Part 7

Gunvor nojautui taaksepäin ja antoi katseittensa liukua ylt'ympäri. Hän ajatteli, että sopi niin hyvin, ettei liian paljon puhuttu näissä huoneissa. Sitäpaitsi tiesi hän, että tuomarin tapa oli puhua näin jaksoittain, väliajoin, joka ikäänkuin kutoi yhteyden eri aineiden välillä. Ja vielä -- hän ei voinut selittää sitä itselleen, mutta paussit olivat kaikkein parhaita, antoivat niin miellyttävän tunteen hiljaisesta, suloisesta rauhasta ilman soraääniä -- niin, se se oli ihmeellistä, hänestä he eivät milloinkaan tulleet niin hyvin toimeen kuin silloin, kuin he eivät puhelleet. Siinä oli sellaista rauhaa, ei mitään, jota ei olisi ymmärtänyt!

Hän istui suu puolihymyssä.

"Mitä Te nyt harrastatte?" kysyi tuomari taas äkillisellä tavallaan.

"Se, mihin ihmiset käyttävät aikansa, on itse asiassa sangen yhdentekevää", jatkoi hän; -- "mikä on tärkeää, se saa mennä, niinkuin voi, sillä ei ole mitään merkitystä! On avattu kansainvälinen kilpailu uuden valtiovaakunan ehdotusta varten. 90 päivän kilpailuaika! Lähetetyt ehdotukset ja piirustukset asetetaan julkisesti näytteille. Ensimmäinen palkinto 30,000 frangia. Sitäkö Tekin harrastatte?"

Gunvor katsoi häneen vakavasti. -- "Älkää puhuko niin! Minä harrastan sitä", lausui hän hitaasti, "mikä on minun onneani, tarkoitan, että saisin sen poistetuksi, mikä tekee kansan elämän niin vaikeaksi."

"Älkää toki työskennelkö niin palkattomasti! Kansa ei tahdo saada muuta kuin mahdottomuuksia, sen huomaa heidän uskonnostaan ja heidän jumalastaan, jonka he aina luovat oman kuvansa mukaan. Kuinka monta kamalaa 'Meidän Herraamme' onkaan, jos minä saan kysyä? -- -- Ja _onni_! Teidän ei pitäisi käyttää sitä sanaa niin kevytmielisesti! Onni on Jumalan salaisuus; hän ei ilmaise sitä -- --"

"Niin, ulkona taivaansa alla! Te istutte liian paljon sisällä, herra tuomari, -- ja uneksitte."

Hän nauroi. -- "Ei, tiedättekö mitä, siitä tulee nälkäiseksi, mutta minä voin niin hyvin täällä sisällä... täällä minä olen keksinyt Jumalan salaisuuden!

"Ja niin lepään minä, sen minä teen, kaikesta siitä, mitä muut ovat kärsineet. -- --

"Oletteko nähneet minun Ignotoani? Minä löysin sen pienestä likaisesta puodista Veronassa. Hän on naisen näköinen, -- jonka minä kerran tunsin. Sentähden minä ostin sen."

Tuomari vei hänet konttoriinsa.

Se oli naisen kuva 15. vuosisadalta. Gunvor tunsi ehdottomasti pistoksen sydämessään, sillä tuntui, kuin tuo nuori nainen seisoisi elävänä hänen edessään mykässä kärsimyksessään: kokonaan verhottuna mustaan, valkea vaate käärittynä pään hienoja piirteitä myöten, valuen otsalta silmille, jotka olivat suuret ja paloivat jossakin, jota ne eivät tahtoneet ilmaista.

"Sitä minä muuten ajattelin" -- tuomari näytti hänelle vanhaa pyhäinkuvaa. "Hän lukee aamumessun puolestani; oletteko nähnyt mitään niin loppumattomasti itkettynyttä? Silmät ovat kadottaneet värinsä, ja suu -- eikö se ole kuin veristynyt? Mitä lieneekään kärsitty siihen aikaan... ja miten sielut ovat olleet syvät _voidakseen_ kärsiä niin... ja miten ihmiset ovat mahtaneet herkutella toistensa kärsimyksillä, ennenkuin maalari voi oppia maalaamaan tuolla tavalla?... Katsokaa, se se on, jossa minä levähdän!"

