Part 4

"Ettekä Te sano mitään? Ette Te ole puhunut montakaan sanaa tänä iltana... Kuulutteko ehkä 'kuoreensasuljettujen' sukuun? Ne kuuluvat olevan eräs simpukkain alaluokka, mutta niitä tavataan myöskin ihmisten kesken; ei mikään ole mahdotonta Jumalalle."

Gunvor hymyili taaskin. "Ei suinkaan, täällä pohjolassa varsinkaan!"

"Siksi odotankin Fortuna-rouvan käyntiä. Täällä on pimeä ja hän on sokea, muuten hän ei suinkaan tekisi minulle sitä kunniaa...!"

"Kas tuolla soitetaan tanssiin! Balle se haaveilee 'Tonavan aalloilla'. Emmekö koeta liukua minuutin verran, ennenkuin aurinko nousee?"

"En suinkaan", vastasi hän lyhyesti.

Sitten hän kurotti tuomarille kättään ystävällisesti: "Hyvää yötä! Äitini odottaa."

"Onko totta, että Te olette veneenne kaikkivaltias päällysmies? Rouva Löyen on ihastunut siihen, että saa purjehtia kotiin Teidän kanssanne tänä iltana."

Mutta Gunvor kävi jo hyvästiä jättämässä. Tuomari katsoi hänen jälkeensä.

Tuollaisessa tummanpunaisessa puvussa hänen aina olisi pitänyt olla. Se oli niin yksinkertainen, ei vaatinut mitään omasta puolestaan, päästi vain hänen ihanan vartalonsa esiintymään -- ja tuo tummanpunainen antoi kuin lämpöä hänen kylmille sanoilleen ja sulautui yhteen hänen kasvojensa vaihtelevain ilmeiden kanssa, kun hän oli vaiti.

Tuomari iloitsi Gunvorista, joka läheni noita "kymmentä ylintä" ja seisoi siellä kuin ruhtinatar, joka tarkastelee joukkoaan. Hän oli tietenkin heidän käsityspiirinsä ulkopuolella, siksi he eivät koskaan voineet antaa hänen olla rauhassa. Jo he olivat uskotelleet tuomarillekin, että Gunvor heistä oli sydämetön ja yleisiä harrastuksia vailla. Ja jo aikaisemmin illalla, kun hän oli istunut heidän keskuudessaan, oli tuomaria huvittanut katsella, miten Gunvorin luonteen tyyni ylevyys ilmeni toisin kuin noiden muiden komeilevain pikku ihmisten lakeijanaamat.

Tuntui siltä kuin hän olisi kirjoittanut uutta vastustamatonta, kumoamatonta "Napoleonin lakikirjaa".

Tuomari saattoi heidät laiturille; sen hän voi tehdä, vaikk'ei hän oikeastaan pitänyt siitä, että naiset istuivat peräsimessä ja hoitivat purjeita. Tuolla alhaalla seisoi Tobiassen kiirehtien niitä, jotka aikoivat Uthammerin ohi. Puolen tunnin kuluttua ei sinne ollut enää meneminen. Ja lisäksi pimeni niin, että purjehtiminen merellä kävisi vaikeaksi. Ei sitten enää olisi aikaa mälliään kääntää.

"Hyvää yötä" -- kuului Gunvorin ääni, kun vene laskettiin irti. -- "Mitä arvelet, äiti?" Sillä heidänkin oli mentävä Uthammerin ohi.

"Kyllä me siitä selviämme", sanoi Elina-rouva rauhallisesti.

Ja vene solui ulapalle ja katosi luodon taakse. Kaukaa etäältä kuului lähenevän myrskyn omituinen, jymeä pauhu.

Rovasti oli lähettänyt pyytämään tuomaria jälleen sisään. Uutta konjakkilajia oli maistettava ja tuomari oli niiden tuntija.

Kuusisoutuinen vene oli jo Herön venehuoneeseen vedetty, ennenkuin pitkät myrskylaineet ehtivät lahteen ja pauhaten vyöryivät rantaa vasten.

