Part 13

Hänessä heräsi lämmin tunne, lempeä suojeleva äidillisyys. Hän olisi vastuunalainen hänestä, hänen piti olla varovainen, odottaa; kaikki se hänen luonteessaan, minkä suhteen hän itse niin pahoin menetteli, oli pelastettava.

Kauhun väristys kulki hänen lävitsensä. Hän ei koskaan päästäisi Sveiniä, niinkuin kerran arassa ja ylpeässä lapsellisessa pelossaan oli päästänyt miehen, joka sitten joutui hukkaan; -- hän ei milloinkaan tahtoisi tuhota kenenkään elämätä; Svein voisi olla varma; olihan hän antanut sanansa!

Hän hiljensi kulkuansa ja painoi molemmin käsin ohimoltansa -- seisoi ja kuiskaili jotakin itsekseen.

Se oli joka tapauksessa totta, se, mikä ei löytänyt sanoja! Oli totta, että silloinkin, kuin hän oli ollut onnellinen, hän ei ollut ollut täysin onnellinen. Nyt hän sen tajusi, sillä hän tiesi nyt, että hänen sielussaan oli enemmän, oli vapaita voimia, -- hänen tarpeensa ei tulisi koskaan tyydytetyksi! Ja kun hän oli tahtonut voittaa tuon kaiken eikä uskoa, että oli niin -- silloin hän oli tullut niin äärettömän väsyneeksi! -- -- --

Ilonsäde välähti hänen silmissään. Hän huokasi syvään huudahtaen.

Sillä se, mikä oli kaikista suurinta, oli kuitenkin tullut hänen luoksensa! Hän ei tiennyt, miten. Mutta eräänä päivänä hän huomasi seisovansa pyhällä paikalla, ihastuksen hämmästys oli täyttänyt hänet; hän olisi tahtonut polvistua: siinä oli hänen lapsuutensa hämärä ihanuus, jokin, joka oli rakentanut temppeliholvin hänen ylitsensä!... Ja täällä oli kaikki toisenlaista!... Silmä, joka näki, korva, joka saattoi kuulla!... Ei koskaan enää yksinäistä tahi kylmää! Ensi kerran hän tunsi sydämensä täyttyvän selittämättömällä, suloisella varmuudella. Hiljaa hän tahtoi painaa päänsä hänen rintaansa, tyynenä kuin lintu pesässään. Hän oli löytänyt tyyssijan sielullensa! -- -- --

Mutta syvällä ilossa asuu suru -- sen on laita kuin kesän; sen takana istuu pimeys odottamassa. Siksipä se juuri kiiruhtaa tullakseen antamaan kaikille, jotta jokainen saisi maistaa elämää ennenkuin täytyy kuolla. -- -- --

Oliko hän jo saanut osansa? Sillä nyt se oli mennyttä. Mooseksen tavoin hän oli nähnyt luvatun maan. Sitten oli tuhansia tuskia tullut, ja näky peittynyt. -- -- --

Kylmän muukalaisen lailla oli Falck katsonut häneen; Falckin silmät olivat vakuuttaneet, ettei se ollut totta. Ja tiesihän Gunvor sen! Jäykistyttävällä tuskalla hän tunsi, että päivää myöhemmin Falck oli toinen mies, ei enää ruhtinas, ei temppelin ylimmäinen pappi -- vaan viheliäinen, huono, oman heikkoutensa orja. Gunvorin täytyi viimeisenä uskoa se, minkä muut tiesivät niin hyvin. Sillä eihän heidän välillään koskaan voinut tulla selvyyttä, ei koskaan syntyä lujaa pohjaa, millä seisoa.

Hän peitti kasvonsa läähättäen. Ei _hänkään_ kyllin! Ei hänessäkään! -- --

-- -- Jos joku herättäisi hänet sadan vuoden kuluttua, olisiko hänen kohtalonsa silloin parempi, eikö hän silloin olisi niin yksin maan päällä?

Hän pyyhki käsillään hitaasti kasvojaan.

