Part 11

-- Pikku Nannahan tämä on, meidän marjakauppiaamme, -- sanoi Helvi ystävällisesti taputellen tyttöä. -- Sinäkö täällä oleskelet yksin suljettujen ovien takana? Missä isäsi ja äitisi ovat?

-- Äiti lähti kylälle hakemaan ruokaa, -- sanoi tyttö. -- Isä makaa tuolla.

Nyt vasta he huomasivat miehen, joka oli pitkänään vuoteella uunin pielessä. Kova kärsimys oli lyönyt leimansa hänen suunsa ympärille, ja tuska puhui levottomasti harhailevista silmistä, jotka eivät mitään tajua ilmaisseet. Samassa hän alkoi puhua sekavia, katkonaisia sanoja.

Pikku Nanna värähti ja painautui likemmäksi Helviä.

-- Mikä isää vaivaa? -- kysyi Ensio.

-- Hän löi kirveellä jalkaansa, ollessaan työssä, ja siitä asti hän on maannut. Minua niin pelottaa, kun äiti on poissa!

-- Älä pelkää, pikku kultani, -- sanoi Irja; mutta hänestä itsestäänkin tuntui tukalalta, eikä hän tietänyt, miten menetellä. Sen hän vaan käsitti, ettei tässä tullut kysymykseen viilipiimän pyytäminen.

Helvin katse oli sillä välin kiertänyt huoneen kaikki sopet, ja jokaisesta puute ja kurjuus irvisti häntä vastaan. Ilma oli kuuma ja vastenmielinen; sairasta mahtoi janottaa.

-- Onko täällä vettä? -- kysyi hän Nannalta.

-- Lähteessä on. Mutta äiti unohti tuoda, enkä minä uskaltanut jättää isää.

-- Minä lähden noutamaan, -- sanoi Ensio. -- Anna minulle astia ja tule näyttämään, mihin päin pitää mennä!

Tyttö ujosteli, vaan ei rohjennut estääkään. Hän astui porstuaan sankoa ottaakseen, mutta jäi kuten kivettyneenä tuijottamaan Lindin nuorten marjakoppia, jotka olivat siinä rivissä. Yhtäkkiä hän purskahti haikeaan itkuun.

-- Mikä nyt? -- tiedustelivat vieraat.

Vasta pitkien nyyhkytysten perästä se tuli selville. Äiti oli koettanut saada kangastansa valmiiksi ja odottanut isän paranevan, mutta isä tuli vaan huonommaksi, ja viisitoista kyynärää oli vielä kutomatta. Oli täytynyt syödä hyvin pikkuisen, että ruoka riittäisi. Eikä se kuitenkaan riittänyt, sillä täksi päiväksi ei ollut enää mitään. Äiti oli mennyt nyt pyytämään leipää velaksi. Iltapäivällä hän aikoi jättää kankaansa kesken ja poimia suolta muuramia, saadakseen edes vähän rahaa. Mutta tuossa ne nyt olivat... eikä äidille varmaan jäänytkään marjoja...

Ensio ja Helvi kuuntelivat osaaottavasti, ja Irja nyyhkytti ääneensä tytön mukana. Ei hän ollut milloinkaan tällaista kurjuutta nähnyt eikä edes käsittänyt olevan. He olivat nauraen ja iloiten poimineet noita muuramia, joita lapsi nyt itki, tietämättä, että ryöstivät hänen hätäleipänsä. Irja kuiskasi toisille, että hän tahtoi heti antaa ne kaikki Nannalle, jolle ne oikeastaan kuuluivat.

-- En tiedä, olisiko se viisasta, -- tuumi Ensio, kun he olivat vetäytyneet pihalle neuvottelemaan. -- Eiköhän ole parempi, että paikalla riennämme kotiin marjoinemme, koska kerran olemme ne poimineet ja ne siis ovat meidän. Tädille he kuitenkin tulisivat niitä myymään. Hankitaan heille sen sijaan suorastaan ruokaa ja muuta apua.

