Part 2

Elina-rouva epäilee kaikkia miehiä; hän ei usko niiden kelpaavan mihinkään. Ja ne, jotka tietävät, mitä hänen on ollut kestettävä, arvelevat, että hänellä on täysi syy siihen. Ei hän pidä siitä, että Gunvor tahtoo mennä naimisiin; hän on saanut päähänsä, ettei yhdenkään Herön suvun naisen enää tulisi mennä miehelään.

Gunvor ei edes koetakaan hänen mieltänsä muuttaa. Sillä olisi aivan kuin paljain käsin rupeaisi vuorta siirtämään. Mutta hän on äitinsä tytär, tahtoo mitä tahtoo, ja äiti kunnioittaa sitä. Yhden asian hän kuitenkin on luvannut: odottaa ja pitää varansa.

Ja äiti on rauhoittunut. Hän tietää, että kun Gunvor on jotakin sanonut, niin se merkitsee. Hän koettaa totuttaa itseään siihen ajatukseen, että se, jota hän vähin tahtoo, voi tapahtua. Mutta hän ei koskaan kysele Torgersenista. Hän tietää, että tänä iltana on saapunut kirje, mutta hän ei utele mitään.

Ei kuitenkaan jättänyt häntä tykkänään välinpitämättömäksi se, että Svein, muutamia viikkoja täällä ylämaassa oltuaan, oli voittanut kansan suosion. Hän meni niin pitkälle myönnytyksissään, että arveli: "Ehkäpä hänessä kuitenkin on miestä." Gunvorille hän ei virkkanut sanaakaan.

Mutta jos hän olisi varkain voinut lisätä muutamia kuukausia kalenteriin, olisi hän sen tehnyt, sillä Svein oli vastenmielisen itsepäisesti puhunut, että häät pidettäisiin juhannuksena.

Tietysti kävisi niin. Kun hän nyt kevääksi valmistuisi ja asettuisi lääkäriksi itse Heröön -- olihan piharakennus häntä varten pantava kuntoon, -- niin oli silloin epätietoista, voisisiko Gunvor pitää varaansa, hän tunsi nuorison, oli nähnyt sellaista ennenkin. Mutta missään tapauksessa ei _hän_ haettaisi puuseppää laittamaan piharakennusta kuntoon.

Gunvor, joka oli astunut muutamia kertoja edestakaisin, pysähtyi äitinsä eteen hymyillen.

"Äiti, mitä ajattelit?"

"Niin, mitäpä lienee ollut!" vastasi äiti hitaasti ja nousi ylös. He seisoivat hetkisen ja katselivat toisiaan silmästä silmään.

Gunvor oli äitinsä mittainen, ja hänellä oli samanlainen kaunis vartalo, vaikka siropiirteisempi, kuten nuorilla ainakin -- yhtä leveä kasvojen alaosakin ja samanlaiset suuret syvällä olevat silmät, mutta katseessa oli lempeyttä ja pohjalla tulta.

Näytti siltä, kuin he olisivat mittailleet toisiaan, sitten he taas istuutuivat äänettöminä.

Gunvor katsoi taas äitiinsä.

"Ei piharakennuksella ole kiirettä. Hän on saanut tarjoumuksen matkustaa Italiaan erään sairaan toverin kanssa, ja saanut tutkintonsa lykätyksi. -- -- Hän kysyy neuvoa minulta. Minusta hänellä voi olla hyötyä siitä. Olen siis sanonut: matkusta! Sitten olen lähettänyt hänelle nuo tuhat kruunua, kyllä tiedät -- hänellä oli vähän velkoja ja hänen oli hankittava matkatarpeita. Hän kyllä oli valmis lainaamaan muualta, mutta sitä en tahtonut. Tein kai oikein?"

Elina-rouvan kasvoille tuli jännittynyt ilme ja suu vetäytyi omituiseen hymyyn, jota Gunvor ei ymmärtänyt.

