Part 11

Iltasella oli tullut vieraita. Aterian jälkeen sai Irmild vanhan neiti Vindin soittamaan Oestenin sävellyksen Alpenlieder, joka oli kauneinta, mitä hän tunsi.

Ja hän oli istuutunut pieneen loukkoonsa uunin taakse ja vaipunut itkuun: hänestä siinä ilmeni kaikki, mitä hän ei tuntenut.

Siitä päivästä kiintyi Svein Torgersen Irmildiin enemmän kuin yhteenkään muuhun potilaaseensa. Tässä oli oivallinen tilaisuus tutkia ihmisluonnon yhtä puolta, koskematonta, raitista kuin eläimessä tai kasvissa.

Irmild oli hänelle aivan uusi ilmiö. Hänet valtasi tuo voimakas, luonnonraikas tahto, joka toisinaan oli kätketty kuin raidan kukkien lehdet, toisinaan leimusi ilmi rohkeana kuin auringon säteet.

Hän ei totta puhuen ollut tottunut katselemaan näitä asioita tällä tavalla. Mutta tässä oli jotakin, mikä täytti hänet kunnioituksella. Tässä oli totisuutta, syvyyttä, joka löi hänet hämmästyksellä. -- Tuo nuori, voimakas tahto tuli ja vaati samalla ylpeällä oikeudella kuin maan liljat! Siksi juuri siinä oli jotakin ihastuttavan raitista ja luonnollista. Ja hän teki ehdottomasti muutamia vertauksia. Hänhän tiesi, miten miehet sellaiseen suhtautuivat. Hänelle itselleen Irmild merkitsi varsinaisesti vain hetkiä, jotka tulivat ja menivät, ajatuksettomia silmänräpäyksiä, tuokioita, jotka haihtuivat jäljettömiin -- täällä siinä oli sielu ja käskevä voima -- ja tietämättömyydessä voitonriemuinen tietoisuus siitä, että täältä sisästäpäin hallittiin maailma -- --

Hyvin hupaista seurata tuota kaikkea! Mutta kaikella kunnioituksella kaikkea luontoa kohtaan... hän sai joka tapauksessa pyytää Gunvoria itselleen!...

Oikeastaan hänestä oli mieluista liikkua näiden kahden vastakohdan, Gunvorin ja Irmildin välillä. Oli hauskaa tulla kiihoitetuksi ja syttyä hiukan taas. Toiselta puolen oli hänessä tarve jumaloida Gunvorin jaloa tyyneyttä, kylmää arvokkuutta ja hienoa, henkevää sydämellisyyttä. Hän kulki mielellään noita monia portaita Gunvorin luo. Hänestä tuntui, että hänellä oli onnensa ja osansa kaikessa tässä oivallisuudessa, sekä Gunvorin että Elina-äidin. Hän ei millään muotoa tahtonut mitään muutosta.

* * * * *

Oli hiljainen syysilta. He olivat olleet vesillä ja tulivat soutaen kotiin.

Irmild oli tädin ihmeeksi ollut meluavan riemuinen ja sitten tullut aivan hiljaiseksi. Istuessaan hän leikitteli kädellään tummassa vedessä, joka solui airon alta, välkkyen hopeanvalkoisena.

Torgersen ei voinut olla katsomatta alas. Oli kuin nuo pitkät, hoikat sormet kirjoittaisivat veteen, piirtäisivät hohtavia ympyröitä, pirskottaisivat kiiltäviä fosforikipunoita yli airon ja sytyttäisivät koko meren tyyneyden.

Mitä hän tahtoi sanoa, mikä säteili hänen silmissään? Ne olivat itse kuin fosforinhohtava vesi, täynnä elämän epävakaisuutta. -- -- --

Oli elähdyttävää taivuttaa itsensä ja tavoitella Gunvorin tyyniä, hymyileviä silmäyksiä.

