Part 16

"Oh, se ei maksa vaivaa! Ei maksa vaivaa, tarkoitan, tulla juuri siksi, miksi on aiottu. Katso, äitini tahtoi minusta Johannesta, joka oli puettu kamelinkarvoihin... minun ei muka pitäisi koskaan maistaa viiniä!... Mutta, kuten sanottu, on hyvin vaikeaa tulla siksi, miksi on aiottu."

Hän koetti panna ylen määrin leikkisän sävyn ääneensä -- se oli hänen yleiskeinonsa.

Gunvor ei ajatellut hänen sanojansa. Hän oli palannut huoneeseen ja kamiinin ääreen. Siinä hän seisoi ja lämmittelihen ikäänkuin häntä paleltaisi.

Nyt hän kääntyi Falckiin päin. Hänen ilmeensä oli jälleen lempeä, kasvonsa aivan kalpeat ja hänen ääneensä tuli surumielinen hellyys.

"Minä tahdoin sanoa, että on pahoin, etten ole toisenlainen. Muita ihmisiä voin auttaa, mutta en sinua ja itseäni... Sinun täytyy antaa anteeksi, että olen tullut sellaiseksi... minä olen pahin sinua ja itseäni kohtaan."

Hän katsoi Falckiin katseessaan tyyni lempeys.

"Jonkun pitäisi tulla tänne... jonkun, jolla on pehmoiset kädet!... Niitä ei minulla ole; minä tekisin sinulle niin pahaa -- kukaan ei saa tulla tekemään sinulle pahaa!"...

Tuskan piirre kuvastui Falckin kasvoilla.

Oli mahdoton ottaa asia tältä kannalta! Miksi juuri hän musertaisi hänen sydämensä? Sitä hän ei tahtonut. Oli aivan välttämätöntä ottaa asia leikillisesti.

"Minä sanon", uudisti hän itsepintaisesti, "että on vaikeaa tulla juuri siksi, joksi tahdotaan pakottaa!... Minähän olin määrätty Johannekseksi, mutta tahdon sanoa teille suoraan, että se on mahdotonta meidän ilmanalassamme!... Teidän täytyy muistaa, että jääaikakautta kestää vielä; niin kauan kuin emme saa takaisin sitä lämpöä, mikä täällä oli kerran, ei käy laatuun tulla miksi hyvänsä." -- --

Ja hän jatkoi puhumista tavalliseen tapaansa. Jos hän vain saisi Gunvorin katsomaan asiaa hiukan leikillisesti, olisivat he pelastetut.

Näytti siltä kuin se onnistuisi. Sillä Gunvor naurahti äkkiä.

"Niin, tarvitaan kenties voimakkaita keinoja, jotta nykyajan ihminen kokoaisi voimansa... tuliperäistä mullistusta? Mitä te uskotte?"

Falck oli aivan hyvillänsä -- "niin, kuka tietää? Täytyy tulla käännetyksi nurin ja oikein, ylös ja alas suin, perinpohjaisesti, se on myöskin totta -- --"

Ja Gunvor nauroi myöskin; hän katsoi Falckiin ja mittasi häntä silmillänsä.

"Niin, varmaan tarvitaan jotakin hirveätä, jotta -- --"

Hän vaikeni. Ääni oli jälleen tullut epäselväksi ja petti hänet nyt.

Pitkäveteinen, kumea ääni hiipi sisään. Se oli aaltojen; meri oli ruvennut voimakkaammin raivoamaan.

Molemmat kuuntelivat.

"Se on talvi!" sanoi Gunvor äkkinäisellä kauhistuksella. -- "Nyt se on tullut."

Hän kohotti molemmat kätensä ja painoi ne otsaansa vasten.

Falck jatkoi äskeiseen tapaansa. -- "Mitä se Teihin vaikuttaa? Te ette ole nykyajan ihminen. Te olette kuin kaukaiset tulevaisuuden ihmiset, jotka aina tulevat olemaan ylimpänä... ja talvi! se on minusta erinomainen nykyajan ihmisille. Se on niin ystävällisen anteeksiantavainen eikä milloinkaan ajattele, kun me puhumme sivu suun ja niin -- --"

Gunvor katsoi häneen, ja hän vaikeni äkkiä.