Gunvor oli mennyt levolle, käytyään ensin itse veneitä katsomassa.

Hän oli hetken valveilla ja kuunteli, sillä pyörteiden raivoisan jyminän ja pienien rantakivien ritinän läpi hän kuuli selvästi pari säettä eräästä laulusta, jonka hän kerran oli kuullut:

Silmät syvät oli hällä, sukeltaa mä niihin voisin!

Ja sittenkuin uni tuli, täytti laulukin taas hänen sielunsa. Maatessaan hän hyräili:

Silmät syvät oli hällä, sukeltaa mä niihin voisin!

* * * * *

Oli päätetty, että Svein Torgersen palaisi aikaisin syksyllä kotia, suorittaaksensa tutkintonsa jouluksi.

Mutta juuri siihen aikaan kuin jo odotettiin hänen kotiintuloaan, saapuikin Monte Carlosta kirje, jossa hän ilmoitti, että hän voi päästä kotiin vasta joulun jälkeen, niin ettei tutkinnosta tulisi mitään ennenkuin keväämmällä. Voisiko Gunvor sentähden lähettää hänelle muutamia kruunuja, koska hän nyt kerran oli tahtonut ruveta hänen pankikseen. Hän saisi sata prosenttia. Tosin hän, Svein, sai vapaan matkan, mutta tietysti hän sen ohessa tarvitsi itsekin rahaa.

Ihmisten mielestä oli Gunvor syksypuoleen käynyt totisemmaksi.

Hänen äitinsä iloitsi siitä, että juhannukseen oli vielä niin pitkä aika ja että oli niin paljon töitä, joihin hänen aikansa kului. Kauppa oli menestynyt hyvin, ja sillinsaanti lisääntynyt; oli hyvällä menestyksellä vedetty lahdessa nuottaa.

Ja suolaamon Hesekiel oli kuuluisa ympäri koko tienoon. Ei mistään sillistä maksettu niin hyvin kuin Herön sillistä; se meni suoraa päätä Englantiin.

"Hyvä on, että ansaitset rahaa" sanoi Elina-rouva -- sillä taaskin oli tullut kirje, jossa pyydettiin lisää; mutta eihän se mitään tehnyt, kun sai sata prosenttia; paremmin ei voinut rahojaan sijoittaa.

Gunvor ei vastannut äidilleen mitään.

Svein ei enää kirjoittanut yhä usein kuin ennen. Monta postipäivää saattoi mennä, ilman että tuli tietoja, mutta eihän matkustaessa aina ollut sopivaa tilaisuutta; siis ei siinä ollut mitään ihmettelemisen syytä.

Mutta se kirje, joka viimein ilmoitti, että hän oli palannut Kristianiaan, antoi kuitenkin ihmettelyn aihetta. Siinä seisoi näet, ettei hän millään ehdolla valmistuisi kevääksi. Matka oli häntä rasittanut, ja sitäpaitsi oli vallan käsittämätöntä, kuinka laaja kurssi kuitenkin oli, kun siihen piti käydä käsiksi. Sitten oli myöskin erityinen tauti, jota hän tahtoi tutkia; nyt juuri oli muutamia tapauksia sairaalassa -- ja kaikki tämä vei aikaa. Harvinaisen hyväin tuttavuuksiensa välityksellä, joista hän saattoi kerskata, oli hän terveydellisistä syistä saanut lykkäystä syksyyn. Ylämaan kunnanlääkärintoimella ei juuri ollut kiirettä. Siellä saattoi pitää viransijaista.

Kun Gunvor sinä iltana meni kamariinsa, ei hän heti pannutkaan maata, kuten oli luvannut äidilleen, jonka mielestä hän näytti väsyneeltä.

Hän otti esiin vanhasta shatullilaatikosta kaikki ne kirjeet, jotka hän oli saanut Torgerseniltä. Sitten hän istuutui niitä lukemaan merkiten lyijykynällä muutamia kohtia sieltä täältä.

