Part 12

Rouva Jeanette oli hyvin hoidettu. Hänellä oli erinomainen Teodorinsa, joten hänellä ei voinut olla mitään tuumia, mutta tämä oli kuitenkin välttämätöntä hänelle. Hän oli tottunut seurustelemaan miesten kanssa, jotka olivat ihastuneet häneen ja hänestä oli hauska olla huomattuna, hän nautti siitä kuin jostakin sellaisesta, jota hän tarvitsi ja joka suorastaan oli välttämätöntä hänen olemassaololleen. Hänen varsinainen minänsä heräsi vasta miesten seurassa; -- se oli se kiihoitus, jota hän tarvitsi kehittääksensä ominaisuuksiansa; se teki ilman, jota hän hengitti, jos ei otsoonirikkaammaksi, niin ainakin mukavammaksi. Hänen silmänsä saivat lempeän loisteen, ihonsa tuli kirkkaaksi ja kukoistavaksi.

Eikä hän myöskään voinut olla tietämätön vaikutuksestansa. Ensiksikin hän oli kaunotar, toiseksi hän omasi sen, mikä tekee kauneuden ylenpalttiseksi: hänen olennossaan oli tuo rehevä aistillisuus, joka huolimatta siitä mieshukasta, jonka se aiheuttaa, kulkee miestenmieleisen rauhallisella nimityksellä.

Miten silloin tuomari Falck saattoi pelastautua, jos häntä miellytti ruveta pieneen seikkailuun hänen kanssansa?

Kamariherrattaren suuri rakkaus rouva Jeanetteen kuoli sinä talvena. Hän piti ihmeellisenä, ettei kappalainen voinut saattaa vaimoansa Herran luo -- ja hän mietiskeli, mikä oli voinut tehdä rouva Jeanetten hänen vaimokseen.

Hänen täytyi kuitenkin pitää suuret kutsunsa.

* * * * *

Se ilta tuli. Kaikista kynttilöistä ja lampuista, jotka paloivat sinisten silkkivarjostimien alla, virtaili satumainen loisto.

Sammalen-vihreässä huoneessa oli kamariherrattarella juuri ollut pieni keskustelu rouva Jeanetten kanssa, joka istui ja antoi ihailla lohenpunaiseen moirée antique-hameeseen pukeutunutta olentoaan ja kimaltelevaa puolikuuta tummissa hiuksissaan.

-- -- Teodor se oli keksinyt, että hänen tuli saada hame, joka pukee häntä. Hän oli toivonut sitä. Ja se oli neulottu aivan Teodorin mielen mukaan. Jeanette-rouva sanoi ylpeilevänsä sillä, ettei hän koskaan tehnyt muuta kuin mitä Teodor tahtoi. -- -- --

Kamariherratarta, jolla ei ketään Teodoria ollut, vaan jonka täytyi tehdä niinkuin itse tahtoi -- suututti kuulla rouva Jeanetten puhelevan tuolla tavalla. Sillä se tiesi jotakin kaunista, suloisen hauskaa olemassaolomuotoa -- senhän hän tunsi entuudesta: mikään hallitusmuoto ei ollut niin rajoittamaton kuin tuollainen vaimon alamaisuus; ilolla uhraisi hän leskenvapautensa tälle orjuudelle.

Jeanette-rouva istui ja katseli ympärilleen vierasten joukkoa lempeillä, sulattavilla hymyhuulillaan. Häntä ihmetytti nähdä rouva Thymann täällä; hän ei ollut kutsunut häntä luokseen viimein, sillä siitä voisi helposti tulla ikävyyksiä, ja sitä ei Jeanette-rouva suvainnut, miksi hän siis olisi kutsunut? Teodor ei tahtonut; hän oli niin verraton suojelemaan häntä. -- -- --

Kamariherratar oli loistava koko illan. Sillä Falck oli hyvällä tuulella ja osoitti mitä innokkainta mielenkiintoa kaikkeen, mikä koski häntä. Tuossa oli erään lehden näytenumero, jonka piti olla erinomainen, ja siinä puhuttiin naisen aivoista ja munien säilyttämisestä. -- Falckin mielestä voisi hän sen ottaa!

