Part 10

Muuten he kernaasti saisivat häneltä minkä mitäkin, rahaa tai mitä tahtoivat, koristellakseen tupaansa, jos hänellä vain oli. -- --

Gunvor ei koskaan tyytynyt näihin lupauksiin. Oli totta, että Svein lahjoitteli, aivan päättömästi, ilman tarkkuutta ja ymmärrystä. Hän oli lahjoittanut puotipojille pari tanagralais-kuvaa, jotka oli saanut ystävältänsä Lorenzolta, ja Saapas-Tobine oli saanut hänen äitinsä virsikirjan. Hänellä oli kiihko antaa pois kaikki, suorastaan koneellinen tarve päästä erilleen kapineistaan. Se helpotti häntä, ikäänkuin hän olisi yhdestä ja toisesta velvollisuudesta samalla kertaa päässyt kuitiksi.

Luonnoltaan hän oli sävyisä, herkkä ja, kun vain sai aikaa, oikein hyväsydäminen, sanottiin hänestä. Ja yksi asia oli erittäin hyvä: kun hän antoi jotakin, pääsi sekä kiitoksesta että kaikenlaisesta tilinteosta, sillä silmänräpäystä myöhemmin hän oli kokonaan unohtanut asian.

Mutta samalla perusteella hän oli itsekin rajattomasti kiittämätön. Hän saattoi ottaa vastaan mitä suurimpia uhrauksia tulematta ajatelleeksi, että se merkitsi jotakin sille, joka uhrauksen teki. Hän oli tottunut etenkin viime vuosina elämään hiukan keveästi ja solumaan elämän läpi ilman taakkaa. Ja sellaisena hän viihtyi.

Kesä meni valoisine päivineen ja öineen, ja meri oli rauhallinen ja tyyni.

Mutta Gunvorille tuli hetkiä, jolloin luonnossa vallitseva suuri sopusointu ei enää saanut vastakaikua hänen sielussaan.

Hän ei voinut kieltää, että Svein Torgersen ei ollut sellainen kuin hän oli ajatellut. Oli, kuin itäisi hänen luonnossaan jotakin, joka teki matkan heidän välilleen pitemmäksi kuin ennen. Oli jotakin niiltä vuosilta, jotka hän oli elänyt kaukana hänestä, joka oli tarttunut hänen tunteisiinsa ja mennyt hänen vereensä -- jotakin Gunvorille vierasta, jota hän pakeni.

Ei ollut samaa iloa tuttavallisuudesta kuin ennen. Kun Gunvor etsi hänestä sitä sielujen myötätuntoisuutta, jota hän koko elämänsä oli kaivannut, saattoi hänet yllättää tuskallinen hämmästys, ettei sitä ollut -- eikä sitä vakavuutta ja lepoa, jonka hän oli ajatellut välttämättömästi kuuluvan hänelle.

Mutta Svein rakasti häntä. Eikö tuo toinen voi tulla myöhemmin?

Svein koetti saada hänet vakuutetuksi siitä, ettei ollut muita esteitä kuin se, ettei Gunvor ollut seurannut aikaansa; olihan jo vanhanaikuista asettaa itselleen ja muille niin kauheita vaatimuksia. Miksi ei saisi nauttia siitä havainnosta, että ihmisen ei pidä kiusata itseään?

Svein ei tuntenut muuta niin epäkäytännöllistä kuin että Gunvor sääli ihmisiä. Kuka sille mitään mahtoi, että Herra oli tehnyt elämän kovaksi ja köyhäksi? Voisiko täyttää inhimillisen puutteen mustaa kuilua sillä, että he kaksi heittäytyisivät siihen? Tuli pysyä kohtuudessa ja käsittää, että vaikka rakastaisi kuinka suuresti kaikkeutta, täytyy kuitenkin tyytyä ravitsemaan sitä osaa siitä, joka kuului kunkin yksilön kohdalle. Gunvorin ei ainakaan pitäisi vaatia muuta niiltä voimilta, jotka muodostivat Svein Torgersenin.

