Part 3

"Niin, meidän suvussamme on aina ollut niin paljon henkevyyttä. Ajatelkaapas vain Jonia. Hänen kappaleensa -- -- tosiaan, minusta hänen kyyneleensä, rypäleensä ja pisaransa ovat korkeinta taidetta, sillä niitähän oikein voi kosketella, ja ne puheet, jotka hänen vaimostaan ovat kulkeneet, eivät suinkaan ole totta, sillä tämähän on hieno nainen, eikä kukaan voi häntä sellaisesta syyttää."

Hän katsoo neiti Antoniseen päin, mutta tämä ei ole kuullut mitään. Hän istuu itsekseen ja on närkästynyt siitä, että naapuritalon tytär antaa nimittää itseään "neidiksi".

* * * * *

Kaikkein ylinnä salissa nojatuoleissa ja uudessa sohvassa istuu "_the upper ten_", "ylimmät kymmenen", joksi kamariherratar on piirinsä ristinyt.

He ovat kaikki etelästäpäin paitsi Elina-rouva ja Vikka-täti, joka sävyisästi antaa hiljattain tulleen asianajajanrouvan kuulustella itseään.

Elina-rouva istuu suorana ja harvapuheisena kamariherrattaren oikealla puolella. Hän istuu ja kutoo; välisti hän antaa suoran, kirkkaan katseensa vaeltaa toisesta toiseen, mutta läsnäolevat rouvat eivät ole mielissään tuntiessaan sen kiinnitettynä itseensä. Sillä vaikka he eivät tahdo sitä myöntää, on noissa silmissä jotakin, jonka edessä tuntee olevansa vähäpätöinen.

Sekä kamariherratar että kappalaisenrouva ponnistelevat voimiaan ylläpitääkseen keskustelua hänen kanssaan.

Mutta kamariherratar ei enää uskalla kajota lempiaineeseensa: ylhäiseen sukuunsa ja hovissaoloonsa. Kaikki muut paitsi Elina-rouva ymmärtävät, mikä merkitys sillä on. Hänen kasvoissaan oli välähtänyt hymy, joka sattui kamariherrattareen kuin piiskanlyönti. Sen jälkeen hän puhuu aivan toisista asioista.

Luonteeltaan "puoli-ylhäisöä", syntyjään aatelia, kapteenin ja kamariherran leskenä, pitää hän itseänsä maan ensimmäisinä.

Hän on jo useampia vuosia ollut leskenä, mutta yhä vieläkin hän on murheellinen, sillä hän luulee sen vaatettavan itseään. Ja tunteellinen hän on, sillä sitäkin hän luulee vaatettavaksi. Hänen liikkeensä ovat veltot ja hitaat. Ääni on miellyttävä ja kerakkeet hän lausuu omituisella venyttävällä tavalla -- valkoisessa silkkileningissään ja hiukset _à l'enfant_ järjestettyinä on hän sangen kaunis, mutta myöskin vaativainen.

Hän katsoo oveen päin. Hän ajattelee uutta tuomaria. Nyt muuttuisi elämä täällä siedettävämmäksi. Hän ei näet kestä liiallista yksinäisyyttä. Hän on itkenyt miestänsä niin paljon kuin hän suinkin on voinut. Vaihtelu olisi nyt terveellistä, mutta ei kuitenkaan sellaista kuin Herön Gunvor aina esitti. Hän ei voinut sietää Gunvorin taipumusta pakottaa kaikki työhön -- yleensä hän ei voinut kärsiä koko ihmistä, ei edes hänen keskustelutapaansa. Tässä tuonnoinkin oli hän sanonut hänen, kamariherrattaren, läsnä ollessa, että naiset niin mielellään turvautuvat miesten ajatuksiin. Ellei heillä ollut pappia tai omaa miestä, oli ehkä joku lääkäri, joka valmisti heille sekä pillerit että mielipiteet.

