Part 17

-- -- "Nyt lopulla tiesin sen paremmin, mutta en sanonut mitään... viime yönä tuli joku luokseni. Minä nousin ja kysyin, ken se oli. Se oli kuolema, joka seisoi ja viittasi... sillä aina tulee viesti, kun jonkun Herön kartanossa on kuoleminen. -- Niin, tule! sanoin minä. Luulin sen tarkoittavan minua. Ajattelin, että minun tarvitsee päästä lepoon."

-- -- "Mutta se tarkoittikin häntä! Minä en voi sanoa siitä mitään. Hän oli laina kaikessa tässä vaivassa, jonka minä sain lahjaksi."

-- -- "Hän nukkui viime viikolla vähän. Hän oli ylhäällä ja käveli, aivan hiljaa, jotta kukaan ei kuulisi. Mutta päivällä hän oli yhtä valoisa ja siunattu! -- Hänen äitinsä oli liian vanha ja ahavan purema ja tyly -- hän ei voinut käydä asiaan käsiksi; niin hän antoi pettää itsensä..."

-- -- "Mutta jos sinä tarvitsit lepoa, niin oli hyvä, että sait nukkua. Kiitos ja ylistys siitä! Äläkä ole levoton! Nuku turvallisesti! Älä ole levoton sen työn vuoksi, joka on jäljellä!"...

"Nyt saa kuolema odottaa minua hetken, kunnes suvusta on sukeutunut uusi Gunvor!"...

* * * * *

Falck oli noussut ja seisoi hänen edessään.

Oli, kuin luettaisiin sielumessua, lohduttavaa muistorunoa, joka sulatti pois sanattoman omantunnontuskan ja antoi epätoivolle sijaa.

Falck ratkesi itkuun.

Elina-rouva nousi myöskin. Hänelle oli tehnyt hyvää saada puhua. Kovuus oli hänen kasvoistaan hävinnyt. Hänen silmänsä olivat lempeät ja surulliset kaikessa voimassaan.

Hän meni ja ojensi Falckille kätensä. Tämä suuteli sitä.

"Anteeksi!" kuiskasi Falck murtuneella äänellä. Hän ymmärsi, että vanhus tiesi, miltä Falckista tuntui.

"Elina-äiti!" pyysi hän. "Jakakaamme hänen jälkeensä jäänyt työ!"

Elina-rouva nyökkäsi.

"Mutta nyt minä odotan -- odotan niin saada nähdä hänet! Hesekieliä emme koskaan enää näe, ellei hän ole mukana!... Stenholmaan hän tahtoi tulla haudatuksi. Sen hän sanoi kerran aikoja sitten. Nyt tahdon tehdä sen. Hän on saava, mitä hän tahtoo." -- --

Pikku Gunn oli seisonut katsellen heitä, aluksi hiukan unisena.

Hän ei ymmärtänyt, miksi Falck oli niin alakuloinen. Elina-rouvan pukeutuessa päällysvaatteihinsa hän hiipi Falckin luo, ryömi tuolille ja otti häntä kaulasta.

"Minä unohdin jotakin, mitä äiti sanoi", kuiskasi hän vienosti, unisena. -- "Silloin, muistathan sinä, kuin en tahtonut tervehtiä, sanoi hän, että minun olisi pitänyt puristaa sinua kaulasta molemmin käsin -- ja sen sijaan minä teen sen nyt!" -- --

Falck taivutti päätään häntä kohti riemu sydämessään.

Se oli hellyydenosoitus, jonka _hän_ antoi hänelle kuoleman takaa. Hän lähetti enkelin lohduttamaan häntä.

Eikä nyt enää ollut mitään varjoa heidän välillänsä. Nyt hän näki, että Gunvor kuitenkin oli rakastanut häntä! -- --

-- Elina-rouva huusi häntä ulkoa. Hän otti lapsen käsivarrellensa ja seurasi häntä.

* * * * *

Herössä kulkivat kaikki äänettöminä. Ne, jotka tulivat soutaen, kiinnittivät äänettömästi veneensä ja nousivat hiljaisina ylös portaita. Puodissa punnittiin ja mitattiin, mutta kukaan ei puhunut.

Päivä kului. Pian ei ollut muita kuin Elina-rouva, joka uskoi, että Hesekiel joskus palaisi kotiin.