Mutta sitten! -- kun he olivat tulleet kotiin... ja Irmild meni puutarhaan, vaikka oli pimeä... miksi meni Svein ulos hänen jälkeensä?... Kumpi heistä oikeastaan tuli ensimmäisin, kuiskaavin sanoin?

Ja miksi oli Irmild sotkenut itsensä pähkinäpuutiheikköön, jotta hänen täytyi auttaa hänet irti? Ei hän oikeastaan voinut sille mitään, että tuli suudelleeksi häntä?

Ei hän ollut sitä ajatellut, sen tietää Jumala! -- -- --

Mutta Irmildin silmissä oli ollut äänetön valitus, ja jotakin kaihomielisen tuskallista suunpielissä! -- -- --

Se oli tappanut Sveinin tahdonvoiman.

Siitä hetkestä alkoi Svein itse ymmärtää, ettei hän ehkä voisi selviytyä hänestä. Kun Irmild tuli hänen läheisyyteensä, liikutti se häntä omituisella tavalla: sen sijaan, että hän olisi tuntenut oman musertavan etevämmyytensä tilanteen suhteen, tuli häneen voimattomuuden havainto... Irmild tahtoi vangita hänen aistimensa, ottaa hänet, sitä hän tahtoi!

Jonkinlainen epämääräinen pelko tuli häneen Irmildin mukana, niinpiankuin tämä vain solahti huoneeseen... häntä oli mahdoton välttää, Svein ei enää voinut vastata itsestänsä. -- --

Sillä toisin ajoin hän ei voinut kestää hänen pienien, tummain silmäinsä katsetta. Hän tunsi epäselvästi, että hänessä itsessään asui ihminen, joka kurotti kätensä tuon tytön jälkeen.

Mutta taivas nähköön, hänhän ei tahtonut! Miksi juuri hänelle täytyy noin käydä? -- sillä jollekulle täytyi, sen hän kyllä saattoi ymmärtää, -- mutta miksi juuri hänelle, jonka asema oli niin hyvä?

Ja hän päätti, ettei siitä mitään tulisikaan.

* * * * *

Oli lämmin syyskuun päivä. Irmild istui nurmella puutarhassa. Hänen piti lukea läksyjänsä.

Mutta hän ei lukenut. Hän istui lempiasennossaan, kyyristyneenä jalat allansa ja nyhti ruohoa.

Hänen edessään olivat läksykirjat ja niiden päällä pieni muistikirja, johon hän oli raapustellut jotakin lyijykynällä.

Sillä hän piti päiväkirjaa. Oli nimittäin komeaa pitää päiväkirjaa; kaikki hienot naiset tekivät niin. Miksi pitäisi hänen olla jäljessä kappalaisen rouvasta? Hän oli kerran saanut nähdä hänen kirjansa, eiköhän tämä mahtanut olla yhtä hyvää?

Hän otti kirjan, piti sitä edessään ja luki hiljaisella, surunsekaisella äänellä:

"Elämä... mikä ihmeellinen sana! Odotus, rauhattomuus, kesä! Ah, jos voisi huutaa sen julki! Oi, kaikki tuo musta, kuolemansairas onni, joka palaa täällä sisässä ja uneksii! Tyyni rauha, olla koskaan ajattelematta itseänsä, miten suloista! Ah, minun täytyy itkeä, kun ajattelen sitä!... Armaat päivät, jotka ottavat minut syliinsä, täyttävät minut riemulla! En ansaitse Jumalan armoa! Herra, nyt Sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään!...

"Jumala ja Jeesus! Gunvor Torintytär Herö! En tiedä, mitä tekisin niiden puolesta!... Uhrata itseni! Olisi ilo kuolla, sillä hän katsoo ikäänkuin oikean, totisen enkelin silmillä! Ah, onko ensinkään uskollisia ystäviä, miksi pitää minun aina antaa pois palava jumaloimiseni ja tulla työnnetyksi joka kerta, kuin saan katsoa hänen sieluunsa. Jos hän aavistaisi minun rakkauteni, mutta jospa hän ei mitään näkisi!... -- -- Jos tulisi jokin elävä vedestä, sanon minä, ilman mitään yllään! Sillä hän olisi merenhaltija, Jumalan lähettämä vihkimään minut rakastettuuni. Ja kaikki vedenneitoset ovat todistajina vihreät hameet yllään, ja sormet heillä on kuin pesusienet; tulee oikea tuulenpyörre ja soittaa urkuja, merikäärme puhaltaa niihin ilmaa, ja meri nousee suloisesti ja kaikki, mikä meressä elää, tulee!

