Part 5

Ja laitureilla kuormataan ja puretaan. Ketjut kalisevat, sillitynnyreitä, traania ja kalakimppuja hinataan ylös ja alas, ihmiset ja linnut, elämöivät rannalla.

Myrskyt ovat tyyntyneet ja ilma on leuto, meri kohisee rantaa vasten hiljalleen ja varovaisesti ja kaiken maailman linnut parveutuvat räkättäen ja tirkistellen -- tai suhisee ilma niiden nopeiden siipien lyönneistä ja kimeistä kehoitushuudoista.

Elämä uhkuu. Kevät on tullut.

* * * * *

Pienen purjeveneen pohjalla Myrlandin laiturilla loikoi Irmild Myrland ja tähysteli ulapalle. Hän saattoi olla noin kuusitoistavuotias, pitkä ja hoikka, taipuva kuin pajunvitsa ja levoton; ei hetkeäkään hän voinut olla liikkumatta. Hänen isänsä, Torkel Myrland, nimitti häntä tavallisesti merikäärmeeksi.

Tyttö loikoi aivan pitkänään ja tähysteli. Vene kohosi nousevan vuoksen harjalla. Pian se olisi irroillaan, ja silloin se voisi mennä minne tahansa, vaikka Josen luo Espanjan maahan tai Lontooseen Sir Johnin luo. -- -- Hän hymyili. Eipä niinkään. Nythän hänen piti päästä Herön kartanoon... niin hienoa kuin siellä oli, silkkiuutimia ja muuta sellaista -- hän saisi sitä nyt nähdä.

Hän kääntäytyi puoliksi ja tirkisteli erästä noista pikku tuvista, joita oli venelaiturin yläpuolella.

Samassa näkyi hänen äitinsä ovessa ja huusi. Ääni oli terävä ja siinä oli vieras sointu.

Irmild kyyristyi alas veneeseen. "En, Herra nähköön, sitä en tee, menkää Te itse, Saara!"

Hän kohottausi taas istualle ja pani molemmat kätensä leuan alle. Hänen pitkät, kalpeat kasvonsa kävivät uppiniskaisen, miettivän näköisiksi.

Veneet kauas etelään, etelään... purjeet ylös ja sitten ympäri maailmaa!

Muutamia veneitä tuli kalamatalikoilta Herön edustalta. Hän näki, miten veneet olivat täynnä turskia, niin että ne olivat vajota... näki kalastajain tulla laahustavan maallepäin ja kahlaavan raskaat, märät merisaappaat jalassa, niin väsyneinä, että tuskin pääsivät perille. -- -- -- Oli sekin elämää! Jäädä tänne Myrlandiin vielä edelleen! Mahdotonta!

Toista oli, kun nuo vieraat merimiehet saapuivat tänne, tai kun huvipursi oli täällä ja Sir John tuli joka päivä ottamaan häntä ja hänen äitiään sinne... Mutta sitten he matkustivat pois. Nyt ei ollut mitään muuta kuulemista kuin tuo vanha meripahanen, joka painautui rantaa vasten ja tiesi kertoa kaikista tapahtumista, kaikista, jotka olivat hukkuneet syvyyteen tai joutuneet maan alle.

Mutta voisiko se sanoa, mimmoista olo Herössä tulisi. Neljä vuotta hän oli nyt käynyt heidän kustannuksellaan parasta täkäläistä koulua, mutta nyt he olivat keksineet sen, ettei hänen enää olisikaan terveellistä jäädä tänne Myrlandiin, hänen piti asua heidän luonaan ja tulla oppineeksi ja hienoksi. Niin, sitäpä hän aina itsekin oli ajatellut. -- -- --

Miten surkea ilma -- pelkkiä välkkyviä maininkeja tuli vyöryen, ei ainoatakaan laivanhylkyä näkynyt merellä. Hän loikoi pitkänään ja sulki silmänsä hymyillen. Toista oli elämä, silloinkuin tuo ankara hirmumyrsky raivosi ja laivat tekivät haaksirikon ja vieraat merimiehet joutuivat tänne... Miksei yhtäkään nyt enää viskautunut maihin?