Sen jälkeen luki hän kaikki merkityt paikat perätysten. Näin yhteen mittaan luettuina näyttivät ne hänestä toisenlaisilta:

"Nyt sitä mennään! Onneksi olkoon! Siunattu olet sinä kaupunkien seassa, sinä München! Ei paratiisissa voinut olla puoleksikaan näin hauskaa! Minusta meidän norjalaisten pitäisi saada apurahoja tänne tullaksemme, jotta pääsisimme happamista naamoistamme. Lorenzon _täytyy_ mennä museoihin. Me kuljemme ihailemassa ihania, hämmästyneen näköisiä enkelejä ja madonnia, jotka näkevät unta taivaasta ja heräävät hyvällä tuulella. Mikä oivallinen ja köykäinen uskonto, eikö totta?"

* * * * *

"Tänään olimme katsomassa Böcklinin 'Huvilaa meren rannalla.' On tyyni ilta; eräs nainen seisoo katsellen. Minun oli pakko ajatella sinua! Muuten minusta aina tuntuu siltä kuin seisoisit jossakin katselemassa minua. Mutta palatkaamme tauluun. Hän on maalannut saman aiheen toisenkin kerran. Mutta silloin on jo ilta kulunut myöhempään. Myrsky tulee, se taivuttaa poppelia ja tempaisee naisen huntua. Hän seisoo kallion vieressä aivan muuttuneena, ja kuitenkin hän on sama. En ymmärrä, miksi minun täytyy ajatella sinua!"

* * * * *

"Me olemme pyhässä kaupungissa! Ilmakehässä, joka on tyyni, sininen ja täynnä sointua, kuten Lorenzo sanoo.

"Jospa aavistaisit, miten hän täällä tonkii! Hän rakastuu vanhan etruskilaisen muurin jäännöksiin, puhumattakaan keisarillisista patsaista ja kaarikäytävistä. Ne tekevät hänet ihan hassuksi. Ja hän on ruvennut kirjallisesti lavertelemaan Campagnan synkkämielisyydestä. Hän sanoo sitä selittämättömäksi. Silloin hänen pitäisi jättää se rauhaan.

"Niin minä teen.

"Tietysti minäkin tuhlaan aikaani näihin raunioihin; siitä Lorenzo kyllä pitää huolta. Me olimme Forumissa tänään, hänen väitelmänsä mukaan siinä temppelissä, missä vestaalit vartioivat pyhää tulta. Hänen silmiensä avulla olen nähnyt pitkät rivit kunnialla kruunattuja marmorivestaaleja istumassa alabasterisen vesisäiliön ympärillä, mistä noudettiin taivaallista vettä. L. ajelehtii täällä päiväkaudet; hänellä on tekeillä pitkä tutkimus vestaalien palveluksesta puhtaan naisellisuuden jumaloimisen osoitteena. Hän puhuu vanhan roomalaisen jumalanpalveluksen elvyttämisestä uudeksi uskonnoksi maapallon asukkaita varten. Mutta hän luulee siihen vielä menevän aikaa pitkälti, sillä sellaiset kuin käsitykset vanhoista neitsyistä nykyjään ovat, tarvitaan monia satoja vuosia kestävä hiljainen mullistus, ennenkuin pääsemme vanhain roomalaisten kannalle. 'Mutta siksi onkin jo kiire aloittaa', sanoo hän. 'Aloita sitten jumalan nimessä', vastaan minä. Minulla on muuta tekemistä, niin ettemme ole paljoakaan yhdessä. Mutta kun minä näen näitä roomalaisten korkeasti ylistettyjä kunniakansalaisia, Virgines Vestales Maximae, joille valtio pystytti kuvapatsaita, en voi olla hymyilemättä ajatellessani, etteivät he olleet muuta kuin vanhoja neitsyitä, joista sellainen melu nostettiin. Sen minä todellakin kerron Vikka-tädille.

