Part 1

HERÖN KARTANON GUNVOR

Kirj.

ALVILDE PRYDZ

Suomennos

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

Pohjolan kansalle ja merelle:

Préservez-moi, mon Dieu! La mer est si grande et ma barque est si petite!

(Bretagnelainen kansanlaulu.)

_"Auta minua Jumala! Meri on niin suuri -- ja purteni on niin pieni!"_

Tämä on vanhan kansanlaulun loppusäe, jota Bretagnen kalastajat ovat laulaneet kautta vuosisatain. Loppusäe, joka on kaikunut ja aina on kaikuva siellä, missä on merta, missä on elämää ja taistelua.

Kaikilla kielillä, kaikkien ihmissukujen uskonnoissa esiintyy tämä laulu, tämä sama: Auta meitä, Jumala, meri on suuri, pursi pieni!

Meri on suuri ja mahtava, se on ottanut maan syliinsä, se on muodostanut elämän; se ulottuu kaikkialle.

Kuka tuntee sen? Mitä voivat kertoa siitä ne, jotka enimmän tietävät? Kuinka paljon he tietävät lopulti?

Niillä, jotka eivät tiedä mitään, mutta vain ovat eläneet elämänsä aivan meren rannalla -- eiköhän heillä usein ole enemmän kerrottavaa. Sillä meri on kertonut heille salaisuuksia. Kansa, joka asuu siellä pitkillä rantamilla, tietää hyvin, että enemmän kuin maa, jolle se on rakentanut majansa, on meri sen äiti.

Heidän elämänsä ja kuolemansa riippuu sen voimallisesta kädestä. Meren kautta puhuu suuri Jumala heille.

Paljon nämä ihmiset tietävätkin puhua siitä: meri se omistaa kaikki pohjattomat syvyydet ja kaiken kauhun, se on maan herra, se lisää ja vähentää maita, tekee kaikessa mielensä mukaan.

Ei kukaan tunne mitään vahvempaa kuin tämä äiti käsittämättömine kasvoineen, joita vaihtelevat ilmeet alati varjostavat. Kaiken se tietää, maa ei voi mitään salata siltä -- -- kun se rypistää kulmakarvojaan, ulottuu sen viha yli polttavain erämaiden ja ilma on täynnä sen käskyjä.

Se heittää yltään purppuraviitan ja kullalla kirjaillun hunnun. Myrskyn mustassa puvussa, tähtinauha otsalla se rientää eteenpäin, loistavan henkivartionsa seuraamana. Vuorien ja äkkijyrkkäin tunturien alla, missä se loiskii yli karien ja vyöryy rantaa vasten, kuulee sen; mahtavina, ylpeinä kaikuvat sen sanat -- kehoittavat taisteluun tahi kuolemaan.

Mutta kun se katselee lempeästi! Kuka voi olla sen kaltainen!

* * * * *

Kun noilla pohjan pitkillä rantamilla on hiljaista ja pimeää syksyisin, ja pimeyden kylmä henki taittaa kukkaset, silloin voi kalastaja jäädä seisomaan venehuoneen luo ja vaimo pysähtyä tuvanoven eteen katselemaan merelle.

Heidän liikkeensä ovat varovaiset, heidän katseensa pitkä, tiedusteleva.

On niin monenlaisia hiljaisia ääniä ulkona pimeydessä.

He molemmat kuulevat ne: tuolla alhaalla rannalla loiskuu mustain merileväin kohdalla. Sillä kun käy näin kolkoksi ja aallot loiskuvat hiljaa, ja meri imeskelee vettä edestakaisin -- silloin tulevat hukkuneet kävellä tassuttamaan vuonoon ja suurin, kalpein käsin pysyttävät itseään virtapaikoissa. Ja kummallisia vesieläimiä pyrkii maata kohden. Ne tulevat niin vaiti, ne viilettävät veden halki suuret, surulliset silmät säihkyen. Ja kun ne hengittävät, imevät ne sisäänsä, mitä vain sattuu niiden läheisyyteen, merihätään joutuneita ihmisiä, myrskyn rientäviä laineita.