Hän oli ainoastaan kymmenvuotias, kun espanjalainen oli täällä -- nyt, kun hän on kuudentoista vanha, ei ketään muita tullut kuin noita kurjia kalastajia, eikä mitään muuta tapahtunut kuin että hänen isänsä, niin heikko ja raihnainen kuin olikin, pieksi hänen äitiänsä, joka oli suuri ja voimakas ja kaunis, mutta kurja -- on niin kurjaa antaa tuommoisen miehen itseään läimäytellä -- tuollaisen vanhan ilkiön.

Hän nousi ylös ja tähysteli vedenkalvoa.

Oikein raivoisaksi tässä saattoi tulla. Ei hän ollut Torkel Myrlandin tytär, sen hän oli kerran kuullut pienenä ollessaan. Mutta siitä, mitä hänen äitinsä ja Torkel silloin olivat puhuneet, oli hän luullut ymmärtäneensä, että valtava meri oli hänen isänsä. Ja kauan aikaa hän oli uskonut, että niin oli. Olihan hän myrskyn tullessa nähnyt sen nousevan; kaukana luotojen keskellä se hyrskysi niin valkeana ja voimakkaana, että häntä ihan peloitti. Kun sitten nuo oudot merimiehet nauroivat hänelle sen johdosta, muuttui se hänen mielessään vieraaksi kaukana olevaksi vanhukseksi, joka lähetti hänelle yhtä ja toista pitkien aaltojen harjalla -- joka aamu oli tuolla rannikolla jotakin. Nyt vain ei pitkään aikaan ollut tullut mitään -- parasta siis korjata luunsa täältä.

Hän nousi toisen kätensä varaan; pehmeällä käärmeentapaisella liikkeellä syöksyi hän veneestä.

Äiti oli taaskin siellä ylhäällä ja kutsui häntä. Irmildiä harmitti; mitä hänellä oli Saaran kanssa tekemistä. Ei kukaan täällä tietänyt hänestä mitään. Oliko sitten niin varma, että Saara oli hänen äitinsä. Hän astui verkalleen ylöspäin. Ylhäällä seisoi Saara-muori. Hän veti päästään likaisen, punaisen silkkiliinan ja heilutti sitä, mustan paksun tukkansa aaltoillessa kasvojen ympärillä.

Irmild pysähtyi hiukan alemmaksi. "Arvelen parhaaksi, että lähden samalla."

Saara-muori katsoi häneen nopeasti suurilla mustilla silmillään, sitten hän pani itkuksi.

"Vartoisit mieluimmin hiukkaisen, minä kun olen niin äärettömän heikko, ja sinä olet minun ainokaiseni."

Irmild nauroi. "En minä enää sinun omasi ole, sillä nyt menen."

Saara-muori pyyhki kyyneleensä punaiseen silkkihuiviin ja meni häntä vastaan.

"Tule sisään kanssani, enkelini. Saat pisaran, pyhän tipan", -- hän katsoi varovaisesti ympärilleen -- "et sinä voi olla niin sydämetön, että menet, kun tiedät, miten pahoin minua pidellään!"

"Sehän on ollutta ja mennyttä, etkö luule, etten minä sitä tiedä. Sinä yönä kuin Torkel purjehti kumoon tuolla lahdella, niin eikö jalosukuinen Gunvor itse työntänyt alustaan vesille ja mennyt vetämään häntä ylös, ja sitten hän piti Torkelia niskasta kiinni, ennenkuin veti hänet veneeseen, kunnes tämän oli vannominen taivaan Jumalan kautta ja kaiken sen kautta, mitä meressä on, ettei hän koskaan enää lyö Saaraa. Ja miesparka, onhan hän lupauksensa pitänyt, ei ole senjälkeen enää kehenkään uskaltanut koskea, niin suuresti hän pelkää kaikkea sitä pahaa, mitä meressä on; kiittäisitte Jumalaa siitä." -- -- --

Saara pani kätensä ristiin ja hänen äänensä kävi pehmeäksi ja imartelevaksi.