Olihan sekavaa, että ihmisen suurimmat ominaisuudet saattavat kasvaa niin suuriksi, että ne muodostuvat vioiksi, vieläpä hänen suurimmiksi vioikseen.

Se piti Gunvor saada käsittämään.

Kun he sitten istuivat keskustellen, ei Gunvor joskus voinut kestää kauempaa. Hän nojautui Sveiniin hiljaa, sydämellisesti: "Älä sano mitään enää. Sano vain, että pidät minusta tämmöisenä."

Koko ajan hän luuli tuntevansa, että äiti piti heitä silmällä, epävarmana siitä, tulisiko lupaus täytetyksi.

* * * * *

Vikka-täti alkoi nähdä tuloksia ponnistuksistaan Irmildiin nähden. Mutta niinkuin Irmildin laita aina oli, tulivat ne niin arvaamatta, että täti joutui moneksi päiväksi hämmästyksiin. Sillä yht'äkkiä hän oli tullut liioitellun ahkeraksi. Vaikka olikin kesäloma, kirjaili hän kauluksia Elina-rouvalle, yömyssyn tädille. Ja hän oli pyytänyt saada siivota konttorihuoneen, ja Gunvorin täytyi tunnustaa, että hänellä ei koskaan ollut niin hienoa tuolla alhaalla kuin nyt, lehviä vain ja kukkia, mutta tomusta ei merkkiäkään.

Gunvor täteineen iloitsi tästä äkkimuutoksesta. Elina-rouva ei sanonut mitään, mutta katseli vain epäillen lasta -- ei edes tiedetty, kuinka vanha hän oikeastaan oli.

Hän sanoi kerran itse, että hän sinä päivänä täytti kahdeksantoista vuotta, mutta sitä ei kukaan voinut hänestä nähdä. Torgersen arveli sen johtuvan varhaisvuosien puutteellisesta ravinnosta; nyt hän kyllä tekisi hänestä ihmisen piankin, ja hän piti itse huolta siitä, että hänen määräyksiänsä toteltiin.

Hän oli sitäpaitsi alkanut tarkastella Irmildiä hiukan tarkemmin.

Irmildillä oli omituinen ruumis. Torgersen ei voinut olla ihailematta tuota notkeaa laihuutta, piirteiden rauhatonta, kiihoittavaa suloa. Oli jotakin unohtumatonta niskan taipeessa ja jotakin samalla pehmoista ja voimakasta käsissä -- jotakin salattua luonnontahtoa.

Ja koko tuossa pienessä, kevyessä olennossa oli jotakin arvaamatonta, vallan mahdotonta aavistaa... se ei todellakaan ollut mikään vika, päinvastoin oli siinä erinomainen sulo... hänessä oli mustalaisverta, joka todella oli hupaista!

Oliko koskaan nähty ihmisolentoa, jolla oli sellaiset päänliikkeet, sellaiset pienet nopeat silmät ja katseet, jotka valahtivat ikäänkuin vesi kaiken yli ja joissa ilmeni veden kaikki värivivahdukset.

Mutta erityisesti häntä fysiologisesti huvitti tuo kasvun voimattomuus, joka säteili laihoista lihaksista ja joka muuten on ainoastaan suuren kukkeuden merkki -- ja tuo surumielinen himoava piirre suun ympärillä.

Hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että tyttölapsi oli huvittava, ainakin fysiologisesti.

Kerran iltapäivällä tuli Falck ja tahtoi heitä lammelle kalaan. Oli loppupuoli elokuuta ja ilma oli juuri sopiva nieriäisten pyydystämiseen.

Torgersenista ehdotus oli mainio. Hän oli juuri palannut sairaan luota ja laitteli pillereitä vanhan tavan mukaan harvaan ja hartaasti, lakki takaraivolla. Mutta nyt hän sai yht'äkkiä työnsä valmiiksi ja tuli sisään, valmiina matkaan, juurikuin tuomari istuutui ja täti Vikka kattoi kahvipöytää.

Elina-rouva katseli häntä arvostelevasti -- Svein ei ollut niin nopsa liikkeissään, kun oli lähdettävä sairaiden luo.