"Mutta minä sanon Teille jotakin", aloitti hän jälleen toisella äänensävyllä, "luonnollisesti olemme heikkoja, ja minussa ei ole mitään tekemistä... mutta jos Teissä on jokin vika, on se se, että olette liian voimakas; sekään ei ole hyvä."

Gunvorin silmiin tuli ilme, joka kuoletti hymyn hänen suunsa ympäriltä -- raju, mykkä suru. Hän seisoi ja tuki itseänsä tuoliansa vasten; hänen äänensä värähteli, ja hän kalpeni sen mukaan kuin hän puhui.

"Se se on vikana, että minä en ole voimakas... onnen saavuttamiseen tarvitaan voimaa, eikä sitä sillä ole, joka on kärsinyt paljon. On niin harvoja ihmisiä, jotka voivat tulla onnellisiksi... he ovat kärsineet liian paljon!"

Gunvor katsoi vakavasti häneen: -- "Tiedän kyllä, että sinä pelkäät minua! sinä tahdot oikeuden olla huomenna toinen ja sitoutumatta mihinkään, mitä olet sanonut tänään. Ja sinä pelkäät itseäsi!... enkä minä voi pelastaa sinua itseltäsi."

"Sinä sanot, että minä jäähdytän", jatkoi hän hiljaa -- "tiedän sen!... Sellaiseksi minä tulin, kun minä olin pieni ja minun täytyi purra hammasta ja pysytellä pystyssä, -- niin tapahtui silloin!" -- -- --

"Mutta olkaa tyyni älkääkä välittäkö mitään kaikesta tästä!... en tahdo, että kärsitte. Jos tulisi joku pehmein käsin... joku, joka voisi kaikki, mitä minä en voi." -- -- --

Gunvor meni askelen lähemmäksi. "Te katsotte niin hämmästyneenä minuun. Te ette pidä siitä, että minä otan asian niin kovasti. Te ette pidä siitä, että minä en voi laskea leikkiä ja nauraa ja ottaa asiaa järkevästi."

Falck koetti sanoa jotakin oikein järkevää.

"Niin, jos vain tahtoo olla järkevä, kuten sanotte, eikö mahdoton silloin mahtaisi tapahtua?"

Gunvor ymmärsi hänet ja katsoi häneen silmänräpäyksen. Sitten hän hymyili kohauttaen halveksivasti olkapäitään.

"Eikö ole mukavaa?... Minä tahdon aurinkoa taivaalle, ja Te tarjoatte minulle pientä kuparikolikkoa sen asemesta!"

Hän kulki muutaman askelen lattialla; hän näytti hirveän väsyneeltä. Hän pysähtyi taas. "Mutta emmekö iloitsisi siitä, että sitten kerran tulee enemmän aurinkoa? Aurinko se tekee ihmiset voimakkaiksi."

Falck kulki häntä kohden. Häntä helpotti, kun Gunvor johti keskustelun yleisemmälle tolalle.

"Niin, mutta vakavasti puhuen, tulleekohan se lämmin auringonpaiste milloinkaan, joka tekee ihmiset niin vahvoiksi?"

Gunvorin silmät leimahtivat. -- "Se tulee! Ja iloitkaamme siitä, että kerran on oleva ihmisiä, jotka kasvavat vahvoiksi sen vuoksi, että päivä on valoisa eikä ole mitään pelkoa viemässä heiltä voimaa!" -- --

"Mutta kun ihmiset tulevat niin vahvoiksi, luuletteko Te, että he silloin voivat ottaa taivaan auringon, kuten lausuitte, ja uskaltavat vaatia toisiltaan -- --"

Gunvor taivutti hitaasti päätänsä. -- "He tulevat riittämään toisillensa, kun ovat oppineet varomaan ennen kaikkea sydäntänsä."

Hän istahti tuolille, johon oli nojautunut, ja kiikutti ruumistaan edestakaisin. --

Falckin mielestä hän valitti ja hän meni hänen luoksensa huolestuneena. Mutta hän ei vastannut mitään hänen kysymykseensä.

