Part 14
Gunvor ei virkkanut sanaakaan hänelle, hän ei ollut kertaakaan kutsunut häntä tänne; hänen täytyi aina tulla kutsumatta -- no niin, sen hän teki mielellään.
Eikä tuomarikaan sanonut enempää.
Mutta hänen sydäntään kirveli, kun Gunvor oli niin tyyni ja lempeä. Herra Jumala, että hän saattoi keksiä senkin, että oli aina tasapainossa, kenties vielä päälle päätteeksi oli tyytyväinen oleviin oloihin semmoisinaan!
Hän ei sietänyt sitä; hän tahtoi kysyä häneltä sitten;... vielä oli liian valoisa, sillä hänen ympärillänsä hohti kirkas ilma kullalta, mutta sitten.
Eikö esimerkiksi voisi tapahtua ihme? Se kyllä tapahtuu toisinaan, jos vain oikeutta ja taivaallista hyvyyttä ja muuta sellaista harjoitetaan kutakuinkin kylliksi!... Eikö Gunvor mahtanut luottaa lujasti kaikkeen sellaiseen?... Vaikka hän ei ollutkaan niin tarkka sanojen suhteen kuin rovasti -- -- --
"Uskotteko, että ihmeiden aika on mennyt?" kysyi hän.
Gunvor katsoi ylös. "En!"
"Ja se usko antaa voimia, eikö niin?"
Gunvor nyökkäsi.
He alkoivat puhella jostakin -- paitsi siitä, joka valepuvussa kätkeytyi sanoihin. Oli kuin kumpikin puolestaan taistelisi sen masentavan vaikutuksen alaisena, että heidän rakkautensa pelasi tammipeliä.
Mutta tuomari ei voinut antaa hänelle anteeksi tuota kaunista, tyyntä kasvojenilmettä. Miten rohkeni hän olla niin iloinen? Tuo ylpeä pää, joka ei milloinkaan taipunut, ja tuo rohkea sydän... eikö se milloinkaan antautunut? -- Tällä hetkellä hän ei voinut sitä sietää. Olisi miltei parempi, jos hän olisi aivan tavallisen kylmä ja sydämetön.
Hän alkoi puhua kirjoista hitaalla, miltei suuttuneella äänellä.
Hän luki kirkkoisiä nyt... niillä oli niin kummalliset mielipiteet. --
Hän kiinnitti silmänsä Gunvoriin.
"Naiset liioittelevat aina!"
Sen hän sanoi aivan ilman yhteyttä. Gunvor katsoi hämmästyneenä häneen.
Hän jatkoi: "Tiedättekö, mitä Henki sanoo väkevästä naisesta: Niin kauan kuin on yö, ei hänen lamppuansa sammuteta. Niin on eräässä paikassa! Ja se se juuri on hullusti, sillä silloin on oleva pimeä myöskin... Te olette niin kylmä, että jäätyy! Teidän silmänne ovat kovat!"
Hän nousi kiivaasti ja meni.
Gunvor katsoi hänen jälkeensä mykkä soimaus ilmeessään. Ilkkuiko hän häntä siksi, että hän tahtoi sitä, mikä oli välttämätöntä, ja siksi, että hän kykeni siihen? -- -- --
Hän pyyhkäisi surullisena kädellään kasvojansa. Sitten hän nousi ja meni.
Tuomarihan itse vahvisti häntä taisteluun näyttäessään hänelle, miten erittäin välttämätöntä se oli. Heidän välillään oli kuitenkin huntu!... He eivät nähneet toisiansa. Gunvor ei tahtonut repiä sitä pois. Hän hymyili katkerasti. Olihan hyvä, että se oli!
Lopun iltaa seurasivat tuomarin silmät häntä, missä hän kulki ja seisoi. Hän ei kadottanut ilmettä, ei katsettakaan.
Gunvor ajatteli pari kertaa pyytää häntä menemään kotiin, sillä hän ei tiennyt, kestäisikö hän kauemmin.