"Niin, enkelini, rukoilkaamme Herraa, ettei hän anna noiden ylhäisten muuttaa sinua, vaan että pysyt nöyränä rakkaalle äidillesi -- sillä monta on mutkaa maailmassa ja onnettomuuksista kovin on suru!"

Mutta yht'äkkiä hänen lempeytensä muuttui raivoksi. "Sinä olet kauhea otus Herran edessä, niin olet." -- --

Sillä Irmild juoksi aika vauhtia mäkeä alas, niin että kivet kierivät hänen ympärillään.

Hän nauroi ja lauloi:

Hih ja hei ja hih ja haa kuules tätä asiaa, luo vain häijyst' katseesi, meren panen niskaasi. Hei!

"Sinä saat tuoda sinne punaisen kirstuni ja madonnan seinältä ja enkelin."

Hän oli jo alhaalla meren rannalla, viuhtoi käsiään ja nauroi.

"Sait kai muutamia kahvinpapuja käydessäsi tuon Aamundin luona, pane vain kahvipannu liedelle, en minä tällä kertaa lientäsi sinulta juo." -- --

Sitten hän juoksi eteenpäin ja katosi niemen taakse.

Hän juoksi ja nauroi. Mitä hän mahtoi sille, että tuo ihminen seisoi siinä ja voivotteli -- ei hän voinut sille mitään -- sillä hän, Irmild, oli mustasta, raivoavasta merestä kotoisin.

Ja hänen silmissään, hänen viheriäiseltä välähtelevässä, epävarmassa katseessaan oli jotakin merellistä, koko hänen olennossaan oli sen vaihtelevaa oikullisuutta. Väliin hän juoksi, väliin astui pitkin askelin niin raskaasti, että näytti siltä kuin olisi kysynyt erikoista voimainponnistusta saada siirretyksi tuota hinteröä, melkein luurankomaisen laihaa ruumista.

Yht'äkkiä hän heittäytyi alas ja rupesi innolla tutkimaan käsiänsä. Pitipä nähdä, mitä tästä tulisi; hän oli äidiltään oppinut povaamaan.

Ensin vasen: pitkä, laiha käsi, joka ei milloinkaan ollut tehnyt työtä, ja sormet laihat, säännöttömästi muodostuneet. Se merkitsi monella tavalla merkillistä elämää. Hän hymyili. Niinkuin hän ei sitä jo ennestään olisi tietänyt! Kas Jupiterin vuorta... ja siinä kulki tie aina ylös auringon vuorelle... Hän ulvoi ilosta. Ja sydänviiva käden poikki aivan vuorien alla Venus-piiriin! Kas vain, kuinka se oli pitkä tuo elämän viiva! Ja voi kuinka siinä polttaa aurinko, on hehkua ja viiniä, oh, niin makeaa... aivan kuin siinä purjealuksessa, missä äiti voi niin hyvin...

"Voi, Jumala, kuinka sinä olet hyvä!"

Hän nousi seisoalleen tyytyväisenä itseensä. Oli aikoja siitä, kuin hän oli rukoillut näin kauniisti Jumalaa.

Mutta nyt tuo oikea! Hän kohotti sen uhkamielisesti valoa vasten. Ettei se nyt vain tekisi edellistä tyhjäksi. Sillä se oli oikein rautakäsi, pitkä- ja teräväkynsinen. Se osasi kahmaista itselleen, ja se osasi raapia...

"Korkeastikunnioitettu herra rovasti, onko Teillä mitään sitä vastaan?"

Voi sentään kohtalonviivaa, mihin se nyt joutui? No, mutta täytyi tosiaankin sanoa harmilliseksi, kun se noin ilman muuta katosi. Katsokaa! Mutta tässä ne tulevat, luonnonlaadun ja elämän ja järjen viiva: se on lahjakkuutta, se on voimaa, hih ja hei ja hih ja haa, tässä on sydämen tie, kaikki ne johtavat rikkauteen ja merimatkoille, täällä on eräs, joka vaatii tahtonsa perille, kas tuota peukaloa... lorua, ei se mitään tahdo, ei niin mitään, sillä tulee kaikki itsestään, se, jota ei kukaan tiedä, jonka eteen ei voi mitään tehdä... se tulee, niin että polttaa, polttaa.