Hän laskeutui polvillensa hänen viereensä: -- "Gunvor, sinun pitää vastata, oletko sairas?"

Gunvor nosti päätänsä ja hymyili. -- "Niin -- nyt olen minä mennyttä kalua!" -- Hän sanoi sen hitaasti, kuin olisi hakenut sanoja.

Tuulenpuuska ravisti samassa taloa, ja hän kavahti pystyyn.

"Tuuli tulee noutamaan minua, kuulen minä. Tuolla ulkona on hyvä; aina pienestä pitäen oli minun paras olla ulkona."

Hän tarttui käsin päähänsä. Hän oli unohtanut jotakin.

Nyt hän muisti sen, riensi noutamaan päällysvaatteensa ja huudahti valittaen ja hätäillen: -- "Vene!... Nuo ihmiset, jotka näkevät nälkää ja kuolevat!... Ja minä saatoin unohtaa heidät! Kuuletko, ne odottavat -- nyt minä tulen. Täällä en enää ole; teen sinulle vain pahaa, teen sinulle hyvää, kun menen."

Gunvor tarttui hänen käteensä, kallistui häntä vastaan ja laski hiljaisella sydämellisyydellä poskensa hänen poskeansa vasten.

Sitten hän työnsi hänet lempeästi luotaan ja riensi ulos.

Falck seisoi tuokion, kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Sitten hän juoksi hänen jälkeensä.

"Sinä et saa mennä!" huudahti hän. -- "Luulen, että tulee rajuilma."

Mutta Gunvor oli poissa, eikä hän nähnyt venettä rannalla.

Hän meni jälleen sisään. Eihän Gunvor ollut lähtenyt merelle!

Hän kulki edestakaisin ja odotteli. Hän uskoi varmasti, että Gunvor tulisi takaisin. -- -- --

Kului tunti. Hän seisahtui. Ei tullut hän takaisin! Hän oli houkkio!... Kävellä tässä ja odotella!... Hänen olisi pitänyt heti mennä hänen jälkeensä ja pakottaa hänet tulemaan sisään ja ottamaan hänet niin viheliäisenä, kuin hän oli, pakottaa hänet uskomaan, että kaikki, mitä hän tahtoi hänelle luvata, tapahtuisi. --

Hän nauroi. Hänen täytyi nauraa itseänsä! -- --

Mereltä tuli niin monenlaisia ääniä. Hän saattoi kuulla aaltojen voimakkaan pauhinan. Se tuli aivan huoneeseen asti hänen korviinsa.

Hän meni alas renkitupaan. Pojat olivat menneet levolle; ainoastaan vanha Aaron istui valkean ääressä ja kutoi nuottaa.

Ei, siellä ei kukaan ollut nähnyt tai kuullut venettä maan puolella. --

Aaron nosti pörröistä päätään ja katsoi tarkkaavasti ja uteliaasti tuomariin vilkkailla syvillä silmillään. -- --

"Minä luulen, että myrsky tulee häijyksi tänä yönä", sanoi hän nyökäten ja teki solmun. "Se tulee oikein häijyksi ulkona merellä, kuikka kirkuu ja on pelokas. On oikein ilkeä ilma!"

Hän pyyhkäisi suutansa, ikäänkuin saadaksensa itsensä kuntoon ja aloitti jälleen:

"Sanon tuomarille yhden asian, että lounastuuli se on pahin, niin, se on oikein ilkeä. Kun se on sillä suunnalla, että se heittäytyy alas tunturilta, silloin ei ole hyvä kalastajan -- -- -- Mutta onhan Golfin virta, niin, sen lähettää meidän Herramme, ja jokainen tietää hyvin, mikä ylimääräinen hyvyys ja luonne sillä on, se varsin johtaa veden kalastajaraukalle!"

Ja Aaron jutteli, sillä hän tahtoi mielellään näyttää tuomarille, mikä mies hän, Aaron, oli; hän ei ollut tyhmä eikä hän ollut ilman oppia omalla alallansa.