Mutta mitään ei sanottu. Gunvor tuli samassa sisään.

Hän kääntyi äitiinsä. -- "Emmekö voisi ottaa Irmildiä mukaan?"

Elina-rouva nyökäytti päätään. -- "Miten tahdot, hän on puutarhassa kastelemassa kukkia."

Torgersen meni ulos noutamaan häntä.

Irmild ei enää kastellut kukkia. Hän oli heittäytynyt nurmelle jalat allaan, kääriytyneenä kuin kerä. Kun Torgersen huusi häntä, nosti hän hiukan ruumistaan ja käänsi vitkaan kasvonsa häneen päin.

Torgersen ei nähnyt hänen silmiään, mutta hän huomasi salattua rauhattomuutta silmäluomien alla, jotka olivat ohuet, melkein vahamaisesti läpinäkyvät.

Hän meni Irmildin luo ja veti hänet molemmista käsistä ylös.

Hän katsoi tyttöä; tällä ei varmaankaan ollut muuta päällään kuin ohut, läpimärkä pumpulileninki, joka oli kuin kiinnijuotettu nuoreen ruumiiseen, jonka muodot olivat alkaneet pyöristyä.

-- "Sinun tulee ottaa jotakin päällesi", sanoi hän ja katsoi ylös.

Hän näki tytön katseet; ne olivat nopeat, oikein kummalliset.

Nyt tuli Gunvor. -- "Miten olet vitkastellut? Nyt sinun tulee mennä sisään ja pukeutua kunnollisesti", lisäsi Gunvor lyhyesti. -- "Sinä tiedät, etten pidä siitä, että olet noin puettu."

Irmild oli saanut taaskin vesikannun käteensä ja näytti vallan hämmästyneeltä.

-- "Niin, mutta en tiedä, onko minulla aikaa -- mutta voinhan kernaasti mennäkin", lopetti hän äkkinäisellä päättäväisyydellä, kuin asia olisi päivänselvä.

Torgersen nauroi ja pyysi häntä kiirehtimään, ja puoli tuntia myöhemmin he olivat matkalla kävellen pientä jokilaaksoa pitkin.

Harjulta kuului teiren soidin; se merkitsi ilmanmuutosta.

Falck kulki ääneti, Gunvorkaan ei virkkanut juuri mitään, mutta Torgersen puhui lakkaamatta.

Aluksi hän tahtoi neuvoskella Irmildiä. Mutta Irmild ei ollut oppivainen. Kun he saapuivat hiidenkirnun luo, jossa vesi oli tyyni, näkyi kalvossa virijuova -- nieriäiset syöksyivät pakoon.

-- "Ymmärräthän, että minun on luopuminen yrityksestä", sanoi hän lopuksi iloisesti. -- "Kärsivällisyys ei ole vahva puoleni."

Sitäpaitsi oli hänellä tänään koko joukko asioita Falckille puheltavana. Sanomalehdissä oli niin paljon uutisia. Hän oli hyvin huvitettu suunnitellusta insinööritehtävästä, joka tarkoitti Niilin vesimäärän järjestämistä vesisäiliön avulla. Noin vain hallita koko luontoa, se ei ollut hullumpaa... Todellisuudessa ei oltu päästy pitkälle maan vallitsemisessa.

Sitten hän tahtoi tietää, millä tunteilla Falck oli tervehtinyt kantaäitiänsä tervetulleeksi -- sillä olihan nyt vihdoin löydetty punatukkainen Proantropos, ihmisen ja eläimen välimuoto. Hänen mielestään pitäisi nykyisinä aikoina, jolloin kokoomusajatus oli niin yleinen... niin, nyt juuri pitäisi viettää juhla, kun oli niin hyvä syy.