Gunvor oli harmittanut häntä niin silmittömästi sinä iltana, että hän nyt tunsi huojennusta, kun tämä ei ollutkaan läsnä. Sillä sellaista ei sovi sanoa -- vaikka se tietysti olikin totta! Eihän sitä voinut olla varma mielipiteistään, elleivät ne tulleet luotettavista lähteistä.

Kamariherratar oli juuri hiljattain saanut erittäin hyviä aineksia ja hänellä oli myötäsyntynyt halu antaa keskustelulle korkeampaa lentoa.

Kappalaisenrouva ymmärtää häntä parhaiten seurata. Hänellä oli pieniä, somia vastauksia varastossa, ja eri äänenpainolla lausuttuina ne sopivat mihin asiaan tahansa.

Ja nämä molemmat naiset käsittelivät erityisellä varmuudella nykyajan kysymyksiä spiritismistä valtiotalouteen ja työväenoloihin asti.

Kappalaisenrouvan posket punoittivat tavallista enemmän, hän oli tottumaton sellaiseen voimisteluun. Mutta työväenkysymys, joka kamariherrattaren tietojen mukaan oli niin arveluttava, se oli hänelle selvä heti. Hänen kotielämänsä on ruustinnan "liikkuvan avioliiton" täydellinen vastakohta. Hän kuuluu niihin suloisiin rouviin, jotka kaikin puolin pitävät yllä tuota vanhaa perintötapaa, että avioliitto on elatuslaitos. Naimisiin mentyään ei Jeanette-rouva valkoisilla, pienillä käsillään ole kertaakaan koskenut työhön, Teodor saa hoitaa kaikki. Hän oli ollut niitä suloisia nuoria tyttöjä, jotka eivät milloinkaan joudu täysi-ikäisiksi, ominaisuus, joka näyttää tenhoavan kaikkein älykkäimmätkin miehet. Kerrottiin Teodorin olleen autuaallisen, kun kerkesi ennen muita.

Ja hän on säilyttänyt itsensä erinomaisesti -- ei ollut kadottanut mitään lapsellisesta suloudestaan, jota Teodor piti kypsyneen naisellisuuden hempeytenä. Hän oli niin viehättävän varma, eikä suinkaan ansioita vailla, sillä hän oli saanut kaikkein parhaan naiskasvatuksen, yhdenkään ajatuksen eksymättä hänen aivoihinsa. Hän saattoi siis rauhassa nauttia olemassaolostaan. Oli hänellä älyäkin, mutta se oli sitä lajia, joka toimii vain omain mielihalujen tyydyttämiseksi.

Ja Teodoria komentamaan hän myöskin oli taipuvainen, vaikka tällä aina oli tapana sanoa, että pitää valita itselleen sellainen vaimo, jota on helppo johtaa.

Jeanette-rouva oli samaa mieltä kuin kamariherratar, että tulee lukea voidakseen seurata päivän tapahtumia. Hänestä oli hauska lukea sanomalehdistä tuttavain ja ystäväin kuolemasta. Hän piti siitä kylmästä väreestä, joka kulki pitkin selkärankaa, kun sanomalehti putosi hänen kädestään ja hän huudahti: "Vai jo hänkin on kuollut!" Ja kertomukset tapaturmista olivat hänen ihastuksensa; oli todellinen nautinto loikoa leposohvallaan ja lukea haaksirikoista ja tulipaloista, joissa ihmiset menettivät henkensä. --

Sen teki tuo kamala, ihana tunne selkäpiissä. Muuten hän oli sydämellinenkin, mutta se oli kaikista keveintä laatua -- ja epävarmaa lienee, oliko siitä kenellekään hyötyä, edes Teodorille.

* * * * *

Kamariherratar kertoo taas jotakin, jonka hän on saanut parhaasta lähteestä, ja Jeanette-rouva avaa ruusunpunaisen suunsa. Hänestä tässä tarvitaan loppuhuomautus.

"Niin, siinä olette oikeassa, minusta näyttää kyllä siltä, että ihmisten tulee tehdä työtä, varsinkin miesten, seisoohan se Raamatussakin!"