Mutta sitten tuli hänen ylhäisyytensä Heröstä, joksi kamariherratar kerran sukkelalla päällä ollessaan oli ristinyt Gunvorin.

Hän tuli aina niin harmittavan ylhäisesti kaikkien muiden jälkeen. Ja juuri tänä iltana niin häiritsevästi. Jospa hän olisi jäänyt kotiin! Sillä tuomari joutui suunniltaan, tuli hajamieliseksi tapansa mukaan ja vetäytyi kuoreensa.

Vähän ajan kuluttua hän oli asettunut vihreään huoneeseen, missä Torgersen keskusteli voudin kanssa.

Hän istui nojatuolissa vastapäätä ja katseli heitä levollisin, ajattelevin silmäyksin.

Torgersen innostui vilkkaan puheliaaksi vakuuttaessansa voudille, miten tilapäistä on, pääseekö ihmisessä voitolle se, mitä sanotaan jaloksi, vai se, mitä nimitetään huonoksi. Olosuhteet ne määräävät; se, mikä tuli hyveeksi muutamissa, olisi yhtä hyvin saattanut kääntyä paheeksi, vain olosuhteet siinä kohdin ovat määräävinä. Ja moraalihan ei ole muuta kuin harkintaa. Vouti oli juuri lukenut paksun kirjan sielunelimistön sallimanluonnosta... mitä hän oli saanut siitä selville? Oliko tuo sallimus satunnaista vai ehdotonta, oliko mitään mahdollisuutta voittaa itseänsä!

Falck ei kuullut, mitä vouti arveli. Hän katseli lakkaamatta Gunvoria. Hän tutki hänen kasvoistaan hänen ajatuksiansa. Hän riemuitsi, sillä tekeytyminen ei hyödyttänyt silmiä eikä otsaa mitään, kun siihen ei ollut mitään syytä.

Gunvor nousi ja meni.

Vouti oli alkanut puhua ikuisesta määräyksestä, mutta kun Torgersen ei kuunnellut, hän nousi ja meni hänkin.

Menköön kernaasti, vouti oli niin tukala. Senjälkeenkuin jalankolotus oli käynyt pahemmaksi, oli hän tullut jumaliseksi, ja nyt hän vaivasi kaikkia ihmisiä pyytämällä heiltä neuvoja; niin ollen oli tuomari parempi, hän ei keskeytä ihmisiä.

Ja Torgersen jutteli. Hypnotismista hän poikkesi politiikkaan. Hän piti aivan luonnollisena, että lampaat, olivat täällä vanhoillisia, mutta hän luuli, että tuomari oli liian hyvä lammaspaimeneksi. --

Alkoi sitten puhua itsestänsä. Hän oli deterministi --. Hän saattaisi ruveta keksimään järjellisiä syitä kaikkeen, mihin ryhtyi, ellei hänellä vain olisi niin huono muisti. -- --

"Kas tässä!" keskeytti hän itsensä ja tavallisella ujostelemattomuudellaan veti taskustaan pienen kirjan, viskaten sen pöydälle.

Falck otti kirjan hiukan hymyillen. "Oh, arapialaisia satuja; hyvä, kamariherrattarenhan pitää saada ne!"

Hän selaili sitä, ja katsoen terävällä ilmeellään Torgerseniin hän luki puoleksi juhlallisella, puoleksi leikillisellä äänellä: "mitä arapialaisia sinä olet, joka pienen tytön vuoksi antaudut sellaisiin vaaroihin?"

Torgersen nauroi ja kumarsi arapialaiseen tapaan, ojennetuin käsin. "Kautta Jumalan, oi ruhtinas, onnettomuus tulee kaikkialla ainoastaan siitä katseesta, mikä lähetetään hunnunreunasta!"

Sitten hän kääntyi ja katseli tutkien häneen. Mitä hän tiesi?

Miehet mittasivat silmillään toisiansa hetkisen.