"Minä tarkastin erästä sellaista tänään. Hän seisoo kokonaan verhottuna. Mutta eipä yksikään poimu saa himmentää hänen kuninkaallisen ruumiinsa kauneutta. Se on tuo suuri Flavia Publicia -- mistä tulee, että kaikki, joka valtavasti vaikuttaa minuun, muistuttaa sinua? Mutta minusta he kuitenkin ovat liian ankaroita, nämä naiset, oikein milolaisen Venuksen kaltaisia, gunvormaisia itsevaltiaita, niinkuin sinä olit siihen aikaan kuin ensin tutustuimme. Niin, ne ovat liian ankaria. Ne himmentävät päivänvalon. Minä viihdyn paremmin osteriain, noiden viehättävien pikku ravintolain edustalla, missä elävät pienet roomalaisnaiset seisovat lauleskelemassa. Voi, mikä Jumalan luoma ihana maa tämä on! 'Hitto vieköön, kun pitää matkustaa täältä Norjaan!' kuulen ylt'ympärilläni niiden onnettomien huulilta, joiden on sinne palaaminen. Ymmärräthän, ne sillä tavalla puhuvat, joilla ei ole Gunvoria.

"Italiassa eläessä tulee vaihtaneeksi jumalia. Ei ainoastaan Rafaelin ole pakko astua alas siltä kunniaistuimelta, jonne pohjoiseurooppalaiset mielikuvitukset ovat hänet asettaneet... en tiedä, mistä se johtuu, mutta tuntuu siltä, kuin kaikki nuo eksymättömät germaaniset periaatteet, joilla on aivonsa kalustanut, eivät enää täällä olisi minkään arvoisia. Sillä täällä on aurinkoa kaikkialla. Yksinpä jo äänet täällä! -- Ja naiset! Heidän pehmeät miellyttävät liikkeensä -- ja heidän tummat, välkkyvät silmänsä, joissa ei ole huolen vivahdustakaan!"

* * * * *

"Sinä olet seurannut minua koko ajan! Sinä olet minun ankara, pohjolan jääkylmä omatuntoni -- täällä ei sellaista käytetä. Mutta etpä koskaan ole peloittanut minua niinkuin eilen.

"Oikein minua värisytti, niin ankara olit _Villa Borghesessa_.

"Siellä oli Isis. Lorenzo seisoi ja lörpötteli, ettei kukaan hänen papeistaan ollut uskaltanut nostaa huntua hänen kasvoiltaan. Ja minä tunsin itse, että se olisi tuottanut kuolemaniskun kuolevaiselle. Mennäänpä, sanoin minä. Vanhat jumalat elävät vielä, hän polttaa minua kuin tulenliekki. Mutta Lorenzo piti minusta kiinni ja niin minun vastoin tahtoani täytyi seisoa siinä ja tuijottaa häneen, mutta ainoastaan sivulta, sillä jos häntä katsoi silmästä silmään, oli hän niin kauhistuttava puhtautensa suuruudessa, että itse suuri taivaanruhtinatar näytti hänen rinnallaan sangen yksinkertaiselta ja tyhmältä.

"Lorenzo väittää hänen sanovan: 'Olen tullut sytyttämään tulta maan päälle'. Tietysti se on pelkkää laverrusta -- onko yleensä ketään, joka sanoo niin. L. tekee raivoisia liikkeitä; minä laahaan hänet kanssani ulos... Kaikissa tapauksissa on Isis sinun näköisesi. Mutta miksi olit niin ankara? Jos minä joskus palaan kotia, täytyy sinun olla täynnä armahtavaisuutta! Mitä minä sille mahdan, että veri on kuumaa ja viini punaista? Yhtä vähän kuin sillekään, että Diocletianuksen kylvyissä, joissa ennen aikaan sielu ja ruumis virkistyivät suurissa marmoriammeissa, nyt istutaan kuivalla ja rukoillaan pyhää Bernardoa. Onko se minun syyni?

