Part 8

"Älkää, herra pastori, jos siltä kannalta asian otatte, niin ette saa; tiedän kaikki, mitä tahdotte sanoa, joten tuhlaatte vain aikaa; hyvästi, Svein tulee illalla!"

Gunvor oli jo mennyt muutaman askeleen, mutta kääntyi takaisin ja ojensi hänelle kätensä hymyillen: "Eikö ole hyvä, etteivät kaikki naiset ole yhtä kiusallisia kuin minä? Miten rouvanne jaksaa, huvitteleeko hän paljon? Tehän saatte hänet pian taas kotiin."

Kappalainen piti hänen kättään silmänräpäyksen omassaan, seisoi ja katseli maahan; -- hänen ankarat kasvonsa saivat lempeän, raskaan ilmeen. Sitten hän äkisti katsahti ylös ja sanoi pehmeämmällä, puoleksi tuskallisella äänellä: "Se ei kenties ole hyödyllistä!"

Pastori lausui jäähyväiset nopeasti ja lähti pois.

Gunvor katui, että oli maininnut mitään hänen vaimostaan, ja katseli tuokion hänen jälkeensä, ennenkuin jatkoi matkaansa hiekkasärkkäin välitse.

Mutta pian hän oli unohtanut kaikki tyynni; -- täällä oli niin tyyni ja hyvä! Vain hiekkaa, joka livetti ja äänettömästi hävitti jokaisen hänen askelensa jäljen, nuorta kanervaa ja meriheinää ja kevyttä usvaa, joka tuli mereltä!

Oli niin tyyni. Ja kuitenkin oli, kuin liikkuisi joku valkeiden hiekkasärkkien välissä... kuin ne soluisivat pois ja vaihtaisivat muotoa seuraavassa minuutissa; -- oli, kuin olisi ilma täynnä kuulumatonta ääntä, jotakin lempeää, hyvin salaperäistä, jotakin syvää ja voimallista kuni kaipaus, joka tällä hetkellä virtaili hänen veressään.

Sillä nyt tulisi Svein muutamain tuntien kuluttua!

Gunvor nousi kummulle. Hänen edessään leikki meri vyöryttäen pieniä kohisevia, leikkiviä laineita vasten valkoista rantaa -- loitompana se lepäsi siintävänä, kimallellen kultaisena auringon säteissä.

Hän jäi seisomaan onnellisesti hymyillen. Aina lapsuudesta asti oli meri ollut hänen ystävänsä ja uskottunsa; merelle kävi hänen matkansa vielä joka aamu, -- vielä saattoi hänestä olla nautinto hakea paikkoja, mihin ei koskaan tullut ihmisiä, ainoastaan linnut ja raivoisat aallot.

Hän kulki kotiinpäin.

Kuu nousi kalpeana ja kummeksivana, sillä ei ollut ketään, joka huomaisi sitä, ilma oli täynnä ruusunhohdetta, tunturien päällä paloi taivas ja sammui samalla kuin meri alhaalla levisi väreilevän hopean lailla -- -- --

Ja suviyön valoisa huntu kietoutui tunturien ja rantain ylle; ulappa oli täynnä veneitä, jotka odottivat sillejä. Kuului aironvetoja ja muita ääniä maihin... ulompaa, missä suurveneet ankkuroivat, saattoi hän kuulla veden hupaisan loiskunnan... rakkaita, tuttuja ääniä! Aina hänen ensimmäisistä ikävuosistaan asti olivat ne säestäneet kaikkea, mikä tapahtui -- nytkin ne olivat mukana odotuksessa ja ilossa.

Kotiin tultuansa oli hän hetkisen äitinsä luona, ja vakuuttauduttuaan siitä, että kaikki oli kunnossa ja että Irmild oli mennyt levolle, hän lähti rantaan odottamaan Sveiniä.

Pitkä, laakea ranta oli pelkkää laineiden kuljettamaa ja silkinhienoksi hiomaa hiekkaa; siellä täällä pisti esiin kanervia tahi karhunmarjapensaita; ne ryömivät liekojen luo, jotka tumman aallon tavoin reunustivat rantaa.