Hän hypähti ylös ja juoksi, kunnes hengästyi ja hänen piti istuutua levähtämään. Sitten hän astuskeli eteenpäin, varovasti ja raskaasti. Nyt he jo saattoivat nähdä hänet Herön kartanosta.

Perille tultuaan ei hän suinkaan esiintynyt edukseen. Hänen pienet, pikimustat silmänsä pälyivät arasti ympäriinsä, pitkä palmikko oli avautunut ja hapset riippuivat hajallaan. Hän näytti niin siivoamattomalta, että Elina-rouva lähetti hänet yläkerrokseen, missä hänelle oli laitettu kuntoon huone Vikka-tädin huoneen läheisyydessä, sillä tarkoitus oli, että tämä pitäisi häntä silmällä.

"Pelkään, ettet ole hankkinut mitään hyvää tähän taloon!" sanoi Elina-rouva miettivästi, kun Gunvor tuli alas, oltuaan ylhäällä Irmildin luona.

"Se olisi tarvinnut tehdä jo aikaisemmin, olisihan minun pitänyt tietää, mimmoista elämää siellä elettiin. Aina minä myöhästyn -- mitä minä sille tekisin, äiti?"

"Ei nyt vielä ole myöhäistä, jos hänestä on johonkin", vastasi Elina-rouva ja katsoi ylös työstään. "Ellei hänestä taas ole mihinkään, niin on se liian aikaista! -- -- Talo käy pian oikein väkirikkaaksi", lisäsi hän nyökäyttäen päätään ja katsoi ulos.

Pihalla käveli pieni tyttö ja leikitteli Vikka-tädin valkoisen Laila-nimisen kissan kanssa. Gunvor hymyili ja silitti äitinsä tukkaa. "Siksi, että sinä olet niin voimakas, etkä koskaan jätä kesken -- silloin voipi paljon". Gunvor meni taas alas työhönsä. Mutta Elina-rouva jäi katsomaan ulos ikkunasta, ankara suu hymyssä, sillä lapsi oli pannut ohjakset kissalle ja molemmat hyppivät kilvan.

Hän oli pieni nelivuotias tyttö, tuo Elina-rouvan pojantytär. Viime viikolla hän oli pitemmittä mutkitta tullut Amerikasta niinkuin mikäkin tavarapaketti osoitteella Herön kartano. Ne ihmiset, jotka siellä tahtoivat päästä hänestä, olivat sanoneet, että hänet lähetettäisiin oikean äitinsä luo, ja perille päästyään oli pienokainen, ihan kuin tuntien, että ikävyydet olivat nyt ohitse, langennut Gunvorin kaulaan ja antanut hänelle äidin nimen ensi hetkestä.

"Se käy kyllä päinsä", oli Elina-rouva sanonut. "Sillä hän on, Jumalan kiitos, sinun eikä kenenkään muun näköinen!"

Ja Gunvor oli hänen nimensä aivan kuin tädinkin; mutta Amerikassa siitä oli muodostettu Pikku-Gunn; ja siksi se sai jäädä mukavuuden vuoksi.

Mutta eipä Pikku-Gunn ainoastaan ollut voittanut ankaraa isoäitiään, vaan myöskin muun kartanon väen. Ja kaikkien eläimien kanssa hän oli tehnyt ystävyydenliiton. Hevoset hirnuivat, kun hän tuli tallin ovelle; ottaessaan ruokaa hänen käsistään ne tiesivät kyllä pitää varansa, etteivät purisi pieniä sormia. Suuri Haagen-niminen tarhakissa oli aina mustasukkainen Grimille hänen takiansa. Grim oli suuri puolirotuinen newfoundlantilainen koira, joka ensi hetkestä oli osoittanut Pikku-Gunnille erityistä hyväntahtoisuutta. Tuntien olevansa vanhempi talossa, oli se sangen suojelevainen ja piti itseänsä etuoikeutettuna näyttämään hänelle kaikki talon paikat. Eikä sillä ollut mitään muistuttamista sitä vastaan, että Pikku-Gunn sanoi häntä Dwimiksi -- pian koko talon väki teki samoin.