Sellaisena yönä ei ole hyvä laskeutua levolle, sillä uni tuo mukanaan enneunia. Tulee kuolleita miehiä ja he painavat valkoiset kasvonsa ruutua vasten; heidän kätensä ovat täynnä ruskolevää ja vesi valuu heidän tukastaan.

Jos silloin menet rantaan, saatat nähdä hukkuneen makaavan rannalla aaltojen loiskuttelemana, tahi istuvan ruskolevässä.

Jos luode tulee, menevät he hiljaa merelle jälleen. Silloin tekee heille hyvää, jos luet merihätärukouksen.

Sellaisina hiljaisina öinä voi tapahtua paljon. Mutta kalastajat tuntevat nuo tuhannet meren äänet ja huomaavat aaltojen loiskeesta, mitä on tekeillä, vaikka olisikin pilkkoisen pimeä.

Sillä meri on heidän kotinsa, heidän juhlasalinsa ja kirkkomaansa -- eivätkö he tuntisi sen tuhansia ääniä?

Kummia voi sellaisena yönä kuulla se, joka on valveilla ja kuuntelee: ikäänkuin hiljaista kielien soittelua, joka vetää ihmistä virran tavoin puoleensa.

Ja sillävälin kuin soitto vähitellen hiljenee ja häipyy, kuin tuo pitkä, kaukainen suhina ikuisesti kuolee, kasvaa salainen ajatuselämä ja silmiin tulee kummallinen, etäisyyteen katsova kaiho.

Mutta sitten, kuin meri ja vaahto räiskyy -- kuka silloin tietää, mitä tapahtuu rantamilla ja luodoilla, paitsi hän, joka on siihen syntynyt?

Vanhat sanovat, että silloin on tupasää, ja ryömivät uunin loukkoon. Ne kalastajat, jotka pääsevät sisään, ennenkuin myrsky heidät saavuttaa, kiittävät onneaan. Ja kun ulkona pauhaa ja vaahtoaa ja pienessä tuvassa on niin levotonta, ikäänkuin se olisi kamppailevan aluksen kajuutta -- silloin tuntuu erinomaisen hyvältä päästä kotiin, lämpimään pienoiseen pesään, joka on vaahtoavan meren rannalla.

Mutta nuorisolle, joka ei mitään ole kokenut tahi ei mitään tiedä, on jotakin harvinaisen houkuttelevaa ja hirmuista kaikessa tässä, mikä silloin käy yli meren ja rannan. Heidän _täytyy_ päästä ulos näkemään noita myrskyn kohottamia merimuureja, joilta kukaan ei enää voi nähdä pienintäkään merkkiä maasta.

Ja toisia sinne jääkin. He ratsastavat emäpuulla kuoleman yöhön, he tuijottavat tuskaisina syvään pimeyteen, mutta pimeys tihenee, meri ei tunne mitään sääliä. Eikä myrskykään. Kova on sen kuolonlaulu, niinkuin kaikuva malmin kumina -- silloin ei kuulu kenenkään hätähuuto.

Sillä myrskyn täytyy mennä kauemmaksi; sen siivet ovat laajat; se ei voi odottaa ihmisen tähden -- -- --

Ja mies, joka on vanha ja kokenut, pudistaa päätään ja katsoo vaimoon, joka Jumalan voimalla sai hänet jälleen kotiin:

"Kuuletko, kuinka hirvittävä se on?"

Vaimo katselee häntä leppein silmin. -- "Niin, se on kauhea!" -- Ja he etsivät merihätärukouksen ja istuutuvat lukemaan niiden puolesta, jotka hukkuvat.

Olen kuullut sanottavan, ettei tuuli puhalla muualla niinkuin ylämaassa. Sillä on omituinen kolkko ääni, kun se kiitää alastomain saarien ympärillä, ja sen rajusta poljennosta voi kuulostaa sitä elämää, jota ihmiset ja peikot, merieläimet ja linnut elävät.