"Kaikki, jotka ovat mustia ja kauheita, saapuisivat pitkässä rivissä, ikäänkuin niistä ei tulisi koskaan loppua, ne, joilla on silmät selässä, ja ne, joilla on hehkuvan punaiset katseet, joissa palaa merenkylmä tuli, ja kaikki käärmeet, jotka nielevät merimiehiä ja kaatavat veneitä, ne tulevat niin sävyisästi ylös kaikki sinä päivänä ja ovat hiljaa mustissa samettikaavuissa. -- -- --

"Oi Jumala, minä rakastan häntä, niinkuin Abrahamin helmassa! Ja hän on ollut poissa kolme päivää suurimman hädän tähden. Herra Jumala, nyt sen täytyy tapahtua!" -- -- --

Hän päästi kirjan, kalpeana, kiihtyneenä. Käsivarsissa tuntui kylmältä, niin, kun hän ajatteli häntä, palelsi häntä.

Hän heittäytyi syrjään, makasi suljetuin silmin ja nauroi.

Sitten hän nousi ja huokasi. Kyyneleitä tuli hänen silmiinsä ja hän pani kätensä ristiin.

"Isä meidän!" Ei, tämä oli parempi: "Oi, Pyhä Henki opeta", se teki aina hyvää.

Sillä hänellä oli jumalanpelkokohtauksia; sekä tänään että eilen hän oli miltei lakkaamatta rukoillut Jumalaa.

Hän laskeutui hiljaa nurmelle.

Illalla hän tulisi. Muu ei ollut mahdollista kuin että hän rakasti häntä, niin silmäänpistävä hän oli naisista, niin oli Seri-Anna sanonut! Mutta ihmisen ei ole hyvä, oli Seri-Anna sanonut, käydä miesten perässä, hän ei ole, niinkuin hänen _pitäisi_ olla! Mitä tiesi Seri-Anna siitä? Oli totisesti totta kaikilla tavoin, että se on hyvä...

Mitä Jumala on yhdistänyt, ei ihmisen pidä erottaa, sanoi Seri-Anna. Mitä hän tiesi siitä?...

Mutta Gunvor Torintytär, mitä hän sanoisi. Hän, jonka puolesta hän mielellään kuolisi! Oi, miten hän oli rajattoman onneton! -- -- --

Hän tunsi sietämätöntä janoa, veri jyskytti hänen suonissaan, hiuksensa polttivat häntä, kaikki poltti, läksyt ja kaikki -- hän tahtoisi asua meressä!

-- -- -- -- --

Hän nousi. "Kyllä minä tulen!" huusi hän vihastuneena.

Ah, jos ihmiset eivät tulisi niin vanhoiksi! Silloin hän olisi päässyt ainakin tädistään!

* * * * *

Puoliyön tienoissa tuli Torgersen kotiin kalastuspaikoille tekemältään matkalta.

Iltayöstä oli satanut paljon; valkea, untuvanhieno sumu oli laskeutunut meren ja maan päälle, ja udun peittämästä kuusta kajasti kuolonomainen kuumotus.

Hän riensi rannalta, väsyneenä, läpimärkänä ja nälkäisenä. Hän tiesi, että Gunvor aina huolehti siitä, että hänen huoneensa liedessä paloi tuli ja että hän sai lämmintä ruokaa.

Mutta sisään tultuaan hän kavahti kuin olisi polttanut itseään.