-- Niin minustakin, -- sanoi Helvi. -- Mutta emme voi jättää lasta tänne pelkäämään ja itkemään. Nouda vettä, hyvä Ensio, ja menkää te sitte kiireimmiten hankkimaan kotoa, mitä täällä tarvitaan. Täti kyllä lähettää Miilin tuomaan, ja minä odotan niin kauvan. -- --

Puolen tunnin kuluttua Helvi oli tuvassa yksin sairaan miehen ja pikku Nannan kanssa. Hän tunsi itsensä araksi ja taitamattomaksi, mutta sen ohella hiljainen riemu täytti hänen sydämensä. Tämä oli hänestä kuin esiharjoitus siihen työhön, jota hän ajatteli elämänsä tehtäväksi. Helpompaa se tosin oli, niin, tietysti paljon helpompaa, koska hän nyt oli kristityssä kodissa; mutta se oli kuitenkin työtä muiden hyväksi, kurjuuden lievittämiseksi. Ja kenties täällä kyllä tarvittiin myöskin sitä, mitä hän kerran tahtoi mennä viemään kaukaisille maille: Jumalan sanan lohdutusta...

-- Auta minua, Herra! -- huokasi hän sydämensä pohjasta.

Sitte hän päättävästi lähestyi sairasta vesikuppeineen, kohotti hänen päätänsä ja laski astian hänen huulillensa. Mies joi ahnaasti ja vaipui tilalleen rauhallisempana. Helvi pyysi Nannalta puhtaan rievun, kostutti hänen kasvojansa, pyyhki hänen kaulaansa ja hoiteli häntä hellävaroen kuten heikkoa lasta. Sairas ei vastustellut; hänestä nähtävästi tuntui hyvältä, vaikkei hän ollut siksi tunnoillaan, että olisi käsittänyt, mitä tehtiin. Mutta vaikein asia oli jäljellä. Helvi ymmärsi, että hänen ensi sijassa olisi pitänyt tarkastaa haavaa, ja sitä hän pelkäsi. Uudestaan hänen täytyi huoata apua ja voimaa Jumalalta, ennenkuin hän rohkeni peitettä nostaa ja ruveta käärimään pois likaisia ryysyjä jalan ympäriltä.

Mies päästi valittavan äänen, kuten karhu, jonka rintaan keihäs isketään, ja Helvi säpsähti. Siinä olikin jo avoin haava hänen edessään, pahan näköiseksi ärtyneenä ja aivan hoitamattomana. Helviä pöyristytti; kädet eivät tahtoneet totella, kun hän koetti ryhtyä sitä pesemään. Sairaskin kävi levottomaksi. Hän äänteli, ähkyi, huitoi hurjasti käsillään ja pyrki nousemaan, mutta ei voinut. Helvin koko ruumis vapisi. Ehkä hän ei tietänytkään, mitä tässä oli tehtävä, vaan pahensi asiaa yrityksillänsä. Mutta ei hän tähänkään tilaan voinut mies parkaa jättää; sen täytyi tapahtua. Hän kokosi kaiken tarmonsa, puhdisti haavan varovaisesti, kevein käsin, sairaan rimpuillessa ja tuskaillessa, kietoi sitte kääreiden puutteessa nenäliinansa sen ympärille ja peitti hänet jälleen.

Päästyään ankarasta jännityksestänsä Helvi jäi voipuneena istumaan Nannan viereen, joka uteliaana oli hiipinyt hänen luoksensa. Hän ei ensin kiinnittänyt tyttöön mitään huomiota, sillä yksi ainoa ajatus liikkui hänen mielessään: -- Jospa jo olisin käynyt sairaanhoitajan opissa, että oikein ymmärtäisin auttaa! -- Hetken perästä hän kuitenkin palasi todellisuuteen ja sen vaatimuksiin. Sairas oli taas tyyntynyt ja makasi aivan hiljaa; ehkä hän saisi nukkua, jos ei mikään häiritsisi. Helvi tarttui Nannan käteen, vei hänet kanssansa portaille istumaan ja jätti mennessänsä tuvan oven auki, jotta raitis ilma pääsi virtailemaan ummehtuneeseen huoneeseen.