Hänelle tuotti kärsimyksiä, ettei voinut antaa anteeksi hänelle! Miks'ei hän voinut ymmärtää häntä niin täydellisesti, että voisi olla armelias hänelle? Eikö ollut aivan tavallista, että ihmiset alkoivat suurellisesti ja lopettivat tyhjällä? Ja hän ei voinut nähdä häntä sellaisena kuin hän oli. Mikään murtunut mies hän ei vielä ollut. Oliko kuitenkaan ketään, joka oli sellainen kuin hän? Ruhtinas hän oli! -- -- --

Tässä silmänräpäyksessä vapisutti häntä väristys, että Falck omisti sen, jota Svein Torgersen ei tiennyt olevan olemassa. Falckin luonteessa oli miehekästä hienoutta, jota Gunvor ei ollut koskaan tavannut, ja -- hän tiesi sen -- hänen sisimmässään jotakin saastuttamattoman jaloa ja puhdasta, oli pyhä ilma.

Hän pysähtyi äkkiä ja teki ääneen kysymyksen itsellensä. Rakastiko hän Falckia? Oliko hän rakastanut häntä jo kauan?... Ja Svein, oi hyvä Jumala! Falckia ja Sveiniä?... Falckia tahi Sveiniä?

Hän nosti kätensä päänsä päälle -- seisoi huojutellen itseään edestakaisin; hänen oli mahdotonta pysyä hiljaa; hän seisoi kuin kuumilla hiilillä.

Pohjoisesta tuli tuulenhenkäys. Hän meni kivilohkareen suojaan, jonka meri näinä päivinä oli siirtänyt rannalle. Hän seisoi puoleksi tajutonna, kasvot harmaina, verettömin huulin. Toinen käsi aukeni ja sulkeutui kouristuksentapaisesti.

-- -- Ja hän antoi hänelle ruusun sen äänettömyyden merkiksi, mikä oli laskeutunut heidän välillensä!...

Miten kävisi, olivat Falckin silmät kysyneet, ja sitten hän oli piiloutunut tapansa mukaan -- niin kummallisen hermostuneena. Pelkäsikö hän, että ihmisten varomattomat kädet koskisivat pyhään? Eikö hän voinut sietää sitä ajatusta, että he lakeijamaisessa ylpeydessään katsoisivat alentuvaisina siihen, mikä kävi yli heidän ymmärryksensä... tulisivat pienine, saastaisine ajatuksineen tahraamaan. Senkö vuoksi hän oli niin pelokas?...

Vai oliko hänellä jotakin kaduttavaa!

Silloin sanoisi hän hänelle: mitä sinä pakenet? Etkö näe, että ympärillämme on pyhä loiste, polvistukaamme hartaudessa sen eteen, mikä muistuttaa meille, että Jumala asuu meissä!

"Sen sanon hänelle!" kuiskasi hän rajusti. -- -- Sillä mitä se heihin koski? Kysy meren hurjalta kotkalta, hillitseekö se lentonsa, kun se tietää, että joku matelee maassa!...

Hän tahtoisi sanoa, ettei hänen tarvitsisi katua -- ja että hän voisi olla rauhallinen!

Hän kohotti päätänsä ja hymyili.

Ja hän seisoi ja tuijotti poispäin ja koetti löytää ilmauksen sille, mikä täytti hänen, ilmauksen suuren ja voimakkaan, niinkuin meren -- -- --

* * * * *

Mutta eikö kuitenkaan ollut mitään pelastusta yksinäisyydestä?

Sillä kaikki oli pimeää ja ohitse!... Hän ei voinut nähdä, että mitään oli jäljellä enää.

Kyllä kärsimys!

Seisoa ja katsella, kun kaikki palaa... seisoa ja katsella, miten kuluu, leimuaa, hehkuu, sammuu verkalleen -- kaikki, minkä omistaa...

Eikö ollut pelastusta omantunnontuskasta, sentähden että hän ei ollut tehnyt velvollisuuttansa yhtä ihmistä kohtaan? Missä oli pelastus hänen jäisestä, raudankovasta tahdostaan?