Kamariherratar oli jo kokonaan toisessa aineessa, hän tahtoi tietää, mitä Elina-rouva arveli naisasiasta ja muusta sellaisesta.

Elina-rouva palasi takaisin paikalleen, käytyään puhuttelemassa niitä, joiden läsnäolosta "ylimmät kymmenen" eivät olleet tietävinään.

Hän kääntyi hitaasti ja katsahti kamariherrattareen tavalla, joka ei ollut tämän mieleen. Mutta vastata hänen ei tarvinnut; kamariherratar oli itse niin innokas, aivan samaa mieltä kuin rovasti Thymann, että naiset saattavat olla epämiellyttävän viisaita. Rovasti oli oikeassa väittäessään, että rauha maailmasta poistuu, kun naiset tulevat järin viisaiksi. -- -- Eikö täällä ollut kyllin levotonta. Ennen sai kuitenkin olla rauhassa arkihuoneessaan -- -- olisiko sekin nyt jo ollutta ja mennyttä? Kamariherrattaren mielestä käsitti rovasti kaikki niin oikealta kannalta.

Jeanette-rouva vetosi Teodoriin. Tosin hän ei tietänyt, mitä Teodor arveli näistä asioista, sillä miksipä he olisivat sellaisista keskustelleet? Olihan heidän avioliittonsa niin onnellinen!

Teodor seisoi ovensuussa tuijottaen. Oli mahdoton päättää, miten onnellisena hän sitä piti. Hän seisoi siinä synkkänä, tuli silmissä ja vaihteleva ilme suun ympärillä, välisti lapsellinen, välisti ankara. Hänen olentoansa verhosi siisti papillisuus ja hänen nuorilla, laihoilla kasvoillaan oli hengellistä arvokkuutta jonkinlaisten hillittyjen ilmeiden ohella. Hän oli totinen, uuttera mies, aatteiden palvelija, vaikka näköpiirinsä olikin ahdas, jonka tähden hänen päivänsä olivat työtä täynnä ja hänen tiensä kulki ohdakkeiden keskitse.

Arvoitukselta tuntuu, että Jeanette-rouva on hänen vaimonsa. Ehkäpä hän on tyytyväinenkin. Siitä hän kuitenkin voi olla varma, ettei Jeanette-rouvan päähän milloinkaan pistä sellainen ajatus, että hän ymmärtäisi jonkin asian paremmin kuin miehensä. Ja se oli nykyaikana kylläkin kiitettävä ominaisuus.

Teodor jää seisomaan ahtaaseen ovensuuhun eikä laisinkaan huomaa, että tohtori Elieson tyrkkää häntä ohi mennessään, tämä tohtori, joka seuraelämässä ollessaan ei tee muuta kuin kulkee ympäri tutkistellen, missä hänen vaimonsa on ja kenen kanssa hän puhuu -- pelkkää kylmää uteliaisuutta, sanotaan, hän tahtoo vain nähdä, kenellä voisi olla jotakin keskustelemista hänen vaimonsa kanssa.

Tämä istuu ahkerassa sananvaihdossa neiti Mon kanssa, mutta kukaan ei vain voi saada selkoa siitä, mitä kaunis rouva Elieson tai neiti Mo puhuu.

"Tiedättehän, sellaisia kuin miehet nyt ovat, varsinkin useimmat heistä!" Se on puheenparsi, jota rouva Elieson usein käyttää. Se sopii joka tilaisuuteen ja näyttää sisältävän salaperäisen elämänkokemuksen, päättäen siitä tarkoittavasta, kanssasisariin vetoavasta katseesta, joka sitä seuraa.