Silloin työnnettiin oviverho syrjään ja Gunvor seisoi heidän edessään.

Torgersen nousi, taivutti polvensa ja suuteli hänen kättänsä. "Korkeasti säteilevä hallitsijatar, sano, mitä tahdot!"

"Meidän pitäisi syödä!" vastasi hän kylmästi.

Falck oli noussut hymyillen. "Ja Te olette tullut takaisin sanoaksenne meille sen, jotta jalous ei kuolisi maan päältä!"

Gunvor hymyili heikosti ja meni edellä.

Tanssittiin vilkkaasti. Kamariherratar oli itse nuorekkaimpia; kaikkien mielestä kelpasi katsella hänen ja tuomarin tanssivan franseesia. Sitten hän vetäytyi takaisin salonkiin niiden naisten seuraamana, jotka tällä erää muodostivat hänen esikuntansa. Jeanette-rouva tuli myöhemmin, ja hänen jälkeensä luonnollisesti herroja.

Ja täytyi sanoa, että mieliala pysyi hilpeänä; ei kuollutta aikaa ensinkään. Oltiin seurallisia, tyhjän keskustelun vieno sorina ei lakannut hetkeksikään; juotiin teetä ja puhuttiin paljon kaunista, etenkin siitä kupillisesta teetä, minkä Jeanette-rouva joi joutsenkaulansa taipuessa.

Nurkassa istui Gunvor ja puheli rouva Thymannin kanssa, joka oli vieraisilla ensi kertaa sairautensa jälkeen ja istui ja katseli ympärilleen hämmästynein silmäyksin. Hänen sormensa eivät pysyneet yhdessä kohdin, hän oli unohtanut ompelunsa, ja nyt oli paljon tehtävää kotona; hän ei tiennyt, mistä aloittaisi. Tohtori oli pakottanut hänet tänne tänä iltana.

Gunvor rauhoitti häntä ja sai hänet ajattelemaan muuta.

Tuomari seisoi lähellä keskustellen vilkkaasti Jeanette-rouvan kanssa. Gunvor tuli pari kertaa panneeksi heidät merkille; -- sanat sattuivat niin ritarillisen kohteliaasti; mutta hänestä tuntui puheessa piilevän loukkaavaa kärkeä, ja vastenmielisyys salamoi katseissa, joita rouva lähetti tuomariin.

Gunvor oli useita kertoja pannut merkille Falckin olennon tämän puolen, joka hänessä tuli ilmi naisia kohtaan, tuon jonkinlaisen antaa-mennä-piirteen, joka toisista naisista tuntui suurelta kunnianosoitukselta. Vain hänkö tämän ymmärsi -- vain hän, jolla oli tilaisuus verrata sitä siihen tapaan, millä tuomari kohteli häntä itseänsä.

Hän hymyili vasten tahtoaan tälle ajatukselle eikä oikein tiennyt, mitä oli vastannut rouva Thymannille -- --

Kaksi kertaa yhtyivät heidän katseensa. Gunvor tuli hiukan kalpeammaksi ja istuessaan hän sulki ja avasi toista kättään konemaisesti.

Ei apua; -- kuka nainen koko maailmassa voisi pysyä tunteettomana sellaiselle kunnioitukselle kuin se, minkä hän saattoi panna katseeseensa?

Se muistutti jotakin, jota hän oli kuvitellut lapsena, nähdessään ensi kertaa meren; -- sitten ei meri ollutkaan sellainen, mutta mielikuva jäi muistoon hämäränä ihanuutena. Nyt se näytti äkkiä ilmaantuvan, tulevan muitta mutkitta ja rakentavan hänen ylitsensä loistavia temppeliholveja. -- --

Vihdoinkin, vihdoinkin hän löysi jotakin, mikä oli kylliksi suurta! -- --

Hän istui tavallisessa ajattelevassa asennossaan, hiukan taapäin kallistuneena tuoliin, hymyn väreillessä suun ympärillä.