Kaikki oli niin hyvin päin. Pikku-Gunn kulki kaikkialla, mielissään siitä, että hän vihdoinkin oli päässyt omaan kotiinsa.

Ja sitten hän rakasti Tonettaa, joka auttoi navetassa ja jonka piti ruveta paimeneksi kesällä. Ei hänestä kukaan ollut niin kaunis kuin karheatukkainen, kierosilmäinen Tonetta. Kaikkia hänen nukkiansa piti sanottaman Tonetaksi.

Sillä Tonetta meni hänen kanssansa rantaan niinpiankuin hän vain hetkeksi pääsi pujahtamaan navetasta.

Ei kukaan koko talossa tietänyt paremmin vuosi- ja luodeaikaa kuin Pikku-Gunn. Sillä ranta oli kuitenkin kaikkein tärkein. Siellä hän oikeastaan oleskeli päivät päästään sillä aikaa kuin Dwim istui ihan epätoivoisena ja katseli sitä loppumatonta mieltymystä, millä Pikku-Gunn molski vedessä tai onki pieniä seitinpoikasia vanhasta puolikasmitasta tai keräsi näkinkenkiä rantakiviltä.

Oli siellä myöskin puutarhassa vanha varis, joka oli hänen hyvä ystävänsä. Se oli Päärly nimeltään ja sillä oli oma surullinen historiansa. Siksi tuntui Pikku Gunnista, kuin ei hän milloinkaan olisi tehnyt kyllin sen hyväksi.

Naapuritalon lähettyville oli näet kerran ilmestynyt suuri varisparvi ahdistamaan kottaraisia pahanpäiväisesti. Ei muuta kuin panna myrkkyä esille. Yksi ainoa jäi eloon. Se oli Päärly. Mutta ei sekään selvinnyt vauriotta. Se oli saanut vian kurkkuunsa ja kadottanut rääkymistaitonsa, niin että sitä pidettiin vieraana, kummallisena lintuna -- sillä eivät ihmiset eivätkä eläimet ymmärtäneet, mikä otus se oli, joka istui aidalla ja sanoi rok, rok sellaisella omituisen pehmeällä äänellä, jota ei kukaan ollut ennen kuullut. Sitäpaitsi se piiloutui niin visusti tuuheimpiin pensaisiin kuin olisi ollut häpeissään. Ja ihmeteltiin, mikä otus se oli, kunnes Elina-rouva vihdoin eräänä päivänä pääsi asian perille.

Nyt se sai ruokansa joka päivä Pikku-Gunnilta kyökin käytävässä. Ja se näytti pitävän tästä muutoksesta. Mutta aina kuin oli kottaraisia pihalla, ei se ollut niitä näkevinäänkään.

Muitakin ystäviä oli Pikku-Gunnilla Herön kartanossa. Oli valkea kellolammas, oli Junnu-pukki ja Abdul-niminen kukko, ja Hesekiel suolaamossa ja palvelijat ja ne muut -- niin että kun hän väliin unissaan luuli olevansa Amerikassa, missä ei kukaan ollut hyvä hänelle, rupesi hän itkemään niin katkerasti, että hänet piti herättää.

Irmildin laita oli toisin. Ei yksikään eläimistä välittänyt hänestä. Laila vihasi häntä siksi, että hän sitä ensin kermalla houkutteli ja sitten potkaisi luotaan. Dwim ylenkatsoi häntä, kukaties mistä syystä, ja Päärly ei uskaltanut milloinkaan tulla kyökin käytävään Irmildin siellä seisoessa.