Tuomari ajatteli koko ajan, että hän nyt sanoisi sen, mutta kysyi sitten itseltään ivallisesti, mitä hänen oikeastaan pitäisi sanoa.
Eikö hän kauan sitten ollut lorunnut sivu suun!
Myöhemmin juhlan loputtua hän kohtasi heidät puutarhassa, Gunvorin ja tädin. Täti oli unohtanut jotakin, ja he jäivät kahden.
Nyt sanoisi hän sen -- mutta ensi tuokiossa ei hänellä ollut tietoisuutta muusta kuin että Gunvor oli siinä, hän ja tuo juhlallinen valoisa hiljaisuus -- ja lehmuksen kukista lähtevä viinintuoksu.
Sitten hän alkoi. Hän tahtoi, että Gunvor tietäisi kaikki, ja että hän katselisi tuomarin silmillä.
Gunvor seisoi hiljaa, katseessa tuska. Hänen painavan rehelliselle luonteellensa oli kaikki se, josta hän puhui niin keveästi, aivan mahdotonta.
Miten voisi hän laskea Sveinin ja rikkoa lupauksensa? Miten voisi Svein rikkoa omansa? Eikö hänelläkin ollut velvollisuuksia?
Ja siinä seisoessaan kasvoi hänessä sanomaton ylenkatse sitä kohtaan, mitä Falck tarjosi hänelle niin ajattelemattomasti, ikäänkuin se, mikä revittäisiin, ei olisi mitään huomenna -- niin ajattelemattomasta että hyvin voisi tapahtua, että hän katuisi jo huomenna. -- --
Ei hän voinut tehdä niin! Ei hän voinut päästä siitä, mitä kerran oli luvannut, ei myöskään unhottaa, mitä oli itse antanut, sitä, joka jo oli elettyä! Hän ei tahtonut unohtaa sitä.
"Teidän ei olisi pitänyt sanoa sitä!" sanoi hän hiljaa. "Miksi unohdatte Sveinin? Ja onko Teillä oikeus unohtaa." -- --
"Te uskotte myöskin, mitä Miina Jöns kertoo?" -- -- Hän hymyili hermostuneesti, ja hänen äänensä kävi kuivaksi ja ivalliseksi. -- "No niin, olette oikeassa. Hän on hupaisempi, siinä olette oikeassa... olen teille äärettömästi kiitollinen, että muistutatte minua esteistäni! Voin vakuuttaa teille, että minulla on muitakin, hyvin ehdottomia." -- --
Hän tuli äkkiä iloiseksi ja leikilliseksi. Gunvor katsoi vakavasti häneen. "Gunvor!" Tuomari meni suoraan hänen luoksensa eikä hänen äänensä enää ollut kova.
"Jos ei olisi mitään... esteitä, tarkoitan, voisitteko silloin... Te _voisitte_!"
Gunvor seisoi tuijottaen. Oli kuin hän äkkinäisessä välähdyksessä näkisi paljastettuna edessään sen, mitä tuomari tarkoitti esteillään. -- Hän näki hänen sielunsa pohjaan ja sen kaikki heikkoudet, näki oman ankaran, rehellisen tahtonsa, joka ei voinut myöntyä, ei löytää tietä sen ohi, mikä hänestä näytti oikealta.
Gunvor väistyi taapäin, kalman kalpeana. -- "En!" kuiskasi hän äkkiä. -- "Tulisi _liian paljon_ kärsimystä!"
Hiljalleen valittaen piti hän kättään kasvoillansa.
Puutarhakäytävän päässä tuli täti takaisin.
Falck meni häntä vastaan ja poikkesi toiselle tielle. Hän tahtoi katsella hänen hyansinttejänsä.
* * * * *
Kun Gunvor sinä yönä tuli huoneeseensa, ei hän mennyt vuoteeseen, vaan asettui katselemaan ulos.
Teki hyvää istua ja kuunnella merta.
Hän nojasi päänsä ikkunan puitteita vasten.
Alhaalta rannalta kuului kuiskailua, naurua ja lörpöttelyä.