Hän ei huomannut, että rouva Thymann oli lopulti käynyt puheliaaksi ja unohtanut kaikki tehtävänsä; -- hajamielisenä hän kuunteli tuomarin iloista valitusta yksinäisestä poikamiehen elämästään. Hän tahtoi saada Vikka-tädin myöntämään, että asianomaisen ihmisoikeuksien ei pitäisi lakata siksi, että hän on ollut harvinaisen ymmärtäväinen välttääkseen avioliiton. Ihmiset nimittäin tarvitsevat julistuksia, kaikki oli tupattava heihin, tulisi todellakin pitää huolta heidän kasvatuksestansa. -- --

Vikka-täti seisoi ja katseli häntä hienolla, hiukan omituisella arvokkuudella, mikä oli hänelle ominaista. Ja sitten hän ravisti valkeaa päätänsä, hymyili ja meni yhdessä rouva Thymannin kanssa sisään katselemaan kotiljonkia, joka juuri oli alkanut.

Falck istahti pienen salonkipöydän ääreen ja selaili albumeja. Sitten sulki ne jälleen.

Gunvor istui yksin.

Valo virtasi tummana, äänettömästi, tummansinisten silkkivarjostimien alta.

He istuivat hiljaa, kuten niin usein ennen; -- kuitenkaan ei ollut niin kuin ennen. Kuten hiljainen Arachne kietoi äänettömyys heidät verkkoonsa ja pakotti heidät ilmaisemaan itsensä.

He tiesivät molemmat salaisuutensa. He tahtoivat kumpikin päästä siitä, ilman että toinen tietäisi tahi aavistaisi mitään.

Falck huokasi vasten tahtoansa. Gunvorin läheisyydessä valtasi hänet ihmeellinen kaipaus, jonkinlainen koti-ikävä. Hän tuli ajatelleeksi äitiänsä.

Sitten hän hymyili ja pyyhki hitaasti silmiänsä. Hänen mielensä tuntui oikeastaan niin sanomattoman hyvältä. Olihan hän täällä!

Gunvor alkoi puhua, ei oikein tiennyt itse, miksi, -- hän tuli hilpeäksi ja vastoin tavallisuutta hiukan äänekkääksi.

Falck ei sanonut mitään. Gunvorhan se puhui.

Kun Gunvor huomasi tämän, joutui hän hämilleen ja tuli alakuloiseksi. Lopuksi hän istui jälleen sanaakaan sanomatta; oli kuin tuomarin äänettömyys sitoisi hänet.

Kummankaan mielestä se ei ollut oikein sopivaa, mutta kumpikaan ei liioin löytänyt sanoja.

Gunvorin kasvot vavahtelivat heikosti. Tuomari ei ollut koskaan nähnyt häntä niin miellyttävänä.

Iso lamppu oli sammumaisillaan. Nurkissa tuli pimeä, ja tuttavallinen hämärä levisi huoneeseen.

Gunvor kuuli sydämensä jyskyttävän. Oliko äänettömyys ollut niin pitkä, että se oli kertonut jotakin, vai niin lyhyt, ettei se ollut sanonut mitään?

-- -- Heidät peitti värähtelevä, sinertävä pimeys, jonka katkaisi etrurialaisen pronssilampun säteet, joka paloi nurkassa lempeästi niinkuin yölamppu.

Falck oli noussut ja kävellyt muutamia kertoja edestakaisin. Oli sitten istuutunut vähän lähemmäksi Gunvoria.

Jokainen hänen tekemänsä liike pani Gunvorin sydämen vavahtamaan. Hän ei nähnyt häntä, mutta tunsi hänet kaikessa, ilmassa ympärillään, tuolta toisesta huoneesta kuuluvassa soitossa.

Hän kumartui eteenpäin ja nojasi päätään toiseen käteensä. Häntä veti vastustamattomasti. Mikä, mihin? Ei hän tiennyt.

Mutta siinä istuessa täytti hänet syvä, uneksiva riemu. -- --

Niinkuin virranpyörteen vetäminä tulivat ne takaisin, ne kätketyt ajatukset ja pienet, tummat sanat. Tuoksui ja säteili, viestejä kulki heidän välillään omaa, näkymätöntä tietänsä, kuulumattomien sanojen virta tulvasi hermosta hermoon. -- -- --

Gunvor tunsi olevansa kuin pyörteessä, mistä hänen täytyi pelastautua -- mutta ei voinut.

