Part 6

"Poloinen!" sanoi hän lempeästi eikä koettanut estellä, kun Irmild notkean vesan tavoin kietoutui häneen kiinni.

Täti oli neuvoton.

"Voi poloinen", mutisi hän, "en todellakaan ymmärrä, kuinka voit sanoa tuomarin olevan täällä -- en voi sitä käsittää." Ja hän nousi ylös ja lähti hänen kanssaan hänen huoneeseensa ja istuutui hänen sänkynsä laidalle.

Ei ollut enää seljan lehtiä. Niinpä antoi hän hänelle koiruohoa, joka oli hyvää kaikkeen tuskaan ja vaivaan, veren kuumuuteen ja pahoihin uniin.

Ja sitten hän luki Isämeidän hänen kanssansa -- se oli kuitenkin varmin keino.

* * * * *

Tuomarin asunto ei ollut kaukana Herön päärakennuksesta ja se oli, niinkuin koko saari, aikoinaan kuulunut kartanoon. Se sijaitsi kauniilla paikalla etelää kohti; puutarha kasvoi erinomaisen runsaan sadon ja sen rajamailla oli lehto, jonka mukaan koko talo oli saanut nimensä.

Lehdon talossa oli elämä käynyt hyvin hiljaiseksi uuden tuomarin tultua.

Ihmiset eivät olleet tyytyväiset siihen. Näytti siltä, kuin tuomari ei olisi välittänyt heistä.

Edellisen tuomarin laita oli ollut aivan päinvastainen. Hän piti ihmisistä ja tahtoi tietää, miten he elivät. Enimmäkseen tiesi hän aina, mitä heillä oli päivälliseksi, ja jos kuka heistä oli ollut kylässä korttia lyömässä tai huvitteleimassa, niin tuomari tiesi kertoa, missä he olivat olleet, mitä syöneet ja kuinka monta kertaa kukin joutunut pietiksi. -- -- -- Eikä hän koskaan illalla kulkenut apteekin ohi kysymättä, jos huomasi apteekkarin olevan poissa, jokaiselta vastaantulijalta: "Missähän apteekkari on tänään? Käsittääkö kukaan, minne hän on joutunut? Rovastin luona hän ei ole!" Ja hän sai sen tietää -- sillä seuraavana päivänä hän jo saattoi kysyä apteekkarilta: "No, kuinka peli onnistui Ylisellä eilen?"

Mutta tämä nykyinen -- hän ei milloinkaan kysellyt, eikä hän luultavasti liioin tietänyt kuin kaikkein välttämättömimmät asiat. Eikä hän liioin kutsunut ihmisiä luoksensa, vaikka tiedettiin kertoa, että siinä talossa kului paljon konjakkia, ja viiniä sinne tuotettiin ankkurittain ulkomailta. -- --

Yhdessä suhteessa oli hänen naimattomuutensa naisten mielestä epämukava. Oli näet vaikea päästä seurustelemaan hänen kanssaan; mutta asia oli parannettavissa; eihän hän ollut kuin noin neljänkymmenen vaiheilla.

Muutamat sanoivat, että hän oli kihloissa taloudenhoitajattarensa Miina Jönsin kanssa, mutta sitä eivät toiset ottaneet uskoakseen. He uskoivat ennen mitä tahansa -- -- --

Niinpä niin. Tuomari Falck ei ollut sitä maata, että hän olisi kenenkään uskoa estellyt. Tietysti piti naisilla olla jonkinmoista keskustelunainetta teetä juodessaan!

Eivätkä ihmiset hänen mielestään voineet olla toisenlaisia kuin olivat -- niin ettei hänen päähänsä pälkähtänyt moittia heitä siitä. Kun hän vain itse sai olla rauhassa -- ja päästä kaikesta.