Sitten tuli meren aalto: toiset vaikenivat, kun se tuli. Se yleni kuin virrensävel ja sekoittautui sitten pitkään, lempeään lauluun. -- --
Tuuli tuli; sillä oli jotakin kerrottavaa.
Talossa oli hiljaista. Hän saattoi kuulla äitinsä nukkuvan rauhallisena alakerroksessa.
Mutta nyt natisivat portaat -- joku hiipi alas. Ovi avattiin hiljaa. Hän tiesi itse lukinneensa sen.
Hän meni ikkunaan, joka oli pihalle päin, ja katsoi ulos, mutta hätkähti, ikäänkuin olisi saanut lyönnin.
Se oli Irmild, puoleksi puettuna. Hän oli heittänyt ympärillensä tädin valkoisen saalin ja juoksi tietä alas.
Gunvor meni ulos aivan hiljaa, ettei herättäisi äitiänsä, vielä aivan epätietoisena siitä, mitä Irmildin lähtö merkitsi. Oliko hän sairastunut? -- -- --
Hän näki hänen juoksevan tavallisella liukuvalla tavallansa, näki hänen poikkeavan tohtorin taloon vievälle polulle, ja yhdellä hyppäyksellä hän seisoi ikkunan alla; hän katseli ympärilleen joka taholle -- sitten hän nosti kätensä ja koputti hiljaa alimpaan ruutuun.
Gunvor oli pysähtynyt viimeiseen mutkaan pajupensaan taakse. Hän ei voinut heti mennä edemmäksi; hänen kaikki jäsenensä jäykistyivät.
Sillävälin hän kuuli jonkun vastaavan sisäpuolelta, kuuli Sveinin tulevan ja avaavan, kuuli itkua ja rajun purkauksen ja sitten naurua ja puhetta, joka tukehtui syleilyyn. Kuiskauksia, hyssytyksiä -- ovi suljettiin jälleen, molemmat salvat pantiin eteen eikä enää kuulunut hiiskaustakaan.
Häntä puistatti rajusti. Hän istuutui uupuneena kivelle. Mitä hyödyttäisi mennä sinne? Ettei tämä tapahtunut ensi kertaa, sen hän ymmärsi kaikesta. Hän koetti ajatella hiukan.
"Että nyt menisi kaikki rikki! Se, jota hän oli alkanut elää, ja jota hän _oli_ elänyt tahdollaan ja verellään!... Sillä, johon hän oli taistelemalla päässyt -- ei ollut vähintäkään merkitystä, se heitettäisiin pois!"...
Hänen oli aivan mahdoton ymmärtää sitä. Oli kuin maa sortuisi hänen allansa. Hän katseli epätoivoisena ympärillensä.
Hän luuli muistavansa, että hänelle oli maksanut niin paljon olla rehellinen ja todenperäinen ja kokonainen ja rohkea -- -- ja nyt he nauroivat hänelle tuolla sisällä... ilkkuivat häntä, että hän oli kulkenut täällä yhtenä yönä ja kärsinyt heidän tähtensä... antanut sydänvertansa! Sitä ei kumpikaan heistä ollut häneltä pyytänyt...
Eikö mikään ollut totta? Eikö ollut mitään, mitä vasten kallistaisi päänsä, ei yhtään sielua, jonka luona voisi olla turvassa?
Hän katseli ympärilleen tylsästi kysyvä katse silmissään ja painoi kätensä ohimoilleen. Hän tahtoi pakottaa itsensä muistelemaan, mitä nyt oli tehtävä.
Sitten hän nousi vaivalloisesti, haki avainkimppunsa, meni konttorirakennukseen ja avasi postilaukun, joka riippui ulkopuolella. Hän otti ulos kirjeen, missä pyydettiin kuulutusta sunnuntaiksi. Oli onni, ettei postinviejä vielä ollut käynyt siellä!
Hän meni huoneeseensa rutistaen kirjettä kädessään, sytytti kynttilän ja poltti sen hitaasti.
Hänestä oli oikein onni, ettei postinviejä ollut käynyt siellä!