Himmeässä valossa hän näki jonkun istuvan lieden ääressä - - Gunvor se ei ollut. Hän tiesi hänen tänä yönä olevan rouva Thymannin luona, joka makasi hermokuumeessa.

Hän läheni. Se oli Irmild.

Hän tempasi kärsimättömästi kauluksen pois ja kirosi. Hän oli nimittäin tehnyt päätöksensä.

Irmild istui tirkistellen tuleen, kokoonkyyristyneenä tavalliseen tapaansa. Hänen noustessaan tuli Sveinin mieleen, että hänellä oli tapana köyristää selkäänsä, niinkuin aallonharja, joka köyristyy, ennenkuin tulee.

Hän kääntyi puoliksi hänestä ja kuunteli. Hänestä tuntui, että pimeydessä suhisi, niinkuin syvästä, vaahtoavasta virranpyörteestä;... ei, se oli hänen verensä; häntä huimasi paljas väsymys.

Hän meni askeleen häntä kohti. "Miksi istut täällä?" kysyi hän vastahakoisesti.

Yhdellä hyppäyksellä seisoi Irmild aivan lähellä häntä. Hänen silmissään oli aivan tyyni ja synkkä ilme, mutta kasvot olivat läpinäkyvät.

Väristys kävi läpi Sveinin: elävä, palava voima siirtyi hänestä Sveiniin, sähkövirta, joka johti hänen nuorien, terveiden aistiensa hurmauksen hänen vereensä.

Hän olisi tahtonut laskea jalkansa hänen niskallensa; mutta kuitenkin tunsi hän rajattomalla mielihyvällä, että hän oli hänen herransa, valliten häntä, niinkuin hallitsija valtakuntaansa.

Svein katsoi hänen suutansa, ja tässä silmänräpäyksessä oli hänestä sen ympärillä jotakin kolkkoa -- ohuet, veripunaiset huulet vääristyivät käärmeen tavoin.

Svein hengitti lyhyesti ja nopeasti; hänen oli vaikea puhua.

"Miksi tulet sinä tänne?" kysyi hän jälleen.

"Minulla ei ollut enää pillereitä!" sanoi hän jurosti.

"Ja sitten minun piti katsoa, paloiko tuli, kun sataa niin; ja sitten minä korjaisin ruoan, koska sinä -- --"

Hänen huulensa puristuivat surullisesti ja itsepäisesti yhteen.

Svein laski kätensä hänen olkapäillensä. Silloin hän heittäytyi häntä vastaan ja alkoi nyyhkiä.

"Minä voin tuskin elää!" kuiskasi hän.

Tuo nuori, hoikka ruumis vaipui kokoon hänen sylissänsä, hänen päänsä nojasi raskaana hänen rintaansa vasten.

"Miten sinä olet kylmä ja hyvä!" kuiskasi hän ja veti henkeä halukkaasti.

"Oletko sairas?" kysyi Svein aivan hämmentyneenä. Hän laski hänet ja tunnusteli hänen valtimoansa; se jyskytti.

"En, en, en!" Hän heittäytyi hänen kaulaansa ja kietoutui häneen.

Svein ei tehnyt mitään päätöksiä enää; hän kumartui, otti hänen syliinsä ja suuteli häntä.

Hänen ajatuksensa sekaantuivat kummallisesti, kaikki suli suloisuudeksi; -- sen hän vain tiesi, että Irmild oli ihme... polttavavärinen kukkanen, ylennyt viileän meren rannalla! Kuin etelätuuli hän oli.

Hän oli etelätuuli.

Ja kun hänen punainen, janoinen suunsa suuteli Sveiniä, tunsi tämä, että jokin horjui ja luhistui kokoon hänen mielessään. Irmild oli kuin aalto, joka tuli ja veti hänet mukanansa syvyyteen.

* * * * *

Aika riensi monine ulko- ja sisäaskareineen. Syysmyrskyt tulivat ja talvipimeät. Meri loiski hiljaa rantaa vasten ja lauloi raskasta virrensäveltänsä tai nousi korkealle pitkässä yössä -- leikki elämällä ja kuolemalla.