Mitä Falck piti Stirneristä?... Olipa kerrassaan mainiota saada uusi nimi itsekkyydelle; itse asiassa oli vain kysymys uusien nimien keksimisestä. -- --

Hän oli tavannut rovastin tänään. Tämä oli puhunut kristillisestä lunastusjärjestelmästä ja muhamettilaisista. Hän tuomitsi ne, koska he eivät voineet käsittää synnin olemusta, jonka juuri luulisi todistavan niiden oivallisuutta... Hän oli muuten sangen iloinen, että juuri Pariisiin oli rakennettu uusi Buddan temppeli eikä tänne pohjoiseen, Gunvor papittarena...

Gunvor nauroi. -- "Sinä osoitat tänä iltana kaikkia kompassin suuntia; tulee varmaan ilmanmuutos."

He olivat tulleet rannalle ja kalastus alkoi. Koko lampi väreili kaloista, jotka hyppivät veden pinnalla ja pyydystelivät hyönteisiä. Ja ne söivät hyvin.

Irmild oli ilosta kiihtynyt ja veti kalan toisensa perästä. Torgersen katseli sovinnollisesti häntä.

Gunvor sai muutamia pieniä kaloja, mutta pani pian vavan syrjään, otti hatun päästään ja asettui levollisesti rannalle.

Vähän ajan kuluttua pani Falck pois vapansa ja tuli istumaan hänen viereensä.

-- "Minäkin tahdon nauttia lepoa luonnon helmassa."

Gunvor hymyili hänelle nyökäyttäen päätään, ja Falck katsoi hänen äänettömiä, ilmeikkäitä kasvojaan.

-- "Ja sitten tahdon rupatella; nyt on minun vuoroni; teidän ei tule konsaan."

Gunvor nauroi. -- "Te ennustatte huonosti."

-- "Minulla on jos jotakin puhumista -- on niin kauan, kun viimeksi tavattiin." --

Mitä merkitsi tuo "viimeksi?"

Gunvor nojautui taaksepäin hymyillen avointa, luonnollista hymyään, joka kaunisti häntä niin.

Hän ei edes kuullut, mitä Falck sanoi ja miksi hän olisi kuunnellut -- kun oli niin suloista olla sitä tekemättä.

-- -- -- Vain tämä rauhallinen, ihmeellisen outo, suloinen tunne kuulla Falckin ääntä! Oliko kukaan tehnyt hänelle pahaa tänään? Miksi oli hänen äänessään aina tuo syvä kaiku, johon se ikäänkuin vaipui joka kerta kuin hän sanoi jotakin? Miksi se aina koski häneen?

-- "Pitäisikö minun teidän mielestänne ruveta vasemmistolaiseksi?" kysyi hän.

Gunvor kokosi istualtaan muutamia heinänkorsia ja katsoi hämmästyneenä ylös.

-- "Niin, siten voisimme paremmin sopia, tohtori ja minä; sitähän te tahdoitte -- sillä ymmärrättehän itsekin, että teidän kanssanne on mahdoton olla samaa mieltä! Tehän elätte toisessa aikakaudessa kuin me. Teitä ei voi pistää mihinkään puolueeseen; sulhasestanne on selvää, että te kuulutte vasemmistoon, mutta vasemmisto ei voi teitä saada! Minä olen epäillyt, että olette rajaton radikaali, ettekä ainoastaan punainen: sillä radikaaleilla on kaikki värit eikä mitään ohjelmaa, sillä he eivät tahdo jotakin, vaan kaikki. Tämä voisi täyttää kauhulla pienet, kiltit ihmiset, jos he voisivat sitä aavistaa -- --."

Gunvor katsoi taaskin häntä hämmästyneesti hymyillen. -- "Nyt en ole pitkään aikaan sanonut mitään siitä, mitä tiedän."

-- "Sitä ei teidän tarvitsekaan tehdä. Te puhutte parhaiten silloin kuin olette vaiti; -- mitä olette esimerkiksi sanonut nyt, kun olette istuneet tuossa ääneti? Te vaaditte meiltä luonnollisena asiana, että meidän tulee olla ihmisiä. Sen, joka kuuluu etäiseen kultakauteen, sen te vaaditte meissä olevaksi synnynnäisinä peruskäsitteinä. Te vaaditte, että tulee olla puhdas, ei ainoastaan ensimmäisellä kynnyksellä, vaan jokaisessa veripisarassa. Ja itse olette, niinkuin teillä ei olisi aavistustakaan siitä kauheasta syyllisyydentunteesta, josta on seurauksena, ettei koskaan voi tehdä mitään täydellistä."