Hän irroitti veneensä ja lähti vesille.

Hän kuuli tyrskyt niemen ympäriltä; ne löivät kumeasti onttoja kiviä vasten;... se kuului yön soitantoon, odotuksen valoisaan lauluun.

Tuli muutamia pikku laineita, ne lipuivat vasten venettä, nostivat ja kiikuttivat sitä maata kohti jälleen.

Ylhäällä suolaamon yläpuolella kulki joku ja lauloi.

Se oli Saapas-Tobine; hän ei ollut vallan viisas eikä koskaan ymmärtänyt mennä maata suviöinä. Hän kulki laulaen kalastajalauluansa, ja ilma oli niin selkeä, että Gunvorista tuntui jokainen sana tulevan alas veneeseen.

Ja Saapas-Tobine aloitti juuri alusta, kun Gunvor parilla hiljaisella aironvedolla souti lähemmäksi.

Kolme miestä ne matkasi purrellaan pois läntehen, laskulle päivyen. Kukin aatteli kaukana armaitaan; kotimökkiä, joukkoa pienoisten. :|: Sillä naisill' on taisto, ja miehet uurastaa, on tarpeita paljon ja hiukan saatavaa! -- Mut meri se on tuolla ja uhkaa! :|:

Kolme naista ne illalla valvoeli tulitornilla laskeissa auringon. Yön kohdussa syvyys se liikahti, he kulkivat, mieli on rauhaton... :|: Sillä naiset ne kärsii, ja miehill' on työ, kun myrskyt ne ärjyy ja aallot ne lyö! -- Ja meri se nousee ja uhkaa! :|:

Kolme ruumista paisteessa päivyen, vene kaatunut rannalle ajelehtaa. Kolme naista ne itkevi kaivaten niitä, joit' eivät konsaan kohdata saa... :|: Sillä miehet ne kärsii ja naisetkin, -- paras heille, kun pääsevät pikemmin sen vallasta, mi nousee ja uhkaa! :|:

Tuli ikäänkuin varjoja. Ne tummensivat illan valoisan rauhan; ne kokoontuivat varoittavina veneen ympärille. Äänet uhkasivat: Minä, Herra sinun Jumalas, olen kiivas Jumala, jonka etsiskelen isäin pahat teot lapsissa, aina kolmanteen ja neljänteen polveen -- --

-- -- Oi, Jumala, mitäpä hän tiesi isiensä väärinteoista? Se, mitä hän tiesi, oli kuin ei mitään koko kukkuraisen mitan rinnalla; mutta se oli riittänyt pimentämään hänen lapsuutensa.

Ettei Saapas-Tobinen laita ollut oikein, sen hän nyt tiesi; mutta mitä taisi hän enempää tehdä? Kaiken voitavansa tahtoi hän yrittää hänen ja heidän kaikkien hyväkseen. -- -- --

-- -- Eikö hän ansainnut tulla onnelliseksi? Oliko se liian hyvää hänelle? Vai eikö hän jaksanut? Pitikö olla enemmän voimaa kuin hänellä tempaistakseen onnen itselleen? -- --

Hän nauroi itseänsä, tarttui airoihin ja loittoni jälleen.

Hiljaisuuden läpi hän kuuli kuusihankaisen lujat, tasaiset aironvedot.

"Jumalan kiitos!" äänsi hän, kun Svein Torgersenin raikas ääni lausui ensimmäisen "hyvää iltaa."

Tuli valoisaa ja rauhallista -- ei mitään tiellä.

Ja kun veneet laskivat vierekkäin, ja Gunvor astui kuusihankaiseen ja tunsi hänen lämpimän kädenpuristuksensa, kun hän näki hänen kasvonsa säteilevän ja hänet yllätti iloinen sanatulva, tuntui hänestä, kuin ei koskaan olisi ollut mitään tiellä.