Pahimmoillaan se on adventin aikaan, tullessaan pärskyvänä, kylmä vihertävä kuuvalo yllään. Sitten se äkkiä pysähtyy, ja ehkä noin minuutin ajan vallitsee kuoleman hiljaisuus, kunnes se jälleen nousee voimansa koonneen pedon tavoin.

Silloin on elämä kummallista saarien ja tyrskyjen välillä, sillä juuri silloin kuin myrskyn pauhaava henki säikäyttää ihmiset ja linnut maalle -- tulee jotakin ja asettuu myrskyaallolle kiitäen yli jylhäin, autioiden syvyyksien. Ja sillävälin kuin kaikki merikasvit väänteleivät tuskissaan, leikittelee se isoissa järvissä ja polkee tahtia.

Mutta synkkäin aaltojen välistä loistaa tulikipunoita -- voi nähdä kauas alas syvyyteen, kuinka pohjaton ja kummallinen se on, täynnä taistelevaa elämää.

Ja yli aaltojen harjan liihottelee raskaasti ja hiljaa lintuja, silmät tulenloistavina. Niiden näkeminen ei ennusta hyvää ihmiselle, sillä niiden jälkeen tulevat kuolleet ajaen, koko laivaväki -- pitkissä, kalpeissa riveissä.

Sellaista tapahtuu adventtina keskiyön aikaan.

Ja tähdet näkevät sen, ne tietävät sen. Mutta niiden silmä on yhtä kirkas ja syvä. Ne kestävät sen levollisina, niinkuin tuhat vuotta sitten.

Sitten taas -- kun pitkä talviaika on ohi ja valo ja kevät on tullut eikä kuolema enää ole uneksimassa pimeän veden päällä, vaan meidän Herramme itse on tullut sunnuntaivieraaksi -- tuntuu siltä kuin iankaikkinen elämä jo olisi alkanut; kaikki raskas ja vaikea on väistynyt.

Ilma on täynnä iloa. Aurinko sen saa aikaan; se pakottaa kaikki puhumaan. Sinikellot ja kanervankukat soittavat. Puolipäiväsaarnakellot soivat.

Mitä sanovat kaikki nuo pienet aallot, jotka supatellen loiskuvat rantaa vasten?

Mitä puhuvat valkeavaippaiset tunturit taivaanrannalla? Mitä satuja kertovat ne illalla, kun aurinko laskee laaksoihin, kaikki nuo, jotka kohottavat ylpeät päänsä ja verhoutuvat iltaruskoon? Mitä sanovat tuolla rivissä näkyvät vanha Noitanuutti ja Hiisi ja Lumihuippu? Mikä maan liljoista on puettu niinkuin ne? Missä näki kukaan ennen niin loistavia viittoja?

Ja kuule tuulen pitkää leppeää suhinaa! Katsele lintuja tuolla saarien ympärillä, jonne ei kukaan ihminen voi päästä! On aallon syvyyttä niiden silmissä, sen rajua suoruutta niiden mielessä, ihana onnen levottomuus pitkissä siivissä.

Kuule, kuinka valot ja varjot riemuitsevat läpi ilman ja meren hiljaisessa vaihtelevassa kauneudessa.

Sillä yö tulee -- eikä se ole mikään yö!

Maan hartioita verhoo meri silkkihuivin tavoin.

Se nousee. Suhisee läpi huivin. Suuren kullanpunaisen näkinkengän tavoin laskeutuu taivas tuttavallisesti alas. Se tahtoo suojella tuulilta, jotka nyt ovat sidotut -- korskuvain kiinniotettujen hevosten tavoin ne seisovat voimattomina suuressa tyhjyydessä.

Mutta kuka pyörittelee tuolla aavan meren partaalla kultaomenia? Kuka leikkii liekeillä ja sytyttää suuria ruusumetsiä? Kuka tanssii kiiltävillä lattiapalkeilla, laskeutuu alas, panee polttavan poskensa aaltoa vasten, kohoaa jälleen, kimmeltää verenpunaisessa riemussa ja hymyilee.