Vikka-täti antaa rouva Dahnin yhä edelleen kuulustella itseään. Vikka-tädiltä kysellään aina niin paljon. Paitsi sitä kuuluu kyseleminen rouva Dahnin keskustelutapaan. Kyselyjä tulee parvittain ja ilma on täynnä kysymysmerkkejä. Vikka-täti hymyilee hyväntahtoisesti. Hänen silmäinsä lempeä rauha kätkee paljon. Hänen elämänsä pitkät koettelemukset, jotka hän suurella kärsivällisyydellään on voittanut, ovat kätketyt sinne -- kärsimykset eivät ole saaneet katkeroittaa hänen mieltään ihmisiä kohtaan.

Hän katselee ystävällisesti rouva Dahnia.

Niin, onhan totta, että hän on niin arka puoteihin mennessään -- totta se on. Ja vanha, hieno täti punastuu ajatellessaan, että muut nauravat häntä siksi, että hän aina puodeissa seisoo odottaen, kunnes kaikki muut ovat saaneet ja kunnes joku vihdoin tulee häneltä kysymään, mitä hän tahtoo.

Hänen läheisyydessään istuu kaksi asianajajanrouvaa puhellen närkästyneinä keskenään.

Rouva Salvesen on raivoissaan siitä, että tuo hirmuinen naapuritalon tytär on tullut kotia tuoden mukanaan sellaisen päällystakin, joka muistuttaa hänen omaa hienoa takkiaan.

Saattepa nähdä, rouva Schwane, nyt on se aika käsissä, jolloin hienojen naisten täytyy pukeutua yksinkertaisesti! Niin pitkälle olemme nyt joutuneet!

"Älkäämme ajatelko sitä", sanoo rouva Schwane sävyisästi, "nyt saatte kuulla, mimmoista Iversenillä oli."

Ja sydän täynnä kuin märkä sieni, muistellessaan sitä hauskaa iltaa, jonka hän Iversenillä on viettänyt, kertoo hän: "Lihapullia ja selleriä... se oli Hampurista tuotua..."

* * * * *

_Vihdoinkin_ saapui uusi tuomari ja, mikä parempi, hän oli hyvällä tuulella. Äänestä sen jo kuuli. Hän käytti näet monta eri ääntä. Yksi oli hyvin äreä. Se oli konttoriääni, toinen oli hirveän pilkallinen, mutta tänä iltana se taas oli aivan erilainen, oikein tyytyväinen.

Oli näet kamariherrattaren ja erään matkustavan naisen välillä syntynyt väittely, joka kaikille rouville tuotti kiusaa, kun eivät ensinkään tietäneet, oliko vieras naimisissa vai ei.

Kamariherratar oli kohonnut kaunopuheiseksi. Hän tahtoi tietää, miksei vaimo kantaisi miehensä nimeä. Ei muuttanut asiaa, etteivät vaimot sitä ennen aikaan tehneet; heidän olisi _pitänyt_ tehdä se. Kamariherrattaresta tuntui tällä hetkellä, että Jumala oli sen Sinain vuorella määrännyt. Ja hän, joka aikoinaan suurella voimalla oli hallinnut miestään, ei nyt voinut käsittää muuta kuin että se oli kaunis merkki vaimon alamaisuudesta. --

Juuri silloin puuttui tuomari puheeseen.

"Mutta armollinen rouva! Muuttaa nimensä, sanotteko niin? Jos se on jonkin merkki, niin ei minkään muun kuin että se on hankkinut itselleen uuden alamaisen! Muuttaa nimeä? Niin, aivan samalla tavalla kuin Montenegron ruhtinas muuttaisi nimeään, jos hän pääsisi Brasilian keisariksi. Se tietää vain laajennettua hallitusaluetta. On saanut hallittavan!"

Ja nyt kamariherratar ja tuomari joutuivat kiistaan. Kamariherratar oli oikeastaan sangen pahoillaan siitä, että hänen nyt oli vastustaminen tuomaria. Sillä tämä oli miltei sellainen, joksi kamariherratar _oli_ hänet kuvitellut, niin miellyttävän hieno, ainoa, jonka kera hän täällä saattoi muodostaa yhteiskunnan huipun -- -- he olivat luodut liittolaisiksi ja ystäviksi! Kamariherratar oli varmasti päättänyt antaa tuomarille viittauksen siitä.