Siksi hän piti pitkistä käräjämatkoista. Sisämaassa, missä hän sitä ennen oli ollut, hän oli tottunut niihin. Pitkinä talvi-iltoina, kun hän istui reessä matkavyö köytettynä ylös korviin asti hänen ympärilleen ja kuunteli hevosen astuntaa ja kavioiden kopsetta, niin se ei suinkaan ollut kaikkein ikävintä. Itse teossa oli siinä hyvin rauhallinen istua, kun kuu paistoi ja tähdet tuikkivat ja maailma näytti niin pehmeältä.

Ja kun jalakset narisivat ja luisuivat ja nurkat paukkuivat, niin hän vaipui syvemmälle turkkiinsa, siinä tunnossa, ettei mikään voisi häntä nyt saavuttaa.

Ja joki sitten -- kun se koskeksi pudottautuen illan kirkkaudessa kohisten syöksyi tummaa, avointa vettä kohti, soljui sen mukana tiehensä kaikki pahan tunne, kaikki, mitä hän tiesi tämän maailman synneistä ja surusta. Ja se virtasi pois sinivälkkyväin jäälohkareiden välitse sinne syvään pyörteeseen, minne häviää.

Ja sitten kävi mieli niin rauhaisaksi, avaraksi ja raittiiksi. Yhdestä pulmasta vain ei päässyt -- tuomari Edmund Falck yksinäisestä elinkautisesta itsevankeudestaan.

Tämän hän viimeinkin oli saavuttanut ja se oli parempi kuin hänen entiset saavutuksensa.

Täällä Herössä olivat nuo pitkät venematkat suurenmoisia -- oli niin mainiota loikoa veneessä pehmeiden ryijyjen alla ja kuunnella nousevan myrskyn pauhua, kuulla väen juttelevan siitä, mimmoiseksi olo käy, kun "äijä itse" tulee ja heittää laineet viidensadan jalan syvyydestä ja paiskaa ne rahkasuolle ja huoneen kokoiset rantakivet siirtyvät kauas maalle.

Tuo puhetapa "äijä itse" kuuluu niin raikkaalta ja tuttavalliselta -- ja kun "äijä" sitten tuli tärisyttäen mastoja ja raastaen purjeita, oli aivan kuin se olisi ollut vanha tuttava.

Kummallista, että se puhalsi hänen korvansa täyteen jo aikoja sitten unhotuksiin joutuneita asioita! Lapsuudenmuistot eivät siis olleetkaan jättäneet häntä! Ne eivät enää hävenneet häntä, vaan tulivat takaisin tuoden terveisiä hänen äidiltään.

Voi, hyvä Luoja! Hän näki itsensä pienenä poikasena rientävän pikkuisessa lastenkamarissa yli merien ja tunturien, valloittamassa maailmaa väkevämpänä kuin Aleksanteri, jalompana kuin Scipio -- --

Voi tuota luodetta, kuinka se tuli raittiina ja oikullisena kuiskaamaan korvaan: muistatko vielä ensimmäistä rakkauttasi? Niin, tosiaan -- luodetuuli hiveli hänen poskeansa, aina sydämeen asti. Tietysti hän muisti. -- Kuinka hän oli hieno ja hento, tuo pieni, kalpea tyttö! Hänen nimensä on oleva Lumikuningatar, oli hän sanonut itselleen -- mutta tytölle hän ei ollut koskaan uskaltanut sitä sanoa --. Monta vuotta jäljestäpäin hän oli tavannut hänet täysikasvuisena. Omituinen tunne oli vallannut hänet, se oli tunkenut hänen hermojensa sisimpiin säikeisiin -- vieläkin oli hänen sydämensä syvyyteen jotakin tallettunut siitä lumivalkeasta puhtaudesta, jonka hän kerran oli tuntenut. Ja hän oli käynyt hyvin iloiseksi, hän omisti mielestään vielä jotakin pyhää, jota ei ollut polttanut pois kaikki se, mikä sitten oli seurannut.