Gunvor loi häneen silmänsä syrjästä. Tuomarilla oli jälleen tuo oma, raskas sävynsä, tuo sidottu syvyys äänessään. _Oli_ jotakin, joka kalvoi häntä!

Gunvor katsahti pöydälle. Siinä oli pieniä ruukkuja, erilaisella soralla ja pikku kivillä puoleksi täytettyjä.

"Se on meren pohjasta, tuo sora", sanoi tuomari muuttuneella äänellä. "Minä olin panemassa niihin nimilippuja, kun naiset tulivat.

"Kas, tuolla menee äitinne puutarhaan neiti Jönsin kanssa. Istukaa siinä tuolilla, niin tuon Teille lasinne. Viini on suloinen asia, se on Jumalan salaisuus! --

"Maljanne, Herön äiti, tenhottaremme!"

Hän kohotti lasinsa aurinkoa kohti, jonka valo virtasi sisään.

Gunvor hymyili ja nosti lasinsa hänen lasiansa vastaan ja kallistui sitten takaisin tuoliin. Auringonsäteet leikkivät hänen hiuksissaan.

"Minusta on oivallista, ettette anna sanoa itseänne neidiksi. Se ei todella olekaan Teille sopiva nimitys: Teillä ei ole mitään yhteistä pikku neitien kanssa!..."

Gunvor istui puoleksi vaipuneena ajatuksiinsa eikä vastannut.

"Tehän olette aivan yksin täällä", sanoi tuomari äkkiä.

"Luuletteko niin?"

Gunvor kääntyi puoleksi hänestä. Tuomarilla oli omituinen hymy -- väsynyt ja kuitenkin niin rohkea.

"Miksi ette enää ole mukana seuraelämässä?" kysyi hän. "Miksi tulette niin myöhään ja lähdette niin varhain?"

"Siksi, että -- -- --"

"Se väsyttää Teitä, niin, voitte kernaasti sanoa sen. Siksi, että ihmiset on niin hirveän keskinkertaisia!"

"Minusta se on niin ikävystyttävää!"

"Sitä ei Teidän pitäisi sanoa; mitä Te mahdatte sille, että inhimillinen kehitys ei ole päässyt pitemmälle, kuin että milloin meitä istuu yhdessä kolme tusinaa, tuntuu kuin lamput voisivat sammua paljaasta ikävästä. Me torkumme, sen sijaan että ajattelisimme; se on ehkä parasta. -- --"

Gunvor rupesi nauramaan. "Te olette minusta oikein ilkeä lörpöttelemään!"

"Totta on, mitä sanon, mutta Te ette mahda sille mitään -- ettehän Tekään ole keksinyt ihmisluontoa!... Muudan järkevä mies sanoo, että menee aikaa, ennenkuin tottuu ihmissukuun; jotkut eivät koskaan ole oppineet sitä! Oletteko kuullut Polykarpuksesta? Hän tapasi kuljeksia paikasta toiseen, samalla kuin hän huokaili: 'Herra Jumala, millainen onkaan tämä vuosisata, jolloin sinä olet antanut minun tulla maailmaan?'"

"Minä en ole niin hankala kuin Polykarpus. Olen jotenkin tyytyväinen! Täällä on niin paljon vaariinotettavaa; minusta ei ole aikaa sellaisiin kysymyksiin."

"En minäkään ole yhtä mieltä Polykarpuksen kanssa; minusta täällä todella on hyvä. Mutta Polykarpuksella ei ollut parempaa tietoa: hän tahtoi poimia kultaomenoita tavallisesta kyökkipuutarhasta. Ei ole sekään oikea tapa puhutella meidän Herraamme ikäänkuin hän olisi kunnanvaltuuston jäsen!"

"Ettekö Te siis odota mitään?"