Hän oli ennen tahtonut tehdä jotakin suurta, valjastaa tähden vaunujensa eteen -- mutta sitten hänelle oli selvinnyt, että suurta voidaan tehdä aivan hiljaa, ilman tähteä, että suurinta kenties oli hakea oma tiensä pimeyden läpi ilman vaunuja;... mutta hän ei voinut! Hän tahtoi valittaa, niinkuin lapsuudessaan: "Jumala, Sinä et minua rakasta, kun sallit minulle tällaista!" -- -- --

Mutta ihmisten täytyi kärsiä, sen hän tiesi hyvin! Eikö itse Jeesus ollut huutanut: "Jumalani, miksis minun ylenannoit?"

Hänen hikensä vuoti kuin veripisarat maahan!... Kellä oli voimaa kärsiä niinkuin hänellä?... Ja aina oli ihmisiä, jotka vuodattivat sydänvertansa; miksi pitäisi häntä säästää?... Tässä lepäsi meri ja nousi, niinkuin tuhat vuotta sitten, ja tähdet katsoivat alas, niinkuin ennen -- mitä oli täällä muuta kuin mitä ne aina näkivät. Sen suhteen ei ollut mitään tehtävää. Lopulti tulee kaikki, hyväksi!

Ilon säde leimahti hänessä, kun hän ajatteli kuolemaa, uinumista syvällä maan alla. -- -- --

Oli nousuveden aika; meri oli kohonnut aina siihen asti, missä hän istui, loiski hänen jalkojensa juuressa, ja se kuului äidin kuiskeelta.

Hän istui katsellen, miten aalto aallon jälkeen vaipui taas, miten toinen aalto kohtasi uuden ja ehkäisi sen kulun -- istui katsellen väsyneellä mielenkiinnolla, miten laine nousi, taisteli ja murtautui esiin, kunnes se ähkyen vaipui yli kivien...

Hän jäi istumaan tunteettomana, välinpitämättömänä, ruumiillisesti voipuneena. Hän ei muistanut enää mitään; hänen huomionsa oli kokonaan kiinnittynyt siihen, mitä hän näki ympärillään: miten monta kaunista kiveä tuossa oli!... Siinä olisi jotakin pikku Gunille!... Tuolla hiekassa näkyi rantasipin tiheät jäljet, jolla oli aina niin kiire.

Hänestä tuntui, että hän oli kuollut. Oli tullut joku ja kantanut hänet pois elämän vaivalloisesta työstä -- eikä kukaan voisi tuoda häntä takaisin!

Sitten hän huomasi, ettei hän ollut kuollut, vaan istui vain yksinään. Ja kaikki yksinäisyyden ja yön hirmut tulivat... Ne ovat iäti samat, ne palaavat alituisesti takaisin... Pimeä myrsky se on herättänyt ne; ne nousevat merestä -- hän tunsi raskaiden siipien havinaa, näki tuijottavia kuolleita katseita!... Ne tulivat ja vetivät hänet alas valtavaan pyörteeseen. --

Ja kaikki hiljeni ja kylmeni... Hän tunsi synkän jäädyttävän aallon, joka veti hänet mukaansa: katso, me tulimme ja otimme sinut viimein, sinutkin! -- -- --

* * * * *

Meren kylmä tuuli kiihtyi, siveli häntä, kiskoi häntä hameesta ja heitti vaahtoa hänen kasvoilleen.

Hän avasi ihmetellen silmänsä.

Kuu oli noussut, hän katseli valoisaan, loppumattomaan jylhyyteen -- sitten hän sulki jälleen väsyneenä silmänsä. Kylmä jäädyttävä talvikuu teki kaikki pahemmaksi. -- --

Hän oli taas vaipumaisillaan tajuttomuuteen, kun hänen huomionsa heräsi siihen, että elämä alkoi vilkastua venäläisessä aluksessa, joka oli ulompana. Siellä pumputtiin laivan pumpuilla ja kannettiin vettä sangoilla. Jotkut olivat rikissä ja lauloivat.