Väki ei liioin pitänyt Myrlandin mamsselista. Hän koetti olla niin äärettömän ylhäinen, ja kun he näkivät hänen poikkeavan tuvalle päin, ei se ennustanut mitään hyvää. Saapas-Tobine, joka siivosi konttorihuonetta ja asui tuvassa, iloitsi siitä, ettei hänen tarvinnut nukkua saman katon alla sellaisen kanssa, josta ei varmaan tiedetty, polveutuiko se ollenkaan ihmisistä. Sillä hänessä oli meren raivokkuutta. Ja luotojen välistä he hänet olivat löytäneetkin. Eikä kukaan tarkkaan tietänyt hänen ikäänsä, tai ollut varma siitä, oliko häntä edes kastettu. Sillä siitä ei ollut olemassa minkäänmoisia papereja.

Elämästä, jota Myrlandissa vietettiin, tiesi Saapas-Tobine kyllä yhtä ja toista. Hän oli ollut siellä apuihmisenä. Siellä Myrlandissa oli raha aina ajoittain virtana vuotanut. Silloin ei Saara-muori viitsinyt kädellään työhön kajota, vaan käveli punaiset sukat jalassa ja aamukaapu yllään ja oli julman ylhäinen. Sitten saattoi taas tulla mitä suurin puute.

Mutta siksi ei ensinkään ollut Saapas-Tobinen mieliksi, kun hän näki Irmildin poikkeavan tuvalle päin -- sillä hän, Irmild, oli kummitus ja, niinkuin Jumalan kirjassa seisoo, häijy pettämään niiden silmät, jotka hänet näkivät. Ja kaikkia nuoria miehiä, jotka pyrkivät Jerusalemin kunniaan, tahtoi Saapas-Tobine varoittaa, sillä epävarmaa oli, onnistuisiko kenenkään saada Irmildistä ihmistä.

Irmild ei huomannut, että Saapas-Tobine vetäytyi pois ja että piiat seisoivat kuiskaillen, kun näkivät hänen suuntaavan tiensä suolaamoon.

Sinne oli tullut muutamia uusia, kauniita poikia -- ja sitten siellä oli Hesekiel.

Kun hän oli heittänyt takin päältään ja seisoi työssään niin korkearintaisena, leveäharteisena, notkeana ja joustavana, omituinen valo silmissään, ei Irmild voinut kääntää katsettaan hänestä.

Hän oli jo kyllä huomannut, että hänen täytyi sietää paljon, jos aikoi jäädä Heröön ja tulla hienoksi ja ylhäiseksi, mutta kun sitten päivän koulu oli päättynyt ja tädin kaikki käskyt ja komennukset olivat ohitse, niin tuntui oikein makupalalta hiipiä tänne --.

Tosin Hesekiel ei ollut huomaavinaan häntä. Mutta piiloutua ei hän kuitenkaan voinut, hän kumartui, hän ojentautui, hän nosti taakkoja. Voi, miten suorana hän astui sillitynnyri olallaan, miten komea hän oli, liikkuipa hän sitten tai seisoi alallaan. Mielihyvän kylmä väre kulki Irmildin ruumiin läpi.

Mutta ilo loppui. Gunvor tuli alas ja otti hänet mukaansa, tuli jok'ikinen ilta ja vei hänet pois. Viimeiseltä hän ei enää saanut mennä sinne.

Ja Irmild totteli, aivan kuin asia ei olisi voinut olla toisin.

Mutta hän saattoi aina tavata Hesekielin, jos meni vastapäätä olevalle tunturille; sieltä näki tarkalleen kaikki, mitä suolaamossa tehtiin.

Ja sitäpaitsi hän jumaloi Gunvoria kuin korkeampaa olentoa, joka täydestä alistumisen hinnasta oli ottanut hankkiakseen hänelle elämän hyvyyttä. Häntä vastaan asettuminen oli siis sula mahdottomuus. Näkihän Irmild, että Gunvor soi hänelle hyvää ja teki uhrauksia hänen tähtensä. Luojan suhteen hän ei ollut yhtä varma.