* * * * *
Seuraava päivä oli lauantai, ja oli lauantaikiirettä. Kullakin oli kyllin tekemistä omissa puuhissaan.
Torgersen oli noudettu pois aamulla eikä tulisi kotiin ennenkuin sunnuntaina. Hänen piti mennä pappilaan, missä hän aikoi yöpyä ja sitten seurata toisia kotiin kirkolta. Hehän tulisivat sinne kaikki kuuntelemaan kuulutusta.
Mutta hän ei ollut voinut ymmärtää Gunvoria sinä aamuna. Tämä oli sulkenut konttorin oven häneltä, mutta sitten hän oli kuitenkin tullut hänen jälkeensä rannalle, -- mutta vain nyökäyttänyt hyvästiksi -- eikä hän ollut rohjennut koskea Gunvoriin. Hänen oli jälleen täytynyt ajatella Isistä; mutta tämä karkoitettaisiin ensi tilassa iäksi, sillä kahden päivän kuluttua olisi Herön Gunvor hänen vaimonsa! -- --
Mutta sunnuntaiaamuna ei tullut niin yleistä kirkkomatkaa kuin oli aikomus.
Varhain aamulla oli Gunvor tädin hämmästykseksi mennyt sisään äitinsä luo. Ja sitten kutsuttiin täti sisään.
Ja kun kirkkoaika tuli, ei Elina-rouvan uutta valkeata kuusihankaista lykätty vesille.
Herrasväki jäi kotiin. Mutta Irmild näytti olevan ajettu matkalle. Pikku Gunn oli myöskin saanut luvan lähteä ja muutamat palvelustytöistä samaten.
Hesekiel kuljetti venettä. Hän ei sanonut sanaakaan.
Kotimatkalla oli Svein Torgersen mukana. Hänen kasvonsa olivat synkät; sellaisena ei kukaan ollut nähnyt häntä ennen.
Hän ei ollut näkevinään Irmildiä, joka istui ja koetti pidättää kyyneleitä.
Maihin tultua hän ryntäsi ylös rakennukseen. Hän tahtoi saada Gunvorin käsiinsä. Olihan hän itse kirjoittanut kirjeen ja pannut laukkuun. Se ei ollut tullut perille.
Mutta Gunvor ei ollut löydettävissä. Hän oli mennyt ulos.
Hän haki häntä rauhattomana ja kiihtyneenä.
Vasta päivällispöydässä hän näki hänet. Hän istui äitinsä ja tädin välissä, tyynenä kuten ainakin, mutta kalpeana.
Hän katsoi Gunvoriin. Tämä nyökkäsi hänelle ystävällisesti. Hän tyyntyi jälleen, mutta paloi halusta saada selvä, mitä oli tullut väliin. Mutta pikku Gunn ja Hesekiel istuivat pöydässä myöskin. Ja piika kulki palvelemassa. Se häiritsi häntä.
Aterioitiin silmäänpistävän äänettömyyden vallitessa. Mutta Elina-rouva piti päänsä korkealla sinä päivänä. Hänen silmänsä olivat tavattoman kirkkaat, ja hän näytti oikein juhlalliselta. Tädin silmät olivat punaisemmat kuin tavallisesti. Hän söi tuskin ollenkaan, mutta ravisteli päätänsä tuon tuostakin.
Aterian jälkeen jäivät molemmat yksin arkihuoneeseen. Elina-rouva ja täti menivät ottamaan päivällisuntansa. Pikku Gunn veti Irmildin ulos; hän oli luvannut seurata häntä rantaan.
Torgersen seisoi Gunvorin edessä ja pureskeli viiksiänsä.
Hän otti äkkiä askeleen eteenpäin. -- "Miksi et ollut kirkossa tänään? Missä on kirje? Etkö sinä pannut sitä laukkuun? Se ei ole tullut perille." -- --
"Olen polttanut sen!" Hän katsoi tyynesti Sveiniin, mutta kalpeni aina huuliin asti.
Svein säpsähti. Gunvorilla oli tuo jäykkä ilme suunsa ympärillä, jota hän ei voinut sietää. Hän katsoi tuimasti ovelle, joka äsken suljettiin Elina-rouvan jälkeen. Hänen äänensä tuli kovaksi ja korkeaksi.