Kalastajat istuivat majoissaan ja kutoivat verkkoa ja toivoivat, että meidän Herramme antaisi sen raivota nyt loppuun, ennenkuin suurkalastus alkaisi.

Mutta kylläpä sitä kestikin. Kun "äijä itse" pääsi vauhtiin, oli muutamia, jotka välttivät turman, mutta toisia, jotka sortuivat ja silloin kävi jälkeenjääneille elämä kahta pimeämmäksi. Mutta kellään ei ollut aikaa ajatella sitä sen enemmän eikä ulapallelähtö ketään peloittanut. Vähän siitä olisi hyötyä ollut, sillä olihan kunkin oikeassa kädessä kirjoitettuna, milloin hänen elämänsä loppuisi.

Ja kiire lisääntyi merellä ja rannoilla; jokainen uurasti toimissaan. Herössä kävi kauppa vilkkaasti; puodissa hallitsi Pedersen, suolaamossa Hesekiel. Siellä ostettiin kalaa ja siellä myytiin, ja kaksi veneriviä oli ulkona matalikolla.

Pienessä konttorissa istui Gunvor koko aamupuolen, ja hänellä oli kyllin tekemistä muullakin taholla. Aina oli niitä, jotka tarvitsivat häntä. Moni arveli, että hän oli aivan liian ankara, mutta toiset turvautuivat mielellään häneen. He tulivat hänen luokseen kipeimmissä asioissaan. Huojensi, kun hän kuunteli; kukaan ei voinut rauhoittaa murhetta niinkuin hän; jo siinä, että vain oli lähellä häntä, oli kuin jotakin salaperäisen parantavaa.

Siksi täytyi hänen alituisesti mennä toiselle tai toiselle taholle; sillä aina oli niitä, joista talvi kävi liian pitkäksi. Kun adventtimyrskyt alkoivat, valtasi heidät raskasmielisyys. Silloin teki hyvää puhua Herön Gunvorin kanssa. Hänen silmistään säteili luottamusta; hänen hymynsä auttoi pääsemään pimeän ajan yli.

Hänen laitansa oli niin, että hänessä oli jotakin kaikille.

Hänellä oli hieno äly ja terävä katse; -- missä ihmiset ilman sääliä menivät ohitse, siinä hän pysähtyi ja koetti etsiä ja kohottaa sitä, mikä oli poljettu.

Gunvor Torintyttärellä oli paljon vaariinotettavaa. Hänellä oli myöskin äitinsä, vanha, voimakas, ahavoitunut puu; hän tahtoi niin kernaasti, että elämän lauhkeat tuulet leikkisivät siinä hetkisen, ennenkuin se karisti lehtensä.

Sitten oli Vikka-täti! Yhtä asiaa Gunvor rakasti enemmän kuin elämää ja onnea: oikeutta. Hän oli ottanut korvataksensa Vikka-tädille hiukan siitä, minkä elämä oli jäänyt hänelle velkaa.

Ja sitten pikku Gunn! Hän oli sydämessänsä luvannut itselleen, että lapsi saisi kasvaa turvattuna siltä, mikä oli tehnyt hänen oman lapsuutensa niin pimeäksi. Pikku Gunnia se ei saisi vaivata, hänen ei tarvitsisi kärsiä toisten vikojen takia, hän pääsisi tulemasta niin ankaraksi ja kovaksi, kuin hän itse saattoi olla. Pikku Gunn tekisi Herön valoisaksi, hänestä tulisi suvun eheä, onnellinen tytär.

Ja Irmild -- hänen suhteensa oli käynyt erittäin hyvin, yli toivomusten. Gunvor oli hänelle kiitollinen siitä, että hän oli siksi ihmistynyt. Sillä talvella hän oli jälleen tullut levolliseksi ja ahkeraksi. Ja hän tuli kaikin tavoin paremmaksi, kehittyi henkisesti ja ruumiillisesti. Hänestä ei enää puuttunut mitään.