Hän kuunteli noita raskasmielisen pitkäveteisiä, omituisen kaihoisia venäläisiä lauluja. Sekoittuen aaltojen loiskeeseen ja tuulen suhinaan saapuivat ne häntä vastaan, viilsivät kuin miekka hänen sieluansa.

Ne tulivat hänen luokseen tuskan valitusviesteinä, kaikkinaisen tuskan, jota ihmiset tuottavat toisilleen... jos hän oli unohtanut itsensä, niin nyt tuli viesti kutsumaan häntä työhön jälleen...

Hän nousi väkinäisesti ponnistaen tahtoaan.

Mikä häntä oikeastaan vaivasi?... Tärkeintä... sitä, minkä edestä eletään ja kuollaan -- sitä ei kukaan riistäisi häneltä, hän ei sallisi kenenkään tuhota elämäänsä! Ei sallisi pysähdyttää itseänsä tähän, hän, jolla oli muuta tehtävää!...

Hän alkoi astua ripeästi, veri lämpeni ja pääsi vauhtiin.

Ei ollut hänellä aikaa tähän, edemmäksi hänen pitäisi!

Oli otettava asia aivan tyynesti. Aina ei voinut ranta olla näkyvissä, kerran täytyi myrskyn ja aaltojen tulla!... Eikö hän ollut toivonut avaraa merta, vaatinut sitä, niinkuin ylpeää oikeuttansa? Ei hän sallisi sen katkaista tietänsä!... Ei hän uskaltaisi tarjota itselleen sitä, mikä ei ollut hänen arvonsa mukaista. Sillä eikö hän ollut ihminen, syntynyt hallitsemaan itseänsä?... Ja eikö elämä ollut hänen valtakuntansa?... Aurinko ja suuret avaruudet kuuluivat hänelle. Eikö jokainen voima siinä maailmassa, jota sanottiin hänen sieluksensa, ollut hänen palvelijansa?... Hän kulki kalpeana ja vapisten -- mutta raudanluja päättäväisyys loisti hänen silmistään. Hän tahtoi kilvoitella, niinkuin Jaakoppi Jumalan kanssa. Hän _tahtoi_ olla onnellinen, miksi hän siis ei olisi? Miksi olla ottamatta kypsyneitä hedelmiä elämän puusta? Miksi olla muihin tyytyväinen?...

Eikä hän tahtoisi vaatia _mitään! Oliko_ mitään enempää?... Toiset voisivat sen pitää!... Ei tahtoisi hän kerjäläisenä koota hiukan sieltä, hiukan täältä saadaksensa paikkaamalla kokoon jotakin, mitä voisi onneksi sanoa; sen saisivat ne tehdä, joille se riittäisi -- -- Ja jotakin muuta tuli vielä lisäksi, voimakkaampaa kuin tuo suuri ylpeys: lempeä, voimaton rohkeus, tyynen, kärsivällisen hellyyden lähteensilmä -- hänen myötätuntoisuutensa ihmisiä kohtaan.

Hän tunsi kuin tuhansilla aistimilla, että häntä huudettiin auttamaan sytytettäessä valoa niille, jotka istuivat pimeässä -- ja valvomaan heidän kanssansa, jotta se ei sammuisi!... Olla mukana luomassa maata, joka ei vielä ole valmis!... niin että ihmiset saisivat iloita, ilman että on tuskaa riemussa!... kaikki ne, jotka kulkevat täällä -- lyhytnäköiset vaeltajat, raskautetut, eksyneet, väsymättömät, kunnes saavuttavat hautansa... Niitä hän auttaisi heidän kulkiessaan pimeillä teillä... kohti sitä tulevaisuuden maata, missä kaikki tulee paremmaksi, koska on opittu vähentämään toisten kärsimyksiä! -- -- --

* * * * *

Hän tuijotti aallonlaaaksoihin, missä kuutamo kimalteli, särkyi palasiksi ja liittyi eheäksi jälleen.