Muuten hänellä täytyi olla joku, jota saattoi rakastaa järkähtämättömästi; se oli tarve, joka ihan ruumiillisen välttämättömyyden tavoin yht'äkkiä oli herännyt hänessä ja imenyt ravintoa hänen suonistaan ja hermoistaan -- niin omituisesti kuluttava, mutta samassa suloinen tunne, jossa oli arkaa kunnioitusta ja epäselvää, ujoa nöyryyttä. Jos Gunvor olisi tahtonut molemmin jaloin polkea hänet maan tomuun, olisi hänellä siihen ollut täysi oikeus.

Oli todellinen nautinto rakastaa häntä, -- senkin tähden, että hän oli niin hyvä, rauhallinen ja voimakas, että hän hallitsi hänet pelkällä silmäyksellään. Tämä oli terveellinen vastakohta hänen omalle luonteelleen; vaikutti niin rauhoittavasti, kun katsoi hänen lempeihin silmiinsä ja tunsi hienon, voimakkaan käden silittelevän tukkaa. Hän saattoi heittäytyä hänen eteensä kyynelsilmin, kun he iltaisin yhdessä istuivat suuren kiviuunin edessä. Ja Gunvor otti vastaan hänen hillitsemättömän ihastuksensa, iloiten siitä, että hän oli ottanut hänet luoksensa ja saattoi häntä valvoa.

Vikka-täti oli saanut Irmildin erityiseen valvontaansa ja hän eli alituisessa, lempeässä ihmetyksessä sen johdosta, että Irmild aina sanoi ja teki ihan päinvastoin kuin hän, täti, odotti.

Mutta Irmild ei jaksanut kauan yhteen menoon pysyä tädin parissa. Kun täti ravisti valkeaa päätään ja rupesi selittämään, miten tulisi käyttäytyä, niin hänen vanha, uskollinen sielunsa saattoi aivan nolostua, jos hän tuli katsahtaneeksi Irmildiin...

Kun Irmildin pienet, levottomat, viheriälle välähtelevät silmät loistivat häntä vastaan, oli niissä kuin hypnoottinen voima, joka pakotti tädin kääntämään katseensa hetkeksi toisaalle.

Ja jos vanhus silloin poistui, saattoi Irmild rynnätä ikkunan luo ja nykäistä sen auki, saadakseen hengittää, oikein ahmia ilmaa pitkään ja kiihkeästi ja sitten painaa päänsä pöydän kivilevyä vasten, vilvoitellaksensa sitä siinä.

Käsittikö kukaan, miksi oli niin kuuma?

Sänkynsä yläpuolella oli Irmildillä taulu, jota hän piti hyvin kallisarvoisena. Hän oli sen kerran saanut espanjalaiselta merimieheltä. Se kuvasi neitsyt Mariaa, joka kulki tähtien ylitse, pää ulottuen aina puolikuuhun. Hänen läheisyydessään liiteli suuri, viheriä pahvienkeli, jolla oli punaiset siivet. Marialla oli sininen, sädekäs leninki ja suklaanvärinen sydän keskellä rintaa, josta liekit leimahtivat ylöspäin. Tämä rauhaisa, ruskea sydän mahtavine tulenliekkeineen oli suuresti vaikuttanut Irmildin mielikuvitukseen. Kotona Myrlandissa ollessaan oli hän heittäytynyt polvilleen sen eteen ja itkenyt raivoisasti, janoten jotakin... Vieläkin hän joskus teki niin, kun hän esim. oli saanut Vikka-tädin poistumaan.

Mutta olipa sellaisiakin aikoja, jolloin vanhus oli hyvä olemassa, nimittäin iltaisin, kun oli pimeä, ja erittäinkin öisin, kun hän heräsi ja oli nähnyt unta. Silloin hänet valtasi tavaton pimeän pelko, eikä kukaan silloin ollut taipuvaisempi kuin hän tunnustamaan Vikka-tädin auktoriteetin ja etsimään turvaa hänen luotaan.