Hän ei ollut huomannut tuomarin menneen pois. Falck oli jälleen huoneessaan ja käveli edestakaisin. Ei Gunvor ollut voinut lähteä merelle.

Mutta hänessä oli lähtiessään ollut jotakin kiiruhtavaa. Hänhän oli toisinaan sellainen; saattoi tulla niin odottamatta -- aivan kuin sää.

Mutta sehän meni ohitse... hän tiesi, että se meni ohitse samassa; Gunvor katui aina... oliko yleensä kenelläkään niin tasaista luonnetta kuin hänellä, ja kuka saattoi olla niin valoisa sydäntalvella!...

Hän kuuli tuulen ulkoa; tuuli ja yö, mitä niillä olisi kuiskaamista?

Jos hän nyt lähtisi Gunvorin jälkeen? Menisi, kunnes löytäisi hänet, sillä hänen täytyisi löytää hänet lopuksi! -- -- Mutta hän ei voinut päättää mennäkö, vai ei.

Hän oli juonut, siinä koko asia! Ja nyt kävelee hän tässä epäröintinsä kiusaamana, kunnes tulee myöhä! Niin oli aina hänen laitansa, kun hän oli ryypännyt liiaksi; ikäänkuin se hermo, jonka oli pantava hänet liikkeeseen, olisi lamaantunut. Hän ei koskaan voinut päästä matkaan. Ja mitä myöhemmin, sitä tuskaisempi hän oli. -- --

-- -- Hän näki hänen silmänsä sellaisina kuin ne olivat hetki sitten, kirkkaina ja surullisina. Ne tähyilivät tarkkaavasti ympäri huonetta, tahtoivat päästä selville pahan juuresta. Lopuksi hän tuli sinne, missä oli se, mikä hänet turmeli!... Hän särki sen, hän oli pelastettu!...

Tuulenpuuska ravisti taloa. Se oli lounastuuli. Se pieksi ja kiskoi vanhoja ikkunanpuitteita, ovi lensi kiinni ryskäen.

Raju levottomuus valtasi hänet. Mutta hän seisoi yhä neuvottomana. Hän lyö itsensä kuoliaaksi, kun oli antanut hänen mennä!... Mutta eikö hänen laitansa aina ollut niin? Oi, ihana, toimelias elämä! Oli todella hyvin vaikeaa tulla siksi, miksi oli aiottu! Minkätähden hän oli jäänyt istumaan tähän? Se ei suinkaan ollut hänen äitinsä määräys hänen suhteensa. -- -- --

Hän kuunteli. Kuikan ääni kuului. Miksi se huusi niin ilkeästi?

Hän tunsi tuskallista ahdistusta, kiduttavaa painoa rinnallaan -- hän seisoi hiljaa. Nyt hän tahtoi ajatella jotakin muuta.

-- -- Tässä oli Gunvor seisonut, kun hän kiusasi häntä katalalla, iloisella elämänkäsityksellään... ja siinä hän seisoi katsoessaan hänen sieluunsa ja ymmärtäen, miten pelkurimainen hän oli. Ja sellaista hän oli tarjonnut hänelle!... Hän näki hänen seisovan tuossa ja katsovan häntä syvillä, vakavilla silmäyksillänsä -- ja hän oli saanut halun kiusata häntä rangaistukseksi siitä, että hän oli odottanut niin paljon häneltä ja että hän tunsi hänen suuren sydämensä totuudenrakkauden ja tiesi, miten tunteikas se oli! -- -- Entä, jos hän oli mennyt metsätietä tässä pimeässä? Hän saattaisi eksyä, kunnes uupuisi, hän saattoi mennä tunturille...

Hän kulki taukoamatta ympäri huonetta ja kuunteli vanhan talon merkillistä natisemista. Oli noussut myrsky.

-- -- Ja hän oli ollut niin houru, että oli laskenut hänet menemään yksin yöhön! Hän oli aina epäillyt, oliko ollenkaan laupeutta. Ei edes säälivä sattuma ollut estänyt häntä... Siksi oli Gunvor mennytkin, kun hän ymmärsi, että hän oli juonut...