Eikä tuomarin viehätysvoima jättänyt muitakaan naisia tunteettomiksi. Jo hänen esiintymisessään ja olennossaan oli jotakin omituista, hänen väsyneissä, hiukan valonaroissa ja kylmissä silmissään ja hänen hienossa, hymyilevässä suussaan. He eivät voineet pysyä välinpitämättöminä, oli, kuin hänestä olisi lähtenyt lumous, joka sitoi heidän sydämensä.

Miehiä se huvitti. Kun oli sen näköinen kuin hän, niin eipä tehnyt mitään, vaikka aina janottikin. Sillä kerrottiin tuomaria janottavan.

Nuoret tytöt ajattelivat kuitenkin erästä toista; se oli tuomarin apulainen, kandidaatti Balle. Kummallinen hän oli katsella, -- tuollaisia siis Kristianian herrat olivat!

-- -- Tavattoman pitkä ja hoikka; veneessä ei se olisi merkinnyt mitään! Selma Lind oli varma siitä, että hän vasemmalla kädellään, jos vain tahtoisi -- mutta hän ei tahtonut, ei uskaltanut. Balle peloitti heitä -- sillä sellaisena kuin hän seisoi tuossa, tuijottaen suurilla silmäterillään tyhjään avaruuteen, hän oli heidän mielestään kuin Robespierre, joka komentaa ihmisiä mestauslavalle. He eivät voineet aavistaa, että kandidaatti oli maailman rauhallisin ihminen, ja että hän seisoessaan vain tuumiskeli, eikö jo pian saataisi ruokaa.

Sittenkuin hän astui lähemmäksi ja tuli esitellyksi, eivät tytöt voineet vastata hänelle sanaakaan, katsoivat vain toisiinsa. Olihan mies hoikka, mutta hän käytti sellaisia sanoja, että oikein katto heidän mielestään kohosi. Jos oli kysymys vaikka vain franseesista, niin hän puhui kuin tulivuoren purkauksesta. Ja Selma Lind seisoi hervotonna ilosta, ajatellessaan hurjaa valssia ja oikein raivoisaa galoppaadia. -- Paitsi sitä oli mies joko lähellä kuolemaa tai äärettömän rakastunut, joka teki hänet _intressantiksi._

Vähän ennen illallista saapui Gunvor. Nuoret tytöt huusivat: "Vihdoinkin!", mutta kun hän sitten tuli heidän luoksensa tervehtien lämpimästi ja tuttavallisesti, he niiasivat. He eivät ymmärtäneet syytä siihen, mutta heillä oli sellainen kunnioitus häntä kohtaan, vaikk'ei hän ollutkaan heitä paljon vanhempi.

Rouva Hammerin ryhmä olisi sitävastoin kaikkein mieluisimmin jättänyt Gunvorin lyhyen, ystävällisen nyökäyksen huomaamatta. Tavallisuuden mukaan piti hänen tervehtiä kaikkia matamia ja kalastajanvaimoja, jotka olivat siellä tänään. Ja tietysti hän istuutui Petrine Löyenin luo, jolla oli tapana puhella itsekseen kaikkien huviksi.

Mutta majakanvartijanvaimon kalpeat kasvot säteilivät, kun hän näki Gunvorin, ainoan koko maailmassa, joka häntä ymmärsi.

"No, rouva Löyen, mitä kuuluu? Mimmoinen on mielentilanne tänään?"

Rouva Löyen katsoi Gunvoriin sanomatta mitään. Hänen silmänsä olivat mustain varjojen ympäröimät ja väsyneet.

"Voi, ei", sanoi hän viimein, katsoen ympärilleen, oliko ketään, joka häntä kuulisi ja rupeaisi pilkkaamaan. "Voi, ei, mielentilani ei ole hyvä. Ennen nuorena ollessani olin enemmän Herran puoleen kääntynyt. Silloin olin hellempi ja ajattelevampi ja merikin puhui minulle. Nyt se on mennyttä -- kaikki on niin raskasta."

Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hän mutisi tapansa mukaan: "Minun mielestäni olisit, hyvä Jumala, voinut minut säästää tästä odottelemisesta, jota on kestänyt vuosikausia; kun kuitenkin tiesit, ettei siitä mitään tulisi, olisit voinut minut siitä säästää."

Kotona hän oli elänyt isänsä majakassa, ennenkuin hän tuli tänne. Eikä mitään kaikesta siitä, mitä hän oli odottanut, koskaan ollut tapahtunut. Ainoa tapahtuma oli, että hän nyt istuu täällä vanhana ja raihnaisena, ja samalla kuitenkin hänessä oli kummallisia tyttömäisiä tapoja, ja tyydyttämättä jääneitä nuoruuden mielitekoja.

Ja ihmisillä oli kovin hauska kuullessaan rouva Löyenin lainaavan ratsuhevosen ja ratsastelevan hiekkasärkkien keskellä sysipimeässä -- tai kun näkivät hänen seisovan veneessä keinutellen ja laulaen, vaikka hänellä oli täysi työ pitää vanhaa ruumistaan tasapainossa.

Mutta Gunvor ei milloinkaan nauranut Petrine Löyenille. Välisti hän kirkkaina kesäpäivinä otti tämän mukaansa vesilintujen munia etsimään.

Silloin tuntui Petrinestä, että hän taas eli. Kiirehtimällä hän silloin sai hiukkaisen ahmituksi sitä elämäniloa, joka häneltä oli jäänyt nauttimatta.

Yötä oli jo kulunut kappaleen matkaa, ennenkuin emäntä ehti vieraittensa luo istumaan -- mutta kylläpä illallinen olikin sitten erinomainen ja kaikki olivat sitä mieltä, että heitä oli parhaimman mukaan kestitetty.

Pöydästä noustuaan ei vanha laivuri Tobiassen voinut pidätellä kiitollisuuttaan. Kun hän näki ruustinnan tulevan, kohotti hän lasiaan. "Kiitoksia paljon. Rouva on nyt vallan harvinaisen hyvä, kun meistä niin pitää huolta."

Sillä tarjoilusta ei ollut jäljestäpäinkään puutetta. Mutta nyt ruustinna istui hiljaisena kamariherrattaren vieressä, väsymyksestä uupumaisillaan ja tuskin mahdollisena kuulemaan, mitä hänelle sanottiin.

Huoneissa oli nuorisolle tehty tilaa tanssia varten. Balle oli saanut tuomarin soittamaan hurjaa valssia.

Ovensuussa seisoi Gunvor katsellen. Tobiassen tuli hänen luoksensa. Hän oli huomannut Gunvorin hymyilevän hänen puheilleen. Ei se ollut luvallista. Ja laivuri loi häneen terävän katseen tuuheiden kulmakarvojensa alta.

"En ole ensinkään taikauskoinen, niinkuin tässä väitätte, mutta tietysti ihmiset kummittelevat, sen olen monesti nähnyt -- aluksessani, kun olen purjehtimassa; kun ihmiset uppoavat, näen heidät. He tulla tassuttelevat minun luokseni suoraa päätä ja minä puhuttelen heitä, mutta he eivät vastaa. Silloin ymmärrän, mitä ne ovat, sillä samassa he ovat haihtuneet. -- Luonto on erinomainen, se on varma, niin että jokaisella on kuormansa, muuten täällä olisikin aivan liian mukava."

Hän pudisti päätään Stensenille, joka tahtoi häntä ulos olutta juomaan. "En tule, baijerilaista olutta en voi sietää, kahdessa pullossa on minulle kyllin!"

Hän kääntyi taas Gunvoriin päin. "Oletteko Te raittiuden ystäviä? Minä olen juonut niin vähän, etten ole monena vuotena saanut edes silmääni, mutta en ole viitsinyt itseäni kirjoittaa siihen seuraan. En siedä sellaista joukkoa."

