Part 15

Oli niitä, jotka ihmettelivät, että sellainen siunattu ase kuin Esaias, joka osasi Raamatun ulkoa kannesta kanteen, oli tahtonut asettua asumaan niin pahamaineiseen paikkaan kuin Myrlandiin.

Mutta Esaias Ohlsen oli muistuttanut heille Häntä, joka meni syntisten luo ja söi heidän kanssansa.

Silloin hävettiin. Ja pian ympäröi taloa pyhyyden loisto, sillä samalla kuin hän antoi uskonsisarensa ruokkia ja virvoittaa itseänsä, hän työskenteli niin voimallisesti hänen sielunsa pelastamiseksi, että jokaisen, joka näki ja kuuli, täytyi myöntää, että kaikki entinen oli mennyttä.

Ei yksikään uskovaisista ollut raamatullisempi puheissaan kuin Saara. Alituiseen kuului itkua ja veisuuta Myrlandin tuvasta, ja joka ainoa ilta oli siellä hartauskokous.

Oli tullut kesä. Mutta Ohlsen ei vielä ollut lähtökunnossa: voitettuja lampaita täytyi vielä hoitaa.

Saaran mies oli aikoja sitten palannut kalasta, mutta ei viihtynyt kotona. Hän oli mielestään kuin viralta pantu ja aivan liikaa. Ja oli niin työlästä istua siellä, kuin mikäkin syntinen. Häntä kiusasi sietämättömästi, kun Esaias ja Saara käsi kädessä olivat polvillaan ja rukoilivat, että Jumala lähettäisi hänelle kurituksensa. Hän oli enimmäkseen vesillä ja kalasteli. Joka kerta kuin Irmild tähän aikaan oli ollut kotoisalla, olivat äiti ja Ohlsen ottaneet hänet väliinsä ja puhuneet Jumalan kanssa hänen syntisestä sielustansa.

Ja Irmild oli alkanut huomata sen vaikutuksia. Hän sai ankaria jumalanpelon kohtauksia. Hän luki Ohlsenin "Palmunlehtiä" ja kiusattiin turmeltuneen lihansa vuoksi. Perkele teki hyökkäyksiä; se tahtoi pitää hänet.

Mutta eräänä iltana hänen hiivittyään sinne monine tunnonvaivoineen olivat Ohlsen ja hänen äitinsä pyhillä rukouksilla auttaneet hänet oikein Jumalan luo.

Ja häneen oli herännyt mielihyvän tunne. Hän oli hekumoinut taivaan salamoivan vanhurskauden ja oman huimaavan syntivelkansa nautinnossa.

Meren aallot kuohuivat... Jumala kulki kahlasi tässä pohjattomassa syntimeressä!... Hänestä oli mieluista tehdä lunastustyötä!... Ja hän lähetti poikansa kantamaan maihin ja vuodattamaan suurta armoansa haavoittuneelle ihmiselle...

Täti oli sanonut, että hänen pitäisi parantaa itsensä. Nyt ei hänen tarvinnut sanoa -- ei ollut aikaakaan siihen; niin ääretön oli hänen laupeutensa; hänen armonsa oli hänelle kylliksi. Sillä Jumala sanoi itse: jos teidän syntinne veriruskeat olisivat, pitää niiden lumivalkeiksi tuleman.

Jumala tiesi, että ihmisten täytyy tehdä syntiä... senvuoksi on hän lähettänyt poikansa.

Ja hän nautti suuresti ajatuksesta tehdä syntiä, vain syntiä, jotta Jumalan armo vuotaisi sitä runsaampana. Hän tahtoi upottautua siihen kuin mereen.

Niin oli kaikkien jumalanlasten laita. Hän ymmärsi kyllä, että hänen äitinsä ja Esaiaksen täytyi joka aamu ottaa pyhityksen kylpy tässä käsittämättömässä armossa, jonka Herra antoi heidän avuksensa tulla. Sillä häneltä ei jäänyt huomaamatta, että täällä tapahtui semmoista, mikä ei myöskään voinut olla aivan oikein ja hyvin.