Vastaukseksi hänen kysyvään katseeseensa nyökäytti äiti vain päätään, nousi seisoalleen, siveli tyttärensä tukkaa ja hymyili uudestaan.

Siihen juhannukseen olisi vielä aikoja.

Gunvor vetäytyi aikaisin huoneeseensa sinä iltana. Hän oli väsynyt, mutta jäi istumaan takan eteen ja tuijottamaan lieteen. Omituinen tuo turvehehku; tuntui siltä, kuin se ei koskaan sammuisi.

Voi, kuinka terveellistä oli Sveinille päästä ulos -- voittaa kaikki, mikä hänen vielä oli voitettava -- kaikki se, jota ihmiset sanoivat vioiksi -- suloista päästä siitä kaikesta... Muuten oli hän jo muuttunut paljon parempaan päin viimein täällä ollessaan; hänen ulkonainen esiintymisensäkin oli hienostunut, sitä ei käynyt kieltäminen. Aivan kuin paras puoli olisi hänessä päässyt versomaan ja jotakin uutta olisi tullut hänen elämäänsä.

Hän oli sen itse myöntänyt, mutta myöskin, että Gunvorin ja ainoastaan hänen avullaan hän sisällisesti kasvaisi.

Hänestä se oli tuntunut vastuunalaisuudelta. Hänestäkö se taaskin riippuisi? Oli ehkä niin, etteivät ihmiset tulleet toimeen ilman toisiansa ja että he joutuivat perikatoon vain siksi, ettei kenenkään rakkaus heitä turvannut.

Hän nousi äkkiä ja meni ikkunan luo. Kummallista, että tuo hänen ensi nuoruutensa muisto vieläkin vaivasi, tuo yhteensattumus tohtori Juellin kanssa. Hän oli niitä miehiä, jotka ovat suuret taistelussa, niin kauan kuin lämpimät ajatukset heitä seuraavat. Hänen aseensa olivat hyvät, mutta kun hän tunsi kylmän yksinäisyyden jäätävän itseään, putosivat ne hänen käsistään...

Ettei hän koskaan päässyt teittensä perille, että hänen elämänsä meni pirstaleiksi -- sitä ei Gunvor voinut unhottaa. Tämä tietoisuus seurasi häntä kuin omantunnon vaiva ensi vuotena hänen kuolemansa jälkeen. "Ole minun Valkyriani", oli hän pyytänyt kuin leikillä. Mutta Gunvor tiesi, että siinä oli tosi takana. Ja ettei hän nuoressa, ujossa jalomielisyydessään ja lyhytnäköisessä rehellisyydessään ollut auttanut häntä katkaisemaan sitä suhdetta, joka vei Juellin häviöön, se se oli häntä painostanut koko hänen aikaisemman nuoruutensa ajan. Nyt oli jotakin samantapaista tuskaa hänen tunteissaan Torgersenia kohtaan. Hän tunsi olevansa vastuunalainen tämän miehen paremmasta ihmisestä ja hänellä oli samalla tuskallinen aavistus siitä, että tämä voisi yhtä helposti murtua kuin kestää.

Hän katsoi ulos. Sumu nousi. Hän seurasi sitä silmillään. Se liikkui kuin helmiäishohde pimeän läpi -- kuin hiljainen äiti tuli se hiipien yli maiden ja merien ja peitti kaikki pehmeästi ja hyvin.

Hän jäi seisomaan; aallot asettuivat, meren pauhu vaimeni. Hän seisoi kuunnellen. Sakean sumun keskeltä hän oli aina kuulevinaan kellojen soittoa.

Hän katsahti puutarhaan. Jokainen pieni, alaston pensas oli siellä pehmeästi, hienosti ja lämpimästi verhottuna tuohon häälyvään valkoiseen utuun. -- -- Hellä äidillisyyden tunne heräsi hänessä: tehdä kaikille hyvää ja ympäröidä _yksi_ sellaisella lämmöllä, ettei sen elämässä mikään menisi hukkaan. -- --

Taaskin hän oli istuutunut uunin ääreen.