"Kiitetty olkoon pyhä neitsyt -- maallisten naisten seurassa on parempi olla. Ja juuri nyt, juuri tässä silmänräpäyksessä täytyy minun mennä, sillä L. tulee sisään ja jaarittelee kuin lupauksestaan päästetty trappisti-munkki. Minun täytyy lähteä ulos öljypuiden siimekseen, missä tummat silmät hymyilevät! -- -- --"

* * * * *

"L. saavuttaa paljon onnea italialaisella nimellään; mutta, Jumala nähköön, ei minultakaan onnea puutu!

"Mitä se minuun koskee, että he rääkkäsivät Giordano Brunoa ja polttivat Galilein? Minussa on tarve huvitella. Etkö sinä aina ole ollut samaa mieltä kuin minä siinä, että täytyy noudattaa luontonsa vaatimuksia! Jumalan kiitos, että edes jossakin määrin olemme järkeviä olentoja."

* * * * *

"Lorenzosta voivat kyllä tehdä munkin ja sitten pyhimyksen. He tarvitsevat yhtä mittaa uusia pyhimyksiä! Minä olen myöskin osittain katolilainen. Se on totta tosiaan ihana uskonto, _una, sancta et catolica_. --

"Kaikkialla tavattavine kirkkoineen ja madonnoineen, jotka lempeästi katselevat maallisia puutteellisuuksiamme, joiksi ominaisuuksiamme aivan väärin sanotaan. Tahdon ilmoittaa sinulle, että ennenkuin vielä oikein olen ehtinyt kotiin, on minun Pohjolaisella neitsyelläni kaikkein kaunein aihe antaa minulle kaikki syntini anteeksi."

* * * * *

"En ole enää katolilainenkaan, olen mahomettilainen. Et voi aavistaa, kuinka helposti täällä Parisissa muuttuu muhamettilaiseksi!

"Ja miksi en yhtä hyvin olisi kelpo moslemi.

"Silloin ei ainoastaan palvele yhtä Jumalaa, vaan myöskin suurta itämaalaista paavia, jolla on 99 nimeä ja joka vaatii järjestystä ja äärimmäistä kuuliaisuutta -- ja sitten hän on niin käytännöllinen. On vain _yksi_ asia, joka sinään on synti; se juuri siinä on niin mainiota, että pääsee noista pitkistä syntirekistereistä! Ja koraanissa seisoo: Jumala on armollinen, hän tahtoo tehdä jumalanpelon helpoksi, koska ihminen on heikko. -- --

"Eikös se ole järkevästi sanottu!... Ja se myöskin, että jokainen ihminen kantaa kohtaloansa kaulaansa sidottuna. Kuuletteko sen, kuolevaiset! Mitä te siis pyritte?"

* * * * *

"Ave Maria! Minusta on siinä jo kyllin, että olen tullut takaisin Kristianiaan, vaikk'en sitten heti päistikkaa syöksyisikään tutkintoon. -- -- Katsopa Gunvor, olen hiukan uupunut matkan jälkeen suoraan sanoen; muhamettilaisena eläminen oli jotenkin rasittavaa, ja koska nyt kerran saan lykkäystä syksyyn, niin miks'en ottaisi vastaan tätä ihanaa lahjaa? Tietysti minä kuitenkin tulen sinne kesäksi ja me menemme naimisiin juhannuksena. Sen me varsin hyvin voimme tehdä, ja sitten minä syksyllä teen pienen retken tänne ja suoritan tutkintoni. Mitä tuohon kunnanlääkärinpaikkaan tulee, niin minä sanon: herran nimessä antaa aasien vartoa vähäisen, voivathan he saada viransijaisen, ja kun minä sitten tulen, niin otaksukaamme, että heti samassa on juhannus. Miks'emme rientäisi poimimaan punaisia ruusuja ja juomaan tulista viiniä?"

* * * * *

Gunvor otti vielä kerran kaikki kirjeet ja katseli niitä toista toisensa jälkeen. Sitten hän nyökäytti päätään hitaasti, aivan kuin itselleen todistukseksi siitä, mitä hän aina oli arvellut: että ihmisen käsialassa oli jotakin hänen verestään.