Sillä täti tiesi aina neuvon; hän opetti hänelle vanhoja, rauhoittavia virsiä.

Varsinkin tuo "O pyhä henki armias, Valaise sielun' valollasi" Sen sävelessä oli jotakin, johon oli niin mukava piiloutua, kun ahdistus vaivasi.

Iltaisin tapahtui välisti myöskin, juuri ennenkuin hänen piti nukkua, että hänen aivoissaan syntyi suurta rauhattomuutta ja sydämessä ja veressä oli kuin polttava tuli -- aina silloin kuin hän leikitteli kaikenlaisten hirmuisten mielikuvien kanssa, kunnes hän oli kuin vimmattu. Hän saattoi loikoa vuoteellaan ja sanoa itselleen epätoivoisena: "mitä minun on tekeminen, pitääkö minun mennä alas ja tappaa Gunvor kiitokseksi siitä kaikesta, mitä hän on tehnyt edestäni... hänet, jota rakastan niin, että tulen ihan kipeäksi siitä... tai menenkö alas tuomarin taloon, aukaisen sulun ja päästän vuoksen sen yli, niin että se nielee koko kartanon... toinen minun täytyy tehdä, nyt minun on vain valitseminen... muuten voisin sen myöskin sytyttää tuleen... ja pelastaa Falckin, juurikuin hän on palamaisillaan --".

Ja näin hän jatkoi kuvittelujaan ja lopulti ne kävivät niin kauheiksi, ettei hän saanut unta. Silloin hänen täytyi juosta tädin luo. Sillä siellä oli hyvä ja rauhaisa olla. Siellä eivät milloinkaan sellaiset asiat pälkähtäneet päähän.

Ja Vikka-täti antoi täten useamman kuin yhden kerran ryöstää yörauhan itseltään.

Samalla rajattomalla kärsivällisyydellä hän nousi joka kerran vuoteestaan, sytytti kynttilän ja meni ottamaan Henrik Schmiedin vanhan lääkärikirjan, nähdäkseen, oliko siinä parannuskeinoa sellaiseen nuoruudenkuumeeseen. Hän sirotteli seljanlehtiä hänen sänkyynsä ja luki, mitä siellä seisoi:

Auta mua seljan lehti, koska kuume vaivaapi. Sinä voitit, seljan lehti: jopa kuume katoopi.

Ehkäpä se auttoi. Ja sitten lopulti Isämeidän; se oli varma ja hyvä turva, välisti he eivät ehtineet kuin neljänteen rukoukseen, ennenkuin Irmild jo nukkui.

Mutta eipä käynytkään, kuten täti oli arvellut, että keväämmällä asia parantuisi, pikemmin tapahtui päinvastoin.

Eräänä yönä Irmild ei voinut ollenkaan nukkua; sillä hän oli saanut selville, että hän rakasti tuomaria. Nyt hän oli kokonaisen viikon kuluessa joka ilta tavannut hänet, kulkipa hän sitten tädin tai niiden muiden kanssa. Ja aina hän puhui heidän kanssaan, mutta ei koskaan katsonut Irmildiin päin! Mutta oli mahdotonta olla häntä rakastamatta!... Hän ei voinut maata täällä, hänen täytyi nousta ylös ja haastella jonkun kanssa, haastella hänestä, ja siksi hänen täytyi mennä sisään herättämään tätiä.

Eikä hän ensinkään säälinyt tuota pientä väsynyttä päätä, joka valkeassa piipatussa yömyssyssä pehmeästi lepäsi untuvapielukseen vaipuneena -- hän ravisti häntä.

"Minä tahdon puhua kanssasi, täti! Olen jo koko ikuisuuden maannut tässä yksin ja se on niin ikävää... Ajattelepa, minusta hän oli täällä, itse tuomari, sanohan sinä, millainen hän on, miksi hän käyttää niin pitkiä viiksiä, nehän ovat aivan kuin Lailan!" -- -- --

Täti sai vaivoin väsyneet silmänsä auki; hänet herätettiin nykyjään kovin usein, eikä hän sitten enää saanut unta.