Eikö täälläkin kaikki sanonut samaa? Hän kuuli meren ja maan äänet: ei ole mitään suurempaa! -- --

Hän laski jälleen poskensa kalliota vasten. Voisiko äiti unohtaa lapsensa -- ei kuitenkaan maa, tuo ikuinen, voinut! -- --

Hän kuunteli, ja kuuli sen hengen nousevan taivasta kohti; oli kuin tuhannen ääntä, hiljainen, kohiseva messu!...

Hän tunsi itseänsä vapisuttavan, kuin menisi hän yksinään ripille pyhässä hiljaisuudessa. Hän oli jälleen rohkea ja terve! Ilmapiiri oli väljentynyt -- hänen äitinsä talossa oli monta huonetta! -- -- --

Hän kietoi saalin tiukemmin ympärillensä ja kulki verkalleen kotiinpäin.

Oli tullut päivä.

Tiellä, joka vei kartanoon, hän kohtasi kappalaisen, joka tuli ripitysmatkalta ja oli menossa veneeseen.

Kappalainen katsoi häneen ja hänestä Gunvor oli jotenkin muuttunut. Hän oli kovin kalpea.

Kappalainen tuli ja otti häntä kädestä. "Oletteko ollut ulkona?" kysyi hän murheellisena.

Gunvor nyökkäsi ääneti ja tahtoi mennä edelleen.

Mutta hän ei laskenut häntä. Jotakin oli tapahtunut hänelle.

Hän tarttui jälleen hänen käteensä.

"Gunvor, Herön äiti", lausui hän tulisesti "te olette suloinen astia, luotu kunniaan; antakaa sille kunnia! Taistele sielusi pelastukseksi!"

Gunvor kääntyi häneen. "Sitä olen tehnyt tänä yönä!"

Kappalainen vetäytyi askeleen taaksepäin ja tuijotti häneen. Hän näki, että se oli totta.

Häntä ympäröi lempeä ylhäisyys, miltei jokin jumalallisuus.

"Nyt tiedän, että Te kadutte!" sanoi hän tukahdutetusta "Pitäköön Herra kätensä Teidän päällänne ja antakoon Teille rauhansa!"

Gunvor nosti päätänsä. Hänen silmänsä loistivat.

Kappalainen tuli hiljaa hänen luoksensa. "Voinko minä auttaa Teitä?"

"Kiitos!" sanoi hän lempeästi; "mutta on vanha sananparsi: apu on ainoastaan oikeassa kädessä!"

Kappalainen jäi seisomaan ja katseli hänen jälkeensä.

Pihalla kohtasi hän pikku Gunnin, joka tuli juosten. Hän oli menossa alas rantaan. Hänelläkin oli tapana mennä sinne heti aamusella; Elina-rouva väitti, että se oli veressä.

Mutta Gunnilla oli myöskin uusi hame yllänsä ja hän oli hakenut joka huoneen näyttääksensä itseään Gunvorille.

Hän käänteli itseänsä lakkaamatta ympäri. "Eikö se ole kaunis, oikein soma?"

Gunvor otti lapsen syliinsä sydämellisesti.

Hänen tähtensä, niin, hänen tähtensä myöskin! -- Hän saisi kasvaa rauhassa; kukaan ei saisi murtautua tänne ja varastaa!

Hän kumartui ja puheli leppeästi, lapsellisesti hänelle -- isosta nukesta, kissasta ja Grimmistä. -- --

Pikku Gunn katseli häneen ihaileva ylpeys katseessa. "Sanotko sinä aina k, sinä?" kysyi hän. Hänellä itsellään oli suuri vaiva sanoessaan k:ta, ja vaikka Elina-rouva käski häntä häpeämään, ettei hän vielä puhunut selvästi, ei hän kuitenkaan käyttänyt k:ta arkioloissa. "Kuule!" jatkoi hän mielistelevästi ja riippui Gunvorin käsivarressa. "Tiedätkö, mitä minä voin tehdä, kun tulen isoksi, ei, kun tulen vanhaksi ja kuolleeksi?" -- -- Gunvor kumartui ja suuteli häntä. "Tuolla seisoo Dwim ja odottaa; minun pitää mennä äidin luo!"

