauti, jota olit ruvennut tutkimaan! Minusta sinun ei pitäisi" -- -- --

Hän katsoi häneen; Sveinin vaaleat viikset vapisivat; hän makasi hiljaa ja nauroi.

Sitten hän nousi. "Suuri, loistava Gunn! Naura hiukan! Tuollainen kauhea juutalainen totisuus ei sinua somista; kaikki ihmiset voivat toki olla yhtä mieltä siitä, että kaikista parasta on hoitaa itseänsä!-- -- -- Ja, rakkaani, koska väestön terveydentilaa on ylipäänsä pidettävä oivallisena, luulen, että ihmiset voivat olla tyytyväisiä ja jättää tohtorin rauhaan. Minä toistan vielä: minulta ei puutu tarmoa, mutta minä kunnioitan luonnollisia olosuhteita: nyt kukkii tuomi, ja nieriäinen tavoittelee kärpästä; tuletko mukaan huomenna?"

Gunvor katsoi häneen, mutta ei sanonut mitään. Svein veti hänet luoksensa. Hän koetti todistaa hänelle, että Gunvor asettui riippuvaiseksi pikku seikoista. Gunvor tahtoi kernaasti uskoa häntä ja sulki silmänsä. Hänen nuori ja voimakas luontonsa tahtoi nyt vihdoin rakastaa ja olla onnellinen.

Hetken kuluttua laskivat he pilaa ja nauroivat. Torgersen kertoi naisten parissa saavuttamistaan menestyksistä ja joutui sitten puhumaan Irmildistä: tämä ei todellakaan; ollut niin häijy. Gunvor oli pyytänyt Sveiniä ottamaan hänet hoitoonsa, ja hän tahtoi nyt tehdä sen, sillä tyttö oli liian laiha; hän antaisi hänelle joitakin pillereitä ja aikoi sitten koettaa, eikö häntä saisi hiukan lihavammaksi...

"Sillä, tiedätkö, minusta naiset voivat olla liian hoikkia! Sinähän halveksit sellaisia naisia, jotka ovat hoikat vyötäisiltä; etkö juuri sinä ole sanonut, että se on puutteellisen sivistyksen todistus?"

Gunvor nauroi. "En, vaan tuomari!"

"Muuten naiset ovat mielestäni hauskoja, kuuletko! Irmild on sanojensa vastakohta, ja rouva Jeanetten johtopäätöksethän sinä tunnet: koska kamariherratar ei näytä miltään mustassa samettipuvussaan, ehdotan minä, että Teodor nimitetään professoriksi!"...

Herön kartanon Gunvor. -- 10

Gunvor löi häntä poskelle hansikkaallaan. "Sitten on myöskin eräs Svein Torgersen! Minä en tiedä, mitä sinä hänestä ajattelet!"

Hän nauroi -- sillä nyt oli kaikki rauhattomuus mennyt menojaan. Meri oli tyynenä.

Kauan ei kestänyt, ennenkuin Torgersen oli hyvin tunnettu saarilla ja rannikolla. Tosin hän oli liian veltto, mutta hänen avoin olemuksensa ja järkähtämättömän hyvä mielialansa hankkivat hänelle ystäviä kaikkialla. Ja vaikka hän kallistui vasemmistoon, ei kamariherratar voinut olla pitämättä hänestä. Hän näki hänet mielellään salongissaan, vaikka Svein ei ollut kyllin auttavainen hoitaessaan hänen pieniä sairauksiansa.

Ja vaikka hänestä pian tuli sikäläisten vasemmistolaisten johtaja, oli hän ystävällisissä väleissä muodollisen, kankean ja äreän tuomarin kanssa, joka oli vanhoillisen puolueen ensi mies.

Sanottiin hänen onnistuneen saada tuomari vakuutetuksi siitä, että nieriäiskalastus on yksi elämän riemuja. Ja hän pystyi siihen, mikä oli vaikeinta muille: hän sai tuomarin ulos sadeilmalla. Rankkasateessa nähtiin heidät kulkevan yhdessä aivan rauhallisina pitkin oivallista nieriäisvirtaa. Torgersen, joka oli tunnettu näppäryydestänsä syötin heitossa, antoi hyviä opastuksia.

Toisinaan oli Gunvor mukana. Häntä huvitti nähdä hänen innokkaasti selittelevän vavan taipuisuuden ja siiman painon merkitystä, samalla kuin hän koetti opettaa, miten vavan latva on pantava hiljakseen värisemään, niin että kärpänen rupeaa tanssimaan vedenpinnalla.

Ja kun hän alkoi kertoa juttujansa nieriäisen tuumista ja epäilyksistä, huvitti se tietysti häntä myöskin, mutta hän ei voinut jättää tekemättä muutamia vertailuja: hänen mielenkiintonsa nieriäisiä kohtaan ei ollut toivottavassa suhteessa siihen harrastukseen, millä hän käsitteli opintojansa ja jokapäiväistä työtänsä. -- Kun he olivat sairaskäynneillä pienissä mökeissä, missä elämä oli raskainta, tuli Svein aina liian pian valmiiksi. Gunvor ei saanut häntä innostumaan. Ja hän nauroi, kun Gunvor otti asian vakavasti. Hän ei tietysti tahtonut rangaista häntä siitä, että hän rakasti vain häntä eikä tuntenut samaa merkillistä tunnetta kansaa kohtaan, jolla aina oli jokin vika.