Hänhän muisti hyvin, miten hän poikana eli omissa mielikuvitelmissaan ja vietti päivänsä sellaisessa kiireessä ja kuumeessa, joka oli paljon todellisuuden edellä! -- -- Niinkuin silloinkin, kuin oli ollut niin pitkä talvi ja hänen kevätkaipuunsa oli kasvanut niin suureksi, ettei hän mielestään enää voinut sitä kestää. -- -- Vihdoinkin eräänä iltana istutettiin puutarhassa, ja seuraavana päivänä koulussa ollessaan hänen rinnassaan riehui ja kuohui. Voi, nyt kotona puutarhassa jo kasvaa kukkia, se on jo niin kaunis, ja minä istun täällä! -- --

Mikä sinun on? kysyi opettaja. Hän ei voinut kertoa sitä kenellekään. Mutta mahdoton oli kestää kauemmin, hän purskahti niin katkeraan itkuun, että heidän täytyi antaa hänen mennä. Tuulen nopeudella hän ryntäsi puutarhaan. Kun hän tuli sinne, seisoivat taimien lehdet riipuksissa; ne eivät vielä olleet juurtuneetkaan --

Ei ollut siellä vielä kesä!

Sitten hän rauhoittui, kävi välinpitämättömämmäksi ja tylsemmäksi, sillä hän ei jaksanut enää odottaa sillä tavalla, eikä enää välittänytkään. Siitä se hänen elämänsä sitten meni vikaan. Hänellä ei ollut kärsivällisyyden henkeä, ei voimaa odottaa -- hän otti siis sen, mikä oli lähinnä --.

Kumma, kuinka kaikki nämä seikat johtuivat hänen mieleensä pitkillä venematkoilla. Luodetuuli se niin rauhaisasti lauloi kaikesta. Ja nuoruudenunelmat palasivat ja antoivat hänelle anteeksi.

Muutenkin hänen oli kaikin tavoin hyvä olla täällä Herössä. Hän oli pannut kuntoon itselleen hauskan kodin, täynnä muistoa niiltä ajoilta, jolloin hän eli elämää ja matkusti ympäri puolen maailmaa saadakseen osansa tämän maan ja seitsemän taivaan ihanuudesta. Hän oli palannut takaisin siltä retkeltä -- nyt hän tyytyi Lehtoon.

Ja hauska täällä olikin, varsinkin hänen yksityisessä konttorihuoneessaan ja viereisessä pienessä arkihuoneessa. Hän nimitti niitä aarreaitoikseen, sillä siellä oli monien taulujen ja veistokuvain joukossa arvokkaita esineitä menneiltä, suurilta ajoilta.

Sisällä arkihuoneessa oli hänellä palanen Italiaa. Sohvan päässä oli purppuraan puettu, kultatukkainen Magdaleena ja hänen vieressään hopealle hohtava Katariina, joka polki kuninkaita jalkainsa alle.

Flyygelin kohdalla riippui kokoelma aseita. Siellä oli turkkilaisia käyräsapeleita, pitkiä, teräviä metsäpuukkoja ja toledolaisia miekkoja hopeisine kiinnikkeineen.

Ja siellä täällä kasvien ja verhojen välillä etruskilainen vaasi, kreikkalainen jumala, tanagralainen pystykuvanen -- ja jotakin kaikesta tästä ilmassa, entisten aikain hiljainen henkäys, suloinen värien ja piirteiden sopusointu, joka vaikutti kuin äänetön soitto.

Niin, tämä oli pieni rauhaisa paikka elämän takana, mistä kukaan ei voinut häntä löytää.

Kun hän loikoi leposohvallaan itämaisen verhon alla, kun hänen ystävänsä Delfin makasi pantterinnahalla uunin edessä ja kun jotakin kukkivaa oli ikkunassa -- ja sitten hyvä sikari ja täytetty viinilasi edessä -- niin eipä oikeastaan ollut mitään, jota hän olisi kaivannut.

Ja kun päivät tästä puolin käyvät lämpöisemmiksi, niin eipä ole hullumpi olla puutarhassakaan.