Elina-rouva oli lähettänyt väkeä luodolle särkemään kalliota. Hän kuunteli mielihyvällä, miten hyvin panokset räjähtivät.

Elina-rouva ei näyttänyt olevan kovin huonokuuloinen, sillä kukaan muu ei kuullut sinä yönä loisketta laiturilta.

Ylhäällä oli uusi kerros valmis, johon Gunvorin oli määrä muuttaa juhannukseksi. Salissa paloivat kynttilät. Nyt hän tulisi!

Morsiameksi hänet puettaisiin!

Falck makasi koko yön toisessa sivustassa. Hän ei saisi tietää mitään, ennenkuin Gunvor olisi ylhäällä laitettu kuntoon.

Mutta hän tuli kuitenkin alas laiturille. Hän tahtoi kantaa häntä.

Mutta Hesekiel kielsi. Hänen silmissään loisti jonkinlainen ilo. Hän oli ollut pyörteessä ja nouti hänet, ja kuolema oli tarttunut häntä hartioihin -- mutta saanut luvan hellittää, sillä Hesekiel tahtoi tuoda hänet kotiin äidille. -- -- --

Uuteen saliin hänet vietiin. Hän lepäisi omassa hyvässä sängyssään. Elina-äiti ja täti olivat tehneet vuoteen ja askaroivat hänen ympärillänsä. Alisessa huoneessa makasi Irmild itkunkouristuksissa.

Hesekiel oli lähimpänä. Hän katseli synkkänä ja riemuitsevana Falckia ja Torgersenia, jotka punoittavin silmin seisoivat loitompana. Hän tiesi sydämessään, että nuo kaksi vierasta miestä ne olivat tuottaneet hänelle kuoleman -- ja nyt hän mielestänsä omisti hänet enemmän kuin kumpikaan heistä. --

Elina-rouva askarteli ja puheli hänelle.

"Minä ikävöin oikein sinun tuloasi! Tiesin hyvin, että sinä tulisit jälleen vanhan äitisi luo, jotta saisimme sanoa jäähyväiset toisillemme." -- -- --

"Ja tässä sinun on tyyni ja hyvä olla! -- -- Tässä on iso samettipeite, sen saat mukaasi, sillä minä muistan, ettet pitänyt kylmästä valkoisesta peitteestä." -- --

"Stenholmassa tulet hyvin aikaan. Saat olla siellä yksin, se on sinun luotosi! Kukaan ei tule häiritsemään sinua!" -- --

Hän käski toisten mennä alas noutamaan jotakin.

Hän ja Falck jäivät kahden. Silloin hän viittasi hänet luoksensa.

Falck meni ääneti. He seisoivat kumpikin omalla puolellaan sänkyä, ja heidän kätensä yhtyivät.

He seisoivat ääneti ja katselivat häntä.

Otsalla lepäsi tavallinen, valoisa ilme; aivan kuin suljetut, sisäänpainuneet silmät voisivat avautua ja hymyillä heitä kohti.

Mutta suun ympärillä oli väsynyt piirre.

Falck käänsihen äkkiä poispäin ja purskahti itkuun.

Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin syvää väsymystä ihmisen kasvoilla.

"Sinä näet, että hänen tarvitsi päästä rauhaan", mumisi Elina-rouva. Hänen suunsa ympärystä alkoi vavahdella.

Sitten hän sanoi lyhyesti: -- "Minä en voi seistä täällä, aivan kuin alhaalla ei olisi mitään tehtävää. Sinä voit jäädä tänne vähäksi aikaa, sinä!"

Hän nyökkäsi hänelle ja meni.

Se, että hän oli ruvennut kutsumaan häntä sinuksi, oli suuri lohdutus Falckille. Se oli lupaus saada ottaa _hänen_ tyhjä paikkansa.

-- -- Hän oli niin äsken ollut täällä ja täyttänyt paikkansa itse. Falckista oli kuin hän vielä tuntisi hänen olennostaan leviävän lämmön, kuin täällä olisi ilmassa vielä jotakin jäljellä hänestä. Hän oli täällä niin hiljan! -- --

Hän ei voinut mennä kotiin omaan huoneeseensa, missä Gunvor oli ollut viimeksi. Häntä kauhistutti nähdä se jälleen.