Hän istuutui ovensuuhun kuin vieras ja katseli ympärilleen. Hänen kätensä kävivät kylmiksi ja kosteiksi.

Hän huomasi, että myrsky yltyi; ulvoi ja vinkui, ja aallot vyöryivät pitkin, nielevin tyrskyin. Hiki helmeili hänen otsallaan. Hänestä tuntui, että hän oli ulapalla myrskyssä, tunsi aallot yllänsä, vaahtoava virranpyörre tarttui häneen ja tempasi hänet koskea alas -- hän tunsi jäätävän pakkasen, hänestä tuntui, että vain hänen sydämensä eli ja kaikki muu oli kuollutta.

Taas kuului huuto -- tällä kertaa se ei ollut kuikan eikä myöskään tuulen tai aaltojen. Hän nousi paikalla ja selvisi täydelleen. Hän voi ryhtyä johonkin ja tiesi, mihin.

Hän juoksi eteiseen ja otti jotakin ylleen. Silmänräpäyksessä hän oli pihalla ja huusi väkeä. He olivat kuulleet huudon ja olivat jo ylhäällä. Sören seisoi portailla ja sitoi päähänsä öljylakkia. Iver tuli heti jälkeenpäin ulos Aaronin seuraamana, joka kantoi sankoa. Tuokion kuluttua olivat kaikki miehet rannalla.

Tuuli puhalsi rajuissa puuskissa Kattinnarilta ja vinkui heidän korvissaan. Taivas oli kauttaaltaan pilvessä. Vihuri kiiti samassa pitkin vedenpintaa kuin raskas, märkä peitto.

Sören korjasi lautoja, pani pari raskasta kiveä niiden päälle suojaksi merenkäyntiä vastaan ja otti peräsimen.

"Meri käy julman valkoisena tuolla!" sanoi hän rohkeasti -- "mutta se ei koskaan ole niin vaarallinen kuin miltä kuuluu."

Falck istui katsellen tuulispäitä, jotka mustina kiitivät yli vedenpinnan.

Miten tuolla suhisi! Se oli virta: se tuli jääkylmin puuskauksin, ja salamoita välähteli luotojen välissä.

He pääsivät vähän matkaa ulommaksi. Rannikon rajaviivat häämöttivät kuin musta seinä pimeässä. Ensimmäiset aallot löivät veneeseen; tuomarilla ja Aaronilla oli täysi työ ajaessaan pois vettä.

"Täällä on tuulen alla kaatunut vene; kaksi miestä meressä!" huusi Iver äkkiä kokasta.

"Jumala olkoon heille armollinen!" sanoi Aaron hillitysti.

He ohjasivat paikalle. Falck istui ja tuijotti ajelehtivaa venettä kohti sitä tarkempaan, kuta enemmän he lähestyivät sitä. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet, silmät olivat tarkat ja terävät kuin kotkan.

"Purje alas!" kuului päällysmiehen huuto. Vauhti hiljeni. Tuossa ne olivat! Pää sukelsi ylös aivan vieressä, käsi tavoitteli veneen laitaa -- loitompana oli toinen, joka ponnisti viimeisiä voimiansa. Hän sai kiinni airosta, joka hänelle ojennettiin. Falck hinasi hänet luoksensa ja yhdellä otteella veti hänet takinkauluksesta veneeseen. Toisen oli Iver vetänyt ylös.

"Purje ylös!" huusi Sören terävästi. Vene sai samassa töytäyksen. Vesi loiskahti jääkylmänä sen yli; hädin tuskin se ehti seuraavan tyrskyn tieltä, joka olisi täyttänyt sen.

"Jumalan olkoon kiitos ja ylistys!" sanoi Aaron juhlallisesti. -- "Nyt tiedän, että me tulemme hyvin maihin."

Tuomari ei huomannut, miten läpimärkä hän oli; hänestä tuntui, kuin hän olisi saanut terveempää ja lämpimämpää verta itseensä. Kun Aaron kiitti Jumalaa, oli hän ristinyt kätensä hartaasti kiitollisena siitä, ettei turma kuitenkaan ollut kohdannut Gunvoria. Luonnollisesti oli hän nyt sydänyönä kotona Herössä.