Hän sammutti lampun ja meni vuoteeseensa.

Yöllä hän näki unta tohtori Juellista. Hän oli seisovinaan Gunvorin sängyn luona ja hänen kasvonsa olivat täynnä surua, aivan kuin silloinkuin Gunvor näki hänet viimeisen kerran.

"Gunvor! Minulla oli suuria ajatuksia -- mutta minä olin sidottu. Miksi et tahtonut vapauttaa minua? Miksi annoit vesitulvan nousta ylitseni?"

Gunvor heräsi kylmänhiki otsallaan.

Seuraavana aamuna antoi hän äidilleen Torgersenin viimeisen kirjeen ja käski hänen lukea sen.

Myöhemmin aamupäivällä meni Elina-rouva alas konttoriin ja vei kirjeen mukanaan. Hän nyökkäsi lyhyesti. "Arvelen, että nyt olet saanut punnita asiaa!"

Gunvor luki juuri parhaillaan ulkomaan postia. Hän katsahti äitiinsä.

"Niin" sanoi hän hiljaa. "Minä en tee toistamiseen sellaista, jonka olen huomannut tyhmäksi."

"Ei Sveinistä koskaan mitään tule" sanoi äiti hitaasti, kovaan.

Gunvor katsahti häneen nopeasti. "Älä sano niin, äiti! Minä lähden illalla laivassa. Tahdon mennä sinne alas keskustelemaan Sveinin kanssa!"

"Mutta kuinka epäviisaasti sinä menettelet!"

"Niin äiti, nyt on _minun_ vuoroni!" Gunvor katsoi äitiään surumielisesti.

Elina-rouva nousi seisoalleen.

"Sinä arvelet, että minä, joka jo olen kaikki voittanut, voin olla levollinen! -- Mutta ei se silloin vielä minultakaan lopu -- se alkaa uudestaan taas."

Gunvor meni äitinsä luo ja syleili häntä. "Kyllä kaikki hyväksi kääntyy" sanoi hän matalalla äänellä.

* * * * *

Parin päivän perästä oli Gunvor Kristianiassa tavataksensa Sveinia ja saattaaksensa kaikki asiat jälleen kuntoon. Jo seuraavana päivänä hänen oli määrä palata.

Mutta samana aamupäivänä, jolloin hän aamusta asti oli kävellyt Sveinin asunnon, sairaalan ja yliopiston väliä häntä löytämättä, istui Svein Torgersen tapansa mukaan "Grand Hotellissa" totilasi edessään uusien, hyväin ystäväinsä kanssa.

Hän ei vähääkään aavistanut, kuka juuri sillä hetkellä astui ovesta sisään.

Mutta kun kaikkien silmät kääntyivät ovelle, katseli hänkin sinnepäin tylsästi ja välinpitämättömästi, sillä hän oli vielä veltto eilisestä.

Pitkä, solakka, huntuun peitetty nainen oli astunut sisään, pysähtynyt jonkun askeleen päähän ja seisoi nyt siinä katsellen ympärilleen.

Torgersen oli taas käynyt totilasiinsa kiinni. "No hei! Mulkoilkaa vain, hyvät ystävät! Maljasi, Krafft, olisipa hyvä, jos hiukan vastaisit nimeäsi -- ja ettet honottaisi sillä tavalla!"

"Eikö totta Syversen?" Syversen nosti himmeät silmänsä häntä kohti, mutta ei viitsinyt vastata, kohotti vain olkapäitään. Syversen ei yleensä viitsinyt vastata.

Krafft oli nähtävästi enemmän hereillä. "Hitto vieköön, kuinka tuo on mittaa kasvanut", honisi hän. Hän oli kääntynyt sinnepäin ja seurasi silmillään tuota vierasta naista, joka oli astunut muutamia askeleita eteenpäin, vetänyt huntunsa taakse ja seisoi siinä katsellen ympärilleen niin omituinen ilme kasvoissaan, että herrat vähitellen rupesivat heräämään. Ensin se oli heistä omituista, sitten se rupesi käymään naurettavaksi.