Jo viime kesänä, kun hän oli täällä paikkaa katsomassa, oli hän havainnut sen harvinaisen vetovoiman. Se oli niin hiljainen, kaikilta muilta paitsi etelän puolelta suojattu. Pitkät valoisat yöt, kun ilma ja lehdet lepäävät, kun tuoksu hiipii suljetuista kukkakuvuista ja kastehelmet uinuvat poimulehtien sylissä -- ne olivat kuin aalto pelkkää kauneutta, kuin osa tyyssijaksi muodostettua merta. Niin, hän oli havainnut, kuinka ihanaa siellä oli; nuoruuden kuolematon jumala kulki siellä hienolla samettiruoholla ja anniskeli kuohuvaa viiniään -- -- --

Tosiaan, hän kiitti Jumalaa siitä, että hän oli tullut Heröön. Täällä hän oli jo päässyt niin pitkälle, että saattoi hymyillä olemattomallekin -- ja eikö se ole onnellisuuden merkki?

Ja nyt kauniilla säällä -- kun illat eivät käy sen pimeämmiksi kuin että hyvin näkee savun nousevan sikaristaan ja lasin selkeine tulipunaisine nesteineen -- --. Ei hän oikeastaan tiedä, missä hänen ajatuksensa kulkevat, hän tietää vain, että koko paikka on kuin hiljaisessa liikkeessä ja liukuu tasaista, suloista vauhtia myötävirtaa.

Ja liukuessa ja hetkien häipyessä on niin rauhaisan, niin virkistävän hämärä. Hän juo viiniänsä. Hän on mielestään käynyt niin voimakkaaksi, että voi ajatella kaikenlaista, jopa raskasmielistä koskimiestäkin, joka hänessä piilee ja soittaa harppua iltaisin: tuota omituista, puoleksi kuolleistanoussutta kaipuuta tulla joksikin, joka vastaisi hänen entisiä merkillisiä poikaihanteitaan.

Sillä kerran hän kulki rohkeita teitä -- ei ollut kysymyskään muusta kuin että hänen paikkansa tulisi olemaan ensimmäisten joukossa. Kaikki odottivat hänestä jotakin; arkipäiväinen kohtalo ei voinut tulla hänen osakseen.

Hyvä Luoja, kuinka tuollaiset nuoruudenhaaveet sentään olivat hauskat! Kyllä hän oli odottanut, että tuo ruhtinaallinen korkeus, tuo sisäinen ihanneihminen kerran lähtisi piilopaikastaan ja esiintyisi kaikessa loistossaan ja kunniassaan. Mutta ei se vain ollut suvainnut tulla. Ehk'ei ollut ketään, joka olisi valmistanut sille tietä. No niin, olihan se yhdentekevää!

Kun hänellä oli hevosensa ja koiransa ja työnsä, jotka olivat välttämättömiä, Ja Miina Jöns, joka myöskin oli välttämätön, niin mitäpä sitten muusta.

Ja niin hänen elämänsä liukuu ja kuluu rauhaisaa tyyntä vauhtia; hän juo maljastaan salaista siunausta, kullankarvaista, tummanpunaista; ei hän tiedä, onko aika vai iäisyys alkanut. Autuus, tuo salaperäinen käsite, voisikohan se olla paljonkaan parempi? -- --

Enimmästä päästä iltaisin ja alkuyötä myöten oli tuomari Falck tällaisten mieluisain aistimusten lumoissa. Päivällä hän saattoi olla aika äreä ja tehdä kaikenlaisia vaikeuksia konttorissa ja kokonaan turmella kandidaatti Ballen mukavuusunelmat.

Ja kun hän oli joutunut käräjäpaikalle, oli hän aivan toinen mies kuin veneessä. Niinpiankuin hän istui oikeutta, saivat hänen silmänsä aivan toisen ilmeen. Kuka tahansa saattoi sen huomata.

Välisti hän kävi metsästämässä ystävänsä Delfinin kanssa. Se oli hiljalleen ajava, täysirotuinen englantilainen ajokoira, joka ei milloinkaan hänen mieltään pahoittanut ja vallan uskomattomasti jakoi kaikki hänen harrastuksensa.