Hän riisui viittansa ja kääri sen kahden meressä olleen ympärille. Ne olivat kalastajia sisempää saarelta. Toinen oli kadottanut tajunsa, toinen puhekykynsä.

Mutta kun oli laskettu maihin, ja he olivat saapuneet kartanoon ja saaneet hoitoa, toipuivat he pian ja rupesivat puhelemaan.

He olivat ennen myrskyä nähneet ulapalla useampia veneitä, jotka peläten laskea reittiä maihin odottivat seuraavan päivän valkenemista. Mutta he itse eivät olleet kaukana, joten olivat luulleet selviytyvänsä ennen rajuilman tuloa. Sitten he eivät oikein tienneet, miten kävi. He olivat kuulleet äkkinäisen tohinan, nähneet maston kaatuvan ja tunteneet samalla olevansa hirveän märät ja kylmän kangistamat, aivan kuin heidät tukehdutettaisiin -- ja meri möyrysi kuin ukkonen heidän ympärillänsä... he olivat saaneet oikein taistella henkensä puolesta. Mutta niin oli määrätty, etteivät he sillä kertaa hukkuisi... niin, oikein! Herön vene, sen he olivat nähneet aikaisemmin illalla; he olivat ihmetelleet, minnepäin se aikoi. -- --

Tuomari istui kuunnellen heitä. Sitten hän nousi nyreänä ja käski heitä asettumaan levolle. Sitä he tarvitsivat, ja hänen väkensä myöskin.

Ja hän meni jälleen huoneeseensa, missä Gunvor äsken oli ollut... istuutui siihen tuoliin, missä hän oli istunut...

Rajuilman täytyi kerran asettua. Täytyi tulla päivä ja varmuus ja loppu tästä pelosta.

Hän istui siinä vielä, kun Tonetta tuli kahveineen. Hän seisahtui keskelle lattiata.

"Ei mutta, tuomari, jo puettuna. Sellainen hirveä ilma on ollut yöllä... oikein peloittava monen kalastajan hengelle! Mutta Kristuksen nimessä nyt se on asettunut, nyt on oikein kaunis sää taas." Falck nyökkäsi. -- "Voit laskea tuohon!"

Hän sanoi sen toisin kuin tavallisesti. Tonetta lähetti häneen pitkän katseen. Tuomarista oli kai täällä jotenkin tyhjää... neiti Jöns oli kai liian kauan Trondhjemissa.

Hän otti lakkinsa -- ensin Heröön! Hän hillitsi itsensä. Ei, ensin!...

Hän meni kirjoituspöydän ääreen, kirjoitti kiireesti muutamia rivejä, varusti kirjeensä sinetillä ja pani sen toisten joukkoon. Se oli Miina Jönsille. Falck oli pitävä huolen hänestä, mutta Miina ei enää milloinkaan saisi astua jalallansa sinne, missä Falck oli.

Ovelta kuului hiljainen koputus. Pikku Gunn katseli sisään.

"Hyvää päivää!" nyökkäsi hän ja tuli oikein sisään, -- "eikö ollut hirveää yöllä? Minä en voinut ollenkaan nukkua, sillä kaikki valvoivat, näetkö, ja löivät ovia. Minun piti tulla katsomaan, onko äiti täällä; äiti on lähtenyt hakemaan häntä, ja minä tahdoin myöskin!... Tuolla ulkona seisoo Saapas-Tobine ja laulaa; hän sanoo, että on sopiva ilma, ja hän sanoi, että äiti oli täällä sinun luonasi. Onko hän?"...

Falck seisoi käsi tuolin selkämyksellä. Hänen kasvonsa kalpenivat.

Pikku Gunn kietoutui liehakoivasti hänen käsivarteensa, Falck katsoi hänen silmiensä levottomaan suloisuuteen, jäykästi ilman yhtään ajatusta.