Gunvor riensi yläkertaan, pukeutui ja tuli heti jälleen alas.

Salissa oli Elina-rouva. Hän oli juuri tullut ja seisoi odottamassa.

He söivät aina yhdessä aamiaista.

Gunvor meni ja sanoi hyvää huomenta. Äiti katseli häntä, nyökkäsi ääneti ja lempeästi.

Gunvor pani poskensa hänen poskeansa vasten. "Puhu minulle vähän!" pyysi hän hiljaa.

Elina-rouva ei kuullut oikein hyvin. Hän ei huomannut äänen keveätä värähtelyä eikä sen muuttunutta väriä. Hän hymyili ja alkoi jutella.

"Mitä sinä sanoit Hesekielin sanoneen, että hän on saanut Bergenistä jonkin paikantarjouksen?"

"Mutta hänhän ei tahdo", lisäsi hän vaitiolon jälkeen. "Hän voisi tavoittaa siellä onnen, mutta hän ei tahdo" -- -- --

"Hän, Hesekiel, oli kerran ajatellut korkeammalle, sen hän oli kyllä tehnyt", virkkoi hän jälleen miettiväisesti. "Se ei tapahtunut; mutta hän ei kuitenkaan tahdo lähteä täältä." -- --

Gunvorin poskiin nousi tumma puna. Hän katsoi rukoilevasti äitiinsä.

"En minä mahtanut sille mitään!" sanoi hän hitaasti.

Elina-rouva nauroi ja nyökkäsi. "Näkihän poika sen itse, että se oli mahdotonta, niin kelpo mies kuin hän onkin, Hesekiel, ja suurta sukua;... mutta hän käy niin jörömäiseksi; minä olen sanonut, että hän saa 'asettua oloonsa!'"

Elina-rouva ei nähnyt, että Gunvor oli jälleen tullut aivan kalpeaksi kasvoiltaan.

"Myrsky on ollut raivoisa merellä viime yönä", sanoi hän hetken perästä; "mutta se ei ole tullut sisään. Jos luodon ympärillä on tänään turskia, niin olisi nyt ilma pyytää niitä!" -- --

"Svein on lähtenyt ulos; milloin hän tulee kotiin?" Elina-rouva kääntyi tyttären puoleen.

Sitä ei Gunvor tiennyt.

Elina-rouva oli hyvällä tuulella tänään; hän ei huomannut, että Gunvorin ääni kaikui matalalta, ikäänkuin se olisi kadottanut voimansa ja sointunsa.

Hän oli puheliaalla tuulella, ja vähän päästä hän aloitti jälleen, ensin karjasta, sitten kaloista.

Hän tuli ja taputti tapansa mukaan tytärtä päähän ja meni sitten askareillensa.

Elina-rouva oli lapsuudessaan ollut jotenkin kovilla, kaikenlaisten ikävyyksien ja vaikeuksien tähden. Nyt olivat hänen aistinsa laupiaasti sulkeutuneet, joten hän ei juuri huomannut, mitä sellaista hänen ympärillänsä tapahtui.

Gunvor katsoi hänen jälkeensä lempeällä silmäyksellä. Miten hyvä oli, ettei hänen tarvinnut huolestuttaa itseänsä!

Hän nousi, pyyhkäisi voimakkaasti käsillään kasvojansa, heitti saalin ympärillensä ja meni alas konttoriin.

V.

Oli sydänkesän päivä. Herössä oli juhla.

Ikimuistoisista ajoista oli väelle pidettävä juhla, kun suurkalastus oli ohitse ja kesä tullut. Ja vanhoja hyviä tapoja kunnioitettiin Herössä.

Kaikki olivat iloisia, sillä kaikki tahtoivat mielellään huvitella, etenkin tanssia. Itse Saapas-Tobinekin antoi kalastajalaulunsa levätä sinä päivänä; hän oli oppinut ihka uuden, iloisen laulun eräältä söndmöreläiseltä. Mutta useimpien mielestä oli kuitenkin jotakin juhlallista tällä kertaa -- sillä läntinen kylkirakennus oli valmis; kahden päivän perästä kuulutettaisiin kirkossa Herön Gunvor ja tohtori Torgersen. Olot jäisivät entiselleen; mutta jotakin uutta ja tietämätöntä tulisi kuitenkin; -- se on pimeää, jota ei kukaan tiedä.