Mutta kuitenkin -- kun he olivat tulleet sisään ja Svein sulki hänet syliinsä, otti Gunvor hänen suudelmansa vastaan vapisten, tuntien, että nyt vasta hän oli päässyt suojaan joltakin suurelta, selittämättömältä onnettomuudelta.

* * * * *

Seuraavana aamuna, kävelyretken tehtyänsä, he menivät tohtorin huoneeseen katsoakseen, miltä se näytti.

Olihan siitä tullut hyvä, liian hyvä; se nyt olisi vain hänen praktiikkiansa varten. Saisiko hän kysyä, eikö vasen sivusta ollut kunnossa, eikö tulisi talossa häitä päivän tai enintään kahden perästä?

Gunvor pani kätensä hänen suulleen. Svein otti sen ja suuteli sitä; hän katsoi Gunvoria silmiin, olivathan ne samat, jotka olivat luvanneet rakastaa häntä.

Gunvor laski päänsä silmänräpäykseksi hänen olkaansa vasten tuntien äkkinäistä, vastustamatonta halua antaa kaikkien vaikeuksien mennä tiehensä ja vain onnellisessa varmuudessa ottaa vastaan hänen rakkautensa.

Miksei voisi tapahtua, niinkuin hän tahtoi, miksei jo tänään häitä?

Hän sai hillitsemättömän, riemuitsevan halun polkea maahan kaikki näkökohdat, _kaikki_, mikä hänen omassa luonnossaan oli esteenä.

"Minä en tiedä!" kuiskasi hän vapisten. Oli, kuin hän Sveinin suutelossa kadottaisi kaikki ajatuksensa ja voimansa, kuin nousisi joku uusi, valtavampi kuin ajatus: -- mielen synkästä syvyydestä se nousi, kosketti häntä taikasauvallansa, ja hän taipui voitettuna huumaavaan riemuntunteeseen.

Miksei täysin onnellinen ilman varjoa ja puutosta? Miksei saada kaikki odotuksensa täytetyiksi? Eikö ollut synkkä aika ohitse!

* * * * *

Elina-rouva käveli ikkunan ohi heidän vielä siinä seisoessaan. Hän pysähtyi tuokioksi ja tirkisteli heitä; hänen kasvonsa kävivät harmaankalpeiksi ja jäykiksi.

Sitten hän meni edelleen ikäänkuin vaivalloisesti.

Tiesihän hän, että Gunvorissa oli Herön verta... jäisikö kaikki epävarmaksi tästä puolin? -- --

Kumpikaan ei ollut nähnyt häntä.

Hitaasti irroittautui Gunvor Sveinin sylistä.

"Svein!" Ja hän veti hänet mukaansa sohvalle. "Istuudu nyt tähän! Sanon sinulle jotakin!"

Hän laski molemmat käsivartensa pöydälle ja tuki päätänsä käsiinsä; hänen silmiinsä oli tullut toinen ilme. "Kuule, Svein!" tuli hymyillen, puoleksi rukoillen, "ethän sinä ole odottanut. Sinähän se olet antanut minun varrota kokonaisen vuoden! -- -- -- Ja nyt on niin, että sinä saat odottaa minua hetkisen."

Svein katsoi häneen, loistaen kuten ennen, sillä nyt hän oli varma hänestä.

"Suuri Gunn, onko se hauskaa, mitä sinä sanot?"

"Ei, Svein, ainoastaan vakavaa! Ensiksi ei asuinhuoneistoa ole pantu kuntoon meitä varten; on käytetty niin paljon rahaa tänä vuonna, tiedätkö; on pitänyt lähettää pojillekin... Niinpiankuin voimme, rupeamme laittamaan, ja toiseksi, Svein, eihän haittaa, jos opimme tuntemaan toisiamme vähää paremmin ensin... Äiti tahtoo niin, olen luvannut sen hänelle!"

Hän nousi, kulki edestakaisin muutamia kertoja, pysähtyi sitten Sveinin eteen, joka istui kuin ei olisi kuullut mitään.