He puhelivat jo aivan tuttavallisesti, kun Nannan äiti vähän ajan kuluttua palasi kylämatkaltansa. Hän hämmästyi suuresti nähdessään vieraan neidin tupansa kynnyksellä ja heltyi itkemään kuullessansa mitä oli tapahtunut. Vaimo parka oli ollut heikkoudesta ja huolista ihan nääntymäisillään. Oli hän tosin ensi hätään saanut leipää kylästä, mutta hän tiesi, ettei sillä pitkälle päässyt, ja raskasta oli kerjääminen siihen tottumattomalle. Nyt tuli avun toivo kokonaan odottamatta.

-- Jumala siunatkoon herrasväkeä! -- nyyhki hän. -- En tiedä, kuinka kiittäisin...

-- Emmehän vielä mitään ole saaneet aikaan, -- sanoi Helvi. -- Vaan me koetamme teitä auttaa, miten voimme. Älkää meitä kiittäkö, se on rakas velvollisuutemme.

-- Ja Antti, joka oikein rauhassa nukkuu! -- huudahti vaimo iloisena, astuessaan sisälle. -- En minä ymmärrä, mitä neiti on tehnyt...

-- Jumalan kiitos! -- kuiskasi Helvi loistavin silmin. -- Minä en mitään ole osannut, mutta Herra voi olla heikoimmissakin väkevä. Hän tuo teille avun tahtonsa mukaan.

Se tulikin runsaana ja täydellisenä. Tohtorinna lähetti palvelijan mukana koko korillisen ruokaa ja muita tarpeita, ja itse tohtori meni Irjan hartaasta pyynnöstä sairasta katsomaan. Haava oli kyllä arveluttavasti pahentunut pitkällisen laiminlyönnin tähden, joten sen hoito vaati aikaa. Mutta ennenkuin Lindiläiset taas lähtivät kesäilloiltansa, oli jatkuneen avun kautta Rahkasuon Antti työvoimissaan ja perhe turvattuna. Hartaat siunaukset seurasivat herrasväkeä pääkaupunkiin, ja köyhässä kodissa oli tullut eläväksi vakuutus, että "Herra lyö ja parantaa jälleen" eikä hylkää, vaikka koetteleekin.

Tohtori ja tohtorinna olivat tyytyväisiä asian onnellisesta päättymisestä, mutta eivät juuri ajatelleet sitä sen enempää. Perheen nuoriin sitävastoin tämä aika oli jättänyt syvän vaikutuksen. He olivat monta kertaa matkan pituudesta huolimatta kävelleet Rahkasuolle ja viettäneet mökissä tuntikausia lukien raamattua tai hyviä käytännöllisiä kirjasia, keskustellen, neuvoen siisteyttä ja auttaen hoidossa, aina sen mukaan, mitä he kukin parhaiten osasivat. Tuntui niin suloiselta tuottaa todellista hyötyä muille. Oli kyläkoulussa opettaminenkin antanut heille paljon iloa, mutta se oli osaksi toisenlaista. Siellä oli juhlahetket, täällä arkielämä. Suon mökissä heille aukeni kärsimysten syvyydet, ja pinnalta, jolla tähän asti olivat liikkuneet, he tunkivat kansan sydämeen. He olivat auttajia ja opettajia, mutta vielä paljon suuremmassa määrässä oppilaita, joille elämä puhui vakavaa kieltänsä.

Silloin heidän ajatuksensa eri teitä kulkivat tulevaisuuteen.

-- Kunpa oikein voisin unohtaa itseni ja antaa uhrautuvan rakkauteni Suomelle ja sen kansalle! -- ajatteli Irja. -- Jos jäisin tänne maalle köyhien, onnettomien ja taitamattomien auttajaksi, silloin elämäni saisi sisällystä. Minä tahdon oppia sillä tavalla palvelemaan maatani.