"Äitisikö se taas on liikkeellä menettelytapoinensa?"
"Sinä itse vain, Svein! Siihen, mitä kysyt, voit itse parhaiten vastata!"
Svein tuli silmänräpäykseksi kalman kalpeaksi ja vei verkalleen kätensä läpi hiuksien.
"Minä aioin sanoa sen sinulle eilen, ennenkuin matkustit. Minä olisin sanonut; senvuoksi minä tulin veneelle. Mutta minä en voinut. Saat antaa minulle anteeksi!"
Svein ei vastannut eikä katsonut häneen. Hän otti sikarin ja pani sen pois, haki tulitikkuja ja laski ne jälleen toiselle pöydälle. Sitten hän juoksi hänen luoksensa rukoileva, hämmentynyt ilme kasvoissaan.
"Gunn, mitä sinä tahdot, mitä tarkoitat?"
"_Sinä_ olisit sanonut sen minulle, Svein! Olisithan sinä sanonut sen minulle!" virkkoi hän hiljaa -- "etkä olisikaan... ei, et sinä olisi!"... hänen äänensä vapisi; hän keskeytti.
Svein näytti äkki keventyneeltä; synkkä pilvi pakeni hänen kasvoiltaan.
"En -- en olisikaan", lausui hän ujostelematta, "jos vain siitä on kysymys, niin sovimme kyllä! Ei, kautta taivaan, minun ei olisi pitänyt tehdä sitä -- mutta kun niin on... tietysti se on hirveän tuhmaa, mutta, katsos, minä en tahtonut huolestuttaa sinua sillä, minä kun ajattelin... niin, Gunvor, sinuahan minä rakastan, näetkö, sinustahan minä pidän. Se on selvää."
Gunvor alkoi vapista. Hän istuutui äitinsä vanhalle tuolille.
"Siinäkö kaikki, mitä sinulla on sanottavaa, Svein?" Svein seisoi hänen edessään. Hän alkoi jälleen käydä hieman epävarmaksi.
Gunvor katsoi häneen silmissään ilme, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt. Svein ei ymmärtänyt hänen kärsimyksensä syvyyttä, hän ei epäillyt hetkeäkään, että tunnin kuluttua olisivat välit hyvät jälleen.
Hän meni Gunvorin luo ja tahtoi ottaa hänet syliinsä ja pyytää hymyä. Hän ei muka voinut, niin totta kuin eli, sietää, että asia oli niin sotkuinen.
Mutta sitten katsoi Gunvor häneen ja hänen katseensa pidätti häntä. Gunvor osoitti pöydän toisella puolella olevaa tuolia.
Svein istuutui siihen, mutta teki vielä yrityksen ottaa asian leikilliseltä kannalta.
"Gunvor, älä istu sillä ankaralla tuolilla! Siinä on koko Herön suku istunut ja hallinnut. Minä en voi kestää sellaista kunnioitusta sinua kohtaan!... Kas, auttaa heti kuin asetut sinne... näetkö, sinun silmäsi ovat kaikkein kauneimmat, kun ne eivät ole niin ylpeinä. Älä ole niin juhlallisen kylmä! Muista, ihminen ei elä niin kamalan kauan!... Gunvor, anna minun polvistua eteesi." -- --
"Odota, Svein, eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa?"
"Tietysti, Jumala paratkoon, on minulla anteeksipyyntöjä, kunhan vain tahdot kuulla! Sanon sinulle, etten mahtanut sille mitään, sillä minä olen periaatteellinen mies ja olin päättänyt... näetkö, olin tehnyt päätöksen." -- -- Hän nykäisi kaulustaan. -- "Eikä minulta tarmoakaan puutu! Minä sanon sinulle, minä uskon suoraan sanoen, että hän on hypnotisoinut minut. Hänellä on hyvin omituinen luonne, jonka pohjana on villi vaisto... totisesti minä en usko suggestioniin ja sen sellaiseen! Se yllätti minut, jos niin saan sanoa, kohtalon voimalla." -- --
Hän kumartui pöydän yli häntä kohti.