Hän asui Herössä koko sen talven.

* * * * *

Lounasmyrskyt raivosivat jälleen rannikolla. Ne alkoivat uusin voimin joka päivä. Talvi oli tullut kaikkine ihmeellisine iltaäänineen.

Pahin oli niiden laita, jotka pienissä turvekattoisissa majoissa istuivat tuskaisina odottamassa. Mutta mitä lounastuuli siitä välitti.

Yhteen aikaan se oli ottanut tavakseen aloittaa jotenkin sävyisästi aamulla, mutta yltyi iltapuoleen, niin että vaahto roiskui seinille, ja turvekatto huojui ja valitteli.

Ja kaikissa tuvissa oli joku, joka maltillisesti kävellen odotteli ja kuunteli myrskyn ja aaltojen pauhun läpi, laskisiko kuka maihin ja tulla laahustaisi ylös märät merisaappaat jalassa.

Monta merkillistä ajatusta heräsi niissä, jotka kävelivät ja odottivat; oli hyvä, kun saattoi ajatella, ettei kukaan joutunut hukkaan, ilman että se oli ennakolta määrätty.

Ja hyvä niille, joiden mieli oli raskas, kun saattoivat lähteä matkalle kirkkosunnuntaina tavataksensa toisia. -- Kun heitä oli monta yhdessä, niin sitä parempi. Silloinhan saattoi tapahtua, että Hän kuulisi heitä, _Hän_, joka voi sitoa myrskyn ja asettaa kaikki parhain päin. Hyvä oli, että katto oli matala, ja että seinät tekivät huoneen ahtaaksi, sillä oli tarvis piiloutua ankaraa ulkona vallitsevaa suuruutta. -- --

Mutta se, että meidän Herramme oli kutsunut Herön Gunvorin kotiin, tuntui kaikista niin ihmeelliseltä.

He eivät nähneet, että Hän oli tehnyt sen vain siksi, että hän nyt olisi aina heidän luonansa eikä enää koskaan jättäisi heitä.

Sillä laajalti tuntui pikku tuvissa siltä, kuin hän vielä olisi heidän joukossansa. Kun jokin asia oli päätettävä, tiesi aina joku, miten hän olisi tahtonut sen ratkaistavaksi. Ja kernaasti tehtiin niin. Heistä kaikista tuntui, että entistä ankarammin vaadittiin heiltä nyt, että heidän tuli tehdä, mitä hän heiltä odotti.

Ja pimeinä hetkinä saattoivat he niin selvään tuntea, että hän oli heidän luonansa kuten ennen. Hän tuli lukittujen ovien läpi omin ehdoin ja auttoi heitä kestämään.

Tuntui siltä, kuin hänen jälkiänsä olisi sydämissä ja mielissä. Äidit kertoivat hänestä lapsilleen, jotta nämä oppisivat tekemään kaikki, mitä hän tahtoi.

Ja kun kalastajat olivat matalikolla, puheltiin Herön Gunvorista, joka oli rakastanut jokaista köyhää kalastajaa ja kalastajan lasta ja lopuksi mennyt kuolemaan heidän tähtensä. Uudet, vieraat rengit, jotka eivät ennen olleet käyneet kalassa ylävesillä, pitivät monta kertaa enemmän Herön Gunvorista kulkevista kertomuksista kuin kaikista niistä tyhmistä loruista, joita muutamat esittivät. Lorut saattoivat kyllä huvittaa hetkisen, mutta Gunvorin tarinaa ei unohtanut ja sen saattoi viedä mukaansa kotiin vaimolle ja lapsille.

Ja he pitivät kaikki siitä, että hän oli heidän joukossansa. Stenholmassa oli hänen oikein hupaisa olla; hieno oli sinne asumus valmistettu: hyvä, lämmin kamari oli kallioon hakattu -- eikä hän ollut köyhänä tullut taloon, sillä raskaat hopeiset kynttiläjalat oli tuotu mukana Heröstä. Hän asui kuin oikeassa linnassa, ja tuntui siltä, kuin hän sieltä käsin hallitsisi sekä merta että maata.