Kaikki kaukaiset, hiljaiset tunturit tulevat katsomaan, ja kaikki jättiläiset ja peikot ja kaikki ihmiset sekä venheissä että taloissa, kaikki kasvit ja eläimet -- kallistavat päänsä yhteen, istuvat suloisesti kahlehdittuina, kuuntelevat ja katsovat...

Ne imehtivät aurinkoa!

* * * * *

Ei ihme siis, että ne ihmiset, jotka elävät täällä, ovat toisenlaisia kuin kansa etelämpänä, eivät ole niin pienikasvuisia! Ympäröivä luonto painaa väkistenkin leimansa heihin. Meren haaveksiva siniväri loistaa heidän silmistään ja heidän sielunsa on täynnä mielikuvitusta!

Sillä ei täällä mitään voi mitata sillä pienellä kyynärämitalla, jota käytetään muualla! Todellisuus on satua.

Toisenlainen on päivä täällä! Suuri ja kuninkaallinen se on ja kutsuu juhlaan, taikka se on täynnä pimeyttä ja ihmeitä, kuolema oikealla kädellään.

Täällä, missä kuulee ruohon itävän ja missä kesä tulee yhdessä yössä, täällä, eikä koskaan missään muualla niinkuin täällä, oppivat ihmiset salaisuuden juoda kaiken sen ilon, joka voi sisältyä yhteen ainoaan ajanrahtuun. Kun polttava, ihana päivä paistaa heidän päälleen, voivat he elää elämänsä, ennenkuin aurinko menee mailleen.

Meri sen heille opettaa.

Sen ylpeä, eriskummallinen puhe jalostuttaa heidän sydämiään ja opettaa heitä kiirehtimään.

Siellä on kaikki suurta ja mahtavaa.

Pitkiä rantamia myöten, pienissä mataloissa taloissa ohjaa ja hallitsee meri.

Ja syviin suljettuihin mieliin, jokaisen eläimen sieluun ja jokaiselle köyhälle, pienelle kukalle -- lähettää meri ilot ja surut. Elivätpä tahi kuolivat, on meri mukana.

Mahtava, käsittämätön on meri -- kaikkialle ulottuu se.

Sentähden -- kun kalastajat alhaalla Bretagnessa aloittavat vanhan laulunsa, niin eivät he yksin laula sitä. Kaikkialla, missä on merta, missä on elämää ja taistelua, kaikkialla maailmassa on ihmisiä, jotka laulavat mukana.

Sekä elämän että kuoleman tähden, kuin myös kaikkien kalvavain kysymysten tähden he yhtyvät tähän vanhaan loppusäkeeseen:

_"Auta minua Jumala! Meri on niin suuri ja purteni on niin pieni."_

I.

On talvi ylämaassa -- synkkä, kauhea talvi ja varjot torkkuvat ja uneksivat.

Aina syksystä alkaen on myrsky ollut ankara. Ikuisen jään tienoilta se tuli, lounaasta päin suurilta meriaavikoilta. Se asettui ratsastamaan aaltojen harjalle, ajeli yli syvyyksien ja huusi. Ja meri joutui liikkeeseen aina pohjiaan myöten, sen aallot kävivät sylen korkuisina, se vieritti tyrskyjään rantaa vasten ennustaen koko maailmalle onnettomuutta.

Jäämeren tuuli on pahin. Pitkälle maalle asti sen ulvonta ulottuu, se viiltää ilmaa välkkyvällä jäämiekallaan ja täyttää pienien, matalain majain nurkat kylmällä henkäyksellään. Ei voi kukaan estää sitä tulemasta sisään. Ei auta, vaikka piiloutuisi untuviin ja turkiksiin. Tuntuu siltä, kuin kylmä käsi ne yltäsi riisuisi, alastonta ruumistasi sivelisi ja lämmön verestäsi varastaisi.