"Kyllä, minä odotan, että itse alkaisin tulla kunnolliseksi ja että alkaisi tulla lämmin pohjoisnavalla!"

"Tiedättekö, mitä minä ajattelen Teistä? Teidän tapanne puhua on kuin jonkinlainen vaatekappale, iso, väljä viitta, johon kääriydytte!"

"Tiedättekö, mitä minä ajattelen Teistä? On tuhmasti, että Te olette niin säännöllisesti valveilla! Täällä ylhäällä on merkillinen maa ja merkillisiä ihmisiä. Meri, viileä meri on heissä kaikissa, Teissä vallankin!... Täällä oli lämmin ennen vanhaan -- tiedättekö sitä? Ajatellapa, että täällä kasvoi iki vihreitä saksanvaahteria ja villejä rypäleitä! Nyt on kaikki pukeutunut toisiin muotoihin, hämäriin satuihin, valkeihin unelmiin ja syviin levollisiin silmiin -- mutta se on liian hyvin kätkettyä, täällä _on_ liian viileää!"

"Se on huoneen ilman syy, joka on liian lämmin", hymyili Gunvor. "Te istutte liiaksi sisällä, herra tuomari!"

"Miten suvaitsette, huoneen lämpö on tärkeä osa meidän sivistyksestämme! Tekään ette siis usko mihinkään, ette pappiin ettekä profeettaan! Millainen ihminen Te olette? Olette saanut liian paljon raitista ilmaa! Asia on, kuten sanon, Teissä on meri!"

Gunvor keskeytti hänet vilkkaasti.

"Niin on asia! Miten saisin kansan pitämään arvossa raitista ilmaa? Sillä juuri sitä heiltä kaikilta puuttuu! Ette voi ajatella, miten matkoilla ollessani käytän viekkautta ja väkivaltaa saadakseni ovet ja ikkunat auki! Etenkin naiset ovat vastahakoisia; eivät tahtoisi millään ehdolla luopua siitä ilmasta, minkä heidän keuhkonsa kerran ovat hengittäneet ulos, sen _pitää_ päästä jälleen sisään! Moinen vanhoillisuus ei ole hyvä... eikä muutos toisiin oloihin ole sitä parempi -- --."

"Teillä on niinmuodoin se heikkous, että tahdotte huolehtia niistä, jotka elävät pilaantuneessa ilmassa?"

"Miks'en, jos vain voisin! -- Mutta minä en tahdo matkustaa enää!"

"Minkä vuoksi?"

Gunvor kääntyi häneen ja naurahti.

"Minä viihdyn paremmin täällä ylhäällä -- kaikissa tapauksissa! Tuolla alhaalla ikäänkuin selvemmin huomaa, miten paljon pientä ja kehnoa on maailmassa."

"Teitä raukkaa!"

"Pahinta minussa on, että se, minkä muut näkevät niin suureksi... on minusta enimmäkseen jotenkin keskinkertaista. Mutta minä olen vain kuin rantalintu, tiedättekö; siksi en voinut olla tuolla alhaalla. Täällä rannikolla on aina jotakin, jota minä pidän suurena!"

"Sitähän minä sanon, Te kärsitte liiasta ilmasta. Teidän pitäisi ottaa jotakin sen vastapainoksi. Tehkää, kuten minä olen tehnyt näinä päivinä, lukekaa Carlylen kirjaa 'Sankarien palvonnasta'... se on tuolla pöydällä!

"Parasta nimittäin, mitä ihminen voi tehdä, on suurien miesten jumaloiminen; se on ainoa tehtävä, sanoo suuri Carlyle. Hävetkää nyt puuhianne ja askareitanne!... Teidän siveellisyytenne on puutteellinen, madame, ja tunteenne! Suuri Carlyle väittää, että maailman historian ei pitäisi olla muuta kuin suurien miesten elämäkertaa; se ei yksinkertaisesti ole muuta; hän sanoo sen ainakin viisi kertaa yhtä mittaa." -- --

Gunvor naurahti jälleen. "Hyvin epäilyttävää minusta -- siinä tapauksessa hän ei usko sitä itse! Ja minä yhdyn häneen, en usko, että on kirjoitettu niin huonoa historiaa -- se se ehkä on syynä siihen, että me emme ole toisenlaisia." -- --

"Niin, mutta Carlylen mukaan on surullinen todistus pikkumaisuudesta, kun katsotaan suuria sillä tavalla; he eivät ole sitä varten, vaan että heitä uskottaisiin!"