"Gunvor, jos tietäisit, miten vähän se merkitsee ja miten rajattomasti minä sinua rakastan. Sinä et saa uskoa, että minä senvuoksi unohdin sinut. Mutta, näetkö, hän on tuollainen hiipivä olento, jonka edessä ei voi olla kylmä, vaikkakin tahtoisi -- ja minä olen todella tahtonut, tiedätkö! Sinä et saa uskoa, että ajatus sinuun silmänräpäystäkään... sinua olen aina kantanut sielussani... minä vakuutan sinulle, että luja tahto voi horjua silmänräpäyksen, niin että aivan itsetiedottomasti _tahtoo_ -- Gunvor, sinun pitää uskoa minua! -- Mutta hänhän on nyt täysikasvuinen, joten sinä tietysti lähetät hänet pois." -- --
Hän katsoi Gunvoria silmiin; hän rukoili katseellaan. Nyt, kuten ennen, saisi Gunvor luvan myöntyä lopuksi. Hänestä näytti aivan luonnolliselta ja oikeutetulta, että hän tälläkin kertaa saisi täyden anteeksiannon kaikista synneistään.
Gunvorin silmissä paloi pidätetty viha.
"Niin että syy on _hänen_?" kysyi hän olkapäitänsä kohauttaen. Tällä hetkellä hän halveksi Sveiniä.
Kuului puoleksitukahdutettu huuto; ovi käytävään temmattiin auki. Irmild seisoi heidän edessään kasvot jäykkinä kauhusta.
Hän syöksyi huudahtaen Gunvorin luo ja kietoi itsensä häneen: sitten hän peräytyi muutaman askeleen ja seisoi ja katseli toisesta toiseen.
"Olen seisonut ja kuunnellut," kuiskasi hän hengästyneenä, -- "lopuksi en voinut --"
Hän heittäytyi lattialle ja vaikeroi; nousi jälleen puolitiehen ja laahautui nopealla liikkeellä Gunvorin jalkoihin.
"Minä en ole sitä tehnyt!" huudahti hän äkkiä uhkamielisesti, "kuka voi sanoa asian niin olevan? Kun ei kukaan näe, ei se tietysti ole totta; silloin ei siis kukaan voi uskoa sitä!" -- --
Gunvor oli noussut; hän meni ja nosti hänet ylös.
"Uskon, mitä itse sanot", sanoi hän tyynesti.
Tumma veriaalto väritti Irmildin kasvot; hän katsoi epätoivoisena Gunvoriin ja haki hänen silmistään, olisiko niissä jotakin, joka tuomitsi häntä.
"Minä en ole tehnyt sitä", sanoi hän änkyttäen, "en, se ei ole totta... mutta te saatte kuitenkin tietää sen." -- --
"Niin, sillä nyt olet sinä sen sanonut!"
Gunvor katsoi häneen kauan tutkivasti; hän tarkasteli häntä toisin kuin ennen.
Irmild vapisi ja vältti hänen katsettaan luullen, että tuo katse näki hänen sieluunsa asti.
"Se ei ole totta!" toisti hän toivottomana. Hän ei tiennyt muuta turvaa noita kahta vastaan, jotka seisoivat siinä ja tahtoivat surmata hänet.
Silloin pisti häneen äkkiä, että hän oli ilmaissut itsensä ja että hänen täytyi poistua. Ja hän syöksyi ulos huoneesta sellaista vauhtia, että kaatoi tuolin ja juoksi kuin mieletön käytävän läpi yli pihan ja tietä alas.
Gunvor kääntyi Sveiniin ja teki hänelle kysymyksen.
Tämä kääntyi hänestä ja vastasi vältellen.
Tuli kuolonhiljaisuus. Kului muutamia minuutteja.
Gunvor oli jäänyt seisomaan samaan paikkaan. Hän hengitti vaivalloisesti; tuntui kuin ilma tukehuttaisi hänet.