Mutta Ohlsen oli jumalanmies ja harrasti suuresti hengellisiä. Hän opetti hänelle, että Herran voima täydellistyy heikkoudessa.

Samaa sanoi hänen äitinsä, ja hän kuunteli mielellään sitä. Hänen omat salaiset epäilyksensä pääsivät lepoon.

Mutta niin oli jälleen kulunut viikkoja, eikä hän ollut käynyt siellä. Hän unohti valvoa ja rukoilla. Sillä se ei auttanut häntä aina -- etenkin kun hämärtyi iltaisin ja hänen täytyi mennä yksin kotiin. Pimeys peloitti häntä. Hän oli niin hirmuisen pimeänpelko. Hän näki vain pahaa: huonoja ihmisiä, jotka olivat hukkuneet eivätkä voineet saada rauhaa meressä. Ja saatana itse vainosi häntä. Ei auttanut, että hän sanoi olevansa jumalanlapsi. Se huokui tulista henkeänsä hänen kasvoillensa.

Niin oli äskenkin käynyt hänen mennessään illalla kotiin yli nevan, eikä hän enää rohjennut siellä kulkea.

Eikä hänen muutenkaan ollut lupa hiipiä pois, kun muut olivat ulkona. Se oli synti; hän ei tahtonut tehdä sitä enää. Hän oli saanut päähänsä, että perkele tahtoi houkutella häntä mereen; ja hän pelkäsi mielettömästi kuolemaa. Hän saattoi herätä yöllä kauhun valtaamana. Pimeässä tirkisteli häneen silmiä; ne syöpyivät hänen ruumiinsa läpi; hän ei voinut liikuttaa jäsentäkään. Täydessä päivänvalossakaan hän ei ollut varma, sillä hän ei voinut olla mietiskelemättä, millaista olisi kuolla. Tuli kuin näkyjä helvetistä; mustina ja hirveinä ne valtasivat hänen aistimensa todellisuuden valtavalla voimalla. Hän koki ennakolta tuon kauhean -- kuoleman ja häneen tuli rahtunen mielettömyyttä.

Se uuvutti häntä niinkuin tauti. Ja tädin täytyi jälleen turvautua tippoihin ja hyviin neuvoihinsa.

Mutta hän ei koskaan ollut iloisempi kuin juuri sellaisen kohtauksen jälkeen. Hän heittäytyi riemun valtaan hautoen noita kauheita kuvitelmia sielussansa. Palaen samalla kertaa ilosta ja pelosta oli hän usein säikäyttää tädin kuoliaaksi.

* * * * *

Oli kulunut useita päiviä siitä sunnuntai-iltapäivästä, jolloin Irmild oli juossut kotiin äitinsä luo.

Vielä hän oli Myrlandissa. Ohlsen ja Saara olivat suuresti ylistäneet Jumalaa, että hän lopulti oli täyttänyt armorikkaan työnsä ja kirvoittanut hänet perkeleen pauloista.

Sillä vihdoinkin oli Jumalan armo täydellisesti vallannut hänet. Kuin tuhlaajapoika hän oli viety hänen pöydällensä, saanut juhlavaatteet ja sormuksen sormeensa.

Ja hänestä itsestään oli ihmeellistä, että hän nyt oli oikein herännyt, Jumalan valittu lapsi!... Oli niin ihmeellisen huimaavan suloista olla syntinen ja kantaa kaikki velkansa Jeesuksen luo ja kätkeytyä hänen armorikkaaseen syliinsä.

Hän ei voinut ajatella muuta. Epämääräinen tietoisuus siitä, että hänelle tapahtuisi jotakin hirveää, ei enää vaivannut häntä. Hänellä ei ollut syytäkään ajatella semmoista: Herran armonaika oli hänen päällänsä.

* * * * *

Oli iltapäivä.

Kaikkialla oli hiljaista. Meri oli tyyni ja kirkas. Ulkona Skarvholmenin luona nousivat tyrskyt kuin valkoinen ruususade; mainingit loiskahtelivat hiljaa rannan kivien välissä.