Hänen äänensä oli vihainen, kiivas, melkein nuhteleva.

Miksi tahtoi hän heitä kanssaan ongelle, kun oli niin huonolla tuulella?

Gunvor katsoi miettiväisesti eteensä ja hänen kasvonsa punastuivat hitaasti.

Oliko Falck kuullut, mitä ihmiset hänestä itsestään sanoivat? Luuliko hän, että Gunvorkin...

Oliko Gunvorkin joskus sanonut jotakin, joka saattoi loukata häntä?

Gunvor nousi äkkiä, pakollisesti. -- "Niin", sanoi hän alakuloisena, "minulla on myöskin tuo syyllisyydentunne..."

-- "Teillä? Oh, tyhjää puhetta. Te olette niin alkuperäinen, että voisitte suorastaan olla suuren maaemon tytär, ilman mitään syyllisyyden painamien ihmispolvien väliasteita, joilta me perimme sellaisen tunteen... Mitä te siis mietitte, rohkenen kysyä?"

Gunvor ei pitänyt hänen leikkisästä äänenpainostaan, sillä tämä oli vakavaa; jokin oli loukannut Falckia.

Gunvor katseli miettiväisenä eteensä. -- "Oh, minun mielestäni vain... -- joskus minusta tuntuu kuin kaikki, jotka kärsivät, odottaisivat minua tulevaksi. Ja te ymmärrätte, ettei minulla olisi aikaa... ja etten koskaan tahdo panna kiveä lähimmäiseni taakkaan. Kysymys on vain elää niin, ettei saa verta käsiinsä."

Gunvor puhui puoleksi Falckista poiskääntyneenä; hänen matalassa, värähtelevässä äänessään oli kiivasta, syvää tunnetta ja jotakin rukousta muistuttavaa, joka lämmitti Falckin sydäntä.

Ei, tästä lähtien ei Falck vain välittäisi mistään, ei, sitä hän ei tekisi. -- --

Muuten piti hän Gunvorista paljon hänen ollessaan noin hillityn kiivautensa vallassa. Melkein riemukseen hän havaitsi, että tässä rauhallisessa, itsensähillitsevässä luonteessa oli syvyyttä, palavaa syvyyttä, jonka tuli kerran voisi aikaansaada onnettomuuksia.

Gunvor alkoi taas poimia korsia.

Sitten kääntyi hän hymyillen Falckiin:

-- "Ettekö tiedä, että olemme täällä huvittelemassa? Nyt on teidän puhuminen muista asioista."

-- "Tai auttaa teitä näissä asioissa. Rakastatteko enimmän noita väräjäviä sydämiä?"

Gunvor katsahti ylös. Kuinka Falckilla oli kirkkaat ja läpitunkevat silmät!

Hetken perästä Falck taas heittäytyi kuivalle, sammaleiselle kalliolle.

-- "Ettekö istuudu", kysyi hän Gunvorilta. -- "Nyt laskee aurinko, kuulkaa metsän kuisketta; se humisee samaa kuin meri; on kuin munkit rukoilisivat -- maa on katolilainen, sen sanon teille. Kun pyhä Franciscus laulaa lauluaan, niin on koko luonto mukana: Ollos kiitetty auringon ja meren vuoksi, myrskyn ja kaikkien ilmojen vuoksi, mutta enin kuoleman vuoksi! Sitä ei kukaan unhota! Tulkaa nyt istumaan!" Sillä Gunvor seisoi yhä ja katseli merelle. Hänen silmänsä hehkuivat sisäistä valoa: hänestä ei näkynyt kasvot, vaan sielu.

Falck tuli äkkiä mustasukkaiseksi kaikelle, jota Gunvor rakasti maan päällä.

-- "Tulkaa, istukaa!" sanoi hän maltittomasti. -- "Ettekö lainkaan aio istuutua?"