Mutta Gunvor naurahti tyyneen hiljaiseen tapaansa. "Tulkaa sisään kuulemaan, mitä tuomari soittaa."

"Ei kiitos, olen muuten kyllä isänmaallinen, mutta vanhoista sävelistä en välitä." -- -- -- Ja Stensen oli löytänyt ruotsalaista punssia ulkona, sen laivuri selvään huomasi. Stenseniä oli pidettävä silmällä, muuten hän joisi itsensä hutikkaan. Gunvorin täytyi mennä yksin sisään kuulemaan tuomaria. Välituvassa tapasi hän kappalaisen. Tämä etsi häntä aina kuin he olivat yhdessä, mutta Gunvor mieluummin karttoi häntä. Hänen mielestään ei heillä ollut mitään sanottavaa toisilleen. Mutta nyt hän taas tuli suoraa päätä Gunvorin luo.

Gunvor hymyili katsoessaan hänen totisiin kasvoihinsa. Hän kunnioitti häntä kaikissa tapauksissa -- ja sääli häntä samassa, siksi että hän oli niin onnellisessa avioliitossa Jeanette-rouvan kanssa.

Gunvor katsoi häneen kysyvästi. Hän tiesi olevansa huonoissa kirjoissa sekä kappalaisen että rovastin kanssa, siksi että hänellä oli miltei vastakkaiset mielipiteet kaikista asioista taivaan ja maan välillä.

Mutta varsinkin rovastiin nähden, sillä kappalainen oli nyt kuitenkin toisenlainen. Hän seisoi kuin nuori apostoli, joka puhui sydämensä syvyydestä, ja Gunvor kunnioitti hänen itsekieltävää työtään niiden hyväksi, joiden keskuudessa hän eli.

Gunvor tarttui hänen ojennettuun käteensä ja puristi sitä.

"Kiitos siitä, mitä olette meidän hyväksemme tehnyt. Mihin ei kukaan muu ota mennäkseen, siellä Te olette."

"Mutta minä en kiitä Teitä, olen tyytymätöin Teihin!"

"Sen kyllä uskon."

"Yksinpä kirkossakin Teidät nähdessäni olen Teihin tyytymätön."

"En ole kyllin harras. Voitteko nähdä sen?"

"Teillä ei ole sitä suurta kaunista uskoa, joka kokonaan antautuu."

"Minä olen valveilla, kuljen omaa tietäni. Onko se väärin? Mutta se ei ole autettavissa" -- --

Hän puhui lyhyin, katkonaisin lausein, toinen jalka jo menossa -- sillä mitäpä tästä keskustelusta oli hyötyä?

Kappalainen laski hermostuneen, kuuman kätensä hänen käsivarrelleen.

"Teille on annettu suuret lahjat työskennellä viinamäessä -- miksi pysytte sen ulkopuolella? Jumala on antanut Teille sääliväisyyden armolahjan, Te rakastatte totuutta. Miksi etsitte sitä sieltä, kussa sitä ei ole? Ettekö Te kuule Hänen käskyään: ruoki minun lampaitani! Gunvor Torintytär! Pienet, köyhät lapset ja seudun kärsivät nimittävät Teitä Gunvor-äidiksi -- antakaa heille sitä leipää, joka ravitsee heidän sielunsa, antakaa heille puhdasta, väärentämätöntä elämän sanaa, joka panee merenkin kuuliaiseksi. Kulkekaa oikeaa tietä. Muistakaa: 'joka ei ole minun kanssani, on minua vastaan', sanoo Herra."

Gunvor katsoi häneen hetkisen. Sitten hän sanoi lempeästi: "Se Jumala, joka minut on herättänyt, on johdattanut minut suuren taivaansa alle. Ja minä annan pyhästä leivästäni ja suolastani! Ettekö voi nähdä, että me olemme ystävät ja työskentelemme yhdessä, että tiemme kulkevat samaa suuntaa. Muistakaa, että on monta tietä!" -- -- --

* * * * *

Kappalainen ei vastannut heti. Gunvor jätti hänelle hyvästi ja meni kuulemaan tuomarin soittoa.