Myrlandin tupa oli valomerenä. Portailla makasi kissa nimeltä Hagen. Se oli valkoinen, mustia pilkkuja otsassa ja jalat aivan ruusunpunaiset. Päivän ihanuuden valtaamana se makasi siinä puoliunessa, mutta raotti toisinaan silmiään, sillä se odotteli Månsia naapurin tuvasta.

Tuvasta kuului epäselvä sanatulva, johon sekaantui valitushuutoja. Saara-muori se puhui, ja ähkyvien äänien välistä tunteutui toisinaan Irmildin terävä sopraano, joka poltti kuin liekki.

Ikkunalla oli englantilaisessa ruukussa palsamikukka, ja valkea kurjenpolvi ojensi pitkiä vesoja ruudussa olevan reiän läpi. Seinähyllyllä istui täytetty papukaija värikuvan alla, joka esitti paratiisista karkoittamista. Sen ympärillä riippuivat kuningatar Viktoria ja lordi Nelson. Lattialla makasi Saara suullaan ja rukoili Jumalaa. Kappalainen oli ollut siellä tänään ja Ohlsen oli nähnyt hyväksi matkustaa. Etelässä päin oli paljon ystäviä Jumalassa, jotka odottivat häntä kärsimättöminä.

Saara väänteli käsiänsä. Herran armo oli runsaasti hänen päällänsä; kaikkivaltias ei säästänyt vitsaansa.

"Mutta hän on vartijamme; hänen voimansa on Jerusalemissa! Hän, joka näkee salatut asiat, hän antoi minulle tyynen uutimen. Mutta ihmisten lapsia on kohtaava vitsaus, sillä kuka ei huomaa, että pahat henget ovat lukuisat, ja ihmistä pisti käärme paratiisissa. Mutta sinä, oi Herramme ylistetty poika, sinä otat meidät niin viheliäisinä kuin olemme ja istutat meidät niinkuin Libanonin seetripuut. Ja minä olen kasvanut korkeaksi kuin kypressi ja tuoksuen suloisesti kuin Jerikon ruusupuu. Minä olen kuin palmupuu, ja taivaallinen puutarhuri ei unhota tutkia minua ja jauhaa hienoksi nuuskaksi sydämeni pahoja himoja. Minä tahdon uhrata ne yljälle, kun hän tulee. Oi, silloin olet sanova, rakas Jeesus, oi mikä suloinen haju!" --

Tässä voitti hänet Irmild itkullansa. Hän oli polvillaan tuolin ääressä. Hän oli kalpea ja kasvot hyvin laihtuneet. Silmät olivat selällään ja näyttivät isommilta kuin ennen. Ne paloivat raivoisasti.

Tuolilla oli avattu kirja. Se oli Ohlsenin "Palmunlehtiä." Itkukohtauksen jälkeen hän luki suonenvedon tapaisesti työntämällä: "Oi, mikä kallis onni, Jeesus on ylkäsi; hän on lämmittänyt sinun rakkautensa tulella, niin että kurjan sydämesi saviastia on kiehunut ylitse ja valunut vaatteillesi, niinkuin hyvänhajuinen voide valui Aaronin päästä hänen parrallensa!... Ja ylkä on tuleva ja iloitseva morsiamen luona, mutta muista, että Kristus syntyi tallissa, ja mitäpä on talli muuta kuin eläinten asunto, mutta Jumala on kirkkaus, palmupuumme Sionilla on hirvittävä Jumala -- -- --"

Hän keskeytti ja naurahti äkkiä. Hän kuunteli äitiä: "Tyyni uudin! Jumala lunastaisi hänet? -- Rukoilkaa ja te saatte! Saisiko hän, mitä tahtoi?" -- --

Mutta sitten hän jälleen puhkesi kyyneleihin ajatellessaan kaihon valtaamana, että Kristus oli syntynyt tallissa! -- --

Varjo kulki ikkunan ohi. Heti sen jälkeen koputettiin oveen.