-- Jumala minua auttakoon kypsymään vastuunalaiseen tehtävääni, kansan paimeneksi, sielujen johtajaksi taivaan tielle! -- kohosi huokaus Ension sydämestä. -- Vielä minulla on niin vähän annettavaa. Täällä tarvittiin lohdutusta ja kehoitusta, ja siinäkin tunsin olevani aivan tyhjä ja köyhä. Miten sitte siellä, missä synnin nuhteleminen, armon julistaminen, varsinainen pelastustyö tulee kysymykseen? Minun täytyy päästä paljon lähemmäksi Vapahtajaa...

Mutta Helvi kuiskasi; -- Herra, Herra, valmista minut palvelijaksesi _kaikkein kurjimpiesi_ keskuuteen! Nämä tuntevat sinun sanasi. Anna minun kerran saattaa se niille, jotka eivät ole sitä koskaan kuulleet! ja lähetä muitakin, lähetä monta etäisille elovainioillesi! Myöskin minun ystäviäni... Pane, Herra, lähetysasia heidän sydämillensä... niiden sydämille, jotka ovat minulle rakkaat... Oi Herra... puhu -- Ensiollekin!...

VI

Helsingissä oli talvikausi parhaillaan, ja Irjan se oli temmannut pyörteisiinsä, kuten valtava virta huuhtaisee lastun rannalta. Hänen päivänsä olivat kymmenissä pirstaleissa: milloin laulua ja soittoa, hänen lempityötänsä, milloin joku hetki jatko-opiston toverielämälle ja niille luvuille, jotka vielä olivat jäljellä; sitte yleishyödyllisiä pyrintöjä ja kotitoimia, kansansivistys- ja hyväntekeväisyysarpajaisia, kuvaelmia, tansseja, opetusta palvelijatarkursseissa, osakunnan kokouksia ja toimikuntia -- rientoja jos jonkinlaisia loppumattomiin saakka. Kaikkialle hän ehti, ja kaikkialla hänestä puhuttiin. Olihan hän suomalaisten piirien kaunein tyttö ja lisäksi viisas, toimekas ja ilomielinen. Niin, ilomielinen... vaan ei aivan entisensä kaltainen kuitenkaan. Joku kyltymisen ja kaipauksen pisara tuntui jo pudonneen lapsuuden raittiiseen, kuohuvaan riemumaljaan.

Ension ja varsinkin Helvin elämä sitävastoin muodostui niin toisenlaiseksi kuin oli mahdollista siinä kodissa, joka heidät sulki piiriinsä. Sekä taivaallisen että tulevan maallisen kutsumuksen vakavuus veti heidät yhä enemmän erilleen meluavasta ja rauhattomasta seuraelämästä. Joskus vielä Ensio seurasi kasvattivanhempiansa ja sisartansa teatteriin tai johonkin kansalliseen iltamaan, mutta Helvi jäi aina kotiin.

-- Etkö koskaan koko elämässäsi enää mene mihinkään huviin? -- kysyi Irja häneltä kerran, pukiessaan kaunista, vaaleata vierailupukua yllensä.

Helvi kohotti päänsä kirjasta, jota hän oli ahkerasti lukenut. Hetken hän viivytti vastaustansa. Hänen mieleensä johtui maisterinvihkiäisten jälkeinen tanssiaisyö, jona hän niin paljon oli tätä ajatellut...

-- Kuinka minä sen tietäisin? -- lausui hän sitte, muistaen mitä hänelle silloin oli selvinnyt. -- En ole mitään päättänyt, sillä minulla ei ole siihen oikeutta. Minä teen, mitä Herra kussakin tapauksessa erikseen käskee. Säännöistä olen vapaa.

-- Mutta ethän tänä talvena ole kertaakaan poikennut säännöistä.

-- Jumalan kiitos, ettei minun ole tarvinnut! Näin minun en parempi olla. Vaan sinä, Irja -- oletko sinä sitte onnellinen?

-- Enköhän... miksi sinä sitä kysyt? Kyllä minua väsyttää, ja nytkin jäisin mieluummin kotiin, mutta enhän voi olla onnittelematta Esteriä, kun on hänen syntymäpäivänsä. Sinä et siis lähde sinnekään?