Ja jos se on oikein raju, tempaisee se katot pienistä taloista, jotka ovat sen tiellä, ja murskaa ne pirstaleiksi. Se tärisyttää vankkoja hirsiseiniä, savupiipun kautta ja seinänrakojen läpi tuntuu sen jäinen kuiske.

Mutta se ei kuitenkaan kauan sellaista elämää pidä. Yht'äkkiä se rauhoittuu ja muuttuu tavalliseksi, ihmismäiseksi tuuleksi, joka tosin kyllä kuljeksii pitkin tuvan seiniä ja vinkuu seinänraoissa jotenkin jäisenä, mutta kuitenkin tietää määränsä.

Mutta tapahtuu myöskin toisinaan, että se tykkänään jää tulematta, laskeutuu alas ja kuolee, hiljaa kuin eläin, ja paksu usva tulee mereltä ja asettuu ylt'ympäri kuin ruumiin kääreliina -- nousee ylöspäin ja täyttää ilman ja taivaan. Ei jää mihinkään aukkoa, ei lomaa.

Silloin tapahtuu, että sekä ihmiset että eläimet tulevat kärsimättömiksi ja rupeavat hakemaan jotakin tuulipeikkoa. Eiköhän tuo Jäävaari tai Lounaan-Veikko tule taivasta heille seljentämään?

* * * * *

Aivan aavan meren rannalla sijaitsee Herö. Pari lintuluotoa murtaa pitkät merenaallot, niin että siellä monin paikoin on satamia ja tuulensuojia, mutta ylängöllä, vanhassa Herön kartanossa pieksävät tuulet vastusta tapaamatta.

Mutta vaikkakin ne vihaisesti viistävät seiniä, on raskaiden hirsien sisäpuolella tyyni. Sellaisia hirsiä kuin Herön kartanossa ei ole enää missään, sanovat ihmiset.

Ei sitä niin varsin varmaan tiedetä, mutta kyllä on jo satoja vuosia siitä kuin Herön ensimmäinen Tor rakensi vanhan sukukartanon, jossa sitten eli ja hallitsi kuin kuningas. Vielä kulkee tarinoita siitä, mitä hyvää ja huonoa saari on saanut nähdä Herön kuninkaiden aikana.

Nyt siellä on hiljaista. Suuret perintötavat ovat katkenneet. Viime vuosisadan kuluessa ovat Herön tilanhaltijat ja kauppiaat hillitsemättömillä nautinnoillaan kuluttaneet suvun tarmon ja mahtavat rikkaudet.

Mutta tuon vanhan nimen kunnioittaminen on kuin ihmisten veressä. Kun he matkustavat vanhan kartanon ohi, on vanhemman sukupolven joukossa vielä niitä, jotka kohottavat lakkiaan, ja nuorista, joiden mielikuvitus on saanut ravintonsa kaikista Herön tarinoista, ei ole toista paikkaa sellaista kuin Herön pääkartano eikä ketään naista Elina-rouvan vertaista.

Ikimuistoisista ajoista on perheenäiti Herössä ollut kunnioitustaherättävä henkilö. Kuten yleensä käy vanhoissa suvuissa, säilyi täälläkin suvun tarmo naisissa vielä kauan aikaa senjälkeenkuin se jo miehissä oli murtunut. Herön kartanon emännät olivat aina Herön rotua ja heidän joukossaan on ollut monta Sigrid neuvokasta.

Eikä ollutkaan helppoa olla Elina-rouvan mieliksi. Aina siitä ajasta pitäen kuin hän otti jäljelläolevan talouden ohjakset käsiinsä, ei yksikään palvelijoista enää tuntenut entistä turvallisuutta. Hän saattoi ilmestyä heidän keskuuteensa yht'äkkiä kuin rajuilma, silloinkuin he häntä kaikkein vähimmän odottivat.