Irmild hämmästyi suuresti ja nousi hehkuvan punaisena vainotun eläimen ilme silmissään. Hän katseli ympärillensä; hän olisi tahtonut murtaa seinän paetaksensa.

Saara-muorin epäilys oli kuin pois pyyhitty. Hän nousi, siveli hiuksiansa kammalla, meni ja avasi. Hän tiesi, kuka tuli, ja hänen ilmeensä kävi leppeäksi ja mielisteleväksi.

Gunvor astui sisään. "Hyvää päivää! Onko Irmild täällä?"

Saara niiasi. -- "Jumala siunatkoon, teidän korkeutenne!"

Isot, palavat silmät liikkuivat nopeasti, tutkien, ja kiintyivät lopullisesti nöyrinä, sydämellisen surumielisinä vieraaseen.

"Niin, hän, Irmild-raukka, hän on ollut niin huonovointinen, että hänen on ollut vallan mahdoton tulla takaisin, niinkuin sanottiin!... Ja kun ei lapsi voinut, niin ei se tule hänen turmioksensa, ja hän on niin huono, hän ei liiku -- ja niin hirveän ylhäiseksi kun hän on tullut, Irmild, että hän on oikein kauhean ylhäinen, mutta nyt on käynyt niin, että hän on antanut myöntymyksensä taivaalliselle yljälle, ei hetkeksi, mutta iankaikkisesta iankaikkiseen, amen! Ja minulla on ollut sellainen särky sekä ruumiissa että sielussa, sekä sielun pelastukseksi että ruumiin vaikeaksi kuolemaksi, niin että minun on ollut mahdoton olla yksin." -- --

Gunvor kysyi lyhyesti hänen miestänsä. --

"Oh, joutavia, hän, Torkel-raukka, hän on luodon rannalla sekä yöt että päivät, tuulessa ja sateessa, niin nyt on koljanpyynti-ilma, ja sitten hän pyytää nuotalla. -- -- Ainoastaan nuotalla, ei selkänuotalla", lisäsi hän luoden nopean silmäyksen.

"Hänellä on niin pitkältä soudettavaa, Torkel-raukalla", aloitti hän jälleen.

Gunvor oli mennyt Irmildin luo.

"Pukeudu ja seuraa kotiin!" sanoi hän lempeästi.

Irmild tirkisteli häneen ja tuli äkkiä selvästi tietoiseksi siitä, mitä oli tapahtunut, ja että tapahtuisi enemmän. Hän ei voinut liikkua paikaltansa.

Hän ihmetteli, eikö olisi parempi meressä, synkässä meressä, missä oli mustaa pohjalla. -- -- --

Gunvor meni hänen luokseen ja pani kätensä hänen ympärillensä ja hiveli toisella kädellä hänen poskeansa.

"Me emme ole pahoja sinua kohtaan", sanoi hän hiljaa.

Irmild seisoi ääneti ja katsoi häneen, ja veri pakeni hitaasti hänen poskiltaan. Tuntui kuin nuo syvät, lempeät silmät sammuttaisivat tuskan. Hän tarttui hänen käsivarteensa; hän tunsi itsensä jälleen varmaksi, ja kaikkien lihasten äkkinäinen muutos antoi hänen kasvoillensa pienen lapsen ilmeen.

Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta hieno kalpeansininen suu vavahteli ainoastaan, väri pakeni hänen kasvoiltaan, ja hän vaipui tainnoksiin.

Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, makasi hän sängyssä. Hän katseli tuskallisesti ympärilleen hakien Gunvoria, joka istui hänen vieressään.

"Anna minun olla luonasi!" rukoili hän ja purskahti itkuun.

Vähän myöhemmin he soutivat takaisin.

* * * * *

Kahdeksan päivän perästä oli Herössä häät. Mutta merkillistä oli, ettei tohtori Torgersen nainut Gunvor Torintytärtä, vaan Irmild Myrlandin, merenlumoojattaren.