-- Ei Ester minua kaipaa. Minun täytyy sitäpaitsi lukea maantieteen tenttiä. Sano vaan terveisiä.

-- Niin, ne tentitkin! -- huokasi Irja mennessään. -- Ei minulla monta olisi jäljellä, mutta saanenko niitäkään tänä vuonna pois. Jos kerrankin tulisi aikaa ja rauhaa!

Hän näytti kekonaan unohtaneen kesäisen aikomuksensa palvella isänmaata tehden työtä sen vähäosaisimpiin hyväksi. Sitä puolta edusti ainoastaan palvelijatarkoulu. Mutta jos sen olisi hänelle sanonut, olisi hän vastannut: -- Teenhän minä, mitä kaupungissa on mahdollista. Me kokoamme iltamilla ja muulla tavoin varoja hyviin tarkoituksiin, ja isä antaa paljon rahaa hyväntekeväisyysyhdistykselle, joka parhaiten tuntee köyhät. Helsingin elämä on niin kummallista, ettei täällä juuri tule suoranaisesti tekemisiin muiden kuin toverien ja tuttavien kanssa. Heitä minä koetan innostuttaa aatteilleni niin paljon kuin voin. --

Helvistä samoin oli ikävää, että hänkin todella eli etupäässä kirjojensa ja ystäviensä parissa, antaen vähän muille, kooten paljon itsellensä. Varastoja vastaisuutta varten -- se ajatus häntä kuitenkin lohdutti. Sentähden hän suoritti työnsä suurimmalla tarkkuudella ja vapaina hetkinänsä käytti hyväkseen niitä runsaita tilaisuuksia, joita pääkaupungin kirkoissa ja yhdistyksissä tarjoutui Jumalan sanan oppimiseen. Naisylioppilaiden raamatunlukupiirit olivat hänen erityisenä ilonlähteenänsä. Sinne hän oli äskettäin saanut Irjankin mukaansa, ja joka päivä hän rukoili, että tämä toverijoukko, joka käsi kädessä tahtoi kulkea taivasta kohden, voittaisi hänet pois maailman humusta. Tähän talveen asti Helvistä oli tuntunut luonnolliselta, että Irja useimmiten jäi pois hartauskokouksista ja meni sen sijaan huveihin, mutta nyt se oli alkanut häntä huolettaa. Hän ei voinut estää sydämestään kohoavaa kysymystä: -- Rakastaako Irja todellakin sitä Jeesusta, joka kärsi hänen puolestansa?

Helvi ei tietänyt, tämäkö huoli vai mikä sen vaikutti, että hiljaisesta elämästä, sovituksen ja vapauden varmuudesta sekä samanmielisten toverien yhteydestä huolimatta hän ei kuitenkaan ollut oikein rauhallinen. Epämääräinen tunne siitä, että jonkin asian piti muuttua toiseksi, vaivasi häntä. Omituista, että Ensiokin näytti alakuloiselta. Lieneekö hautonut omia ongelmiansa, vai siskoako hänkin ajatteli? Siitä ei Helvi saanut selkoa, sillä surulla hän huomasi, ettei Ensio enää ollut yhtä avomielinen kuin ennen. Taisi sittekin olla, kuten hänen toverinsa sanoivat: pohjaltaan hänen luonteensa oli suljettu, ja vaikeata oli oikein päästä hänen perillensä.

Ension kautta Helvi sentään sai uutta iloakin. Jumala oli varmaan kuullut hänen hartaat rukouksensa, koska Ensio näytti mielenkiinnolla kääntyneen tutkimaan lähetystyötä. Kun pidettiin lähetysesitelmiä, tuli hän aina Helvin kanssa niitä kuulemaan, ja itsekin hän kerran selosti kristillisessä yhdistyksessä erään lähetystä koskevan kirjan sisällyksen. Helvin sydän riemuitsi hiljaisuudessa. Kunpa vaan Ensio joskus olin puhunut omasta persoonallisesta suhteestansa kysymykseen! Ajatteliko hän lähtemisen mahdollisuutta itseensä nähden? Oi, jospa hyvä Jumala olisi sen vaikuttanut hänessä...