Hän otti Sveinin pään käsiensä väliin, taivutti sitä taaksepäin ja katsoi häntä silmiin. Ne olivat niin hymyilevän siniset, niissä ei ollut mitään totista.

"Svein!" sanoi hän hiljaa, tarkastellen, "meidän on päästävä yksimielisiksi siitä, ettemme mene naimisiin juhannukseksi; kenties emme ennenkuin ensi -- --"

Nyt nousi Svein ja tarttui häntä käsiin naurettava neuvoton ilme kasvoissaan.

"Miksi, miksi ja miksi, madame Isis?"

"Siksi, että minä tahdon niin, Svein, ja ettei meillä ole varaa siihen tänä vuonna! Ei se niin paljon vaikuta", lisäsi hän rukoilevasti, "nyt, kun voimme olla yhdessä joka päivä."

Svein kulki ympäri kuin etsien jotakin, jota ei voinut löytää.

"Minusta sinä teet siinä hyvin pahoin!" sanoi hän lopulti kiihtyneesti. "Se ei sovi sinulle, tuo sinun Isis-muotosi!"

"Minusta näyttää, että sinä tahdot kostaa", jatkoi hän kiihkeänä, "luonnollisesti vain sen vuoksi, että minä jäin liian kauaksi aikaa sinne ja huvittelin liian paljon. -- Olet saanut tiedon siitä, luulen... sellaista ei naisten koskaan pitäisi saada tietää; mutta nyt sinä kostat, ymmärrän minä; sano, mitä minun on tehtävä... Tee hyvin ja tukista minulta kaikki hiukset!"

Hän taivutti tuuheakiharaista, vaaleanruskeaa päätään.

"Ja sitten voivat asiat olla hyvin taas, luulen minä."

Nyt tuli Irmild kutsumaan heitä aamiaiselle. Hän pysähtyi ja katseli toisesta toiseen, palava uteliaisuus pienissä silmissään.

Gunvor antoi hänelle viittauksen mennä edellä, nousi ja otti hattunsa.

"Niin on laita! Eikö sinusta itsestäsi ole varminta, että opimme ensin hiukan tuntemaan toisiamme?"

Hänen äänensä piti olla leikkisä, mutta siihen oli tullut jotakin muutakin -- sen Torgersenkin käsitti.

"No niin, mutta sinä olet kuitenkin minun, ymmärrätkö, sinä olet minun!"

Hän veti Gunvoria rajusti puoleensa.

Gunvor irroittautui lempeästi. "Niin", sanoi hän rasittuneesti; "minä olen sinun!"

Svein veti hänet jälleen ja laski päänsä hänen rinnoillensa.

"Ison vestaalin kautta! Ei missään tapauksessa kulu vuotta, ennenkuin menemme naimisiin!"

"Kenties ei", sanoi Gunvor matalasti, väsyneesti. "Mutta laske nyt minut, Svein, ne odottavat meitä tuolla ylhäällä!"

Gunvor ei voinut syödä mitään aamiaispöydässä. Elina-rouva istui synkkänä ja ääneti tutkivin silmäyksin. Keskustelua hoiti Torgersen, jonka ruokahalu oli mainio; hän puheli vain siitä, miten nyt järjestäisi olonsa. Ennen kaikkea hän tahtoi ansaita rahaa kuin ruohoa -- --

Irmild istui ja ahmi häntä silmäyksillään: hän ei milloinkaan ollut ajatellut, että Svein olisi niin pitkä ja kaunis ja niin ihmeen hupainen! Miten hänen suunsa oli iso ja punainen ja terve lyhyine, tuuheine viiksineen, jotka liikkuivat niin lystikkäästi hänen puhuessaan ja joita hän lakkaamatta asetteli ja veti... ja sellainen joukko valkeita hampaita niiden sisäpuolella! Irmild katseli katselemistaan, miten kiire niillä oli.

Elina-rouvan kasvot kirkastuivat, sikäli kuin keskustelu jatkui. Hän katseli hyväksyvästi tyttäreensä. Siinä, ettei tullut häitä juhannukseksi, näki hän merkin, että naisvoima vielä eli suvussa.