Sillä uskoipa muukalainen tai ei, varmaa oli, että Smalsundin virta oli aivan muuttunut sen yön jälkeen, jolloin Herön Gunvor hukkui siihen. Se oli muuttunut niin tyyneksi ja helpostikuljettavaksi, että ei enää tarvinnut olla edes varovainen. Tietysti oli lounastuuli oikullinen toisina vuodenaikoina, mutta yhtä varmaa oli, ettei se enää milloinkaan tullut entisenlaisena Smalsundiin. Aivan kuin hän olisi siellä valvomassa, ettei kukaan kalastaja enää hukkuisi.

Kun eräänä yönä merellä tapahtui haaksirikko, ja laivanhylky kulki uiskennellen, niin se ajautui Stenholman ainoaan lahdelmaan, missä saattoi nousta maihin. Ja kaikki miehet nousivat ylös vuorelle. Ja muutamat ajattelivat, että hänellä oli jotakin asian kanssa tekemistä.

Moni rehellinen kalastaja ja merimies nostaa hattuansa kulkiessaan Stenholman ohitse. Kaikkien silmät katsovat sinne, kaikilla on kiittämistä jostakin. Hän tunsi noiden harvasanaisten, raskasmielisten ihmisten salaisen ajatuselämän, heidän, joiden katse on kääntynyt sisäänpäin ja joiden liikkeet ovat äänettömät, ja hän opetti heitä löytämään tien, jota kulkea.

* * * * *

Suvella lepää Stenholma kirkkaana auringonpaisteessa. Siellä on kivissä marmorisuonia. Koskee silmiin, kun katselee niin kesän voimakkaassa päivänvalossa.

Siellä kasvaa kukkia: kieloja ja piiskuja ja isoja sinikelloja, jotka eivät muualla kasva niin isoiksi. Ne ylenevät ja silmäilevät yli kuohuvan meren. Ne myhäilevät aurinkoa kohti ja soittelevat niin lempeästi, että kaikki toiset kukat kuuntelevat ja kaikki ruohonkorret ja tuhannet valkeat linnut myöskin.

Sillä auringon kirkastamalta, taivaansiniseltä kukkasaholta helähtää laulu, täynnä elämän viisautta.

Monta pientä valkeaa lokkia asuu Stenholmalla. Ne saavat olla rauhassa. Sieltä ei koskaan oteta yhtään munaa. Jos käskisit ketä tekemään sen, et saisi häntä ottamaan hänen lintujansa ja muniansa. Eikä kukaan poimi hänen kukkiansa.

Tyynellä säällä sunnuntaisin soutaa joskus veneitä ulos ja asettuu luodon suojaan; mutta kukaan ei nouse maihin siellä!

Sillä kun Stenholma lepää kultaloistossaan auringonpaisteessa, säteilee sen ympärillä kuin Jumalan valtakunnan ylevyys ja rauha...

Mutta talvellakin, kun meri ennustaa rajuilmaa, ja ilma on raskas ja synkeä, on Stenholma hyvä olemassa. Se suojelee ulapan myrskyltä; monta venettä se on pelastanut.

Ja kotonaolevasta odottelijasta on tyynnyttävää ajatella, että Herön Gunvor istuu siellä valvomassa jokaisen kalastajan henkeä.

Kun tuomari tulee kotiin matkoiltansa -- hän ei enää niin paljon välitä lähteä kylään --, hän ohjaa aina tiensä niin läheltä luotoa kuin mahdollista.

Ja hän vakoilee, ikäänkuin hän odottaisi saavansa nähdä hänet siellä. Venemies arvelee, että jos kuka on taikauskoinen, niin tuomari.

Hän ei myöskään ole ihan varma siitä, eikö Gunvor joskus tule häntä vastaan. Kerran heidän puhellessaan oli Gunvor sanonut, että jos kuolema ei ole muuta kuin että sidottu vapautuu, niin hän tulee jälleen. -- -- -- Ilmassa, meren aalloissa... puissa ja kukissa! Hän lainaisi niiden äänet ja tulisi kaikkien rakastamiensa luo, kaikkien ihmisten luo tekemään heille hyvää...

Ja luuleeko Falck nyt tuntevansa hänen kätensä otsallansa ja kuulevansa hänen kuiskauksensa? Ja tunteeko hän sydämessään, että hän on lähellä häntä?...