Nyt oli luonnollisesti paljon juteltavaa -- oli hyvin merkillistä, että oltiin oltu Herössä niin hyviä Irmildiä kohtaan ja saatu hänet niin paljon ihmistymään, että hänestä saattoi tulla toisten hienojen rouvien kaltainen -- mutta mahdotonta oli käsittää, että Herön Gunvor oli antanut hänelle oman tohtorinsa, joka oli niin siivo mies ja todella niin hyvä kuin mies suinkin saattoi olla.

Kukaan ei ymmärtänyt sitä, sillä heidän välilleen ei ollut tullut mitään epäystävyyttä, vaan Gunvor oli itse hommannut heille kaikki ja tehnyt sen parhaalla tavalla. Eivätkä he liioin muuttaisi pois Heröstä; he asuisivat Kirkkoniemellä, kunnes tohtorin talo laajennettaisiin.

Hienoissa piireissä puhuttiin kauan näistä asioista, kunnes saatiin juttuja ajateltaviksi.

Jeanette-rouva aikoi sanatoriin Jämtlantiin ja Teodor tahtoi, että hän kävisi Trondhjemista hankkimassa muutamia uusia hameita. Kamariherratar oli ankarasti toimessa omissa asioissaan -- sillä pitäisihän kerran päästä johonkin tulokseen.

Hän oli tehnyt muutaman päivän matkan saaristoon voudin perheen ja tuomarin seurassa, ja viimeksimainittu oli ollut niin hupainen koko käytöksessään, että yksin vanha voutikin ihastui häneen. Tultuaan matkalta takaisin hän näytti kaikista ihmisistä niin nuorentuneelta. Ja hän hymyili heille ja laski leikkiä: "Se tulee ulkonaolosta valoisina suviöinä!"

Kamariherratar ymmärsi vallan hyvin, miten tohtori Torgersenin naimisen laita oli. Ja hän salli sen kernaasti Gunvorille ja toivoi sydämestään, että se olisi koskenut häneen syvemmin kuin miltä näytti. Sillä todella saattoi suuttua Herön perheeseen, joka aina näytti siltä kuin ei mitään olisi tapahtunut. Elina-rouva näytti miltei käsittävän asian onnelliseksi perhetapahtumaksi.

Syksympänä alkoi juttuaminen jälleen.

Sillä lokakuussa sai nuori rouva Torgersen pojan useimpien ihmisten suureksi hämmästykseksi.

Juoruttiin, ja siihen oli syytä. Ajateltiin, että pienokainen oli vasituisesti lahjoitettu sesongin puheenaineeksi.

Tölleissä saatiin aina ensiksi sellaiset asiat valmiiksi. Ensiksikin oli siellä enemmän tehtävää ja toiseksi ei yleensä kellään ollut niin suuria taipumuksia tulla siveellisesti liikutetuiksi kuin paremmissa taloissa.

Mutta paremmissakin taloissa valmistuttiin. Oli niin paljon muuta turmelusta, jota ei voitu katsoa sormien läpi, ja olihan sitäpaitsi olemassa kalastus ja sillin hinta ja politiikka ja uskonnolliset kysymykset.

Ja Svein Torgersen oli yhtä suosittu kuin ennen. Oli muuten hyvin vaikeata päivitellä Torgersenia, sillä hän ei koskaan huomannut sitä. Ei edes kaikkein siveellisimpiä naisia se hyödyttänyt.

Hänellä oli oma tapansa riisua heiltä aseet. Hänellä oli niin kauniit siniset silmät, ja hän käytti niitä niin uljaasti, ikäänkuin hän säntilleen tuntisi tuon erinomaisen siveellisyyden ja tietäisi sen arvon. Useimmat eivät tunteneet itseään niin varmoiksi, että olisivat rohjenneet astua esiin. Ja edelleen oli aivan mahdotonta suuttua häneen. Hänen olemuksessaan oli niin suloinen välinpitämättömyys, niin vastustamaton säveys, että se oli aivan mahdotonta.

Hän näytti siltä kuin ei mitään olisi tapahtunut -- mutta aivan sama hän ei kuitenkaan ollut -- hän ei enää ollut niin hilpeä, häneen oli tullut jotakin hillittyä. Ja toisinaan hän saattoi olla hiukan äreä.