Gunvor katsahti häneen tyynellä, puoleksi uneksivalla ilmeellä.

"Eikä minun tarvitse paljastaa itseäni enempää. Emmekö voisi puhua jostakin muusta?"

"Teidän sulhasestanne esimerkiksi! Uskotteko häneen?"

Gunvor katseli hymyillen eteensä.

"Niin, hänessä on jotakin, mikä muistuttaa minulle, mitä joskus on sanottu jostakin toisesta: hänen kirjansa on avoin, jokainen voi lukea sitä!"

"Ja kenties luetaan alituisesti samaa, vai onko tullut useampia lukuja?" -- --

Gunvor ei oikein pitänyt tuomarin äänestä, hän vilkaisi äkkiä ylös. "Hän _on_ toisenlainen nyt kuin ennen; hän on terve ja aina kasvamassa; sellaisia pitäisi meidän muidenkin olla."

Hän nousi ja silmäsi pukuansa.

Tuomari nousi myöskin hymyillen. "Älkää näyttäkö niin ankaralta! Minä pelkään muuttumismahdollisisuuksieni olevan hyvin epävarmat. Mutta olen aina ihmetellyt sulhastanne! Kuten sanottu, hän pysyy uskomattoman nuorena ja terveenä, mutta hän hämmästyttää minua olemalla niin totuudellinen, että vaikkakin hän tahtoisi valehdella, hän ei voi; ja sitten hän on aivan liian hurja vasemmistolainen, hän polttaa minua."

Gunvor katseli häneen rukoilevasti. "Kun hän nyt tulee naapuriksemme, täytyy teidän tulla ystäviksi!"

"Älkää yrittäkö yhdistää vanhaa ja uutta aikaa! Toinen elää, ja toinen on kuolemassa."

"Kas tässä!" Hän näytti Gunvorille isoa taulua, joka riippui flyygelin kohdalla. Se oli kuva S. Pietro in vincoli-kirkon doorilais-antiikkisesta pilarikäytävästä Roomasta.

"Katsokaa näitä pilareja! Vuosituhannet ovat kalvaneet ja kuluttaneet niitä, mutta ne seisovat vielä niin mahtavina, että luulee saavansa selkärankaa niiden paljaasta katselemisesta! Sitä varten minä istun ja katselen -- saadakseni hieman selkärankaa... Samalla kuin ritari Svein kuljeskelee taivaan elävän auringon alla ja meidän Herramme ravitsee häntä siunauksella. -- --

"Minä koetan tulla niin hyväksi, että suon sen hänelle!"

Hän avasi flyygelin ja istuutui.

Gunvor ei saanut selvää, mitä hän soitti; muutamia sointuja, jotka hakivat jotakin -- tunnelma ei päässyt esille. --

Sitten hän tuli Beethovenin ass-dur-sonaattiin: _Marcia funebre sulla morte d'un eroe_.

Oli jotakin ominaista siinä tavassa, jolla hän sen soitti, jotakin, joka muistutti ääntä, kun se saa raskaimman säveleellisen ilmeensä. Oli kuin hän seuraisi hautaan jotakin rakasta, korkeasti-ajateltua. -- -- Mutta se ei ollut mitään surua!

Ei voinut olla toisin: siellä olivat kaikki nuo siipirikot linnut: puhtaat pyrkimykset, valoisat toiveet, jotka elämä surmasi, kaikki tuo hienoin, uljain -- minkä elämä alituisesti surmaa...

Siksipä ei ollutkaan mitään valittamista -- ainoastaan huolehtia kunniallisesta hautauksesta...