Viime aikoina oli molemmilla paljon hommaa saadakseen eläviä jäniksiä istutetuksi läheisille pikku saarille. Ja he odottivat hyviä tuloksia, kun siellä ei ollut kettuja ja vesi oli aina avoin.

Sitten tuomari huvitteli itseään vähäisen myöskin luonnontieteillä. Tyyninä päivinä nähtiin hänen istuutuvan veneeseen varustettuna merikortilla, luodilla, pohjakaapimella ja kiikarilla. Häntä huvitti tutkia meren eläin- ja kasvikuntaa -- oli sangen hauska laivakiikarilla katsella merihauraa, joka kiiltävine pronssinkarvaisine haaroineen ajelehti edestakaisin kylmässä pohjavirrassa, sillä aikaa kuin pikku elävät kömpivät tummaa pohjaa pitkin ja suuret, komeat korennot liitelivät vedessä.

Olisi melkein pitänyt olla poikaiässä, voidakseen nauttia tästä.

Välisti hän otti nuorisoa mukaansa. Ne antoivat hänen mielikuvituksilleen ravintoa. Kerran hän oli ottanut Irmild Myrlandin ja rovasti Thymannin pojan kanssansa; mutta sitä hän ei toistanut.

Rovastin poika oli ylioppilas ja niin huvitettu ihmisoikeuksistaan, että hän käytti tilaisuutta koko ajan puhuakseen niistä.

Irmildillä ei ollut silmää sellaista varten. Häntä huvittivat kalat paljon enemmän ja koko hänen notkea pitkä ruumiinsa kumartui yli veneenlaidan. Joka kerta kuin pohjakaavin tuli ylös, hän tunsi salaperäistä, pelonsekaista iloa. Hänestä tuntui miltei siltä, kuin hän itse olisi ollut kotoisin tuosta pimeästä maailmasta ja nyt kiikarin läpi yht'äkkiä nähnyt omaisensa.

Ja kun hän katsoi tuomariin päin, oli hänen mustissa silmissään jotakin sinisenviheriää, värähtelevää kuin vesi, noidantulenmoinen, luokseenvetävä voima, jotakin, joka muistutti siitä tarmosta, millä muutamat merieläimet imevät itsensä kiinni, mihin tahtovat.

Tuomari ei enää tahtonut häntä mukaansa -- sen hän oli visusti päättänyt.

* * * * *

Oli kirkas toukokuun ilta, kun Elina-rouva tyttärineen tuli jalkaisin tunturin yli kulkevaa tietä kotiinsa päin. He olivat olleet Myrlandissa katsomassa Saaraa, Irmildin äitiä.

Elina-rouva seisahtui kukkulalle, hengittääkseen hiukkaisen ja kulki sitten ympärilleen katsellen, hiljainen hymy huulillaan.

Sillä aurinko kultasi saaret ja luodot ja teeret kukertivat honkien latvoissa. Mäellä kivien välissä näki hän niiden leikkivän, sillä aikaa kuin naarakset istuivat pensaissa ja katselivat, ennenkuin voivat päättää, tahtoivatko olla mukana.

Koirakset olivat pukeutuneet kosintapukuunsa; uudet koreat höyhenet päässä ja kaulassa ne astuskelivat vetäen siipiään ja näyttivät valkeita pyrstönalushöyheniään.

Elina-rouva katseli niitä kylmästi. "Voi, miten typeriä ne raukat ovat, ne ummistavat silmänsä; luulen, että voisi ottaa ne kiinni käsillään."

Gunvor ei vastannut mitään, hymyili ainoastaan.

Alempana mäen rinteessä tapasivat he jäniksenpojan, joka istui sangen huolettomana, nuoleskeli käpäliään ja katseli heitä lempeillä, ruskeilla silmillään.