Sää oli niin kaunis ja kesäisen tyyni, että kaikki pysyttelivät ulkona. Pikku lapset juoksentelivat kuin kissanpoikaset. Pojat kävivät käsiksi toisiinsa ja vetivät toisiansa paikasta toiseen, tekivät voimakkaita käänteitä ja työnsivät toisiansa seiniä ja ovia vasten.

Kentällä tanssivat sekä vanhat että nuoret. Koko talonväki oli mukana; Gunvor oli aloittanut tanssin Hesekielin kanssa, ja tuomarikin oli tullut mukaan. Hän oli tanssinut Seri-Annan kanssa, ja Seri-Anna sitten kertoi kaikille ihmisille, että tuomari oli niin alentuvainen ja oikein oivallinen; hän piti tuomarin tanssiinpyyntöä suuremmassa arvossa, kuin jos rovasti olisi vienyt hänet ruokapöytään.

Ja yö oli heille suopea! Meri lepäsi kimaltelevana ja vienosti laulellen; se kevensi mieliä ja haihdutti varjot; -- unohdettiin, että oli ollut talvi.

Vanhat olivat mielestään nuortuneet jälleen, ja nuoret olivat saaneet, mitä olivat toivoneet. Vain joku harva tunsi keskellä riemuansa sen kylmän henkäyksen, joka vain odotteli tullaksensa uudelleen. --

Tuomari oli istuutunut Elina-rouvan viereen ja huvittelihen katselemalla tanssia.

Väki tanssi niin uskomattoman keveästi, vieläpä vanhatkin. Luottavaisessa lujassa syleilyssä kiertelivät he ympäri, miehet ja naiset, pitäen toisistansa kiinni voimakkain, ahavoitunein, litteiksi painetuin käsin mistä vain. Hitaat, vanhat torpparit pyörähtelivät piippunysä hampaissa ja tyyni iloisuus säteillen silmistä; vaimot kiisivät ympäri hiljaisin, juhlallisin katsannoin; -- tänään oli kuin nuoruudenpäivä; herrasväki piti aina huolen siitä, että joku oli kotona hoitamassa heidän taloaan ja lapsiaan sinä päivänä.

Tuomari tuli hiukan kärsimättömäksi. Gunvor ei tullut sinne. Hän ja Svein olivat alituisesti liikkeellä; ja kun hän ei tanssinut, kulki hän väen parissa, puheli kaikkien kanssa ja piti huolta kestityksestä.

Mutta kun hän toisen kerran, tarjosi Hesekielille kätensä tanssiin, katsoi tuomari ihmetellen Elina-rouvaan. Hän itse istui ja ajatteli, uskaltaako lähteä pyytämään häntä.

Elina-rouva huomasi hänen katseensa. "He ovat kasvaneet yksissä", sanoi hän; "siihen aikaan ei ollut ketään, joka olisi tanssinut polskaa niin hyvin kuin he!... Hänen isoisänsä se hävitti tynnyrin kultaa... ja hänen isänsä täytyi lähteä tien toisella puolella olevasta vanhasta sukutalosta. Sitten hupeni tanssi vähiin!"

Kaikki töytäsivät yhteen kasaan katselemaan tanssia, tekemättä itselleen selväksi, miksi jokainen liike täytti heidät sellaisella mielihyvällä.

