Part 10

Silloin Irja oli joutunut ihan kiihdyksiin. -- Tanssiko syntiä? Minkätähden tanssi enemmän kuin juoksu ja leikki ja mikä tahansa? Sehän on niin äärettömän hauskaa! Luuletko sinä, että Jumala kadehtii meidän iloamme?

-- Minulle se ei ole mikään ilo, -- vastasi Helvi.

-- Eipä juuri minullekaan, -- arveli Ensio. -- Mutta en minäkään luule sitä itsessään synniksi. Minusta on pahinta ylimalkaan tuhlata niin paljon kallista aikaa ja yhtenään käydä seuroissa ja kutsuissa, joista emme mitään hyödy. Varmaan voisimme sen ajan käyttää paljon paremmin. Jos tietäisin, etten tee väärin ja itsekkäästi, jäisin niistä kaikista pois.

-- Mitä luulisit isän ja äidin siitä sanovan? -- virkkoi Irja.

-- Siinäpä se on, -- vastasi Ensio surullisesta -- Ei tarvitse mennä pitkälle, ennenkuin jo ristiriidat kohtaavat. Sano sitte, pikku sisko, että elämä on helppoa ja yksinkertaista!

-- Ei, ei, älä välitä siitä, mitä muut arvelevat! -- huudahti Irja katuen ja tarttuen hellästi Ension käsiin. -- Minä olin ajattelematon. Kyllä sinun täytyy tehdä omantuntosi mukaan kaikesta huolimatta. Mutta se on ikävää, niin hirveän ikävää! Miksi sinulla on semmoinen kiire?

-- Orpo kaipaa omaa leipää... Suo anteeksi, rakas Irja, älä ymmärrä minua väärin! Minulla on huolettomin olo ja parhain koti, mitä voin toivoa... Mutta onhan Jumala määrännytkin meidät tekemään työtä. Ja sitte minulla olisi niin paljo miettimistä ja selvittämistä...

-- Jokainen minuutti vie ijäisyyttä lähemmäksi, -- lisäsi Helvi. -- Meidän tulee olla niissä, mitkä meidän Isämme ovat.

-- Ei Jeesuskaan vetäytynyt ihmisten joukosta pois, -- väitti Irja. -- Me menemme Isän kanssa. Se on eri asia, jos on paljo työtä eikä jouda huvittelemaan. Olen minäkin jäänyt menemättä, kun on toiseksi päiväksi ollut aine tai pitkä läksy tai jotakin semmoista. Ension ajatuksen minä kyllä ymmärrän.

-- Et taitanut oikein ymmärtää kuitenkaan, -- sanoi Ensio. Mutta siihen keskustelu sillä kertaa loppui.

Senjälkeen Ensio ja Helvi olivat koettaneet silloin tällöin jäädä pois huveista. Oli siitä ainakin vähän apua töiden suhteen, ja he ehtivät myöskin toisinaan kristillisten yhdistysten kokouksiin, jonne muuten eivät olisi päässeet. Mutta heille molemmille selveni, että tällainen menettely vaan lisäsi puolinaisuuden tunnetta ja taistelua. Kun oli määrä mennä johonkin, kysyi tohtorinna, saisiko hän nyt heidät kaikki mukaansa, ja jos Helvi ja Ensio eivät sanoneet aikovansa, näkivät he hänen tulevan pahoille mielin. Irjakin katsoi heitä suurin, pyytävin silmin, kuin olisi hän tahtonut vakuuttaa: -- Kyllä tämänpäiväiset huvit ovat _ainakin_ yhtä viattomat kuin viimekertaiset! -- Niin kaiketi; jos meni yhteen perheeseen tanssiaisiin, ei voinut parin päivän perästä jäädä pois toisestakaan, loukkaamatta kutsujia. Asia ei tahtonut paremmaksi muuttua. Molemmat he mielestään olivat milloin itsekkäitä, milloin epäjohdonmukaisia, ja huvin edellä oli aina uudestaan epäröimistä ja ikävyyksiä. Heidän täytyi asettua varmalle kannalle.