"Mutta nyt saan varmaan sinusta pian potilaan", sanoi Torgersen hiukan kärsimättömänä eräänä päivänä, kun Gunvorilla ei ollut aikaa seurata häntä ulos. "Tämä ei käy päinsä! Sinulla on joitakin hurjia oppeja, joita ei saa panna täytäntöön; pahinta, mitä voi tehdä, on ottaa elämä noin vakavasti." -- --

Gunvor katsoi häneen heikosti hymyillen. Hän ei enää ollut varma siitä, eikö Svein noin puhuessaan tarkoittanut varsinaisesti jotakin toista.

Hän oli saanut entistä selvemmän käsityksen siitä, miten pitkä matka heidän välillään oli, ja alkanut neuvottomalla hämmästyksellä ihmetellä, mistä hän Sveinin tavoittaisi. Hän ei voinut enää salata itseltänsä, että Sveinin luonteessa oli toisia puolia, jotka nyt olivat ilmaantuneet, ja että se, mikä rehevästi kehittyi hänessä, huolettomassa elämänhalussaan anasti hänessä sijan siltä, mihin Gunvor oli pannut luottamuksensa. -- --

Mutta olihan paljon, mikä puolusti häntä! -- Eihän hän voinut olla niinkuin joku puutarhassa kasvanut. -- -- --

Mutta aina kävi huonosti, kun Gunvor koetti puhella hänen kanssaan -- ei hän koskaan päässyt ankarassa totuudenrakkaudessaan pitkälle hänen suhteensa, aina sai Svein oikeuden puolellensa.

Hänellä olikin oma tapansa katsella asioita. Gunvorilla oli se vika, ettei hän voinut torjua mitään, eikä tuntenut kiertoteitä. Ja hän tunsi tuskallisesti, ettei hän niinmuodoin _voinut_ muuta kuin olla liian ankara, hän kärsi ikäänkuin ruumiillista kipua, että oli liian raskaskätinen. -- -- --

Hän saattoi katsella häneen äänettömällä ihmetyksellä ja tuskallisesti rypistää kulmiansa; -- sillä seudun muut ihmiset voivat ymmärtää häntä, ja hän voi auttaa heitä -- mutta ei Sveiniä!

Myöhemmin talvella kävivät olot pahemmiksi. Hän oli ruvennut huomaamaan, etteivät Sveinin tunteet häntä kohtaan enää olleet samat. Hän tunsi, että niistä asteittain katosi jotakin -- että kaikki se, mitä hän oli enimmän rakastanut, oli niistä kadonnut, se, jonka vuoksi hän oli unohtanut niin paljon muuta.

Ja hän seurasi sitä silmillään surullisesti, tunsi kaikilla aistimillaan, miten muutos tapahtui.

Hän ei voinut sitä ymmärtää, se täytti hänet tuskalla.

Yöt olivat täynnä raskaita unelmia: hänestä tuntui kuin olisi lapsi kuolemaisillaan; hän huomasi, miten valtimo löi hetki hetkeltä heikommin, ja hän tavoitteli apua.

Päivisin tuli silloin tällöin jotakin tästä hänen kasvoihinsa. Sitä ei Torgersen voinut sietää; hän tahtoi nähdä ne kasvot, joihin hän oli tottunut: selvät, valoisat.

Silloin saattoi Gunvor pyyhkäistä hänen hiuksensa syrjään, suudella häntä otsalle ja hymyillä.

"Niin, ei se ole muuta kuin hiukan unettomuutta!"

Sillä hän ei tahtonut laskea häntä. Annettu sana oli hänestä jotakin suurta, ainiaksi sitovaa -- jotakin, josta ei koskaan voinut päästä!

Ja rakastihan Gunvor häntä, tahtoi kernaasti taistella hänen rinnallansa, auttaa häntä, jos voi, itseänsä pettämättä.