* * * * *

Torgersenin täytyi ryhtyä toimeensa kunnanlääkärinä jo ensi päivästä, koska sijainen oli saanut paikan toisaalla ja oli matkustanut pois.

Sekä Elina-rouvasta että Gunvorista oli hyvä, että hänelle tuli hommaa; -- mutta Torgersen itse ei pitänyt siitä. Kansa, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä, saisi antaa hänen olla, ajatteli hän, ainakin siksi kuin hän oli päässyt asettumaan ja katsellut kalavesiä ja niin poispäin.

Sillä hän ei tahtonut raataa enää, niinkuin oli tehnyt aikoinaan. Hän näet alkoi ajatella omaa mukavuuttaan. Ulkomailla vietetty vuosi oli ollut hyvä alku -- hauskoja tottumuksia hän oli omaksunut sekä ruumiilleen että sielulleen; synti olisi luopua niistä.

Mielellään hän otti vastaan kaiken saatavan palveluksen. Pikku-Gunn oli uskomattoman uuttera toimittamaan hänelle vasaran ja nauloja, eikä hän pannut vähemmän arvoa siihen, että sai Irmildin tyhjentämään matka-arkkuja ja laukkuja, ripustamaan tauluja ja avustamaan lääkekaapin järjestämisessä.

"Mutta hän on oikein häijy, tiedätkö!" sanoi hän Gunvorille eräänä päivänä. "Minusta naiset helposti tulevat liian hoikiksi; ja tuohan on kuin mikäkin vitsa!... Hän on tullut merestä, sanoo Saapas-Tobine. Jotakin sentapaista hänessä onkin!"

Gunvor ei pitänyt siitä. "Niin et saa sanoa, Svein! Hän on kuin me muutkin!"

Torgersen naurahti. "Ei, minähän en sano mitään; sinä olet itse kuin olisit merestä. Niin, sinussakin on jotakin merestä, mutta hänen laitansa on toisin, hänessä on jonkinlaista meren ilkeyttä". -- --

"Sinä et saa sanoa niin, Svein! Sinun pitää uskoa, että hänestä tulee hyvä ihminen."

"Uskon, että hänestä tulee enkeli, kunhan et vain katsele minuun noin! On merkillistä, millaiset silmät sinulla on: tuossa pehmeässä, hienossa harmaassa, joka katsoo niin lempeästi, on kuolettavaa totisuutta! No niin, nyt menen Myrlandin muijan ja Hopenin muorin ja kaikkien akkojen luo, jotka elävät auringon alla, mutta en kauemmaksi aikaa kuin kello seitsemään! Silloin olen täällä, silloin olet sinä minua varten, silloin teemme taas saman kävelyn kuin eilen!"

Hän oli jo alhaalla veneen luona. Gunvor viittasi hänelle vielä kerran ja meni sisään saadakseen valmiiksi työnsä, kunnes hän palaisi.

Milloin tilaisuus myönsi, tekivät he pitkän kävelymatkan joka ilta, ja aamupuolella tuli Svein mielellään konttoriin hetkeksi.

Gunvorille oli Sveinin seura uusi, virkistävä lepo, missä kaipaus, josta hän ei itse tietänyt, tuli tyydytetyksi.

Jokin yksinäisyydentunne oli seurannut häntä aina varhaisista vuosista ja liittynyt kodin hämäriin vaikutelmiin, kun rajuilmat olivat temmeltäneet lapsen sielussa, kenenkään suojelematta sitä hempein käsin. Gunvor muisti äidistään ainoastaan, että hän seisoi voimakkaana ja taisteli -- ja toivoi kaikkea pojistansa. Vasta kuin hän alkoi pitää itseänsä pojattomana, vasta silloin avautui tie tyttärelle, joka oli ylpeä sinä päivänä, jona tunsi voittaneensa sen äidinrakkauden, joka pahoinpideltynä oli sulkeutunut itseensä ja nyt niin harvoin löysi ilmaisumuodon.