Nyt tukahtui ilkkuva nauru, joka liittyi siihen.

Ylpeänä rientävä juna sen tallasi. Ja se syöksyi esiin tummana, säteillen mahtavasti.

Se kiiruhti pois maasta taivaisiin; pilvet syrjäytyivät, korkeus avautui ja jätti sijaa, taivas toisensa perään, aina suureen, valkoiseen eetteriin, äärettömyyteen -- --

* * * * *

Gunvor nousi. Oli hämärtynyt. Tumma Ignoto seinällä näytti miltei häipyneeltä, vain silmät tuijottivat häneen pimeyden läpi -- salainen tuska vapautui, hiipi huoneeseen ja valitti.

Tuomari nousi flyygelin äärestä, meni auttamaan Gunvoria pukeutumaan.

"Tuolla tulee äitinne!" hän sanoi.

Gunvor ei vastannut; hän meni ulos ennen häntä.

"Toivoisin, että joku tahtoisi soittaa sen minulle kuollessani!" sanoi hän tullessaan portaille ja ojentaen kätensä tuomarille.

Tuomari puristi sitä ääneti.

Pihalla he kohtasivat Elina-rouvan, joka tuli puutarhasta neiti Jönsin kanssa.

"Nyt on soudettava naiset kotiin kaikella kunnialla", sanoi tuomari hilpeästi. "Vene ulos, Antton! Viiri huippuun, ja kaikki kolme miestä airoihin!"

Hän seurasi heitä alas.

"Milloin saamme nähdä tuomarin Herössä?" kysyi Elina-rouva ojentaen hänelle kätensä.

"Heti, se on: puolen tunnin kuluttua!"

Gunvor seurasi häntä katseellaan, kun hän meni mäkeä ylös jälleen.

Koko mies oli täynnä vastakohtia. Solakka ja voimakas rakenteeltaan, hartiat jo kumarassa. Pää oli hiukan kallellaan; hänessä oli huoneessaistumisen synnyttämää velttoutta, voiman ja heikkouden sekoitusta. Ainoastaan hänen käynnissään, joka oli kevyt ja joustava -- polvet vain hiukan notkuivat --, oli jotakin, joka ikäänkuin yhdistyi koko hänen persoonallisuuteensa.

Hän seisoi huiskuttaen, kunnes vene kääntyi niemen nenitse.

"Hän juo liiaksi!" sanoi Elina-rouva. "Miesparka, totta on, mitä ihmiset sanovat; näin sen siitä tavasta, jolla hän piteli lasia."

Hän sanoi sen tukahtuneesti, surullisesti. Hänen tuli sääli häntä.

Hän ravisti päätänsä. "Ja neiti Jöns! Tuomarille olisi parempi, jos hänellä olisi vanha Domenica siellä."

Gunvor teki kärsimättömän liikkeen. Eikä siitä puhuttu enempää, ennenkuin vene saapui perille.

Silloin hän käänsi päänsä ja katseli poispäin.

"Kuuluu laulua! Minusta kuuluu laulua mereltä!"

Elina-rouva tiesi hyvin, että merellä saattoi kuulla laulua ja että se voi olla enne.

Mutta nyt oli kauan siitä, kuin Elina-rouva oli kuullut mitään sellaista.

"Oh, ei, se ei ole mitään", sanoi hän ja astui maalle.

III.

Täysi kevät on tullut.

Raita kukkii, kärpäset paistattavat itseään päivänpuolella, kauniit siniset perhot ovat aikoja sitten tehneet ensimmäisen retkeilynsä.

Västäräkeillä on kiire; ne ajelevat sääskiparvia ja sudenkorentoja. Alhaalla joessa rääkyttävät sorsat katsellen ympärillensä. Pehmein siivenlyönnein lentää lehtokurppa niiden päällä, ja rämeikössä leikkivät kurpat.

Ylhäältä harjanteelta kuuluu sydämellisen hellä, houkutteleva ääni, joka sanoo koko ajan: du! du! Se soi niin hillitysti, niin lempeästi helkkyen tihenevästä metsästä. Se on sepelkyyhky.