"Äiti, älä mene niin kiireesti", sanoi Gunvor matalasti ja istahti varovaisesti jänistä vastapäätä, joka yhä jäi paikalleen.

Voi, kuinka täällä oli ihanaa! Mikä sopusointu kaikkien äänien välillä, tulivat ne sitten eläimistä, puista, ilmasta tai aalloista! Niiden kaiku kuului hänen sisimmästään. Ja kuinka se teeri riehui ja telmi -- -- hän tunsi sen aivan pikku sormissaan.

Elina-rouva ei enää kuullut tarkkaan ja hän pysyi rauhallisena.

"Nyt meidän on meneminen!" sanoi hän.

Alhaalla harjanteen juurella kulki tie Lehdon pihan poikki ja he näkivät tuomarin astuvan ulos ja tulevan ystävällisesti tervehtien suoraa päätä heitä vastaan.

"Eräältä nuorukaiselta olen hiljakkoin oppinut, että täytyy pitää kiinni ihmisoikeuksistaan! Eikö ole ketään, joka voisi neuvoa minua, eikö minulla naapurina ja vuokralaisena ole sellaisia neuvonantajia."

Elina-rouva nauroi ja katseli häntä hyväntahtoisesti sillä aikaa kuin Gunvor töin tuskin sai torjutuksi Delfinin hyväilyjä.

Tuomari katsoi Gunvoria ja jatkoi iloisesti: "Nyt kun arvoisat rouvat ovat olleet siellä alhaalla ja tulleet vakuutetuiksi, että parannuskeino oli tepsivä, eikä Torkel enää lyö Saara-muoria, niin olisi ehkä aika jo vähän ajatella muitakin naapurejansa. En voi tosin luvata, että täällä olisi yhtä jännittäviä tapahtumia, mutta olkaa ystävälliset älkääkä menkö oveni ohi! Olkaa hyvät!"

Ja hän johdatti heidät sisään verannan portaista.

"Huomatkaa, kuinka kaikki täällä sisällä lausuu teidät tervetulleiksi!" sanoi hän innokkaasti ja ohjasi Elina-rouvan sohvaan persialaisen katoksen alle.

Sillä aurinko pilkisti samassa sisään, piirteet ja värit heräsivät ja puhelivat, hienot uinahtelevat harmoniat muuttuivat säveliksi. Eräässä ikkunassa oli muutamia valkeita ruusuja, jotka täyttivät huoneen viileällä, suloisella tuoksulla.

"Se on uusi ruusu", sanoi tuomari "Eeden nimeltään. Eikö luulisi, että Eedenin ruusut ovat jo aikoja sitten lakastuneet?"

Gunvor katsoi häneen ja hymyili: "Tosiaan! Mutta millaisia tulpaaneja Teillä on! Tuollahan on koko ikkuna täynnä" -- --

"Niin, minä olen hyvin vanhoillaolija. Minulla on sama tulpaanikiihko kuin ihmisillä 200 vuotta sitten ja vieläkin aikaisemmin... sillä niinkin ymmärtäväinen mies kuin Plinius oli ihastunut niihin! Hän sanoo, että ne pitää ripustaa savuun ja sitten panna kreikkalaiseen viiniin saadakseen niiden purppuran hehkumaan. Sitä minä nyt en ole koettanut... sillä kun aurinko paistaa sisään niinkuin nyt, on jo siinä kyllin -- rauhallisille ihmisille!"

"Niin, Te olette liiaksi vanhoillaolija! Niin Teistä kerrotaan! Oikein paatunut oikeistolainen!" sanoi Gunvor iloisesti ja istuutui äitinsä viereen.

"No, sehän on hauskaa! Vaikkakin minä paremmin sovin Pliniuksen kanssa, ei asia suinkaan voi olla toisin, sillä täytyyhän sitä välttämättömästi joutua rekisteröidyksi, eikä ihmisillä ole täällä monta etikettiä! Olisi edullisempaa olla tulpaani, sillä niitä on 5000 lajia... Uskallanko tarjota jalosukuisille naisille kupillisen kahvia? Emmekö tuoksuavassa mokassa esittäisi maljaa inhimillisen kehityksen lähenemiselle tulpaanien kaltaiseksi."