Elämä muuttui Herössä nyt tykkänään. Viime sukupolvien mahtavista pidoista tehtiin loppu. Ei enää nähnyt täyteenlastattujen alusten kuljettavan vieraita edestakaisin. Herön kartanon komeudet olivat joko ryöstetyt tai myydyt, ja viimeisestä isännästä, Tor Heröstä ei ollut jäljellä muuta kuin vapiseva heikkosäärinen mies, joka käveli kartanolla katsellen muuttunutta järjestystä ja tylsänä ihmetellen, miten häntä säästettiin siltä häväistykseltä, ettei hänen tarvinnut lähteä sukukartanostaan eikä joutua kodittomaksi.

Näin hän kuljeskeli, kunnes ensimmäinen kylmä tuulenpuuska teki hänestä viime syksynä lopun. Kaikella kunnialla ja komeudella hän sitten laskettiin vanhaan hautaan. Satoja ihmisiä sekä maalta että kaupungista saattoi häntä sinne. Jokunen vuosi sitten ei kukaan voinut aavistaa, että hän pääsisi viimeiseen lepokammioonsa sellaisella loistolla. Mutta Elina-rouva piti sukunsa puolta.

Senjälkeen vallitsi talossa hiljaisuus. Pari pojista oli kuollut, koska he jo kahdenkymmenen vuoden vanhoina olivat siihen valmiit, ja toiset kaksi olivat vielä saaneet viimeisen lainan tukevia, leikkauksin koristettuja huonekaluja ja raskaita vanhoja hopeita vastaan. Ja sitten he rahoineen päivineen pötkivät Ameriikkaan.

Elina-rouva ja hänen tyttärensä Gunvor jäivät velkaantuneeseen taloon. Mutta rohkein mielin he kävivät sen hoitoon käsiksi; vanha kauppapaikka rupesi jälleen elpymään.

Ja vieläkin ympäröi paikkaa loiste; olipa kuin pilke sen suuruudenajoista olisi jäänyt sekä ulko- että sisäpuolelle.

Siinä olikin jotakin omituista, joka oli sopusoinnussa sen omanarvontunnon kanssa, millä Herön perheenemännät olivat asemaansa valvoneet.

Rauhallista oli siellä nyt hirsiseinäin sisäpuolella. Korkean kaarrekaton alla asui uneksuva hiljaisuus. Tammiset ovet liikkuivat hitaasti saranoillaan; vanhat raskaat messinkisäpit olivat viime vuosina käyneet hankaloiksi. Mutta mitään ei vain saanut muuttaa. Herössä oli tehty muutoksia yllin kyllin.

Ja Elina-rouvan mielestä muutokset olivat pahaksi.

Korkeat portaat lujine käsipuineen johtivat rakennusten ympäröimälle linnanpihalle ja vastakkaisella puolella puutarhaan, jossa vanhat saarnet huojuivat merenpuolisen kiviaitauksen takana. Siellä se puutarha vielä oli samoilla penkereillä kuin kolmesataa vuotta sitten, ja samat olivat myöskin jäykät, leikatut pensas-aidat ja samat jättiläiskokoiset heracleum- ja raparperiryhmät.

Neljästä tornintapaisesta puutarhan kulmilla kohoavasta huvihuoneesta oli näköala merelle. Rantaan päin viettävä rinne oli täynnä rapautuneita kiviröykkiöitä. Kuutamolla ne muistuttivat pitkää peikkojonoa, joka oli menossa kartanoon päin. Heidän kohotettujen käsivarsiensa ja raskaiden päittensä välistä näkyi aaltojen keinunta.

Alhaalla rannalla, luodon suojassa, oli kauppapaikka. Siellä oli hyvä satama ja yhtämittaista liikettä, sillejä ja muita kaloja tuotiin ja vietiin. Alhaalla konttorissa puodin puolella istui Gunvor kaiket aamupäivät. Näytti siltä kuin säteet hänen valvovasta katseestaan olisivat tunkeutuneet kaikkialle, ja hänen suuri, rehellinen hyvyytensä pakotti muitakin rehellisyyteen.