Ja lapsi oli älynnyt, ettei äitinsä voinut antaa hänelle enempää, ja nuori tyttö myöskin. Hän oli tuntenut tyhjyyttä sielussaan, jonkin janoa, joka oli hienoa ja hellää, pehmeäkätisen ja lämminkatseisen lempeyden nälkää. Kaikki oli nyt toisin.

Se, mikä oli ollut suljettuna, alkoi kasvaa; hän ei enää rakentanut muureja ja valleja esteeksi; se otti ravintonsa hänen nuoresta, lämpimästä verestään, varttui onnelliseksi ikävöinniksi.

Nyt sillä oli pitkällisten ponnistusten jälkeen tie ja valoa ja lepoa päästäkseen esiin. -- Ja juhla joka päivä. Sillä hän oli nyt oikein rakastunut Svein Torgerseniin. Yhä rakastuneempi päivä päivältä. Paitsi lähelläolon riemua, oli jotakin muutakin.

Tämä jokapäiväinen, tuttavallinen seurustelu miehen kanssa tuntui hänestä uudelta ja elähdyttävältä. Hän tunsi tulevansa voimakkaammaksi ja iloisemmaksi saadessaan lukea hänen ajatuksensa ja löytää tiet hänen sieluunsa. Hän luuli ymmärtävänsä itseänsä paremmin nähdessään, mitan erilaiset he olivat. Häntä huvitti seurata tätä erilaisuutta niin kauas kuin saattoi; -- toisinaan näytti kuin hän pääsisi pohjaan asti, siihen yleisinhimilliseen, missä heidän sielunsa yhtyivät. Ja tuotti ihastuttavan tunteen, että juuri heidän olemuksensa erilaisuus se tuolla syvyydessä vei sopusointuun.

Häneen syntyi kevennyksen ja mieltymyksen tunne, kun hän saattoi omasta moniliitoksisesta luonnostaan paeta tuohon raittiin voimakkaaseen ja suloisen yksinkertaiseen niinkuin jalka kenkäänsä. Hän ei varsinaisesti ollut koskaan ennen ajatellut, miten hauskoja, suorapiirteisiä olentoja miehet itse asiassa ovat, lystikkäitä ennen kaikkea, heissä kun on verraten harvoja, helpostilöydettäviä sisäänpääsypaikkoja; -- hän saattoi hymyillen ajatella oman sielunsa moninkertaisesti mutkikkaita polkuja. Mutta ei ollut vaikea päästä Sveinin ajatusten perille; sehän oli kuin ainoa iso huone, jota saattoi hallita yhdellä silmäyksellä! Hän oli muuten tottunut todellisiin vaikeuksiin, mitä koski hänen äitiänsä; -- vieläpä Vikka-tätiäkin oli toisinaan mahdoton ymmärtää.

Hyvä oli, että Sveiniä oli niin helppo ymmärtää! Ja lapsellinen hän myöskin oli -- ja vielä jotakin muuta: häntä ei vaivannut tuo kiusallinen äänenpelko, mikä on niin tavallista naisissa, ja joka tukahuttaa naurun puolitiessä. Sillä kuinka hän osasi nauraa! Niin merkillisesti hän osasi! Kuin ei estettä olisi missään!

Ja suora hän oli; -- jos hän sanoi joukon asioita, joita ei tarkoittanut, niin sehän ei tehnyt mitään, kun kaikki ymmärsivät. Hänen kirjansa oli aina avoin, jokainen saattoi lukea sitä.

"Siinäkö kaikki?" sanoi Gunvor usein Sveinille ja nauroi.

Ja sitten hän saattoi kertoa Sveinille, että miehet olivat hänestä niin oivallisia, välttämättömän tarpeellisia, ja hänen oli mahdoton ymmärtää, miten hän oli kestänyt niin kauan yksinään täällä Herössä -- --

Se sai Sveinin aina oivalliselle tuulelle; hän oli joka kerta yhtä vakuutettu, että oli syytä katua, kun häät lykättiin. Hän vastasi aina kysymällä: miten kauaksi? vaikkakin lopuksi ymmärsi, että Elina-rouvan päätöksillä oli peruuttamattomuuden ominaisuus.