Kummallinen tuo turvehehku -- ei se vain voinut sammua, vaan hohti hohtamistaan veripunaisina säkeninä.

Niin hänen sydämensäkin nyt hehkui ja vaihteli.

Monta tietä siellä oli, maita, joita hän ei tuntenut... Riippuikohan siellä jossakin tuhatkielinen soitin? Sillä niin monisointuisia säveliä siellä kaikui. Äidillisyyden tunne häipyi ja suvun nuori veri heräsi, ja rakkaus kosketteli soittimen kieliä.

Hän oli luvannut ruveta Sveinin vaimoksi juhannuksena. Oliko se niin järjetöntä kuin äiti arveli? Mistäpä hän sen tiesi. Mutta sanansa hän oli antanut. Ja hänestä oli silloin tuntunut, kuin jo hänen herätessään seuraavana aamuna olisi ollut kesä. Ja Vikka-tädin ruusu oli puhjennut! Niin, kyllähän sen kaikki näkivät. -- --

Olivathan Sveinin silmät kuin lapsen, ja olihan Gunvor katsonut syvälle hänen sieluunsa. Erittäin perattu se ei ollut -- suuri, voimakas, viljelemätön maa, täynnä maallista rakkautta --, mutta siellä oli vilpitöntä rehellisyyttä ja hienoja, raittiita voimia, jotka pyysivät: raivaa meille tietä, jotta pääsisimme elpymään.

Gunvor tunsi taas tämän illan erityisesti valtaavan voiman, miltei kuin lupauksen pyhä tuli jo olisi leimahdellut todellisuutena... miltei, kuin he eivät enää olisi olleet toisistaan erotettuina, vaan omistaneet toisensa kokonaan.

He olivat yhdessä laskeneet leikkiä siitä, että Sveinistä aina kotiin astuessaan tuntui siltä kuin Gunvor olisi ollut siellä hänen luonaan.

Kummallista tämä sentään oli... olihan Sveinin oma tahto, ettei siitä mitään vielä juhannukseksi tulisikaan.

Yö oli jo tulossa. Tuulenpuuskat heräsivät ja rupesivat hiipimään vanhan rakennuksen nurkkia pitkin ja vinkuivat pitkissä kolkoissa käytävissä, missä ne Herön suvun jäsenet, jotka eivät saaneet rauhaa haudoissaan, öisin kävellä tassuttelivat.

Gunvor istui yhäti. Hän kuuli selvään tuon vanhan harmaan miehen liikkuvan, sen, joka ei muulloin ollut ulkona, paitsi kuin perheessä oli hänestä vastenmielisiä asioita tekeillä, ja hän kuuli Tor Iivarinpojan kulkevan ja hänen jäljessään Sigrid-rouvan, joka halusi tietää, kenen luo hän aikoi tänä yönä. Ullakon portaat natisivat, hän hiipi hiljalleen ja kuunteli tarkkaavasti sapelin kalinaa -- sillä Toria seurasi hänen kuoltuaan se onnettomuus, että hänen aina tuli liikkua sota-asussa.

-- Tämä kaikki kuului hyvinkin selvästi, mutta Gunvorin mieltä kiinnitti kuitenkin enemmän turvehehku; se valaisi niin uskollisesti eikä voinut kuolla.

* * * * *

Seuraavana aamuna klo 6 oli Gunvor suolaamossa, jossa työ oli jo täydessä vauhdissa. Oli saatu suuri määrä turskia, ja ne oli jo myyty edullisesti bergeniläiselle alukselle, joka nyt vain odotteli lastia.

Ja työ kävi vauhdilla, ei ainoastaan siksi, että kukin tiesi valvovan silmän häntä seuraavan. Sanottiin, että kaikista, jotka Gunvor otti palvelukseensa, hän teki kunnon väkeä. Ja varmaa oli myöskin, että jokainen rupesi katsomaan pitkään, ellei Gunvor tullut tavalliseen aikaan. Hänen ystävällisiin sanoihinsa, kauniiseen hymyynsä -- tai tarvittaessa lyhyeen nuhteeseensa olivat kaikki jo tottuneet.