Hän istui mykkänä, herkkänä, voimattomana. Heikoinkin ääni herätti hänessä vastakaiun, kuin väräjävät kielet soittimessa; hän kuuli sydämensä lyönnit rinnasta ja veren suhisevan suonissaan. Hän koetti koota ajatuksiansa; hän ponnisteli päästäkseen palaamaan itsetietoiseen elämään, sille pohjalle, mistä kaikki se tuli, mikä riisti hänen voimansa.

Hän nousi, siirtyi toiseen tuoliin ja virkkoi muutamia merkityksettömiä sanoja, -- sillä hiljaisuus oli ollut liian pitkä. Nyt hän oli varma siitä.

Tuomarin silmät suurenivat, ne loistivat pimeyden läpi kuin kaksi tähteä. Hänkin nousi. Hän tahtoi nähdä Gunvorin kasvot paremmin ja kiersi lamppua. Se leimahti silmänräpäykseksi ja sammui sitten kokonaan.

Mutta hän oli nähnyt Gunvorin kalmankalpeana, epävarma, haihtuva hymy huulillaan. Ja hän haki hänen silmiänsä ja löysi ne -- hänen katseensa viipyi sekunnin ajan niissä.

He istuivat jälleen entiseen tapaansa. Kumpikaan ei voinut karkoittaa lumousta.

"Minulle loistaa valo läpi pimeyden!" Hänen äänensä kuului matalalta, värähtelevältä. "Tekö se olette? mitä Te sanotte?"

"En mitään", vastasi Gunvor hiljaa, varmasti. Mutta seuraavassa tuokiossa hän painoi päänsä ja ratkesi itkuun.

Väkinäinen riemu valtasi Falckin. Hän ei ollut koskaan nähnyt Gunvorin itkevän, ja tiesi, ettei kenties milloinkaan kukaan muukaan.

Hän meni hänen luokseen, tahtoi ottaa hänen kätensä, ottaa hänet syliinsä ja sanoa kaikki; -- mutta hän ei rohjennut.

Gunvor istui liikkumattomana, ikäänkuin ei enää tietäisi, että Falck oli siellä.

Falck otti ruusun napinlävestään ja laski sen hänen eteensä. "Ottakaa tämä!" pyysi hän lempeästi. "Te sanoitte äsken rouva Thymannille, ettette nuku hyvin öisin; ottakaa tämä, se on hiljaisuuden vertauskuva, se saa ajatukset vaikenemaan! Mutta se puhuu myöskin; kuulkaa, mitä se sanoo!"

Gunvor oli äkkiä noussut, mutta jäänyt seisomaan, tukien itseänsä pöytään ikäänkuin ruumiillisen heikkouden tavoittamana.

Sitten hän otti ruusun -- ja katosi.

Falck jäi istumaan yksin juhlallisen riemun valtaamana. Hän ei tahtonut ajatella edes, oliko hän todellisuudessa. Miksi kiirehtiä noin? Sitenhän hän vain turmelee tunnelman; ei, pysähdy, käy hiljaa! Eikö maailma ole täynnä pahuutta? -- Tahdottiin estää hänen onneansa; koko maailma kadehti häntä; hän tahtoi vannottaa kaikkia, rukoilla armoa itsellensä -- sillä eikö hänen tarvinnut levähtää elämäntuskista, laskea päänsä hänen polvillensa ja levähtää!...

Palvelijatar tuli ottamaan lampun.

Oli tullut aivan pimeä. Se oli erinomaista!

Hän risti kätensä ja rukoili Jumalaa, että kotiljonki kestäisi kauan, että nuoret Bergenin tukkukauppiaat eivät antaisi naisille hetkenkään rauhaa, sillä miten jaksaisi hän nähdä ketään ihmistä nyt, kun hän oli saanut varmuuden siitä, että Herön Gunvor rakasti häntä!...