Niin he päättivät kokonaan lakata tanssimasta ja muutenkin väistyä huvielämästä pois. Tohtorille se oli jotenkin yhdentekevää, kunhan hän vaan näki heidät kotona iloisina; mutta tohtorinna kyllä olisi tehnyt kaiken voitavansa saadakseen heidät aikomuksestansa luopumaan, ellei Irja olisi häntä rukoillut jättämään Ensiota ja Helviä rauhaan. Hänen välityksellänsä asia sentään kävi helpommin kuin he luulivatkaan. Alussa tosin tuli välistä mielipahoja, mutta vähitellen koko perhe tottui tähän järjestykseen. Irja puettiin kuten prinsessa, ja tohtorinna vei hänet mukanansa ulos, milloin hän vaan suinkin luvuiltansa ennätti. Helvi ja Ensio tekivät sillä välin ahkerasti työtä tai etsivät uskovain ystävien seuraa. Heistä tuntui siltä, kuin tie olisi nyt paljon tasoittunut; ja Helvi oli vakuutettu siitä, että varsinkin tanssin heittäminen toi hänen sydämellensä rauhaa. Ei hän koskaan enää tanssisi askeltakaan, ei koskaan.

Siitä oli jo jotenkin pitkä aika, melkein pari vuotta. Jumala oli ihmeellisesti häntä tukenut ja auttanut, etupäässä Ension kautta... Niin, samahan se, miten. Herralla on keinoja monenlaisia.

Irja kävi itsenäisesti omaa tietänsä. Oliko se oikein? Eiköhän, koska hän itse oli ihan varma siitä. "Kuka sinä olet, joka toisen palvelijaa tuomitset? Omalle herrallensa hän seisoo tai lankee." Hän menetteli vaan luonteensa mukaan. Rakas pikku Irja, Jumala häntä siunatkoon ja suojelkoon!... Ja myöskin Ensiota... Olihan heillä sama Jumala, jonka istuimen ääressä he kaikki kolme nykyään usein rukouksessa yhtyivät...

* * * * *

Kello löi kaksi. Melkein säpsähtäen Helvi hypähti ylös keinutuolista. Kyllä hänen täytyi jo laskeutua levolle.

Kuinka he viipyivät niin kauvan? Ensio oli siellä tietysti Irjan tähden, saattaaksensa hänet kotiin, kun hän tahtoi lähteä. Hänen mahtoi olla hyvin ikävä. Irjan olisi pitänyt häntäkin muistaa...

-- Hiljaa, eikö ovi käynytkin? Hyvä, etten ehtinyt riisuutua!

Hän riensi heitä vastaan. Ensio auttoi juuri päällystakkia Irjan yltä, tyynenä kuten tavallisesti. Mutta Irjan koko olento hehkui onnea ja riemua.

-- Kuinka sinä vielä valvot? -- kysyi Ensio.

Vaan Irja ei ehtinyt sitä ajatella. -- Tiedätkö, tiedätkö, -- sanoi hän kuiskaten, jottei mahdollisesti herättäisi vanhempiansa, -- Ensio on tanssinut minun kanssani!

Helvi katsoi heihin, kuin ei hän olisi ymmärtänyt oikein. Ensio tanssinut! Eikö hänellä ollutkaan periaatteita? Oliko hän todellakin tahallaan rikkonut sen, mitä oli ennen pitänyt oikeana, vieläpä sattumalta nyt juuri, kun Helvi oli heidän entisiä päätöksiänsä muistellut?

Hänet valtasi suuri levottomuus, ikäänkuin hänen oma rauhansakin olisi tästä riippunut. -- Kuinka sinä saatoit? -- kykeni hän ainoastaan kysymään, nuhteleva katse luotuna Ensioon.

-- Olisiko sinusta väärin, jos tuolla ruokasalissa pyörisin Irjan kanssa ilahuttaakseni häntä? -- kysyi Ensio rauhallisesti, nojautuen oven pylvääseen.

-- Ei suinkaan --

-- Miksi pidät pahempana, että tein sen ylioppilastalolla?

-- Miksi me ylimalkaan lakkasimme tanssimasta? Etkö luopunut päätöksestäsi?

-- Sanoinhan jo silloin, että tahdoin päästä ottamasta osaa seuraelämään, joka hävitti aikaa eikä minua tyydyttänyt. Tahdoin tehdä parempaa. Jos yhden illan olisin tanssinut, olisi se sitonut minut moneksi. Mutta se ei sido mihinkään, että tanssin maisterifranseesin seppeleensitojani kanssa. Eikö niin?

-- Voi Ensio, minä en ymmärrä. Sinä puhut niin, että en osaa väittää vastaan, mutta minä tulen rauhattomaksi taas. Voitko sinä olla tyyni?

-- Olen ainakin yhtä tyyni kuin sinä iltana, jona meillä oli kutsut.