Se työ tuntui lakkaamatta tulevan yhä lähemmäksi Helviä. Siihen hänen ajatuksensa nytkin kulkivat, kun hän tutkisteli Kiinan ja Jaapanin maantiedettä ja painoi mieleensä yksityisseikkoja tutkintoa varten. Vastikään hänellä oli ollut maantieteen harjoitustunti, jonka opetusaineena oli Intia, ja sitä ennen hän oli uskontotunnilla puhunut itämaan tietäjistä, pakanain esikoisista, jotka tulivat Jeesuksen luo. Kumpaakin tuntia oli kiitetty erinomaiseksi.

-- Teistä tulee hyvä opettaja, -- oli arvostelussa sanottu.

-- Ei minusta koskaan tule opettajaa, -- vastasi hänen sydämensä. -- Tietäisitte vaan, mikä minua näinä tunteina innostutti! -- Mutta yhä hän pysyi asiasta vaiti. -- --

Helvi oli yhtä mittaa istunut pari tuntia pöytänsä ääressä, kun Irja kovalla tohinalla syöksyi sisään.

-- Ajatteleppas, kun Esterin luona vietettiinkin kihlajaiset! -- huudahti hän. -- Esterin ja luutnantti Klingenströmin! Kuka sitäkin olisi uskonut? Me kaikki hämmästyimme niin, ettemme ensin osanneet mitään sanoa; mutta kyllä sitte nousi elämä!

-- Olipa se uutinen, -- arveli Helvikin. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, miksi sitä niin erityisesti oli ihmetelty. Seurustelihan luutnantti samoissa piireissä kuin Ester, ja Helvi oli usein kuullut hänen nimeänsä mainittavan siinä yhteydessä.

-- Niin, katsos, hän hakkaili ketä kulloinkin, aivan niinkuin Tauno tekee. Voi sitäkin poikaa! Nyt hän taas tuskin katsookaan Leimaa, vaan hyörii aina Saimin ympärillä; ja sillä välin hän luo minuun silmäyksiä, joista tahtoisin antaa korvapuusteja takaisin. -- Mutta eihän minun pitänyt hänestä puhua. Niin, emme me luulleet luutnantti Klingenströminkään sen vakavammin kiintyneen Esteriin, vaikka he usein tanssivat yhdessä. Mutta nyt he näyttivät niin herttaisilta ja onnellisilta, että minun oikein täytyi iloiten puristaa heidän käsiänsä, ja muutkin onnittelivat ja kilistelivät. Vaan sitte...

Irja pysähtyi, sillä hän oli niin kiihdyksissä, että melkein kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja ääni alkoi väristä.

-- Mitä sitte tapahtui? -- kysyi Helvi, jonka Irjan kiihko myös oli saanut jännitykseen.

-- Huoneessa oli ahdasta, ja muutamia meistä siirtyi Esterin kamariin. Siellä tytöt puhuivat niin kauheita asioita... Minä olisin tahtonut sulkea korvani, mutta en voinut. He sanoivat, että Esterin sulhanen on pelaaja ja juokin toisinaan liikaa, ja he kummastelivat, eikö Ester tietänyt, että hänellä kuuluu olevan monta morsianta laitakaupungilla... Voi hirveätä, Helvi, uskotko sinä semmoista?

Helvin posket hehkuivat.

-- Saattaa olla totta. Ja ne tytöt, jotka sitä kertovat, ovat sallineet hänen liehistellä itseänsäkin eivätkä ole varoittaneet Esteriä!

-- Sen minä sanoinkin heille. Ja minä olin ihan raivostua, kun he väittivät, ettei sitä voi auttaa. Ei ole muka ensinkään varma, ettei tuttaviemme joukossa monen muunkin elämä ole niin ja näin; mutta hienoina herroina he vaan kulkevat, eikä ole oikeutta olla heille epäkohtelias, vaikka pitää itsensä suhteen menetellä viisaasti. Silloin minä sanoin, etten ikinä tahdo semmoiseen seuraan kuulua!