He olivat kaikki ylpeät hänestä, eivät ainoastaan heröläiset, vaan myöskin ympäristön kansa. Heistä Gunvor oli heidän aivan toisella tavalla kuin muut kartanolaiset, ja he pitivät aivan luonnollisena, että kaikki häntä kunnioittivat. "Kun naisväki on oikeaa lajia", oli Anders Halskarin tapana sanoa, "niin ei heille kukaan pahaa tee". Ja sitten hän käänsi mälliä suussaan ja sylkäisi kauas hampaittensa raosta sen näköisenä kuin olisi hänen väitteeseensä sisältynyt hyvin harvinainen totuus.

Anders oli arvossapidetty henkilö sekä suolaamossa että laitureilla. Sitäpaitsi hän oli Gunvorin veneen päällikkö, silloinkuin tämä ei sitä itse ohjannut. Mutta muuksi ei häntä sanottu kuin Anders Halskariksi. Se nimi oli jo siltä ajalta kuin hän oli ollut tohtori Juellin veneen kuljettajana. Silloin hän oli eräänä yönä saanut niin kovia kokea, ettei hän moneen aikaan senjälkeen kyennyt vesille. Sitten oli Gunvor lähettänyt noutamaan hänet Heröön ja siellä hän nyt sai askaroida mielensä mukaan.

Hän oli kaikkien alusten päällikkönä siellä. Gunvorille ei apu aina kelvannut, mutta Elina-rouva ei milloinkaan astunut veneeseen, ellei Anders ollut sitä vesille työntämässä.

Tänään hänellä oli ollut kiire saadakseen uuden, kuusisoutuisen veneen kuntoon. Rovasti vietti syntymäpäivää, ja itsestään oli selvä, että heröläisten piti lähteä sinne miehissä.

Iltapäivällä se siinä jo olikin puhtaana ja välkkyvänä, ja Anders seisoi rantamalla yllään englantilainen asu, jonka hän oli ostanut Hullissa kolmekymmentä vuotta sitten.

Mutta eivät nyt kaikki asiat olleet niinkuin piti, kun ainoastaan Elina-rouva ja Vikka-täti tulivat alas, mutta Gunvor seisoi kartanolla sanoen saapuvansa myöhemmin. Mutta Andersin ei tarvitsisi tulla häntä noutamaan, sillä hän tulisi rantatietä.

Anders irroitti köyden ja jupisi itsekseen. Hän ei pitänyt siitä, että Gunvor kulkee rantoja pitkin kuin mikäkin lintu.

Gunvor katseli heidän jälkeensä hymy vakavilla huulillaan. Hän ei sietänyt tuota vanhaa tapaa kokoontua jo kahviajaksi ja sitten jäädä aina puoliyöhön asti koko ajan ylellisesti syöden ja juoden. Mutta ei ollut ketään, jonka mielestä tätä tapaa olisi voinut muuttaa, yksin hänen vanha, ymmärtäväinen äitinsäkin oli sitä mieltä, että satavuotista tapaa oli kunnioitettava.

Äskettäinsaapuneet ostajat olivat siis sattuneet tulemaan hyvinkin sopivaan aikaan.

Ja hän meni sisään iloisin mielin, muistaessaan, että hänellä vielä oli postikin toimitettava.

* * * * *

Pappilassa loisti tuli joka ikkunasta. Käytävissä ja portaissa juoksivat palvelijat toistensa kintereillä, sillä rovasti ei malttanut koskaan odottaa, ja aina oli hänellä heille tehtäviä yläkerroksessa, vaikka oli niin yllin kyllin alhaallakin toimitettavaa. Kaikkialla he eivät voineet olla.