Ja hänen siinä seisoessaan vetäytyivät hänen kulmakarvansa yhteen. Heikko, pystysuora viiva, mikä kulki nenän juuresta, syveni; hänen kasvoihinsa tuli jotakin kovaa, kylmä taipumaton tahto.
Hän eteni muutaman askeleen, nosti kaadetun tuolin ja pani sen paikoilleen.
Sitten hän meni Sveinin luo ja ojensi hänelle kätensä.
"Kiitos nyt kaikesta, mikä oli hyvää meidän välillämme -- nyt tiedät, että se on lopussa!"
Hän luhistui kokoon, mutta ei sanonut mitään. Hän ei voinut käsittää, että se oli totta.
"Gunvor, miten ikävää on, että sinä olet tuollainen!" -- Hän joutui kyynelten valtaan.
Se sattui Gunvoriin kuin nuhde.
"Niin", sanoi hän hiljaa huolestuneena, "minustakin on ikävää, etten voi olla toisenlainen."
"Sillä voihan mahdollisesti olla toinen, parempi tapa katsella sellaisia asioita."
"Mutta, näetkö, siinä se on, Svein, että olen rakastanut sinua... mutta se, mitä tunsin sinua kohtaan, on liian hyvä kulutettavaksi... tällä tavalla säie säikeeltä, kunnes ei jää mitään jäljelle! Sinä et enää saa tuhota sitä minulta! Ja nyt se on loppuva; tahdon kätkeä parhaan siitä, mikä oli... kantaa sitä sielussani..."
Svein seisoi ääneti ja katseli rukoilevasti häneen; sitten hän meni saliin tietämättään, -- mutta tuli ulos jälleen vauhdilla, ikäänkuin olisi voinut kadottaa hänet sillävälin.
"Gunvor, sinä et tarkoita, mitä sanot, et tarkoita!" -- -- -- Hän katsoi häneen, avuttomana kuin lapsi.
Hän otti väkisin hänen kätensä ja pani sen poskeansa vasten.
"Meidän väleistämme ei voi tulla loppua!" kuiskasi hän rohkeampana. -- "Älä sano sitä niin varmasti! Sinun ei pidä sanoa asiaa niin varmasti, että kuuluu siltä kuin löisit naulan ikuisiksi ajoiksi. Se kuuluu niin pahalta. On virhe, ettei voi muuttaa päätöstä, suuri virhe" -- --
"Tiedän, että minussa on virheitä!" Hän veti pois kätensä. -- "Mutta kun jokin on lopussa, on se ohitse. Etkö voi sitä ymmärtää?"
Hänen äänensä oli jääkylmä.
Sveinin kasvoilla näkyi muutos.
Gunvor teki hänelle vielä kysymyksen Irmildin suhteen.
Svein punastui, mutta hänen täytyi vastata.
Gunvor seisoi suorana hänen edessään; hän ei voinut välttää hänen leimuavaa terävää katsettansa.
"Tulee siis kuitenkin pian häät taloon!" --
Hänen äänensä oli matala ja surullinen. Hän lisäsi hitaasti: -- "Sillä sellaisesta on tuleva loppu Herössä! Minä olen sen luvannut... äidin ja pikku Gunnin tähden ja sinun tähtesi ja kaikkien ihmisten tähden on se oleva lopussa!" --
Svein oli mennyt ikkunaan.
Hän koetti näyttää siltä kuin ei mitään olisi tapahtunut; ehkä tämä tuuli menisi ohitse.
Mutta se ei mennyt. Silloin hän istuutui tädin neulomapöydän ääreen ja painoi päänsä kaikkien hänen keriensä joukkoon ja nyyhkytti.
Gunvor meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen hiuksillensa.
"Sinä voit helposti suoriutua hänen kanssansa, Svein!" sanoi hän hiljaa.
Svein ei nostanut päätänsä. Gunvorin sanat tuntuivat hänestä tällä hetkellä kaikista musertavimmalta arvostelulta, kovimmilta, kirvelevimmiltä sanoilta, joita milloinkaan oli hänelle lausuttu.