Miina Jöns tuli samassa sisään tuoden kahvin ja Elina-rouva heti huomasi sen olevan "mokkaa". "Se maistuu hyvältä" sanoi hän ja ryypiskeli kahviaan mielihyvällä, ja rupesi sitten puheliaasti kertomaan tuomarille yhtä ja toista entisestä ja nykyisestä sikäläisestä elämästä, höystäen kertomuksiaan, kuten hänen aina oli tapana tehdä hyvällä tuulella ollessaan, pienillä sattumilla ja huomautuksilla, joita tuomari erityisesti ymmärsi pitää arvossa.

Gunvor puhui neiti Jönsin kanssa, ihaili hänen villalankakoruompelujaan, kuunteli pitkää, surullista kertomusta Seriannasta, kyökkipalvelijasta, ja voitti koko hänen sydämensä kutsumalla häntä Heröön Elina-rouvan syntymäpäiväkemuihin.

Paikkakunnan naiset eivät kohdelleet neiti Jönsiä hyvin. Ensinnäkään eivät he pitäneet sopivana, että hän luulotteli pääsevänsä tuomarin rouvaksi, ja toiseksi saattoi olla vieläkin sopimattomampia asioita -- ja näiden syiden perusteella eivät he tahtoneet olla missään tekemisissä hänen kanssaan.

Mutta tämä ei estänyt kamariherratarta eikä Jeanette-rouvaa käymässä ihailemassa tuomarin tulpaaneja. He olivat juuri samana aamupäivänä olleet siellä.

Gunvorin mielestä neiti Jöns ei näyttänyt hullummalta. Hän oli kookas, ujo, vaaleaverinen nainen, silmät maahan luotuina. Ettei hän ollut sanottavasti korkearientoinen, sen ei Guvorista olisi pitänyt loukata noita toisia.

Kun neiti Jöns meni ulos kahvitarjottimineen, nyökkäsi hän hänelle kaikkein ystävällisimmin.

Tuomari oli tullut erinomaiselle tuulelle. Hän meni itse kellariin noutamaan Niersteiner-Glöckiä. Juuri nyt sitä piti juotaman, juuri nyt kuin vihreistä laseista tuli tämä valovaikutus ja viinistä tuo lehtimetsän tapainen viileys.

Hän pyysi lupaa saada juoda jalosukuisen Herön rouvan kanssa. Arapialaisissa temppeleissä sanottiin olevan viiniä, joka virvoittaa enemmän kuin tuuli erämaassa ja parantaa minkä taudin ja sydänsurun tahansa. Temppelin papit sen tallettivat ja antoivat sen tulla vanhaksi sielunvoimain uudistamista varten; ja he säilyttivät sen vuodenaikojen vaihteissa ja pitivät sen läpikuultavana ja kirkkaana tynnyreissä. Elina-rouvassa oli jotakin, joka muistutti häntä tästä viinistä... ja hän tiesi myöskin, mitä se oli: kun ihminen on elänyt elämänsä rohkeasti niinkuin Elina-rouva, niin hän voittaa korkeimman kauneuden: vanhuuden, se se vaikuttaa kuin jalo, arapialainen viini!

Elina-rouva hymyili ja joi hänen kanssaan.

"Teidän sanoissanne on viiniä, ei suinkaan minun -- minä käytän ainoastaan terveellistä, jokapäiväistä ruokaa!"

Hän nousi seisoalleen. Hän oli luvannut neitsyt Jönsille tulla katsomaan tämän taimilavoja, ja sitten oli parasta ruveta jo ajattelemaan kotia.

"Niin minä siis pyydän, että Te jäätte tänne sisään" sanoi tuomari ja meni istumaan Gunvorin luo.

"Tosiaan", vastasi tämä hymyillen, "minun tekee mieleni katsella täällä ympärilleni."