Se ei muuten ollut totta, vain unelma -- ja sielussa onnen jäljet, joka oli siellä vieraillut ja mennyt jälleen!...

Mutta se oli ollut unelma, täynnä aurinkoa. -- Vielä säteili se hänen ympärillänsä, aurinko oli hänen sielussaan, loisti hänen silmistään; uusi voima liikkui sydämessä, läpi joka suonen -- virtaili sähkönä hänen sormenpäistään!... Kevään unelma? Nyt, kun tuo hempeä ja hieno oli lakastunut hänen elämässään?... Nyt, kun yksinäisyys jo oli saavuttanut hänet, ja hän oli yksin maailmassa! -- --

Hän kauhistui; hän pelkäsi Gunvoria. Hän, joka oli kärsinyt itsekieltäymyksen pitkällistä tautia, mitä ei milloinkaan täydellisesti voi parantaa! Eikö Gunvor vaatisi mahdottomia häneltä, sitä, joka jo oli menetettyä, voimaa, joka oli hävitetty... Miten voisi hän seurata Gunvoria -- hän, raihnainen, rauhaton vieraan maan vaeltaja! Hän, jonka osaksi oli tullut kulkea ja hapuilla aina hautaan asti -- -- --

Oli yhdentekevää! Gunvor oli hänelle samaa kuin kaste janoavalle ruoholle! -- -- --

Ei, hänen täytyy nauraa itseänsä! Ei kai hän ollut mikään pahantekijä! Hän tahtoi varoittaa Gunvoria: mitään ei voinut rakentaa hänen sielunsa rauhattomalle pohjalle -- Gunvor ei voisi luottaa hänen sydämeensä. Se oli pimeä -- --

Miten hän voisi puhua Gunvorille kaikki, mikä oli kurjaa hänessä? Jos hän nyt tulisi, tuo kuninkaanneito, joka ei tiennyt siitä majesteetillisuudesta, minkä Jumala oli hänelle lahjoittanut, jos hän tulisi, niin ei hän olisi näkemättä sitä, hän polvistuisi -- --

Mutta hän tahtoi paeta hänen kasvojansa. Hän näki Gunvorin pyytävän sisintä persoonallisuudelta -- ihmisten kesken ei sellainen sopinut. Gunvor ärsytti häntä, hän ei tahtonut, että hänelle muistutettaisiin hänen omia ihanteitansa. Verinen haava aukeni, Gunvor sai hänet huomaamaan, että hän, Falck, oli sairas, että hänen elimistössään oli jotakin lamautunutta, kenties vain yksi ainoa pieni lihas, mutta se oli kyllin. -- --

Eikä kukaan ymmärtänyt, ei edes _hän_, että onni, joka vielä oli häntä varten, oli suurista onnettomuuksista pääseminen. Hän ei voinut ryhtyä mihinkään enempään. Hän oli kerran kärsinyt; hän ei tahtonut enempää! Se oli kenties velttoutta; mutta niin se oli. --

Palvelijatar toi sisään täytetyn lampun. Tuli niin kiusallisen valoisa. Kotiljonki oli lopussa, ja tuokiossa oli salonki täynnä iloisia, äänekkäitä ihmisiä.

Falck oli äkkiä noussut. Peläten ilmaisevänsä mielialansa hän tuli tavattoman hilpeäksi. Se oli välttämätöntä toisistakin syistä: hänen täytyi saada selväksi itsellensä ja eräälle toiselle, ettei mitään ollut tapahtunut.

Gunvorkin oli jälleen tullut sisään. Hän katsoi pari kertaa Falckiin silmissään mietiskelevä ilme, -- äänetön, ihmettelevä tuska.

Falck huomasi tämän, tuli hillittömän riemuisaksi ja kääntyi yhä enemmän Jeanette-rouvaan.