Pikku Gunn jatkoi innokkaasti: -- "Tiedätkö, mitä Tobine sanoo: Kun tulemme niin kylmiksi ja märiksi, että kuolemme siitä, silloin on paras tulla tänne sinun luoksesi, ja hän sanoo, että meidän pitäisi kiiruhtaa kuolemaan, niin saamme nähdä Jumalan ja kaikki enkelit, ja mitä ne tekevät... oletko utelias? Saapas-Tobine on niin hirveän utelias, tiedätkö -- mutta luuletko, että se on vaarallista, luuletko, että saan äidiltä?"

Hän kääntyi ympäri ja kuunteli murheellisena. -- "Minä odotan äitiä; se on vain Tobine. Kuuletko, miten hän laulaa?"

Hän nyökkäsi ja hyräili mukana loppusäettä lapsellisella kirkkaalla altollansa:

"Siis tärsiköön naisväki miesvätikin" -- --

Hän keskeytti ja katsoi Falckiin. -- "_K_!" oikaisi hän itsensä varmasti -- "minä sanon enimmäkseen _k_ nyt; sanotko sinäkin?"

Hän ryömi Falckin kirjoitustuolin luo ja kiipesi siihen ikäänkuin piiloutuakseen ja aloitti jälleen raittiisti ja keveästi kuin lintu:

"Siis kärsiköön naisväki miesväkikin, sitä parempi vain, kuta pikemmin, niin mereltä rauhan kerran saavat."

Falck oli mennyt ulos. Vähän myöhemmin pikku Gunn nukahti.

Tunnin kuluttua Falck tuli takaisin. Hän oli ollut Herössä. Useampia veneitä oli lähtenyt etsimään. Elina-rouva oli ollut mukana viimeisessä.

Ja Falck oli tullut kotiin metsän läpi. Kenties Gunvor olisi siellä. -- --

Sitten hän sai päähänsä, että hän mahdollisesti olisi Lehdossa, jos ei vain kaikkein pahinta olisi tapahtunut. Ja hän oli kiiruhtanut takaisin ja hakenut koko talon. Hän haki siitä huoneesta, missä oli hänet viimeksi nähnyt, kulki kuin mielipuoli ja kurkisti tuolien ja uutimien taakse.

Juuri siinä kulkiessaan hän näki Gunnin, joka samassa heräsi.

Hän meni nopeasti ja laskeutui polvilleen tytön eteen. -- "Etkö näe äitiäsi?" kysyi hän rukoillen. -- "Minä en voi löytää häntä. Sano, voitko nähdä hänen seisovan tuolla... tuossa hän seisoi, tuossa!"...

Hän kumartui lapsen jalkojen ylitse.

"Anna minulle anteeksi! Jos sinä tulisit, en enää koskaan tekisi syntiä! Lupaan sinulle, en enää koskaan tee syntiä!"

Pikku Gunn nauroi ja veti jalkansa pois.

"Sen kyllä tiedän, sinähän olet tuomari."

Hän tahtoi alas. -- "Saanko katsoa kaikkea tuota kaunista?"

Falck nousi nopeasti, avasi yhden kirjakaapeista ja otti kirjarivin takaa muutamia pulloja, riensi ikkunaan, avasi sen ja heitti ne ulos.

Pikku Gunn katseli häntä aluksi hämmästyneenä. Mutta sitten hän ihastui, löi kätensä yhteen ja nauroi.

"Oi, anna minun koettaa!" huudahti hän innokkaasti ja juoksi esiin.

Hän aivan hengästyi ponnistuksista, kun hän viskasi, mitä Falck hänelle ojensi, oikein kauas kiville.

"Enemmän! Se on niin kaunista punaista, hirveän kaunista punaista -- ja tuolla on vihreä puro, enemmän tuollaista vihreätä, kuuletko! Ja keltainen on kukkia, jotka kasvavat hiekassa! Eikö tuolla takana ole enemmän, kuuletko?..."

Koputettiin oveen. Se oli Elina-äiti; hän tuli selkä suorana kuten tavallisesti, mutta kalpeampana ja tyly ilme kasvoissaan.

Falck seisoi aivan kivettyneenä ja katsoi häneen. Nyt hän tiesi kaikki tyynni!... Hän lyyhistyi kokoon kerrassaan ja näytti pienemmältä.