Gunvor totteli hymyillen.

Mutta miksi tahtoi Falck heidät mukaansa tänään, kun hän oli niin huonolla tuulella? -- --

Veden rajassa seisoivat Torgersen ja Irmild. He olivat yhdessä kalastelleet hetkisen kaikessa sovinnossa, mutta nyt Torgersen torui; kukaan ei voinut olla niin kömpelö kuin nainen.

Falck seurasi heitä katseillaan; sitten kääntyi hän Gunvoriin omituinen ilme kasvoillaan. -- "Te ette ole juuri sanottavan tarkkanäköinen!" sanoi hän hiljaa ja surumielisesti.

Gunvor hymyili ajattelematta sitä. Hän ei tiennyt, mitä hän tarkoitti.

"Hänen laitansa on kuin minun", lisäsi hän, "me kadotimme molemmat äitimme pieninä ollessamme. Eikö se selitä kaikkea?" -- -- --

Nyt tulivat toisetkin. Torgersen oli mitä parhaalla tuulella ja laskeutui Gunvorin jalkoihin. Gunvor alkoi tyhjentää eväskoria. Irmild kattoi innokkaasti vihreälle sammalelle, ja Torgersen lupasi, että kaikki tulisi syödyksi.

"Se oli hyvin, saakaamme lasi viiniä! Juo kanssani, Gunvor, ihanalle todellisuudelle! Toivon, ettet istu ja ajattele ihanteita täällä!"

Gunvor kilisti hymyillen hänen kanssansa. "Mutta jos ne ovat yhtä todelliset kuin joku muukin?"

"Mitä on tuomari lörpötellyt? Kerro minulle joka sana!"

"Sitä en voi, en ole kuunnellut niin tarkkaan." -- --

Hän kohtasi Falckin katseen, terävän, kuin tahtoisi se lukea hänen ajatuksensa, mutta ensi sekunnissa surunomaisen.

Gunvor katui lausumaansa -- se oli samalla kertaa totta ja ei-totta.

Oli miltei tervetullutta hänelle, kun tuli viesti, että oli vene odottamassa tohtoria. Mutta Torgersen ei pitänyt siitä.

"Sinullahan nyt on hirmuinen hoppu, Gunvor! Olen aina ollut kohtalon vallassa; nyt olen tullut sinun valtaasi! -- -- Tietäisitpä, miten hiton ikävää on olla lääkäri, kun on niin monta harrastusta! Niinkuin nyt esim., kun meidän juuri pitäisi hiukan huvitella täällä murheenlaaksossa! Anna minulle lasi viiniä lisää, se on kuin makea suudelma, sanoo ystäväni Salomo. Anna minulle molemmat, sanon minä!"

Mutta Gunvor oli jo pannut viinipullon koriin.

"Tule nyt, Svein", sanoi hän rukoilevasti, "kuulithan, että eukko oli huono. Nyt seuraamme sanantuojaa, hänellä on vene... siten käy joutuisammin!"

Kotimatkalla ei tullut suuria sanotuksi. Gunvor istui ajatuksissaan ja seurasi silmillään pieniä virran pyörteitä.

Irmild tahtoi soutaa ja otti toisen airoparin, mutta ne olivat liian raskaat hänelle; Torgersen otti toisen airon. Hän tahtoi nähdä, oliko mahdollista soutaa tahdissa niin kokonaan tahdittoman henkilön kuin Irmild Myrlandin kanssa.

Gunvor kääntyi Falckiin, joka istui ja hypisteli ongensiimaansa.

"Minä en tarkoittanut sillä tavalla", sanoi hän hillitysti.

Falck katsahti häneen; hän punastui. Näytti siltä, kuin olisi Falck unohtanut, mitä Gunvor tarkoitti.

Kun vene kääntyi suolaamon ohitse, kuulivat he kitaralla näppäilyä; se oli lapsen käsi, joka kosketteli kieliä, ja Saapas-Tobinen terävän sopranon alla soi tumma, hellyttävä lapsen altto.