Mutta joka tapauksessa he olivat ruvenneet siirtämään osaa huonekalustoa vasempaan sivustaan, joka oli pantu kuntoon.

Ja aika riensi uskomattoman nopeasti. Sveiniä huvitti se, että Gunvor piti häntä niin merkillisenä. Kun hän illalla tuli märkänä kotiin oltuaan merellä tahi sateessa, ja he olivat sytyttäneet takkavalkean lieteen, ja Gunvor istui siinä kyynärpäät hänen polvillansa ja katseli häntä sulattavilla, vaaleanharmailla silmillänsä, oli Sveinistä oikea huvi jutella.

"Niin, tietysti minä tutkin sinua myöskin!" tapasi hän vakuuttaa. "Se merkitsee, minä olen aikoja sitten ollut valmis siinä kohdin, minähän näen täsmälleen, millainen sinä olet, vähät siitä!"

Ja sitten he nauroivat yhdessä -- ja Svein kohotti molemmat kätensä kiikariksi ja tähysteli häneen.

Ja Gunvor istui silmät loistaen tuuheiden kulmakarvojen alla, paksu, tumma tukka varjostaen kasvoja, joiden hymy ihmeellisesti vaihteli.

Mutta Svein ei aina ollut niin varma asiastaan. Noille kasvoille saattoi tulla ilme, jota hän ei ymmärtänyt -- ja se loitonsi heidät toisistaan, mikä ei miellyttänyt häntä. Hänestä tuntui naurettavalta, mutta tapahtui, ettei hän rohjennut suudella häntä. Se oli naurettavaa, mutta sitä, mikä oli tiellä, hän ei saanut pois -- nyt aluksi.

* * * * *

Tuli vihdoin kaipauksella odotettu juhannusyö.

Pikku-Gunn oli saanut luvan olla ylhäällä yli kello kahdentoista ja oli viettänyt suloisen illan loikoen rannalla ja kaivellen maata samalla kuin Grim ylhäällä isolta kiveltä katseli häntä syrjäsilmällä. Sitten oli tehty sovinto; he olivat menneet tunturille Saapas-Tobinen luo, joka istui ja lauloi.

Pitkin rantaa ja luotoja paloi kokkoja. Vanhoja veneitä ja hylkeenrasvatynnyrejä uhrattiin yhteiseksi iloksi. Isot, punaiset liekit hulmusivat, pieniä säkeniä nousi keveästi utuiseen ilmaan ja liiteli toisiin maailmoihin.

Ja kaikki rannikon lapset toimittivat uhripalvelusta; vallattomat, iloiset äänet lauloivat ylistystä valoisalle yölle -- --

Ja meri oli mukana. Se nousi kalliota vasten, yhtyi lauluun hurjalla sävelellänsä! Oli kesä! Oli valoisat yöt! --

Ja samalla kuin se näin laulaa, kutoo se hunnun, silkinhienon, sametinpehmoisen... ja laskee sen nuorten niittyjen yli -- yli metsän!

Mutta hunnun alla aukeavat nuput. Ne nauravat ja kuiskailevat puoleksi avatuin suin; ruoho nostaa vihreät säilänsä ja terävät keihäänsä: on lähdettävä sotaretkelle! Sanajalat aukaisevat lehtensä, ne tahtovat mukaan!

Sillä meri vahtii, tuulet ovat saaneet asettua levolle: Kukaan ei rohkene häiritä.

Linnut ovat menneet nukkumaan. Pää siiven alla uinuvat ne pesissään tahi lepäävät vedessä, keinuvat ja nukkuvat.

Kuu nousee ja piirtelee vaalein sätein kuvioitaan. Meri pyyhkäisee ne pois, mutta se piirtelee jälleen, kunnes väreilevä loisto peittää kaikki!...

Irmild hiipii pitkin rantaa.