Pian ei enää kukaan ihmetellyt, että paikka oli kuin luotu uudestaan, -- kaikki näkivät, että siellä oli uusi Gunvor Herön sukua, mutta entisiä vielä parempi, sillä kaiken ankaruuden ohessa oli hänessä jotakin, josta tähän asti oli monesti ollut Herössä puute. Nuorien mielestä tämä sydän, jolla oli tilaa ja aikaa kaikkia varten, oli juuri sellainen kuin pitikin olla, mutta vanhoista oli harvinaista, että joku Herön sukuun kuuluva pistäysi mataliin mökkeihin, missä elämä oli raskainta. Eihän kellään ollut Elina-rouvankaan suhteen valittamista. Vaikka hän olikin hallinnut ankarasti, oli hän myöskin harrastanut oikeutta ja auttanut hädässä. Mutta tyttäressä oli jotakin erityistä.

Ja ympäristön saarilla ja rannoilla oli moni pieni lapsi ruvennut kutsumaan häntä äidiksi. Oli muodostunut uusi Herö, jossa seudun asukkailla oli kaksi äitiä.

* * * * *

Arkihuoneessa istui Elina-rouva suuren uunin edessä kehräten. Raskaat rautaluukut olivat auki, ja pesässä hiiltyi koko rovio turpeita ja halkoja.

Vieressä istui Vikka-täti jakkaralla, kartaten jonkinlaisella hermostuneella tarkkuudella -- äänetönnä, suu supussa. Sillä ei ollut helppoa tehdä Elina-rouvan mieliksi.

Paitsi sitä on Elina-rouva hiukan huonokuuloinen. Mutta kun hän ei millään lailla ole siitä tietävinään, tapahtuu usein, että he puhuvat toinen sitä, toinen tätä. -- Ja siksi on Vikka-tädistä hiljaisuus kaikkein paras. Häntä itkettää myöskin niin helposti, tuota Vikka-tätiä. Kyyneleet ovat aina kuin vartioimassa silmien takana, valmiina tunkeutumaan esiin. Se oli niin ikävää, siksi oli hiljaisuus kyllä paras.

Vikka-täti on sukulainen, jolla ei ole kiveä, mille päänsä kallistaisi. Hän on saanut päähänsä, että hän on kaikkialla tiellä ja aina anastaa jonkun toisen paikan. Ihmiset arvelevat hänen liioittelevan, mutta on siinä sentään perääkin -- olipa niinkuin ei hänellä koskaan olisi ollutkaan paikkaa missään.

Hän oli tullut tänne kyläilemään kauppias Glückstadin perheen luota. Ja tänne hän sitten oli jäänyt, sillä täällä oli kuitenkin parempi olla. Siellä oli tytär käynyt äreäluontoiseksi ja pojat tekivät aina pilkkaa hänestä. Näin oli parempi. Elina-rouva oli oikeuttanoudattava ja Gunvor hyvä.

Vikka-täti oli aikoinaan itkenyt liian paljon ja ottanut tavakseen pudistaa päätänsä kaikelle, mikä oli pahaa.

Antaessaan karttain levätä hetkisen istui hän etukumarassa ja pudisteli yhtä mittaa pientä harmaahapsista päätään tuijottaen tuleen ja räpyttäen hermostuneita, väriseviä silmäluomiaan.

Elina-rouva on jo päälle kuudenkymmenen, mutta ryhti on hyvä, kasvonpiirteet säännölliset, katse kirkas ja viisas. Hän käy aina mustiinpuettuna, jonka vuoksi hänen ylevä, hiukkaisen raskas arvokkuutensa vielä enemmän pistää silmään.

Mutta ettei hän surrut miestään, sen käsitti helposti, kun muisti, että tuo mahtava Tor Herö oli ollut sukunsa kaikkein raukkamaisimpia miehiä. Oli todellakin ihmeteltävää, mitä kaikkea Elina-rouva oli kokenut, ja varsin kummallista, että hän senjälkeen vielä oli jäänyt eloon. Hän oli kuin puu myrskyssä. Herra Jumala oli voimakas ihmisessä.