"Uskallan melkein vannoa, että tuo seisoo ja mittailee meitä", honisi Krafft. "Lempo vieköön, kuinka ruhtinaalliselta hän näyttää. -- -- -- Olen aikonut maalata Herodeksen puolison, korskean Mariannen -- jos saisin tuon malliksi, olisipa helkkarin -- --"

"Pitäkää suunne kiinni!" sanoi Torgersen yht'äkkiä ja nousi paikaltaan. "Ja haihtukaa näkymättömiin molemmat, sen sanon."

Sillä nainen tuli samassa häntä vastaan. Se oli Gunvor.

"Hyvää päivää, Svein", sanoi hän rauhallisesti. "Vihdoin neuvoi emäntäsi minut tulemaan tänne."

Gunvor seisoi yhä edelleen katsoen ympärilleen miettivänä, kummastuneen näköisenä.

"Hyvä, että vihdoin tapasin sinut. Sillä minulla on vain vähän aikaa!"

Torgersen puristi hänen käsiään. "Mitä vielä", sanoi hän ilosta säteillen, "tule tänne istumaan! Ne toiset ovat jo poissa, tule, nyt istahdamme. Et aavista, kuinka koomilliselta sinä näytät täällä, sinä olet kuin luonnon ilmestys, kuin raikas merentuulahdus, joka yht'äkkiä tulee ja -- tarkoitan, et käsitä, kuinka omituisen vaikutuksen sinä teet täällä, sinä herätät kaikki nämä mieshenkilöt, katso vain, kuinka he mulkoilevat!" -- --

Hänen kasvonsa loistivat ja hänen rehelliset, siniset silmänsä katsoivat Gunvoriin niin luottavaisen iloisina, että Gunvor oikein tunsi helpotusta.

"Sinun _pitää_ istuutua"! intti Svein. "Älä nyt välitä tuosta toti -- pahasesta. Me otamme toisen pöydän, katsopa tänne! Kahvia!" sanoi hän viinurille. "Kahvia ja jotakin karvasta. Eikö se olisi hyvää sen päälle -- niin, kuule, Gunvor!" Sveinin silmät, kädet ja koko mies olivat yhtenä ainoana anteeksipyyntönä. -- "Jos vain olisin tietänyt sinusta, niin -- niin voit olla varma siitä, etten olisi ollut tässä seurassa viime yötä -- -- sellainen seura kuin se itse teossa oli; kun katson sinua, Gunvor, tuntuu se minusta oikein kurjalta."

Svein katsoi ympärilleen. "Kas, nyt täällä jo on oikein siistiä -- minusta täällä yht'äkkiä on käynyt niin puhtaaksi -- niin tosiaankin, on kuin sinä olisit tuonut mukanasi jotakin merestä, joka huuhtoi täällä kaikki puhtaaksi." -- -- --

Ja hän jatkoi yhtä mittaa puhettaan. Hän oli jo käynyt sangen virkeäksi ja pirteäksi.

"Mutta, rakas ystävä, tahdotko jo mennä?"

Sillä Gunvor oli noussut seisoalleen. Ei näyttänyt siltä kuin hän viihtyisi täällä.

"Täälläkö sinä tutkit sitä tautia, josta puhuit?" kysäisi hän.

Torgersen rupesi nauramaan: "Rakkaani, älä nyt ole niin ankara! Ajattele, kun sinut ensin näin, tuntui siltä kuin olisit ollut tuo nainen 'Huvilasta meren rannalta.' Mutta nyt sinä jo melkein olet Isis! Taikka vielä pikemmin madonna. Mutta hän ottaa kaikki niin ymmärtäväisesti!... Rakas ystävä. Istu nyt, täällä on niin hyvä olla. Ja voi tehdä sinulle hyvää nähdä näin hienoa kahvilaa, luulemma, ja hiukan kahvilaelämää, vai kuinka?"

"Minähän olen sen jo nähnyt." Gunvor napitti hansikkaitaan.