Hän istui paikallaan. Gunvor oli mennyt. Hetkeä myöhemmin hän näki hänen irroittavan veneensä ja lähtevän purjehtimaan. -- --
Illalla tuli vieraita, mutta Gunvor ei ollut palannut. Eräs miehistä oli nähnyt hänen veneensä Stenholman luona.
Elina-rouva ravisti päätänsä. "Hän tahtoo siis olla yksinään", mumisi hän itseksensä.
Sillä se oli sellainen paikka, mihin ei ihminen koskaan astunut jalallaan. Koko meri painoi sitä kohti ja kaivautui tunturin alle, ja kansa luuli, että merihärkä oleksi siellä.
Elina-rouva ei rauhoittunut, ennenkuin kuuli Gunvorin illalla tulevan kotiin ja menevän huoneeseensa sanottuansa hyvää yötä hänen ovensa edessä.
Silloin oli kaikki hyvin, ja Elina-rouva nukkui tyytyväisenä.
Siinä suvussa ei oltu koskaan totuttu muuhun kuin että milloin tahansa voisi tulla rajuilma ja ottaa jotakin mukaansa.
Elina-rouvan mielestä oli käynyt onnellisesti. Rajuilma oli ottanut sen, josta hän kernaimmin tahtoi päästä.
* * * * *
Saara-äidin luo oli lähetetty airut kuulustelemaan Irmildiä. Hän olikin siellä, mutta ei ollut voinut palata vielä, sillä hän oli sairas.
Torgersen oli ollut siellä, mutta he eivät olleet tahtoneet laskea häntä sisään. Irmild oli saanut hermotaudillisen kohtauksen ja hän kuuli Saara-äidin lukevan hänelle jumalansanaa apunaan maallikkosaarnaaja, joka majaili heillä.
Ja Svein oli mennyt kotiin huomattavasti keventyneenä. Sillä nythän Gunvor itse saattoi nähdä, ettei Irmild enää tahtonut olla hänen kanssaan missään tekemisissä... ja mitä hyödyttäisi ottaa asia tältä kannalta? Hän ei voinut ymmärtää, miksi ei kaikki voisi jälleen kääntyä hyväksi, voisihan Gunvor kostaa, jos tahtoisi; olisi hyvä, jos hän nyt tahtoisi kostaa jollakin tavalla, siten kääntyisi kaikki hyväksi jälleen. Mitä ihmettä tämä välien rikkominen hyödyttäisi?... Jumala nähköön, voitiinhan olla yhtä hyviä ystäviä, vaikkakin elämällä onkin pienet omituisuutensa. Ihanteellisinta olisi ottaa sellaiset aivan luonnolliselta kannalta, sillä vieläpä -- niin, vaikkakaan he eivät enää pitäneet toisistaan, oli tällä tavoin mahdollisuus jälleen voittaa toisensa ja saada sitten kaksinkertaista huvia toisistansa.
Hän arveli, että järkevintä olisi, että kaikki jälleen tulisi entiselleen.
Mutta hän ei enää milloinkaan kohdannut Gunvoria yksinään. Aina oli Elina-rouva tai täti tai lapsi tiellä.
Silloin hän rupesi kirjoittamaan -- pitkiä kirjeitä joka ainoa päivä.
Hän sai ne takaisin avaamattomina.
* * * * *
Myrlandissa oli ollut oikea Herran etsikkoaika. Maallikkosaarnaaja Esaias Ohlsen oli asunut siellä keväästä lähtien, ja Saara-muori, jota Herran armo niin monesti oli kutsunut, oli nyt oikein tullut sille tielle, joka elämään vie.
Esaias Ohlsen oli Herran armosta koonnut seudulla joukon uskovaisia. Jokainen hänen sanansa oli sielujen ravinto.
Ja sellaisen jumalanmiehen tulo Myrlandiin oli ollut Saara-muorin pelastus. Hänen miehensä oli kalastamassa Lofotenilla tänä vuonna, joten talossa oli ollut hiljaista ja Saara-muori saanut aikaa hoitaa sieluansa.