Lehdossa ja Herön puutarhassa lentelevät linnut edestakaisin koko päivän. Leppälinnut lienevät saapuneet, sillä kuuluu hienoja, haihtuvia huiluääniä ja lirityksiä, jotka häipyessään helähtävät kuin helmisade.

Ja mikäli päivät menevät, tulee ilma täpö täyteen epämääräistä, vienoa surinaa: mehiläisten ja kimalaisten hyörinää. Ne lentävät pesistään ja niihin takaisin ja juovat loistavista kukkateriöistä mettä, ja tuhansilla pikku elävillä on hyvä olo pajunurvuissa. Ylhäällä haassa, missä lemuaa kanervalta ja metsältä, oleksii hyyppä yksiksensä. Se on hääpuvussa. Se istuu suorana ja jäykkänä sysimustin rinnoin ja viheltää kaihomielisen laulun päivästä, joka on tullut -- ja menee jälleen niin nopeasti.

Ja ihmiset kuulevat sen. Heidän täyttyy ajatella samaa. Joka kerta kuin kohtaavat ja ottavat toisiansa kädestä, he sanovat: Niin, nyt on kaunista hetkinen!

Mutta metsässä on laulurastas ottanut johdon; se sanoo, että on kiire, ja kaikki rientävät. --

Lempeinä öinä saattaa miltei kuulla, miten kaikki kasvaa, kuuluu selvästi, miten ummut aukeavat ja lehti kehittyy. -- -- Ja kun aurinko tulee esiin, on hiljaista suhinaa, iloista vilinää valkeissa vuokoissa ja kullankeltaisissa leskenlehdissä. Ne katsovat ympärilleen: tässä minä olen! Ja kivitasku kivikossa maiskuttaa ja sanoo: Niinpä niin!

Puut eivät puistossa voi odottaa. On niin kiire -- --

Koivut pukeutuneina nuoriin, kiharaisiin lehtiinsä seisovat katsellen alas niin sydämellisesti... Vaahtera ja saarni nousevat taivasta kohti suorina ja uljaina. Ne ovat etsineet syvyyksiä ja oksat ojentautuvat vapisten rehevyyttään. -- Ne ovat hurmaantuneet nesteestä, työntävät vesoja ja umpuja. Ison vaahteran lävitse käy voima, puistattava käsittämätön odotus... Se ei tiedä itse, mikä se on, mutta ei voi odottaa, kunnes lehdet ja suvituuli tulevat, se käsittämätön on lähellä: yhtenä ainoana yönä se murtautuu esiin, laskeiksen kuni kullanvihreä, kimalteleva sade paljaiden oksien ylle -- ja ilma täyttyy vaahteran kukkain väkevällä, huumaavalla lemulla.

* * * * *

Oltiin kesäkuun alussa. Svein Torgersen oli ilmoittanut tulevansa, ja Anders Halskar oli lähtenyt noutamaan häntä kuusihankaisella lähimmältä höyrylaivan maihinlaskupaikalta.

Päivällisen seutuvilla saattoi odottaa heitä. Kaikki oli valmiina. Vanha linnantupa alhaalla tien varrella oli uudestaan sisustettu ja siistitty auringonpaisteessa loistavine ikkunoineen. Vikka-täti oli vielä kerran käväissyt alhaalla katsoakseen, ettei mitään puuttunut, -- vastaanottohuone oli lehtiin verhottu, ja asuinhuoneeseen hän oli pannut valkoisen ruusunsa.

Gunvor ei ollut kotosalla sinä päivänä.

Hän oli isossa lähetyskokouksessa emäkirkolla.

Iso väen paljous oli kokoontunut myöskin ympäristöstä. Ja papit ja viisaat maallikot ravitsivat heidän sielujansa.

Mutta jumalanpalveluksen ja kokousten jälkeen Gunvor oli saanut päähänsä koota vaimoja ympärillensä pitäjäntupaan. Hän oli alkanut puhua heille, ettei jumalansanan vuoksi saa unhottaa puhtautta, koska silläkin oli sieluja vahvistava voima, ja ettei pitänyt sulkea ovia Jumalan raittiilta ilmalta, joka saattoi uudistaa ihmisen.