* * * * *

Oli pian kevät taas. Herössä oli vasen kylkirakennus valmis. Elina-rouvan oli täytynyt taipua: häät pidettäisiin viimeistäänkin maaliskuussa.

Mutta miten olikaan -- Elina-rouva se varmaan jälleen sai ne lykätyksi juhannukseen, kuten sanottu oli.

Oli niitä, joista Gunvorin hymy ei ollut sama kuin ennen, ja ettei otsa enää ollut niin selkeä; mutta samalla oli Elina-rouva kirkastunut huomattavasti. Hänen mielialansa oli oikein tasainen ja hyvä.

Torgersenilla oli viime aikoina ollut pari pahan tuulen kohtausta, jollaista ei kukaan ollut ennen hänessä huomannut.

Se oli jonkinlaista omantunnontuskaa. Mutta pian hän jälleen rauhoittui.

Jumala nähköön, rakastihan hän Gunvoria. Jumaloi häntä... Pohjaltaan ei Gunvorillakaan ollut mitään soimattavaa hänessä, sillä olihan hän mies, jolla oli periaatteita, ja hän oli päättänyt -- -- --

Niin, Irmildin suhteen oli asia hiukan sotkeutunut; mutta mitä saattaisi hän tehdä sille nyt? -- -- Hän tahtoisi tietää, kuka voisi puolustautua häntä vastaan, niin villi hän oli ja ihmeellinen..., ja hän ihmetteli, eikö Gunvor olisi kyllin järkevä katsoaksensa tyynesti asiaa, johon hän ei muuten ollut ajatellut tutustuttaa häntä, vaan antaa sen hiljakseen hälvetä... niinkuin olisi parasta kaikille asianosaisille. Mutta hänelle oli selvinnyt, että täysi vapaus sellaisissa olosuhteissa olisi ihanteellisin. Niin suuret ajatukset hänellä oli Gunvorista, että oli varma siitä, että hän älyäisi sen! Sillä rakkaus... sen oppii helposti... se on sellainen pieni heikko lintu, joka kaipaa vaihtelua säilyttääksensä terveytensä. -- -- --

Siksi juuri ei pidä esittää niin hirveän ankaria vaatimuksia siinä asiassa -- sillä mitä on oikeastaan tehtävä? Hämyhetki, tuoksuava hiljaisuus huoneessa tahi vain yksi liike voi olla kylliksi... on mahdotonta tietää, miten se tapahtuu, se tulee aivan itsestänsä. -- --

Ja hän rakasti Gunvoria siitä huolimatta yhtä suuresti. Hän yksinkertaisesti rakasti häntä äärettömästi. Gunvor teki hänet paremmaksi ihmiseksi. Istuessaan hänen luonansa hän tunsi taivaallinen rauha mielessään, että siellä oli hyvä olla. Hän tunsi selvään, miten Gunvor rakasti kaikkea hienoa ja puhdasta. Oikeastaan Svein oli hyvä ihminen. Sillä silloinkin kuin Gunvor hymyili ankarinta marttyyrihymyänsä ja pani ilmeisiinsä kaiken tuon raskaan ylhäisyyden, hän kesti sen äänettömällä kärsivällisyydellä. Ja vieläpä vaikka hän tiesi, että kun naiset ovat happamet, on se suunniteltua, jotta he saisivat tahtonsa täytetyksi. Tässä se ei ensinkään ollut välttämätöntä, sillä Svein kantoi häntä käsillään, palveli häntä pelolla ja vapistuksella, niinkuin ankaraa, kuluttavaa, suloista Isistänsä.

Pohjaltaan oli hänen omatuntonsa rauhallinen.

* * * * *

Seuraelämä oli ollut verraten hiljaista tämän talven kuluessa.

Osaksi olivat kalat olleet siihen syynä. Ne olivat olleet tavattoman oikulliset: vanhat ihmiset väittivät, että ajan pahuus oli mennyt kaloihin, sillä muinoisaikaan ne olivat aivan luotettavat; niitä ei tarvinnut hakea, ja lihavampia ne niin ikään olivat olleet.