-- Mitä he vastasivat?

-- Hymyilivät vähän, ja Leima taputti minua ja sanoi äitelästi: "Pikku Irja!" Ja sitte he kertoivat Esterille, kuinka he iloitsivat hänen kihlauksestaan... Mutta minä ajattelin: mitähän he ovat minustakin selkäni takana puhuneet? Voi Helvi, se on niin hirmuista... Minä lähdin pois enkä huoli heistä ystävikseni enää koskaan, en koskaan!

He istuivat hetken ääneti. Irja hengitti nopeasti, taistellen kyyneleitänsä vastaan, ja Helvi piti hänen kättänsä omassansa. Sitte hän lausui:

-- Irja, etkö ennen ole mitään huomannut, joka sinua olisi vieroittanut heistä?

-- En tiedä... ehkä kyllä. Mutta minä olen koettanut unohtaa sen ja uskoa hyvää. Minä ajattelin, että voisin jotakin vaikuttaa heihin... Eivätkä he kaikki olekaan samanlaisia! Mutta keneen luottaa ja keneen ei?

-- Ystävyys Jeesuksessa on ainoa ehdottomasti luotettava, -- sanoi Helvi hiljaa.

-- Jos minäkin vielä pääsisin oikein läheisesti kuulumaan teidän toveripiiriinne, sinun ja Ension... ja saisin sinne nekin, jotka entisistä ystävistäni ovat minulle rakkaimmat... Saimihan onkin jo yhdistyksessä, ja hänestä pidän ehkä eniten. Mutta Leimaa minä en viitsi enää katsella enkä Kerttua enkä --

-- Irja, rakas Irja! -- tyynnytti Helvi. -- Me tahdomme rukoilla _kaikkien_ heidän puolestansa. Älä pahastu, mutta minä iloitsen siitä, että silmäsi ovat auvenneet. Jos nämä ystävät heität, saat kyllä uusia toisenlaisia, vaikka varmaan aluksi joudut moniin vaikeuksiin ja taisteluihin.

-- Joku tulee! -- virkkoi Irja hypähtäen ylös ja pyyhkäisten silmiänsä.

Se oli vaan Miili, joka ilmoitti, että kyökissä oli muuan kerjäläispoika. Hän ei mennyt pois, vaan itki ja tahtoi välttämättä tavata herrasväkeä; ja kun tohtori ja tohtorinna kumpainenkin olivat ulkona, piti hänen tulla neideille sanomaan.

-- Minä käsken hänen mennä hyväntekeväisyysyhdistykseen, -- sanoi Irja käydessään Helvin kanssa kyökkiin. -- Niinhän isä ja äiti aina tekevät. Ei Helsingissä saa kerjätä.

Poika oli laiha ja kalpea ja onnahti liikkuessaan. Katsoen Irjaa surkein silmin hän vakuutti, ettei yhdistyksestä luvattu antaa muuta apua, kuin minkä heidän perheensä jo oli saanut. Mutta se ei riittänyt mihinkään, ja puita ja leipää tarvittiin eikä ollut...

-- Anna, Tilta, hänelle ruokaa, -- sanoi Irja kyökkipiialle. -- Minä menen telefoneeraamaan yhdistykseen sillä välin kuin hän syö. Mikä sinun nimesi on?

-- Juho Vilkki.

Helvi jatkoi kyselyä ja sai muutamia surullisia tietoja pojan kotioloista. Isä oli työmies, mutta joi usein koko palkkansa; äiti makasi vuoteen omana rintataudissa, ja lapsia oli kahdeksan.

Samassa Irja neuvottomana palasi kyökkiin, hän kun oli monta kertaa turhaan soittanut, saamatta vastausta. Konttoori mahtoi olla suljettu. Helvi kuiskasi hänelle muutamin sanoin, mitä poika oli kertonut.