Meriheinä kirisee, hietikolla kulkea piipertää leppäkerttu.

Hän laskee jalkansa sen päälle. Hänestä on samantekevä, vaikka tallaisi elämän joka askeleella! Hän kahlaa läpi saraheinän, yli matalain vuorien, karkoittaa kajavan. -- Kolme ruskeaa munaa hän musertaa jalkansa alle.

Sitten hän pysähtyy säikähtyneenä ja kuuntelee: meri imeytyy isojen kivien alle, ähkyy ja huokaa -- ja kuiskii kolkosti!

Tuo häijy vedenväki se sillä tavoin menoaa! Kun se ensin tulee, asettuu koko merenkäynti, jotta oikein saisi kauhistuttaa jonkun... Kas tuolla luoteessa, siellä palaa liekki kultaisen taikakattilan alla -- mutta idässä meren päällä lepää yö!... Ja maalla, metsässä, missä haltija käy ja ajelee edellään sinisiä lehmäparvia, missä ovet avautuvat ja kääpiöt parveilevat ja sytyttävät aarnivalkeita kaikkiin metsän tanssisaleihin... Hih ja hei, ehkä hänen pitäisi mennä juuri sinne?

Hän kääntyi oikotielle rannalta tuomarin kartanon ohitse. Puutarhan taitse, lehtoon piti hänen päästä!

Isää Jumalaa taivaassa, neitsyt Mariaa, joka on kotona seinällä, kaikkea häijyä, mikä on meressä, kiittäisi hän siitä, että Delfin oli sisällä ja nukkui. Soisi Jumala, että saisi nukkua alituisesti! Ja tuomari myöskin, kuka olisi niin tuhma, että välittäisi mokomasta! Oli toinen -- jumalaisen kaunis!

Hän kulki ja mumisi itseksensä hiljaisessa mielenliikutuksessa eikä tietänyt, että repi vastapuhjenneita versoja, sotki kaiken, mikä oli hänen tiellänsä, ja kaivoi molemmin käsin viileitä lehtikasoja -- --

Tuon pitkän, hienon, veripunaisen suun ympärillä värähteli: Herra Jumala, jos hän tapaisi linnunpoikaset tuolla ylhäällä! Niiden pitäisi kuolla, hän imisi hengen niistä, jäähdyttäisi otsaansa ja rintaansa suloisella verellä; siitä saisi onnea! Hänen käydessään tuntui, että puut kuiskivat, lehdet huokailevat. Sitä ei voinut auttaa! Oli jotakin jäntevää noissa pitkissä, notkeissa käsivarsissa, jotakin hiipivää, kavalaa hoikissa, kuumissa käsissä.

Sillä hän tahtoi, että olisi hiljaista!

Hän tahtoi nyt kokea kaiken, josta oli lukenut päivällä!

Kirstusta ullakolta hän oli löytänyt yrttikirjan nimeltä Cyprianus. Se oli painettu ihmeellisillä, isoilla kirjaimilla, ja jokaisen sanan täytyi olla totta, sillä se oli monta vuosisataa vanha!... Ja hän oli saanut tietää, että täällä metsässä oli kiirettä yöllä. Nyt luotiin pähkinät ja kaikki humalat, keitettiin ja leivottiin ja valmistettiin päivänpaisteesta, joka oli ollut katkoksissa, -- ja verestä!... Ja samalla kuin taikakattilain alla paloi tuli, puhkesivat kukat, jotka voivat soida kuin kirkonkellot ja taivuttaa ihmisten mielen! -- -- Jos hän vain löytäisi muutamia pajupensaita! Miten se taas olikaan? --

Hän juoksi, mumisten puoliääneen: "Keino kahden rakastavan erottamiseen! Ota lehtiä halavasta, hienonna ne, kaada niiden päälle paloviinaa ja anna heidän juoda syömättöminä, -- silloin ne eivät enää rakasta toisiansa!"

Hän nauroi ääneen. Miten ihmeessä hän saisi heidät juomaan sitä syömättöminä!