Ruustinna siihen vain pystyi, mutta hän olikin tottunut. Kyökissä hänen piti olla, muutoin hän ei tietänyt, mitä siellä annettiin palaa, ja kyökkikamarissa oli jälkiruoka laitettava ja voileipäpöytä järjestettävä -- sitten kahvi pikkuleipineen ja valmiit voileivät kaikkia tulijoita varten, sitten punssi ja muut juomatavarat, joiden piti tulla samassa silmänräpäyksessä kuin niitä kysyttiin. Egidius ei ottanut odottaakseen. Jokainen vieras oli otettava vastaan ja sijoitettava arvonsa ja merkityksensä mukaan tässä ja tulevassa maailmassa. Egidius oli hyvin tarkka tässä kohden, hän, joka niin hyvin tunsi ihmisten arvon ja tiesi, kuinka usein he kävivät Herran ehtoollisella. Niin, siinä suhteessa ei saanut tehdä itseänsä syypääksi erhetyksiin. -- --

Sekä passarit että kyökkipalvelijat olivat jo käyneet tulipunaisiksi -- ruustinna vain yksin oli entisellään. Kalpein, melkein lumivalkein kasvoin hän luisti portaita ylös ja alas, käytäviä edes ja takaisin. Kylmänhikeä oli hänen otsallaan ja hänen hymynsä oli hieman hermostunutta, mutta muuten hänessä ei ollut mitään erityistä huomattavaa. Hän oli kaikkeen tähän tottunut.

Mennessänsä kyökkikamariin kahvitarjottimia järjestämään, hän kuunteli levottomasti joka kerta kuin tuolta ylhäältä kuului askelia. Hän ei käsittänyt, mitä noilla muilla oli kävelemistä. Kun rovasti välisti pitkin askelin mittaili arkihuoneen lattiaa, tuotti se ruustinnalle todellista kärsimystä. Kun hän tiesi tehneensä velvollisuutensa, niin miksei Egidius silloin voinut pysyä levollisena. Se oli niin kiusallista ikäänkuin hän, ruustinna, olisi laiminlyönyt jotakin.

Mutta hän tiesi varmaan, että hänellä oli elävä tunne velvollisuuksistaan. Nuoruutensa ajan hän oli istunut erään sairaan tädin luona, mutta kun hän sitten joutui naimisiin pastori Egidius Thymannin kanssa, oli hän sulasta kiitollisuudesta päättänyt, ettei hänen mieheltään koskaan pitänyt mitään puuttua -- ja ilman että hän itsekään ymmärsi, mistä se johtui, kävivät tehtävät ja juoksut niin moninaisiksi. Ja yhä ne lisääntyivät, sillä rovasti ei milloinkaan loukannut hänen tunteitaan kieltäytymällä ottamasta vastaan niitä pieniä palveluksia, jotka jokapäiväisessä elämässä tulevat kysymykseen.

Ei liioin kukaan voinut väittää, ettei ruustinna ollut onnellinen "liikkuvassa" avioliitossaan; ei hän ollut sitä koskaan toisenlaiseksi ajatellutkaan.

Hänen kasvojensa ilmeessä kuvastui alati tuo taukoamaton puuhaaminen ja jonkinlainen sokea ihastus raatamiseen. Hän muistutti samalla auran edessä kulkevaa juhtaa.

Näytti melkein siltä kuin olisi se ollut hänelle terveellistä, niin uskomattoman sitkeä hän oli. Mutta lihoamaan hän ei päässyt. Eikä hän milloinkaan näyttänyt niin surkean kuihtuneelta kuin tällaisina iltoina, jolloin hän oli pukeutunut avokaulaiseen mustaan silkkileninkiin.

Mutta tuolla ylhäällä kulki rovasti juhlallisin askelin vieraittensa keskellä, jotka olivat hajaantuneet suureen saliin ja pariin läheiseen huoneeseen.

Kun hän siinä liikkui ahkerasti puhellen, oli vastakohta hänen suuren ruumiinsa ja hänen pienen, tuntehikkaan äänensä välillä, joka ehtimiseen särkyi kuin hauras lasi, hyvin naurettava.