Selma Lind ja kandidaatti Balle tanssivat galoppaadia ja kaikki nuoret ryntäsivät sisään. Eihän kukaan voinut seisoa hiljaa sellaista soittoa kuullessaan.

Gunvor istuutui nurkkaan. Eräs rouvista tuli pyytämään häntä valittujen pöytään. Mutta hän pudisti hymyillen päätänsä. "Rakas ystävä, onhan Teillä rovasti. Älkää viivytelkö, että saatte kuulla häntä!" Kun Gunvor kumartui hiukan eteenpäin, ei hänenkään tarvinnut jäädä osattomaksi rovastin viisaudesta. Hänen äänensä oli kuin hyvän paimenen, niin lempeä ja opettavainen.

"Rakas rouva, syynä siihen, että arvostelemme naisia niin ankarasti, ei ole muu kuin se, että olemme niin tottuneet katsomaan heihin, koska heidän suuri tehtävänsä yhteiskunnassa on valvoa ja velvoittaa -- -- --"

Kiitos, Gunvor oli kuullut aivan kyllin.

Hän nousi ja astui edemmäksi.

Tanssi oli jo tauonnut -- mutta tuomari istui yhä vieläkin soittamassa.

Mitä kummallista, kevytmielistä soittoa se oli, ilkkua, pilaa ja tyhjää täynnä -- oikein synnillistä soittoa.

Gunvor istui aivan hiljaa iloiten siitä, ettei kukaan enää häntä huomannut.

Yht'äkkiä hän kääntyi hämmästyneenä. Sama mieskö se nyt soitti? Mikä se tässä soitossa raivosi ja ikäänkuin raskaasti pulppusi synkistä syvyyksistä?

Se vaikutti häneen kuin persoonallinen tuska -- oli melkein epähienoa, että hän oli sen kuullut.

Tietämättään, tahtomattaan oli hän mennyt pianon luo ja kysyi miltei närkästyneesti: "Kuinka voi soittaa sillä tavalla?"

Tuomari katsoi häneen hajamielisesti: "Se oli erehdys, täydellinen huomaamattomuus."

Hän nousi ja kumarsi hymyillen: "Suokaa anteeksi, mutta en tietänyt kenenkään olevan sisällä."

Gunvor säpsähti. Saattoiko kukaan sanoa, mitä siinä äänessä oli -- sen pehmeässä, syvässä soinnussa! Se herätti joka kerta saman selittämättömän tuskantunteen hänessä. Tuntui, kuin se olisi tullut aivan toisesta ihmisestä kuin siitä, joka seisoi tuossa pilkallinen hymy kauniilla huulillaan!

Gunvor ummisti silmänsä vain kuullakseen sen omituista kaikua. Joka lauseen soinnussa oli jotakin haikeaa, aivan kuin hänen sisässään olevan ihmisen valitusta -- -- kahlehdittua tuskaa, joka nyt oli repäissyt itsensä irti ja värähteli tuossa syvässä äänessä.

Gunvor katsahti hänen silmiinsä. Ja sellaisina kuin ne nyt siinä säteilivät, älykkäinä ja kaihomielisen lempeinä, olivat ne sopusoinnussa hänen äänensä kanssa.

Huoneiden läpi kuului äänien aaltoilua. Ja ylinnä suuttuneen Tobiassenin huomautus, että kuka nyt saattaa erehtyä kututurskasta ja syvän veden turskasta.

Tuomari keskeytti aloittamansa lauseen. "Olin aikeissa lausua sukkeluuden, mutta ettehän Te kuulekaan. Katsokaa naisia, jotka istuvat rovastin ympärillä! Kaunis kuva naisellisesta vastaanottavaisuudesta. Mutta huomaan, ettei minun maksa vaivaa. Eikö jalosukuisella Herön äidillä ole mitään käskettävää."

"Ei", vastasi hän hymyillen.