Mutta enin ihmeteltiin Irmildissä tapahtunutta muutosta. Monet eivät enää tunteneet häntä menneiltä vuosilta.

Hän oli tullut täyteläisemmäksi, koko hänen ulkonäkönsä oli tullut toisenlaiseksi, eivät edes kasvojen piirteet enää olleet samat. Ennen niin liikkuva suu oli liikkumaton, ikäänkuin ei sillä enää olisi mitään tehtävää, nenä oli kadottanut lapsekkaan muotonsa, tullut teräväksi, ja vavahtelevat sieraimet olivat saaneet rauhan. Silmiin oli tullut aivan uusi ilme. Ne olivat hieman uneliaat, mutta sanomattoman tyytyväiset. Ne säteilivät lempeää mielihyvää.

Vieraisilla ollessaan hän istui rouvien joukossa ja neuloi pitkäveteisesti ja hitaasti pitkillä, pehmeillä sormillaan.

Nyt tiedettiin aina hänen olinpaikkansa, sillä hän jäi kernaasti istumaan paikoilleen. Näytti siltä kuin hän istuisi ja lepäisi jonkin jälkeen.

Tahtoen tai tahtomattansa täytyi tunnustaa, että hänestä oli tullut oikein herttainen ja kodikas pikku rouva. Tohtori Torgersen saattoi olla onnellinen saatuaan hänet.

Niin ainakin rovasti sanoi.

* * * * *

Syksy läheni päivä päivältä. Maalta päin tuli isoja lintuparvia ja kiiti merelle. Aurinko laski varhemmin päivä päivältä; se oli hyvin kalpea, niin kauan kuin se oli ylhäällä ja paistoi, mutta veripunainen vaipuessaan mereen.

Sää oli kauan aikaa ollut tavattoman kaunis, mutta eräänä iltana tuli lounastuuli kenenkään odottamatta ja muuan kuunari törmäsi karille Utskärin luona lähellä Herötä. Se oli ajanut vedenalaiselle särkälle ja heti sen jälkeen uponnut. Miehistö oli kyllä pelastunut maihin, mutta oli nyt aivan avuttomana parissa pienessä kalastajamökissä. Heröstä oli lähetetty vaatteita ja ruokaa, ja tohtori Torgersen oli käynyt siellä muutamia kertoja.

Eräänä päivänä tuli erään kalastajan mukana tieto, että asiat olivat huonosti ja että tohtorin piti tulla heti; heillä ei ollut ruokaa eikä rohtoja, ja Per Utskär ei voinut tulla heidän kanssaan kauemmin toimeen, sillä he alkoivat käydä velhomaisiksi.

239

Tohtori Torgersen ei ollut kotona. Irmild lähetti sanan Heröön -- ja tuossa tuokiossa joutui Gunvorin vene lähtökuntoon. Se keinui valkaman luona sillä aikaa kuin Anders Halskar kantoi siihen ruokavaroja ja vaatteita. Hän katseli merelle päin, vanutteli mälliänsä ja syljeksi. -- Lampaat kulkevat rannalla tänään ja syövät liekoja, ne odottavat lunta. -- Hän sylkäisi jälleen ja pisti kädet taskuun. -- "Lännestä kuuluu aaltojen kuohuntaa, se ei tiedä hyvää!"

Hesekiel seisoi laiturin reunalla. Hän ei vastannut; hän näytti suuttuneelta. Hän oli tarjoutunut lähtemään, mutta Gunvor ei ollut tahtonut.

He eivät kuitenkaan päässeet Utskäriin vielä, sillä virta kulki taas ulospäin ja sitä kestäisi muutamia tunteja. Tavattaisiin Anders Lehtoniemen luona.

Gunvor oli mennyt maitse. Hänen oli määrä mennä mökkeihin katsomaan sairaita.

Kun hän tuli sieltä ulos ja ehti niemelle, ei vene vielä ollut tullut.