Gunvor katsahti ylös äkkinäisellä liikkeellä. "Oh, se on Pikku-Gunn", sanoi hän. "He ovat löytäneet kitaran ullakolta ja laulavat nyt yöt päivät!"

"Ja aina tuota hemmetin kalastajalaulua!" ärähti Torgersen. "Se on minusta ruokotonta! On aina kuin olisi tapahtunut jotakin!"

Falck siirtäytyi vähän lähemmäksi. "Sehän on teidän kitaranne! Ettekö enää milloinkaan laula?"

Gunvor ravisti päätänsä. "Kotona tapahtui jotakin eräänä yönä", sanoi hän hiljaa, vaitiolon jälkeen. "Se oli silloin, kuin vielä olin lapsi. Seuraavana aamuna vein kitaran ullakolle; en tahtonut milloinkaan laulaa enää."

"Sehän oli päähänpisto", lisäsi hän, "mutta yhtä kaikki oli siinä, mitä lie ollut, enkä minä ole laulanut sittemmin."

Tuli raskas, painostava mieliala. Oli, kuten Torgersen sanoi, aivan kuin olisi tapahtunut jotakin.

"Ilmassa on ukkosta", sanoi Falck, ja Irmild tiesi kertoa, että kun ukkonen käy elokuussa, voi siitä saada kuumeen ja kuu tulee imemään ihmisestä verta.

Kukaan ei vastannut siihen mitään. Vene laski rantaan.

Sanoen nopeasti "kiitos tästä illasta" meni Falck.

Hän ei tahtonut nähdä, miten Gunvor saattoi katsoa tuohon tohtoriin -- ja miten kiireellisen sydämellisesti hän tarttui hänen käsivarteensa. Gunvor saattoi olla aivan rauhallinen; Falck ei todellakaan ollut tehnyt minkäänlaisia kuvitelmia. Mutta miten ne silmät saattoivat olla sokeat ja lämpimät!

IV.

Lupa-aika oli lopussa. Irmild oli jälleen aloittanut koulunkäynnin neiti Vindin luona. Ensi vuonna pitäisi hänen alkeiskoulututkintoon, ja Vikka-täti alkoi jo saada tutkintokuumetta.

Mutta Irmild itse otti asian huolestuttavan tyynesti. Hänen kiitetty intonsa ja ahkeruutensa oli mennyt yhtä nopeaan kuin oli tullutkin.

Syksymmällä kasvoi tädin murhe. Lapsi oli kuin vaihdettu. Oli, kuin hän olisi kadottanut työkykynsä.

"Hän ei voi olla terve", arveli Gunvor. "Heidän täytyy antaa hänen olla omissa valloissaan jonkun aikaa."

Ja Torgersen oli yhtä mieltä hänen kanssansa: "Antakaa hänen vain huvitella; sitä hän tarvitsee, Herra Jumala, työhön kyllä on aikaa!"

Totta oli ylipäänsä, että hän oli hyvin merkillinen. Svein oli tullut hänestä huvitetuksi lääkärinä ja muutenkin, niinkuin ylhäisempi alhaisemmasta, jota hän hiukan suojelee.

Mutta vielä oli hänessä jotakin jäljellä siitä vastenmielisyydestä, jota hän alussa oli tuntenut häntä kohtaan.

Kun Irmild tuli huoneeseen omituisella liukuvalla tavallaan, saattoi Svein tuntea ruumiillista vastenmielisyyttä... Toisinaan hän ei voinut kärsiä, että hän katsoi häneen, ja jos hän oli läheisyydessä, tuntui Sveinistä aina, että hän katsoi. Hän oli kerran kohdannut erään näitä vilhuvia, pakenevia silmänluonteja. Sen opaalinkirkkaassa loistossa oli ollut jotakin, mikä oli saanut hänet ajattelemaan puoleksi nukkuvaa petoeläintä, jota hän oli liiaksi lähestynyt.