Myöhemmin, kun alettiin tehdä lähtöä, oli Torgersen ylen hilpeä; hän ei tahtonut lähteä, eihän ollut hauskaa mennä kotiin nukkumaan, nyt kun oli niin hupaisaa. Ja hän uskoi rouva Thymannille, jota hän auttoi pukeutumaan kaikkiin päällysvaatteihinsa, että hänestä oli hirmuisen hauskaa tuntea olevansa kotona täällä maan päällä, jota hän lapsuudestaan asti oli kuullut kuvailtavan murheenlaaksoksi. Oli todellakin hyvä olla täällä murheenlaaksossa.

Rouva Thymann tuijotti häneen raukein, kysyvin silmin ja antoi pukea itsensä.

Falck seurasi Elina-rouvaa veneeseen, Gunvor tuli tädin kanssa perässä.

Gunvorin astuessa laiturin pimeille portaille seisoi Falck odottamassa ja tarjosi hänelle kätensä.

"Kiitos", sanoi hän hiljaa ja otti sen. Mutta veti kätensä heti pois ja meni yksin.

"Hyvää yötä!" sanoi hän rauhallisesti. "Svein, miksi sinä jäät sinne, mitä se Irmild siellä --?"

Kotimatkalla tuntui Torgersenista veneen perässä oltavan niin äänettömiä. Elina-rouva oli rauhallisesti nukahtanut, ja Gunvorista ei kuulunut niin hiiskaustakaan. Hän istui hiukan taapäin nojaten käsi peräsimessä.

"Oletko väsyksissä?" kysyi Svein. Kun hän ei vastannut, luuli hän hänen nukkuvan.

Ja hän hiipi keulaan Irmildin luo, joka istui hyräillen hiljakseen.

He tulivat kotiin; kukin siirtyi omalle taholleen. Elina-rouva ei luullut kuulleensa Gunvorin menevän huoneeseensa; mutta hän ei ajatellut sen enempää. Elina-rouvasta ei milloinkaan ollut tuntunut niin hyvältä, hänen mielensä ei koskaan ennen ollut niin rauhallinen ja iloinen.

* * * * *

Merellä oli ollut myrsky. Nyt tulivat pitkät aallot murtuen rantaa vasten.

Gunvor meni sinne.

Hän ei voinut olla missään muualla kuin siellä.

Meri oli äärettömän harmaa, taivas synkkä -- muualla hän ei voinut olla kuin täällä! Sillä tänne tulivat aallot, vyöryivät hänen polttavaan sieluunsa ja kysyivät: "mitä olet tehnyt itsellesi?"

Siitä hän tahtoi päästä selvyyteen; siksi hän tuli tänne.

Hän kulki edestakaisin levottomin askelin, pysähtyi hiukan, alkoi jälleen kulkea rauhattomasti, tuskallisesti. Hän tahtoi vain hieman puhella itseksensä täällä, hieman herätä, katsoa eteenpäin, mikä tulisi hänen elämäkseen -- mitä hänen oli kärsittävä.

Mutta sen sijaan tuli takaisin se, mikä _oli_ kerran kärsitty ja ohitse. -- --

-- -- Ainoastaan seitsenvuotias hän oli! Oli yö sellainen kuin tämä -- se ei koskaan mennyt hänen muistostaan: silloin kärsimys lähestyi häntä ensi kertaa!... Hänestä oli tuntunut, että vanha akka nousi merestä, otti häntä kädestä ja sanoi: tule minun kanssani! Ja hän oli myöntynyt. Palavan, loukatun oikeudentunnon valtaamana hän oli hiipinyt ulos sinä yönä. Hän tahtoi puhua Jumalan kanssa ja luuli tapaavansa Hänet täällä. "Jumala, miksi teet niin?" oli hän kysynyt; "miksi olet pannut minut tänne, ja miksi teit sillä kertaa niin, sinä tiedät; minusta et siinä tehnyt oikein. Sinä et välitä minusta, muuten et tekisi niin!" -- --

Ja meri oli noussut ja tullut hänen luoksensa. Aallot syleilivät häntä kuohuillansa, ne lauloivat suurta, ylpeää laulua; se kulutti tuskan.