Falck siirtyi hiukan eteenpäin nähdäksensä paremmin. Ei ollut ketään muita tanssivia. Gunvorilla oli tumma villaleninki ja höllästi sidottu punainen silkkisaali hartioilla; veri oli noussut poskille, silmät olivat hiukan alas luotuina. Falck ei voinut käsittää niiden ilmettä. Hänen täytyi ihmetellä Hesekielin kaunista vartaloa ja jäntevää notkeutta, mutta hämmästyi katsellessaan häntä kasvoihin. Tavallinen, raskasmielinen ilme oli poissa, tiheät, miltei aina rypistetyt kulmakarvat olivat hiljaa ja jättivät vapaaksi katseen, joka oli ylpeä, uhkamielinen: -- mikään ei ollut mahdotonta! -- -- --

Tuomari vaipui ajatuksiinsa.

Sitten ei kukaan kyennyt saamaan Hesekieliä tanssimaan enää.

Gunvor oli mennyt Sveinin luo. He istuivat hetken yhdessä samalla tuolilla. Svein pani käsivartensa hänen vyötäreilleen.

Vähän matkan päässä seisoi Hesekiel ja tuijotti heihin. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet, suu kiihkoisesti puristunut ja silmät leimusivat. Hän katsoi Torgerseniin, sitten Falckiin ja näytti siltä kuin hän tahtoisi musertaa molemmat.

Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Tässä silmänräpäyksessä hän vihasi kaikkia, jotka tulivat etelästä päin. Mitä oli heillä täällä tekemistä?... Kyllä, ryöstää he tahtoivat rikastua toisten ponnistuksista;... varastaa he tahtoivat ne säteet, jotka Jumalan pyhä aurinko lähetti tänne... viekkaasti saada omakseen toisen osan ja maallisen onnen, niin että toinen jälleen istui yksinään pimeydessä.

* * * * *

Falck oli mennyt istumaan Vikka-tädin viereen ja puhellut iloisesti hetkisen, mutta tullut äkkiä harvasanaiseksi.

Hän oli jälleen tullut katsoneeksi Hesekieliin.

Sitten tuli Gunvor ja istahti äitinsä viereen. Falck siirsihen lähemmäksi, samoin Vikka-täti; hän tahtoi kuulla, eikö Gunvor nyt voinut levähtää.

Gunvor hymyili hänelle. Hän ei suinkaan ollut väsynyt, mutta nyt he suoriutuivat kyllä ilman häntäkin! Mutta tiesihän täti, että kuului asiaan, että hän, Gunvor, tanssi polskaa kerran. -- -- --

Falck tuli niin hyvälle mielelle, että unohti, ettei ollut saanut tanssia ensinkään.

Gunvorin sielu oli hänen silmissään! Ne olivat kuin lapsen, uneksivasti kiiltävät... hänen äänetön hymynsä viihdytti Falckin lepoon!...

Falck unhotti kaikki, mikä oli esteenä heidän välillänsä.

Hänessä kuohui jotakin tuntematonta keväistä; hän teki lempeän liikkeen, hän ei itse tiennyt, miksi. Tuulen henki tuli ensin Gunvoriin, sitten häneen -- se oli kuin lemmen hyväily!

Hän ei voinut itse käsittää, että hän oli niin iloinen. -- Senkötähden, että hän tunsi rajoittamisen taidon ja oli tyytyväinen? Sillä hänellä ei ollut menneisyyttä eikä tulevaisuutta, ainoastaan tämä täydellisesti suloinen _nyt_, kun Gunvor istui askeleen päässä, eikä Svein Torgersen ollut näkyvissä...

Oli aivan kuin toinen ilma! Hän hengitti sanomattomalla mielihyvällä. Ja heidän itsensä tietämättä lepäsivät heidän katseensa hetken toisissaan. Tuomari nauroi äkkiä, hän ei voinut olla nauramatta.

Gunvor katsoi häneen ilme kärsivänä.

Tuomari huomasi sen ja sanoi hymyillen: "Oh, minä tulin vain ajatelleeksi jotakin hullunkurista!"

Tuo hullunkurisuus oli, että hän, joka istui siinä, muutamien päivien kuluttua antaisi vihkiä itsensä toisen miehen kanssa. Tuomari oli ajatellut kysyä häneltä tänään, luuliko hän, että se voisi tapahtua. Nyt juolahti hänelle mieleen, että hän tekisi sen sitten kuin he jäisivät kahden.