"Oletko todellakin", sanoi Torgersen nauraen. "Se kävi minusta melkein liian pian."

Gunvor antoi katseensa vaeltaa ympäri. "Olen", sanoi hän hiukan kärsimättömästi. "Minä tunnen sen jo!"

Hän oli tosiaankin sitä mieltä. Mutta Torgersen ei ollut milloinkaan aavistanut, että maaseutulaiset saattavat olla niin itsepintaisia.

Ja heidän täytyi jättää kahvi sikseen!

Asunnossaan tuli Gunvor jo puheliaammaksi. Hän tahtoi tietää kaikesta.

Eikä Torgersen voinut valehdella. Gunvor sai vastauksen kaikkeen, mitä hän halusi tietää.

"En voi oikein suuttua sinuun" sanoi hän. "Sinä olet niin rehellinen."

Gunvor istuutui ja katseli häntä. Hän oli ehkä muuttunut toisella tavalla kuin Gunvor oli ajatellut.

"Mutta nyt tästä pitää tulla loppu! Sinun pitää suorittaa tutkintosi kevääseen. Ennen en tahdo nähdä sinua Herössä. Sanothan itse, että voit sen tehdä. Ja sitten on paras, että jätät nuo herrat Krafftit ja Syversenit, ellet tahdo jättää minua."

Svein seisoi perimmäisen ikkunan luona ja katsoi ulos. Ei auttanut kieltää, ettei hän ollut hiukan häpeissään. Sitten hän hyökkäsi Gunvorin luo ja jäi seisomaan hänen eteensä.

Gunvor oli sanonut sen puoleksi leikillä, mutta samalla oli jotakin surumielistä ja jyrkkää, äärettömän jyrkkää hänen syvässä katseessaan.

Svein heittäytyi alas ja painoi päänsä hänen syliinsä. Kun hän sen taas nosti, oli hänellä kyyneleet silmissä.

"Hyi häpeä sinulle, kun puhut niin häijysti", kuiskasi hän.

"Mutta nyt tästä pitää tulla uusi elämä", kuiskasi hän taas. Gunvor ei vastannut mitään. Hän katseli vain eteensä. Hänen silmissään oli jotakin, ikäänkuin hän olisi katsonut Sveinin ja hänen elämänsä ohitse.

Mutta Svein tunsi, että Gunvorin kädet olivat kuumat.

"Gunvor", kuiskasi hän, "jos sinä sanot rakastavasi minua, niin vannon Isiksen ja madonnan kautta, etten pane jalkaani 'Grandiin', ennenkuin olen lääketieteenkandidaatti. Enkä sitten millään ehdolla -- silloin tahdon mieluummin matkustaa."

Gunvorin läpi kulki väristys.

Svein huomasi sen, kalpeni ja painautui häneen.

Gunvor kumartui hänen puoleensa, rajusti, ja suuteli häntä.

"Minä rakastan sinua", soperti hän.

II.

Jo on päivä pidennyt. Ulkona saaristossa näkee taas ilta-auringon valaisevan. Säteet hiipivät mustanharmaita tunturiseinämiä pitkin -- maasta ja merestä nousee voimakas höyry.

Alhaalla rannalla pureskelevat lampaat ruokoleviä, sillä aikaa kuin kuovi astuskelee pitkä hieno nokkansa pystyssä ja lunni potkii punaisilla koivillaan. Ylempänä maalla hyppelevät harakat syöden vasta taimelle nousseet sipulit puutarhasta ja lokit kulkevat pitkin seutuja kosintaretkillään. Ne pitävät kauheaa melua ja varastavat kaikki, mitä eteen sattuu.

Kaikkialle on jo virinnyt eloa ja liikettä. Kaikki ne, jotka ovat olleet matalikoilla kalastamassa, ovat palanneet takaisin -- täyteenlastatut purret lähtevät eteenpäin tai laskevat ankkurin laiturien ja suolaamojen edustalle; ja pitkin luotoja ja rannikoita, missä kalat ripustetaan kuivamaan, on touhua.