Hän oli suuri, lihava, uusiin mustiin vaatteisiin puettu mies, jonka leveä hymy ulottui toisesta poskiparrasta toiseen. Syntymäpäivänään hän aina oli niin mahdottoman hyvällä tuulella: pienet silmänsä olivat tavallista pienemmät pelkästä hyväntahtoisuudesta itseään ja noita rakkaita ihmisiä kohtaan, jotka tulivat tänne nauttimaan maallista hyvyyttä sen johdosta, että hän oli tullut maailmaan.

Paratiisimaisen lempeänä hän käveli puhuttelemassa kaikkia. Oli miltei vaikea uskoa, että hänen luokseen oli niin mahdoton päästä maanantaisin ja kaikkein vähimmin uskoi hän sitä itse. Ei hän yleensä voinut käsittää olevansa vastenmielinen, ei edes maanantaisin. Hänen sisässään asui erinomainen ihmisihanne, täynnä hyvyyttä, ja hänestä oli luonnollisin asia maailmassa, että hänen elämänsä juuri oli sen mukainen.

Hymyillen hän nyt käveli ja puheli. Mutta kun hän oli sanottavansa lausunut, meni hän eteenpäin. Ei hänen tarvinnut tietää, mitä muilla oli sanottavaa. Hänen seurustelumuotonsa oli kerta kaikkiaan sellainen. Ei hän hevin voinut ajatella, että oli muitakin mielipiteitä kuin hänen omansa, ja ne ihmiset, joihin hän enimmän pani arvoa, olivat sellaisia, jotka parhaiten ymmärsivät kuunnella.

Pappilaan kokoontui aina jotenkin sekalainen seurakunta. Se oli ainoa seudun paikka, missä yhteiskunnan eri ainekset tapasivat toisiaan.

Sinne tuli varsinainen ylämaan väki ja sinne tulivat paikkakunnalle myöhemmin siirtyneet, sekä virkamiehet että muut. Ne muodostivat kaksi eri rotua, jotka elivät täällä yhdessä, ilman että vuodet olivat saaneet aikaan mitään yhteensulautumista.

Toinen oli täällä kotonaan, toinen asui kuin vieraassa talossa, josta ei oikein tietänyt, kuinka monta huonetta siinä oli.

Miehet olivat siirtyneet pienempiin sivuhuoneisiin. Siellä he ryhmissä seisoivat ovensuussa tai astuskelivat edestakaisin.

He puhuivat silleistä ja seiteistä, maksanhinnoista ja turskista, jotka olivat nousseet ulkosaaren matalikolle, mutta harvoissa parvissa.

Toiset olivat kiinni valtiollisissa asioissa. He tahtoivat opettaa suurkäräjiä esiintymään parlamenttaarisesti ja järjestää Transvaalin kysymyksen.

Suuressa salissa oli naisten kesken vielä hiljaista.

Illanvietto oli vasta alulla. He istuivat pitkin seiniä ja pienissä pöydissä, kurkistellen varovaisesti ympärilleen kukin omalla tavallaan.

Sitten he vähitellen rupesivat siirtymään paikoiltaan ja lyöttäytymään ryhmiin.

Ylämaan asukkaat tulivat yht'äkkiä puheliaiksi ja sydämellisiksi. Heidän sointuva ääntämisensä, joka muistuttaa Caprin asukkaiden puhetapaa, virtaili raittiisti salin läpi.

Liityttiin yhteen tuttavallisesti utelemaan viime aikain tapahtumia.

Nuoret tytöt räpättivät kuin parvi hilpeitä vesilintuja.

Siellä seisoo Ghita Thulesius, Lunnön kauppiaan tytär. Hän on korkea ja solakka ja hänen pitkä joutsenkaulansa ja pienet kirkkaat silmänsä ovat alituisessa liikkeessä.