-- Mutta jos hän valehtelee? Äiti sanoo aina, ettei täällä ollenkaan voi uskoa kerjäläisiin.

-- Mennään katsomaan! -- ehdotti Helvi. -- Muistatko Rahkasuon väkeä? Jos poika on puhunut totta, on tässä tila vielä paljon kurjempi.

He kysyivät Vilkin asuntoa ja saivat kuulla, että se oli Sörnäisten perillä. Päivällisaika tosin oli juuri tulossa, mutta Helvi ja Irja päättivät syödä heti, ennen muiden palaamista kaupungilta, ja rientää raitiovaunulla pojan kanssa hänen kotiinsa.

Tämä väliseikka virkisti Irjaa ja sai hänet unohtamaan mielipahansa. Taas hän oli kuten tutkimusretkeläinen oudoilla mailla. Helvi tunsi syvää sääliä ja oli samalla levoton käynnin tuloksista, mutta Irjasta se oli uutta ja erinomaisen intresanttia. Hänen päässänsä pyöri joitakin kauvan sitte luettuja kuvauksia Lontoon varasten kortteleista, ja hän odotti uteliaana, mitä saisi nähdä.

He astuivat alas vaunusta ja kävelivät pitkin muutamia katuja, kunnes saapuivat likaiselle syrjäkujalle. Kulmassa seisoi pari päihtynyttä miestä, joista toinen huusi jonkun rivon sanan ja toinen yritti tarttua kiinni Irjaan. Säikähtyneinä tytöt väistyivät vajottavaan lumisohjuun keskikujalle ja kiirehtivät eteenpäin minkä jaksoivat, niin että pikku oppaan täytyi juosta nilkuttaa, pysyäkseen edellä. Käännyttiin rappeutuneen talon portista sisään ja saavuttiin pihan perällä olevan kurjan hökkelin ovelle. Se oli Juhon koti.

Sisältä kuului sekavia ääniä: lapsen itkua, naurun rähinää, loilotusta ja kirouksia. Hauskuuden tunne oli jo Irjasta kaukana, ja Helvin sydän sykki kovasti pelosta. Poika katsoi heihin, tuskallinen ilme kasvoissaan, mutta avasi kuitenkin oven, ja he astuivat sisään.

Huone oli pieni ja matala; väkevä viinanlöyhkä ja paksu tupakinsavu lehahti heitä vastaan, ja ilma tuntui kostean kylmältä, kuten kellarissa. Keskellä lattiaa pöydän ympärillä istui muutamia miehiä pullojen ääressä elämöiden. Nurkissa kyyristeli joukko pieniä lapsia, joista yksi katkerasti itki, ja seinustalla lepäsi kurjalla vuoteella kalpea, kärsivä nainen, perheen äiti.

Tytöt olivat pysähtyneet ovensuuhun, uskaltamatta käydä edemmäksi. Kaikkien huoneessa-olijain katseet kääntyivät heihin, ja itku, nauru ja melu taukosi hetkeksi. Mutta miehet eivät kauvan antaneet häiritä itseänsä.

-- Hei, mitäs neitosilla on tänne asiaa? -- huusi yksi.

-- Tahdotteko viinaa? -- tokaisi toinen ojentaen pulloa tyttöihin päin, ja kaikki neljä rähähtivät nauramaan.

-- Emme me teistä mitään tahdo, -- sanoi Irja vapisten mielenkuohusta. -- Tämä perhe tarvitsee meidän apuamme, ja sentähden me tulimme.

-- Mukama töyhtöpää! -- kivahti Vilkki, nousten hoiperrellen seisomaan ja yrittäen astua kohti. -- Kyllä minä ämmäni ja kakarani hoidan. Mene tiehesi, etteivät koreat liepeesi likaannu!

Irja katsoi taivaansinistä vierailupukuansa, joka oli kiireessä jäänyt muuttamatta, ja peräytyi; mutta Helvi pujottelihe vaimon vuoteen luo, vaikka häntä värisytti ja jokainen veripisara näytti poskilta paenneen.