Hän katsoi kelloansa. Kestäisi vielä tunnin, ennenkuin se pääsisi virran läpi.

Alkoi, hämärtää. Hän alkoi kävellä tietä myöten, mutta tunsi olevansa väsynyt ja istahti kivelle. Vastapäätä oli tuomarin talo. Hän näki, miten konttoriin ja arkihuoneeseen sytytettiin valo.

Hän nousi ja läheni. Hän näki Falckin seisovan sisällä selkä kamiinia vasten ja puistelevan itseään, ikäänkuin häntä paleltaisi, vaikka ilma oli tänä iltana lauhkea, miltei painostava, niinkuin rajusään edellä.

Hänellä ei näyttänyt olevan hyvä olla.

Tehden nopean päätöksen meni Gunvor pihalle ja portaita ylös. Ovi ei ollut suljettu. Hän kulki edelleen aina huoneen ovelle asti, koputti ja astui sisään.

Falck vetäytyi takaperin, ja väri pakeni hänen kasvoiltaan. Hän katsoi vaieten Gunvoriin.

Musta saali ympäröi hänen päätänsä, ja pehmeä, paksu tukka riippui hiukan otsalla. Silmiä ympäröi tummat varjot, jotka tekivät kasvojen lämpimän kalpeuden silmäänpistävämmäksi.

"Hyvää iltaa", sanoi hän hillitysti.

Falck tuli ja otti hänen kätensä. -- "Tekö se olette!" sanoi hän hellästi.

"Olen", kuiskasi Gunvor ja meni avatun, leimuavan kamiinin ääreen.

Hän seisoi lämmitellen itseään.

"Minuakin paleltaa!" sanoi hän hymyillen ja sulki silmänsä hetkeksi.

Oli niin suloista seistä tässä ja kuvitella, että hän oli se vihdoinkin kotiutunut, jota ei enää milloinkaan paleltaisi, joka ei kärsisi nälkää eikä janoa!

"Sallikaa minun riisua päällysvaatteenne Ei näytä niin vieraalta silloin... minulle tulee niin hyvä täällä sisällä... niinkuin tulee olla! Kun istutte näin ilman päällysvaatteita, on kuin ette menisikään enää!"

Hän toi tuolin hänelle. Gunvor istuutui, ja hän istahti vastapäätä.

Gunvor kumartui hiukan häntä kohti. Hänen silmänsä loistivat hiljaisesti hehkuen.

"Täällä on niin herttaista!" sanoi hän hiljaa. Hän kumartui alas, käänsi turpeen palasia ja siirsihen hiukan taemmaksi, mihin valo lankesi himmeämmin.

"Miten täällä on suloista!" kuiskasi hän jälleen puoleksi hymyillen. -- "Kuinka hyvä oli tulla tänne ja nähdä sinut!"...

Hän katsoi häneen silmänräpäyksellisen ihastuksen valtaamana, ikäänkuin ei hallitsisi itseänsä.

"Kiitos, että olet täällä!... että olet olemassa... ja että tulit tänne..."

Gunvor istui ja kuiskasi sen hymyillen, puoleksi hajamielisenä. Sitten vaipui hän ajatuksiinsa.

Falckin silmät säteilivät, mutta hän ei tahtonut häiritä häntä.

Gunvor istui käsi poskella, kumarruksissa kuin ruumiillisesti väsyneenä. Kun hän jälleen katsahti ylös, oli hänen katseessaan uneksiva riemu.

"Minusta täällä on niin korkeaa ja valoisaa!... täällä on kuin kirkossa!"

Falckin silmiin tuli kyyneleet. Että Gunvor ensi kerran oli sinutellut häntä -- se hänen mielestään teki hänet niin terveeksi ja rohkeaksi; hän tunsi itsensä ikäänkuin halvatuksi, joka nyt saattoi nousta ja kävellä. Tämän jälkeen voisi kaikki olla mahdollista.

Gunvor oli ristinyt kätensä ja istui katsellen suoraan eteensä.