Naisille se oli tarkoitettu, mutta miehet ja nuoriso tulivat myöskin, -- väkeä seisoi taajaan sullottuna aina avatuille oville asti.

Sillä Herön Gunvorin laita oli sellainen, että kun hänellä oli jotakin sanottavaa -- koskipa se vaikka ainoastaan peseytymistä -- hän sanoi sen niin, että se vaikutti virkistävästi.

Siinä he seisoivat suut auki ja kuuntelivat, miten tuiki tärkeätä peseytyminen on -- kuin olisi hän saanut sen yhteyteen sekä vanhurskauttamisen että pyhityksen -- niin, lyhyesti kaikki asiat.

Ihmeellistä oli, että hänen puheensa aina koski aivan yksinkertaisia asioita; -- mutta niistä kasvoi uusia ajatuksia kuitenkin, mikä ei koskaan tapahtunut kirkossa, missä jumalansanaa puhuttiin puhtaasti ja selvästi.

Mutta papeista ei yksikään pitänyt tällaisista hankkeista.

Kappalaisella ei voinut olla mitään sitä vastaan, että Gunvor opetti kansalle terveydenhoitoa, mutta tilaisuus ei koskaan ollut hyvin valittu. Tänä päivänä oli mielissä jotakin, mikä oli tärkeämpää. Hän sitäpaitsi liioitteli terveydenhoidon merkitystä ja käytti epäkirkollisia, harhaanviepiä lausuntoja.

Rovasti oli ratkaisevasti sitä vastaan. Hän ei sietänyt sellaisia keksintöjä. Yleensä hän ei tietänyt muuta kuin että naisten tulisi olla nuhteettomia ja hiljaisia eikä antautua opettamaan. Hän tahtoi viitata 1 Timot. 2: 12.

Hänkään ei voinut käsittää, miten ihmiset viitsivät seisoa ja kuunnella niin joutavaa lorua.

Useat olivat rovastin kannalla. Johtui tosin olosuhteista, että rovastinkin täytyi toisinaan puhua jokapäiväisistä asioista, mutta se tapahtui silloin toisella, innostuneella äänellä ja niin juhlallisissa muodoissa, että useimmat olivat vakuutetut, että siinä kuitenkin oli jotakin erityistä.

Kokouksen loputtua ja Gunvorin tultua ulos seisoi kappalainen odottamassa häntä portaiden edustalla.

"Oletteko veneellä, muuten saisitte seuraa", arveli hän. "Emme tulleet valmiiksi ennemmin neuvotteluissamme tuolla ylhäällä -- --"

"Minä menen hiekkasärkkäin poikki", sanoi Gunvor lyhyesti; hän oli väsynyt, ja kappalainen rasitti häntä.

"Voimmehan kaikissa tapauksissa kulkea yhdessä kappaleen matkaa!"

Hän käveli Gunvorin rinnalla ääneti ensimmäiset minuutit, kunnes olivat tulleet polulle. Silloin seurasi erityisellä tukahdutetulla voimalla: "Minä pyydän Teitä jättämään nuo terveydenhoitohommat!"

Gunvor kääntyi puoleksi häneen ja hymyili hiukan.

"Ehkä Te ja rovasti tahdotte?"

"Tahdomme koettaa; sitä ei ole tehtävä sillä tavalla, että käsitteet menevät sekaisin!"