Hän nousi ylös ja kulki ympäri salissa.

"Miten kaunis pieni kapine!" -- Hän osoitti kallisarvoista firenzeläiseen tapaan silailtua lipasta. Jousi ponnahutti sen auki, juuri kuin hän tarttui siihen. Siinä oli pieni revitty kirja.

Gunvor katsahti häneen. Tuomari punastui ja Gunvor asetti lippaan nopeasti takaisin paikalleen tuntien tehneensä epähienosti.

"Se on minun aapiskirjani", sanoi tuomari vältellen, "se, josta äiti luetti minua. Hän kuoli, kun minä olin kahdeksanvuotias."

Syntyi hiljaisuus.

Hän oli sanonut "äiti" semmoisella tavalla kuin jos jotakin pyhää olisi kulkenut hänen ajatuksissaan sekä jonkinlainen pelko, että joku huomaisi sen.

Gunvor kulki edelleen ja näytti kiintyneen kokonaan toisiin asioihin.

"Tulkaa nyt ja istukaa!" sanoi tuomari äkkiä. -- "Nyt on teidän vuoronne vastata! Oletteko Tekin niitä, jotka valittavat sitä, että minä olen paatunut oikeistolainen?"

"En, minä uskon, että Te olette hyvä. Sillä ei ole koskaan mitään, joka olisi Teille oikein mieleen. Sellaista oikeistoa luulen meidän tarvitsevan. Meidän tarvitsee saada taso korkeammalle! -- --"

"Tiedättekö, että ihmisillä on paljon valittamista Teidän suhteenne?"

"No niin!" Gunvor hymyili aivan rauhallisesti. -- "Se olkoon heille sallittu!"

"Teidän kanssanne on silloin mahdoton tulla toimeen. Tehän ette kuulu oikeistoon ettekä vasemmistoon! Kamariherratar valittaakin, ettei Teillä ole omaa kantaa, ja rouva Jeannette sanoo, että Teissä on monta vikaa! On niin tavallista, että naisissa on vikoja, sanoo rouva Jeannette. Hän pitää paljon enemmän miehistä. -- --"

Gunvor nauroi.

"Älkää naurako", jatkoi tuomari ja pudisti päätänsä, vaikka hymy sopikin hänen mielestään niin hyvin Gunvorille. -- "Teidän syntiluettelonne ei ole vielä lopussa! On joku, joka syyttää Teitä, ettette ole edes naisasianainen! Se on törkeää! sanoo rouva Schwane -- hän oli täällä eilen. Naisasianainen, -- sehän on kielelliseltä kannalta katsoen mitä naurettavin sana! Jos minä erittelisin sen, saisitte nähdä, miten kauniita johdannaisia siitä tulisi... mutta muutoin, kun oikein ajattelee asiaa, ei naisasia ole mitään muuta kuin miesasia -- minkätähden ette tahdo olla miesasianainen?"

Gunvor istui ja järjesteli neiti Jönsin villalankakeriä. -- "Teidän ei pidä puhua sellaista!" sanoi hän vähän kärsimättömästi. -- "Mutta tarkoittakaapa sitä tahi älkää, olette oikeassa!" Hän katsoi ylös tarmokas piirre suunsa ympärillä.

"Onko totta, että kuulutte kamariherrattaren eetilliseen yhdistykseen?" kysyi Gunvor hymyillen pienen vaitiolon perästä.

Tuomari istui ja katsoi Gunvoriin vastaamatta mitään.

Tuota vakavaa suuta ei kaunistanut sellainen vakavuus. Minkälaiset kasvot Gunvorilla olikaan! Arkioloissa suljetut ja kulmikkaat, melkein läpäisemättömät -- mutta hymy oli aurinko, joka sytytti elämää, kaikki ovet lensivät auki, nuo raskaat piirteet peitti kevät hienolla sulollaan, naisellisella hempeydellä, joka muistutti ruusujen uhkeutta. --

Hetken hiljaisuus syntyi taas.