"Niin, mitä sinä taas sanoitkaan -- siitä leningistä?"

Miksi et myöntänyt sitä ehdottomasti kauniiksi?

Voi, kuinka täällä on kuuma! Kaikki he yhtyvät siihen, että on kuuma, ja lörpöttelevät yhä edelleen kamariherrattaren valkeasta silkkileningistä. He ottavat äänestääkseen, oliko Saara Listow sanonut sitä jokseenkin vai erinomaisen kauniiksi. Heissä on samaa elämänintoa ja lämpöä kuin ylämaan kesäpäivässä. Heidän nuoret, haaveksivat mielensä juovat juhlailoa. He ihmettelevät kynttiläin paljoutta, jotka eivät kuitenkaan täysin valaise huonetta, he iloitsevat kahvista; se tulee aina niin otolliseen aikaan, ja täällä pappilassa saa niin paljon muutakin hyvää sen lisäksi.

He tietävät sitten myöhemmin saavansa tanssiakin, mutta eivät sano mitään, sillä he luulevat sitä salaisuudeksi. Kun pappilassa tanssitaan, on se aina salaisuus, jonka rovasti uskoo heille kaikille käytävässä.

Mutta Ghita ja Saara eivät voi pysyä alallaan. Joutsenkaula on alituisessa liikkeessä ja Saaran silmät pälyvät niin, että ystävättäret jo luulevat, että hän itsekin lähtee liikkeeseen, vaikka hän vakuuttaa seisovansa aivan hiljaa. Selma Lind on viehättävä vaaleassa leningissään. Hänen mustat, suloisen levottomat silmänsä ja lumivalkea hipiänsä tekevät hänet pulskan kalalokin kaltaiseksi. Hän seisoo, tähystelee. Tahtoo näet katsella uutta tuomaria, kun tämä saapuu. Tuomarin merkillisyys on siinä, ettei hän ole naimisissa ja että hänellä on hiljattain Kristianiasta saapunut apulainen --.

Tuolla rouvien keskellä istuu nimismiehenrouva hiljaa huojutellen ruumistaan. Häntä sanotaan kissamatamiksi, siksi että hän on niin ihastunut kissoihinsa, ja tämä on tehnyt hänet vähän omituiseksi. Hän katselee aina ihmisiin moittivasti ja kertoo, miten vaikea on tehdä kaikkien mieliksi.

Hän istuu kahden sisarensa välissä. Heidän profiiliensa piirteet muistuttavat rannikkojen niemekkeitä ja kärkiä; heidän kasvojensa ilmekin on sellainen, että se johtaa mieleen rannikolla syntyneitä linnunpoikia; se on avonainen, hiukan utelias, luonnollinen ja miellyttävä.

He siirtyvät lähelle toisiaan aivan kuin luodolle istautuneet haahkat iltaisin.

Hoanin matami katselee ympärilleen. Hänen leninkinsä on mustaa silkkiä ja sen etumus on valkea. Joka kerta kuin hän nousee hiukan liikkuakseen, on hän kaakkurin näköinen. Harvapuheinen hän on, mutta koko hänen naamansa näyttää olevan huvittelemassa. Hän ei malta olla kuiskaamatta Tonette-sisarelleen, ettei täällä nyt enää tule niin hauska, sittenkuin nuo hienot rouvat niin mahtavina ja romantillisina hallitsevat kunniasijoilla. Mutta Tonette ei kuule. Hän on käynyt Trondhjemissa -- ja nyt he kaikki häneltä kyselevät, niin ettei hän lopulti tiedä, mitä vastata. Hän pudistaa päätään nauraen ja hänen äänensä on raikas kuin lunnin kirku.