Sen voi nyt sanoa monella tavalla, mutta niinkuin ihmiset siitä arvelivat, he erehtyivät.

Elina-rouva ei ollut koskaan puolestaan tarvinnut sitä, jota hän uskonnoksi nimitti, -- mutta hän vaati ankarasti palvelijoitaan ja ympäristön kansaa pysymään Jumalassa. Hänestä se oli heille tärkeää, sillä hän näki, millainen heidän tilansa oli. He tarvitsivat Jumalaa aluksissaan ja pienissä matalissa mökeissään kauhistuttavan talvipimeän aikana.

Hän ja Vikka-täti olivat juuri puhuneet uskonnosta.

Ja rauhallisella, harvapuheisella tavallaan hän oli käynyt asiaan jotenkin kovaan -- sillä Vikka-tädille oli Jumalan omistaminen myös tärkeää. Hänen ei sopinut ruveta epäilemään Jumalan rakkautta. Ellei siellä taivaallisissa asuinsijoissa ollut valmista kunniapaikkaa häntä varten, niin mitäpä hänen vaivaisesta vääryyttäkärsineestä elämästään silloin olisi. Vikka-täti ei kykenisi sitä tekemäänkään, se veisi hänet mielenhäiriöön.

Ja Vikka-täti otti muistutuksen vastaan sävyisällä väsymyksellä. Ei hän nyt niin ollut tarkoittanutkaan. Hän tiesi tunnossansa kiittäneensä Jumalaa parhaan taitonsa mukaan kaikesta. Ja enempää Hän ei ollut vaatinut häneltä. -- -- --

Puut uunissa rätisivät ja paukkuivat ja hehku kajasti suoraan seinälle, valaisten tuomiopäiväkuvaa, joka riippui sohvan kohdalla profeettain ja sibyllain ympäröimänä.

Huone käy niin kolkoksi ja hiljaiseksi, että meren syvä huokaus hiipii sisään -- ja silloin tällöin kuuluu yksinäisen linnun kirkuna.

Vikka-täti nousee paikaltaan, menee hyllyn alla olevan tuoksuyrtti-ruukun luo ja ottaa kourallisen kuivaneita ruusunlehtiä ja lavendelia.

Hän ei koskaan lyö laimin heittää niitä uuniin odottaessaan Gunvoria kotiin tämän tavalliselta iltapäiväkävelyltä saarelta.

Gunvorilla oli jonkinlainen vastenmielisyys ruusua ja lavendelia kohtaan tässä muodossa käytettyinä, mutta kun se oli ainoa tapa, millä täti luuli voivansa häntä ilahduttaa, niin kuinka hän hennoisi olla niin sydämetön ettei näyttäisi iloiselta.

Gunvor oli niin kovin hyvä, että saapui melkein aina juuri parhaaseen aikaan ja täti istui silloin tyytyväisenä, hyvillä mielin, ruusunlehtien ja kuumien lavendelinuuppujen täyttäessä puolipimeän huoneen jokaisen loukon hiljaisella, kuolleella tuoksullaan ja muistojen koko hahmosarjalla.

Ja oikein, nyt hän juuri tuleekin.

"Voi täti, kuinka hauskaa sinä täällä olet laittanut. Tänä iltana tulee oikein paha ilma."

Hänen äänensä on ikäänkuin kostea ja raikas ulkoilmasta, ja kun hän nojaa poskeansa äidin poskea vasten, välkähtävät Elina-rouvan syvät silmät.

Hän hymyilee heikosti, mutta ei virka mitään.

Tämä on hänen nuorin lapsensa, hänen ainokaisensa, ainoa, joka koko maailmassa on tuottanut hänelle iloa.

Ellei vain olisi tuota kihlausta Svein Torgersenin kanssa, ainoaa Gunvorin teoista, jota äiti ei voi hyväksyä.