"Täällä on kuin kirkossa... temppelissä, mihin ei kukaan ole astunut jalallansa!... mutta minä olen riisunut kenkäni ja hiipinyt sisään... minua ne ovat odottaneet!"

Falck tahtoi mennä hänen luokseen, mutta ei rohjennut nousta. Häntä oli kohdannut lumous, jota hän ei voinut karkoittaa.

Gunvor hymyili häntä kohti.

"Täällä on niin korkeaa ja hiljaista... vain sinä saatoit rakentaa niin korkeaa minun ympärilleni... sanon sinulle, miten oli, kun sinä tulit: oli kuin kirkossa, kun luetaan messua!... ja valkeat siivet havisevat! ja ne laulavat: pyhä, pyhä!"

Gunvorin silmät loistivat häntä kohti -- se sitoi hänet, se painoi häntä alas. Se oli sielu, joka pilkisti esiin, säteillen kuin tuli, suureen päivään asti. --

Falck kohottausi tahdon ponnistuksella.

"Gunvor!" sanoi hän vapisten sekä ilosta että tuskasta. -- "Onko totta, että sinä olet täällä? Oletko sairas, vai olenko minä?"

Gunvor hämmästyi suuresti ja oikaisihen.

"En!" sanoi hän pakotetusti hymyillen. -- "Minä se olen! Luulin, että täällä oli kesä -- mutta onkin talvi ja pimeä!"

Hänen äänensä oli käynyt surulliseksi. Hän nousi ja käveli poikki lattian. Konttorin ovi oli auki.

Falck nousi äkkiä ja tarttui hänen käteensä estääksensä häntä, mutta hän seisoi jo kynnyksellä.

"Tahdotko sinne?" kysyi hän epävarmana.

"Kyllä!" kuiskasi hän; ja hänen äänessään oli jotakin sammunutta. Hänen kätensä lepäsi elottomana Falckin kädessä; hänen sydämensä täytti jääkylmä tuska. Pöydällä hänen edessään oli pieni hopeinen tarjotin kristallilaseineen ja puoleksityhjennetty pullo. Hän katseli ympärilleen. Kirjakaapin ovi oli auki; kirjojen takaa näkyi muutamia pulloja.

Gunvorin kasvot sävähtivät veripunaisiksi. Hän kääntyi äkkiä Falckia kohti -- nyt vasta hän ymmärsi, että tämä oli juonut.

Hän meni nopeasti ja tarttui raskaaseen, hienoksihiottuun baccarat-lasiin. Ison lampun valossa kimalteli viini. Hän meni avatun ikkunan ääreen ja heitti lasin ulos. Sitten hän sulki ikkunan ja laski verhon alas.

"Sitä minä vain tahdoin", sanoi hän tapaillen, "tahdoin nähdä, tokko sinä... nähdä, miten sinä -- --"

Falck oli silmänräpäyksen seisonut kuin kivettyneenä. Sitten valtasi hänet ilo Gunvorin teon johdosta. Ja innoissaan hän otti pullon ja tarjottimen... miksei heittää pois kaikki tyynni!

Mutta hän pysähtyi ja pani ne jälleen takaisin. Hän tuki itseänsä pöytää vasten ja pani käden silmäinsä eteen. Hänen täytyi miettiä ensin: tämä salamoiva kiukku, tämä jalon sydämen kiihkoisa sääli?... Hänen eteensä avautui tulevaisuudentoiveita, joista hän ei voinut selvitä. Oli välttämätöntä pelastua tästä. Hän ei tietysti ollut mikään houkkio, hän tunsi hyvin oman luontonsa nousemisineen ja lankeemisineen. Hänestä muuten oli jok'ainoassa olennossa oman vastaisen turmionsa syy, ja hänhän oli jo anastanut määrätyn valta-aseman. Kosto seuraisi, jos hän unohtaisi sen. -- --

Mitä voisi tehdä sille asialle? Parasta oli pelastaa itsensä... saada toinen väritys tapaukseen, saada se näyttämään iltatunnelmalta, pieneltä tunteellisuuden kohtaukselta.