"Niin, kaikki siellä oli niin hienoa ja hauskaa -- ja minusta on juuri yhdentekevää, minne menen, teatteriinko vai kirkkoon, ne vaikuttavat minuun yhtä hyvin! Mutta suokaa anteeksi, että tässä olen torkkumaisillani; niin minun aina käy, kun istun hiljaa!" -- -- --

Vieressä istuu muutamia rouvia puhellen kamariherrattaren valkeasta silkkileningistä, joka sielläkin on herättänyt jonkinmoista huomiota. Mutta he ovat pian sen pohtineet ja palaavat jälleen kodin talouteen: jos oikein ymmärtäisi säästää, ei tarvitsisi koskaan olla ilman lihaa. Ja sitten tuo voudin vanha palvelija, joka oli tullut vierailemaan ja joka oli niin kelpo ihminen, ettei hän voi puhua mitään kyyneleitä vuodattamatta. Hiljainen hän oli ollut, oikein niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan riitaannu, mutta nyt kun hän on ruvennut niin uskonkiihkoiseksi, ei enää ole takeita --.

Taaskin tuotiin kahvia. He katselivat sitä tutkivasti.

"Mitä luulet, lieneekö se enää oikein lämmintä?"

Vaikkakin saattoi näyttää siltä kuin he olisivat olleet häveliäisyyttä, sivistystä ja säädyllisyyttä vailla, täytyi heidän kuitenkin vielä ottaa pieni tilkka -- sillä he tiesivät, ettei tällaisena päivänä vain muutamista pavuista kahvia keitetty, vaan annettiin niin väkevää, että se oikein pani hikoilemaan.

Vastapäätä istuu nuorempia kauppiaiden rouvia ja muita etelästäpäin muuttaneita kaupunkilaisrouvia. He olivat eteenpäin pyrkiviä naisia, jotka olivat päättäneet tilata silkkileningit Pariisista "Printempsin" makasiinista. Sillä kamariherrattaren valkea silkki oli pannut heidänkin mielensä kuohuksiin. Varsinkin oli se kovin koskenut rouva Hammeriin.

Ei silti, että hänellä milloinkaan olisi ollut tapana moittia, mutta kun ihminen on jo täyttänyt neljäkymmentäviisi vuotta ja kun hänellä on tytär, voiko silloin käydä valkoisessa silkissä!

Siitä syntyi väittely, asia oli saatava selville.

Rouva Hammer oli sitä mieltä, että kamariherrattaren piakkoin oli "arveleminen". Useammat kannattivat tätä mielipidettä, vaikk'eivät oikeastaan tietäneet, mitä hän sillä tarkoitti, sillä hänellä oli tapana ehtimiseen "arvella". Sen sanan hän oli lainannut mieheltään, joka myöskin alituisesti arveli -- siis siihen saattoi yhtyä, varsinkin kun hammerilaiset olivat sellaista väkeä, joka yht'äkkiä kuuluisi ensimmäisten joukkoon. Kun rouva osasi puhua sekä Aaronista että Psykestä ja emansipeeratuista ihmisistä, lisäsi se vielä enemmän hänen arvoaan; ja kun hän sanoi olevansa sykolisti, uskoivat kaikki sitä kuin Raamattua. Ei tehnyt mitään, etteivät he tietäneet hänen tarkoittaneen psykologia. Eikä Hammerin rouvan kanssa ollut leikkimistä. Hänestä olivat melkein kaikki ihmiset liian halpoja. Hän oli juuri sanonut hiljattain tulleen lääkärin perheestä, että se oli hänen mielestään kovin alhaisella yhteiskunnallisella kannalla, ja toiset rouvat olivat iloisia siitä, että hekin sen näkivät.

Vähän loitompana istuu rouva Thue. Hän ei siedä kuulla puhuttavan leningeistä, sillä hän on ennen aikaan ollut ompelija. Mutta nyt hänen miehensä ansaitsee koko hyvin ja hän sanoo "tosiaankin!" syvästi vakuutettuna siitä, että hän on päästänyt suustaan jotakin oikein tepsivää. Ja sitäpaitsi hän kehuskelee kuuluvansa taiteelliseen perheeseen.

"Niin todellakin, miten lahjakkaita te kaikki olette!" sanoo rouva Jensen.