Pikku Gunn kääntyi ympäri aivan tyytyväisenä. -- "Me siivoamme! Tuolla kirjojen takana on niin monta pulloa, ja se on niin rumaa!" -- -- --

Hän vaikeni, säikähtäen vanhuksen totisuutta. Hän juoksi kätkeytymään hänen naineihinsa.

Elina-rouva otti häntä kädestä ja meni Falckin luo.

"Anders Halskar ja kiltti Jon tuotiin tänne maalle. Oli parempi laskea täällä maihin; he ovat renkituvassa." -- --

Hänen äänensä oli yhtä tyyni kuin tavallisesti, mutta hitaampi, ikäänkuin hänen olisi vaikea saada sanoja esiin.

"Tuli hyökyaalto ja täytti veneen. He istuivat kölillä. Vihdoin tuli väkeä. Mutta heidän täytyi tehdä niinkuin Gunvor tahtoi, ottaa Anders ensin ja sitten poika... hän istui ja piteli häntä ja -- niin tapasi myöhä." -- --

Falck tahtoi sanoa jotakin, mutta ei voinut. Hän ojensi kätensä rukoillen häntä kohti.

Hän ei nähnyt. Hän tahtoi sanoa enemmän. "Nyt tiedetään, missä hän on; pyörre vei hänet kallionhalkeamaan... kukaan ei rohjennut mennä sinne. Sitä ei tee kukaan paitsi Hesekiel. Nyt on hän lähtenyt. Hän kyllä hänet ottaa!"

Falck oli vaipunut polvilleen hänen eteensä. Elina-rouva ei sitä nähnyt. Hän istuutui lähimmälle tuolille. Pikku Gunn oli ruvennut itkemään. Isoäiti otti hänet syliinsä.

Hän katsahti sattumalta Falckiin, sitten ympärilleen, huomasi lasipalaset ikkunalla ja jotakin, joka näytti verilätäköltä, ja katsoi jälleen ikäänkuin sattumalta häneen.

"Sinä olet ollut huono mies!" sanoi hän hitaasti. -- "Kun onni tulee sinunlaisesi luo, on sen pakko mennä tiehensä jälleen. Olisi hyvä, jos ihmiset oppisivat käyttämään onneansa."

Tuli hetken hiljaisuus. Pikku Gunn oli nukkunut jälleen.

Huoneessa syntyi juhlallinen tunnelma. Oli, kuin olisi ilma muuttunut, kuin olisi jotakin tullut vanhojen huonekalujen ja taulujen joukkoon, jotakin, joka ei enää milloinkaan poistuisi.

Ainoastaan vanha kunnianarvoisa lyömäkello äänteli kuin ei mitään olisi tapahtunut. Se tikutti lempeästi ja tuttavallisesti ja ilmoitti hopeanhelähtävällä äänellään, milloin neljännes oli kulunut.

Elina-rouva istui hiljaa hetken ja silmäili eteensä. -- Oli vielä jotakin, joka hänen piti sanoa. Hän aloitti jälleen. Hän puhui aivan kuin itseksensä:

* * * * *

"Olin vähältä sanoa, että olen väsynyt -- mutta nyt tulee oikea työpäivä!"...

"Nyt hän makaa pitkää, turvallista untaan, jota ei kukaan voi häiritä. Ajattelin oman vuoroni tulevan ensiksi, minun, joka olen kestänyt niin monta unetonta yötä... kuolema tuli kerran minunkin luokseni, mutta ei kauemmaksi kuin kynnykselle, sillä minä sanoin: saat odottaa; en ole valmis vielä! Niin se meni jälleen. Mutta nyt, kun ajattelin, että olisi hyvä lopettaa, en vieläkään ole valmis!"

"Kenties hän meistä ensiksi tarvitsi rauhaa! -- Minä en ole niin sitkeä kuin sinä, äiti, sanoi hän... hänen olonsa oli vaikeampi, kuin minä tiesinkään, sillä hän kesti hyvin. Herön naisilla ei koskaan ole ollut muuta tapana!"...