Hän on kotona hänen huoneessansa. Hän näkee hänet toisinaan, kun yö on puolipimeä ja tähdet verhotut -- silloin hän seisoo siinä, missä seisoi sanoessaan: "Minä teen sinulle hyvää, kun menen!"

Hän kuulee hänen sanovan sen, kuten silloin, mutta äärettömällä surumielisyydellä, juhlallisesti kuin ennustuksen. Ja ennustus oli tosi. Poismeno se oli antanut hänelle voimaa nousta!

Hän tuntee elämänsä suurimmaksi nöyryytykseksi sen, että kun Gunvor tuli hänen luoksensa, hänellä ei ollut yllään hääpukua. Se ei merkinnyt hänelle sen enempää kuin että hänen täytyi kadottaa hänet, voittaaksensa sen, mikä hänessä oli jäljellä omaa itseänsä. "Minä teen sinulle hyvää, kun menen!" Ne sanat olivat tehneet hänen ympäristönsä tyhjäksi, mutta tulleet hänen uskonnokseen. Ne olivat vapahtaneet hänet, ja ne veivät häntä yhä eteenpäin.

Hän oli sanonut sen valituksen tavoin. Hän kärsi siitä, että ihmisten alituisesti piti kärsiä niin paljon. -- Se ei ole välttämätöntä! oli hän sanonut. -- He oppivat kuulemaan ja näkemään paremmin ja tuntemaan etsikkoaikansa. Se ei ole ikuisesti oleva salattu heidän silmiltänsä!

Silloin voidaan poistaa koko joukko siitä pahasta, jota maailma on täynnä. Alituinen pahanteko on vain huono tapa, pimeänpelkoinen heikkous. -- --

Ja hän oli ollut oikein kiivas sanoessaan sen.

Falck tahtoi jatkaa hänen työtänsä. Hän tahtoi koettaa, voisiko hän opettaa yhdelle ainoallekaan ihmiselle, että kun hänen onnensa valepukuisena tulee hänen luokseen, ei hän tekisi niinkuin hän itse oli tehnyt: ei sulkisi siltä ovea -- vaan tekisi kernaammin kuten Abraham, joka kutsui enkelit luoksensa.

Jos ihmiset voitaisiin totuttaa siihen, etteivät ajaisi onneansa ovelle, kun se tulee... kuten Jumala muinoin Abrahamin luo... jos joku voisi opettaa heitä näkemään ja kuulemaan hiukan paremmin -- niin, silloin uskoi hänkin, että koko joukko pahaa voitaisiin poistaa. -- --

Hän on perinyt hänen työnsä. Hän rakastaa sitä, samoin kuin kaikkea, minkä hän on perinyt Gunvorilta. Hän on perinyt hänen äitinsä ja hänen lapsensa. Hän ei milloinkaan ole ollut niin rikas. -- -- --

Pitkinä talvi-iltoina, kun Jäämeren myrskyt syleilevät taloa, on Herössä aivan tyyntä paksujen hirsien turvissa. Lavendeli ja kuivatut ruusut tuoksuvat. Elina-rouva istuu suorana, kuten ennen, tuolillansa. Hänen silmänsä ovat terävät ja valppaat.

Pitkän, kovan sohvan nurkassa istuu täti kauniisti poimutettu myssy valkoisessa päässänsä. Irmild on ylpeä siitä, ettei kellään ole tädin myssyjen vertaisia.

Hän istuu ja nyökkää lempeästi ja katselee neulomustansa, ja toisinaan tapahtuu, että hän nukahtaa hiukan, silloinkin kuin Falck lukee heille ääneen jotakin oikein hupaista.

Falck on heidän luonansa joka ainoa ilta, milloin hän ei ole matkoilla.

Hämärissä istuu pikku Gunn aina hänen polvillansa. Joskus Gunn ei sano mitään, vaan ottaa häntä ainoastaan kaulasta ja pusertaa häntä oikein lujasti ja katsoo häntä silmiin syvällä kirkkaalla lapsenkatseellaan. Hänellä on Gunvorin silmät.

"Sinä tiedät, mitä se merkitsee!" kuiskaa hän. Ja Falck myhäilee ja sulkee silmänsä hetkeksi. Juhlatunnelma hiipii hänen sydämeensä.