Mutta muutakin oli tiellä. Ruustinna oli potenut hermokuumetta ja oli rovastin suureksi hämmästykseksi ollut hiukan kummallinen, rovastin, jota ei palveltu tavallisella valmeudella ja jonka päähän ei koskaan ollut pistänyt, että hänen vaimonsa voisi sairastua.

Edelleen oli Jeanette ollut Kristianiassa suuremman osan talvea, ja useissa perheissä oli pikku lapsia kuollut.

Mutta kamariherrattarelle oli se kuitenkin ollut vilkasta aikaa. Hänellä oli taipumusta suruvierailuihin, hänen erikoisalanaan oli pukeutua mustiin ja sydän täynnä sääliä näyttää, miten hän osasi jakaa surun. Oli aivan varmaa, ettei yksikään sielläpäin osannut itkeä niinkuin hän, hellästi ja hiljaisesti, lemuavaan nenäliinaansa.

Ja hänen oli vihdoinkin onnistunut esittäytyä paikkakunnan huomatuimpana henkilönä. Rovasti piti häntä koko seurakunnan parhaana lampaana.

Rovasti oli arvossapidetty puhujana. Etenkin osasi hän pitää kauniita esirukouksia ja hänestä oli tärkeää, että ihmiset tulivat liikutetuiksi. Kun hän oli mitä kauneimmin puhunut köyhien ja sairaiden puolesta, miellytti häntä, kun näki kamariherrattaren istuvan kyynelsilmin. Eihän rovasti tiennyt, että kamariherrattaren sydän kylmeni jälleen ennen kotiintuloa, ja että hänen herkkä mielensä hyvin salli, että köyhät ajettiin ovelta mitään saamatta.

Hänen ajatuksensa hyväntekeväisyydestä supistuivat sellaisten luokse tehtäviin vierailuihin, joiden asiat olivat sillä kannalla, että he saattoivat ottaa hänet vastaan.

Mutta hän teki hyvää suuremmassakin muodossa -- hän pani toimeen kerran vuodessa suuret kutsut, pieniä lukuunottamatta. Ja tänä talvena olivat juuri nämä valitut, pienet seurat olleet niiden kateuden esineenä, jotka eivät olleet mukana. Jotkut teräväpäiset keksivät, että ne oli pantu toimeen ainoastaan tuomarin vuoksi.

Mutta että tuo jäykkä, ujo tuomari antoi houkutella itsensä sinne ainoastaan tavataksensa Gunvor Torintytärtä, sitä ei kukaan tiennyt.

Kamariherratarkaan ei sitä tiennyt. Hän seurusteli mielellään tuomarin kanssa; ne illat, jolloin hän ei ollut mukana, olivat hänestä epäonnistuneet. Tuomari teki tervehdyksensä erittäin hienosti, hänen käytöstavassaan oli jotakin vastustamatonta, suloinen mielenlämpö, eräänlainen viileä lämpö, jolla ei ollut mitään sydämen lämmön kanssa tekemistä -- mutta sitä ei tarvittukaan, hän ei koskaan itse sallinut kenenkään mennä liian syvälle sydämeen. Oli niin hyvä voida hallita itsensä. He sopivat todella oivallisesti.

Hän piti tuomaria sopivana puoluelaisena, eikä voinut olla sokea nähdäkseen, että tämä etsi häntä ja mielellään puheli rakkausasioista. Hän ei myöskään epäillyt, että mies oli rakastanut ennen; hän ei laiminlyönyt sanoa hänelle, ettei hän koskaan ollut välittänyt olla kenenkään miehen ensi rakkaus. Hänestä ne, jotka olivat liikkeellä ensi kertaa, olivat niin kömpelöt ja ikävät. --

Mutta sitten oli rouva Jeanette tullut kotiin. Ja hän koetti riitaannuttaa hänet ja tuomarin.