"Ei, siinä olette oikeassa", sanoi hän hitaasti. "Käsitteiden sekaannus on ikävää. Minä jouduin sellaiseen sekaannukseen kirkossa viime sunnuntaina. Siellä luettiin seurakunnan jäsenille kehoitus lausua ajatuksensa jostakin -- -- --"

Kappalainen pysähtyi äkkiä ja katsoi Gunvoriin; hän ei tietänyt, oliko kuullut oikein. --

Gunvor jatkoi tyynesti: "Niin, rovasti luki; hän kuuluttaa kirkonkokouksen pidettäväksi jumalanpalveluksen jälkeen, pyytää täysivaltaisia seurakunnan jäseniä istumaan paikoillaan, käskee toisten mennä. -- Sanon Teille jotakin, herra pastori: kirkon tarpeita ymmärtäviä seurakunnan jäseniä on tällä paikkakunnalla vain nuo kaksi, kolme naista, jotka menevät tuolla ja joiden täytyy äänioikeudettomina poistua kirkosta. Heidän sijaansa kutsutaan kaikessa ystävyydessä ihmisiä, jotka antavat palttua kaikelle eivätkä ymmärrä tuon taivaallista muuta kuin mitä koskee maksaa ja traania. Herra Tobiassen ja herra Vind esim., mitä tahdotte heistä, Te kaukonäköiset herrat?"

Kappalainen tarttui rajulla liikkeellä Gunvoria käsivarteen, ja hänen katseessaan ilmeni äkillinen suuttumus.

"Gunvor Herö, Te puhutte huonojen naisten lailla! Mitä Te tahdotte? Että hävityksen kauhistus seisoisi pyhällä vuorella! Tahdotteko, että pappi tulisi uskottomaksi?"

"Tahdon, että hän kunnioittaisi tavallista ihmisoikeutta, tahdon, että hän kerran oppisi näkemään ja käsittämään, miten papit ovat Jumalan nimissä menetelleet pahoin naista kohtaan ja juuri senkautta horjuttaneet sitä vanhaa rakennusta, joka sanotaan kirkoksi. -- --"

"Sallikaa minun lisätä vähän! Uskon, että päivä on kerran tuleva, jolloin me palaamme takaisin luontoon, kaikkiin kasveihin ja eläimiin oppiaksemme aakkoset, sillä me saamme varmaan aloittaa alusta!"

Kappalainen laski jälleen kätensä kovaan Gunvorin käsivarrelle; hän puhui hitaasti, kylmän hillitysti.

"Turmeltunut ihmissydän on sama kaikkina aikoina. Juuri Teitä uhkaa vaaraa tiedollisella ja etenkin siveellisellä alalla. Te olette tullut omavaltaisuuden ja väärän vapauden harhateille, asetutte Jumalan sanan yläpuolelle, irroitatte vanhat siteet, riistätte itsenne vanhasta pakosta. Älkää olko niin varma, että se on oikein! Olkaa kernaammin mukana taistelemassa kaikkea ajan epäkirkollisuutta ja lihallista itsevaltaisuutta vastaan!" --

"Tahdon mieluummin opettaa ihmisiä pesemään itsensä! Minä uskon veden kasvattavaan voimaan!"

"Kuulkaa, mitä sanon Teille! On kerrassaan mahdottomuus rakastaa Jumalaa ja vihata kirkkoa; siinä suhteessa täytyy vallita järjestys ja kunnioitus! Juuri meidän aikamme käytännöllisessä mielessä ja sen pintapuolisuudessa, uskokaa minua, kun tämä käytännöllinen harrastus tulee elämänkäsitykseksi, piilee vaara; on tultu jumalattomuuteen. Teidän on vaikea taipua jumalansanan kuritukseen, mutta Teidän _täytyy_! Ja uskokaa -- --"

Gunvor keskeytti hänet, irroittautuen samalla hiljaa hänen lujasta pitelystään. "Minä uskon myöskin täällä maan päällä toteutettavissa olevaan vanhurskauteen; se se tekee elämän minulle valoisaksi! Ja uskon, että on tuleva aika, jolloin ei ole niin monta ihmistä kuin nyt, joiden kädet ovat verissä. Silloin on Jumalan valtakunta lähellä, se valtakunta, jonka hyväksi me kaikki työskentelemme!"

"Oletteko suuttunut minuun!" -- Gunvor antoi hänelle kätensä ja katsoi hänen säihkyviin, tummiin silmiinsä.

"En, mutta tahdon rangaista Teitä Herran sanalla -- --"