Kun sitten Sidsel löysi hänet, oli kaikki taas hyvin. -- -- --

Nyt oli hän täällä taas; eikö kukaan täällä tietänyt mitään neuvoa?

Hän istuutui rannalle, pani poskensa kovaa kiveä vasten, teki sen hiljaisella sydämellisyydellä... sillä eikö maa ollut hänen äitinsä? Hän tahtoi tehdä salatunnustuksen sille, ainoalle, joka voi ymmärtää. -- --

Hyvä, että oli yö, ja kaikki mustaa ja äänetöntä!

Eikö tullut yhtään aaltoa, joka voisi laulaa pois sen, mikä kidutti?... ottaa sen suureen lauluunsa, musertaa sen pirstoiksi? -- --

Aallot tulivat -- ylpeine elkeineen, rohkeina kuin vanhurskauden ääni; vyöryivät rannalle, loiskahtelivat hänen jalkoihinsa juhlallisesti kuiskien. -- --

Taas tuli muistoja: hän näki itsensä lapsena kuljeksivan määrättömästi ikävöiden jotakin, jota hän ei itse tiennyt: jotakin suurta, muodotonta, kuin rajatonta riemua, etäistä soittoa... sitten se muuttui unelmaksi! Sillä mikään ei ollut niin valtava kuin unelma; se säteili kuin tuhat kimaltelevaa merta! -- -- -- Ja Sidsel oli lukenut hänelle satukirjaa: oli kerran palava meri; sen yli täytyi kulkea, jos tahtoi eteenpäin!... Ja se oli sytyttänyt hänen mielensä, hän oli katsonut eteensä rohkein silmin ja huutanut: minä tahdon ylitse!... mutta Sidsel ei kuullut häntä; hän luki edelleen: karhulla on punaisenruskeat ja mustat karvat siksi, että se on mennyt läpi palavan meren, sudella on punaisia ja valkeita täpliä siksi, että se on ollut palavassa meressä, kukaan ei pääse ylitse tulematta merkityksi! Hän oli silloin itkenyt ja huutanut taas: minä tahdon ylitse! -- -- --

Pitäisikö hänen nyt hävetä pientä lasta, peittäisikö hän nyt päänsä ja sanoisi: minä en uskalla!

Sillä nyt -- nyt hän oli palavan meren rannalla, jonka yli hänen täytyi päästä voidaksensa elää. Nyt oli se silmänräpäys -- jolloin on valittava kohtalonsa!

Ne, jotka seisovat tienhaarassa -- eivätkö ne aina mene väärään suuntaan? Niinhän tapahtuu aina.

Ei, hän ei tahtonut ajatella mitään enempää, hän ei voinut. Hän jäi istumaan jäykkänä, tylsin katsein.

-- -- Maasta kuului kuisketta, kummallista ja kolkkoa, kallion alta tunki käheää, kumeaa ääntä. Ulapalla sataman päässä vilkkui majakan punainen valo kuin uskollinen silmä, joka valvoi hänen kerallaan.

Hän tahtoi sanoa kaikki yön tuulelle, kertoa sille kuohuvasta verestänsä;... ei, se ei ollut totta! Hän rakasti Sveiniä! Kun Svein tuli ja syleili häntä, ja hän katsoi hänen lämpimiin silmiinsä, silloin hän tunsi rakastavansa häntä. Ja kun Svein pyysi häntä unhottamaan sen, mikä ei ollut hyvin, teki hän niin, sillä hän rakasti häntä.

Mutta joka kerta hän oli tuntenut sydämessään, että se, minkä Svein antoi, ei riittänyt! Hän oli jälleen tuntenut lapsuutensa kaihon, jälleen ajatellut kuin silloin, ettei ollut mitään iloa siinä, mikä ei ollut suurinta. -- --

Hän nousi tietämättään ja alkoi kävellä niin nopeasti, että hänen täytyi pysähtyä vetämään henkeä.

Mutta hehän rakastivat toisiansa! Heidän välillään oli side, joka ei koskaan katkeaisi, niin pyhästi velvoittava, ettei sitä milloinkaan voisi purkaa! --