"Hän voi olla aivan häijy!" saattoi hän jälleen sanoa Gunvorille; -- "mutta sinä et tiedä siitä mitään, sinä, sillä kun hän katsoo sinuun, ei ole muuta kuin kunnioitusta hänen silmissään; hän jumaloi sinua niinkuin neekeri fetishiänsä!"

Kuitenkin huvitti häntä, että Irmild oli toisenlainen häntä kuin muita kohtaan ja ettei hänessä koskaan ollut mitään yhtenäisyyttä.

Tuo ihmeellinen piirre suun ympärillä, pienet, vilkkaat silmät, jotka saattoivat leimuta kuin liekki ja seuraavassa tuokiossa kylminä ja elottomina tuijottaa eteensä, koko nuo merkilliset kasvot, jotka vaihtelivat niin, että ne joka silmänräpäyksessä olivat erilaiset -- ne tekivät hänet uteliaaksi.

Ja sitten se, että hän oli ihmeellisimmistä vasta-, kohdista kokoonpantu: aivan välinpitämättömän rohkea ja aina pelkurimaisuuteen asti arka, tulisen valpas ja tylsämielisen välinpitämätön, aina mahdoton tavoittaa -- siinä alkoi olla jotakin houkuttelevaa, jotakin, joka ei tahtonut jättää häntä rauhaan.

Sillävälin kulki täti ja itki, että Irmild jälleen oli tullut niin tylsäksi, ja rukoili Herraamme poistamaan sen hänestä -- eihän Torgersen tiennyt mitään neuvoa. Hän oli vastannut niin lyhyesti eräänä päivänä, kun täti oli kysynyt, ja sitten hän oli kääntynyt Herramme puoleen.

Mutta kun täti puhui hänen hitaudestaan, nauroi Torgersen; hän oli tullut toisiin ajatuksiin viime aikoina.

Eräänä iltapäivänä oli hän arvaamatta tavannut hänet puutarhassa.

Hänen piti lukea saksaa, mutta sen sijaan hän tapansa mukaan istui ja repi ruohoa tai nyhti lehtiä ruusupensaista; hän oli repinyt sormensa veriin, mutta ei voinut pitää niitä alallaan.

Svein tuli jälleen tarkanneeksi hänen liikkeitään, omituista, pitkäveteistä nuorteutta, jolla hän joka silmänräpäys vaihtoi asentoa.

Sitten piti Sveinin auttaa häntä saksassa, ja hän oli jälleen kohdannut tuon ihmeellisen, salatun katseen.

Svein sai hänet hiukan puhelemaan ja nauramaan.

Sillä aikaa hän istui ja katseli häneen.

Hänen raskas palmikkonsa oli purkautunut, ja hiukset aaltoilivat hänen ympärillänsä. Sveinin täytyi jälleen ajatella merta, sillä aaltojenalaista salaperäisyyttä oli noissa silmissä, ja suun ympärillä jotakin rauhatonta, tuskallista, mikä ikäänkuin taukoamatta nousi ja laski rajattomassa surumielisyydessä.

Svein unohti itsensä, jäi istumaan ja loruilemaan ja katselemaan häneen. Ja hänestä tuntui äkkiä, että hän katsoi sen sieluun, jota muut eivät voineet ymmärtää.

Hän näytti hänestä nuorelta eläimeltä, vallatulta, ei velttoudesta, vaan valppaiden aistimiensa voimakkuudesta; hän ymmärsi samassa syyn hänen laihuuteensa ja silminnähtävään hitauteensa; -- kaikki voimien kehitys, kaikki aine tuli ennakolta kulutetuksi tuohon rehevään, puoleksi tiedottomaan viettielämään. Hän oli kuin eläin tai kasvi, joka ensi kerran tuntee oman luontonsa voimain kuohuvan.

Hän oli sanonut muutamia sanoja äänellä, joka Sveinistä oli kuulunut linnun houkutteluääneltä. Ja hänen hymynsä... pitkät, rauhattomat kädet... ja miten hän katseli häneen puoliksi maahantuotujen silmiensä janoavilla katseilla, -- se oli samalla kertaa suututtanut häntä ja täyttänyt hänet vastustamattomalla lempeydellä häntä kohtaan.