-- Sen minä vaan tiedän, että Ensio oli kiltti, -- sanoi Irja sydämellisesti. -- Hän ei olisi voinut tehdä minulle suurempaa hyvää työtä. Minua tuskastutti Tauno, joka lakkaamatta pyöri ympärilläni, ja Leiman levottomat silmät vaivasivat minua. Rupesi jo ihan olemaan ikävää. Mutta kaikki unohdin, kun Ensio vei minut tanssiin!

-- Kiitos, sisko, -- lausui Ensio; ja enempää puhumatta he sanoivat hyvää yötä ja erosivat kukin huoneeseensa.

Aamu valkeni, mutta Helvi makasi vielä silmät avoinna vuoteellaan. Ajatukset risteilivät hänen aivoissansa suomatta lepoa.

"Kaikki unohdin, kun Ensio vei minut tanssiin!" -- ne sanat hän yhä kuuli korvissaan kaikuvan. Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä kaukainen aika, kesäinen juhla Saimaan lehtoisalla rannalla. Hän seisoi kultapilviä katsellen ja muistaen äitiänsä; silloin tuli Ensio, ja hän seurasi häntä tanssiin ja unohti kaiken muun paitsi juhannusilonsa...

Hän painoi päänsä tyynyyn ja alkoi nyyhkyttää, tietämättä miksi. Voi sydämen ristiriitoja, voi sen pelottavia salasopukoita!...

Ei suinkaan ollut Ensio tehnyt väärin. Mutta hän -- hän oli kadehtinut Irjaa...

-- Laupias Jumala, neuvo minulle tiesi! Tee minut itsenäiseksi, riippumattomaksi ihmisistä ja omatekoisista säännöistä ja kaikesta muusta paitsi sinusta! Yksityinen tekohan ei tässä ehdottomasti ole synti, vaan sydämen suunta. Ensio on vapaa, vapaampi minua, ja kuitenkin hän aina on katsonut minuun, kuten siihen, joka seisoo lujemmalla pohjalla kuin hän. Minä olen seisonut, mutta orjana...

Hän sanoi, ettei hän ainakaan ole rauhattomampi kuin sinä iltana, jona meillä oli kutsut... Ei minunkaan ollut hauska silloin. Tuntui tukahuttava kuumuus ympärilläni kuin ukkosilmalla -- eikä kuitenkaan tanssittu... Minä ymmärrän sen nyt. Seura se on, joka vaikuttaa eron, itse ihmiset maailmallisine sydämineen, eikä se, mitä he tekevät. Minä tahdon lähelle Jeesusta. En voi etsiä iloani muualta kuin sieltä, missä häntä rakastetaan. Siksi minä huviseuroista pakenin... Mutta päätökseni ei tarvitse poikkeuksetta sitoa, sillä en tiedä, mihin olosuhteet voivat käskeä minua...

Minä olen vapaa! Mutta vapaana minä rukoilen, ettei minun tarvitsisi niihin huveihin koskaan palata. Äskeinen mielijohteeni oli vaan kiusaus. Minäkö olisin toivonut olleeni Irjan sijassa? Minäkö kadehtisin hänen osaansa? Hyvä Jumala... Ei, en koskaan! Hän iloitkoon siellä, kunnes löytää syvempää iloa, olkoon niin onnellinen kuin perho päivänpaisteessa. Ei hän kuitenkaan ole perhoseksi luotu, ja kerran hänkin sen huomaa. Ensio ja minä, me tunnemme, kuinka vähän maailma antaa. Jeesuksen luona yksin on oikea ilo...

Koi ruskotti ja leimahteli idän rannalla, ja hitaasti, juhlallisena aurinko kohosi sen helmasta. Helvi sulki silmänsä. Unen hengettäret alkoivat utuisen leikkinsä hänen ympärillään, loihtien hänet leijailemaan jonnekin epämääräisiin maailmoihin, rusopilvien äärille. Taivaan kulta, yläisten ilmojen valkeus häntä ympäröi; mutta minne hän katsoikin, väikkyi kuva häntä vastaan -- Ension kirkas kuva...

IV

Haapalehto, Lindin perheen kesähuvila, oli aivan ennallansa. Yhtä solakkana se torninensa kohosi haapojen helmasta, yhtä juhlallisena Honkaharju sitä vartioi, ja yhtä iloisina Saimaan sinilaineet lipattelivat sen ympärillä kuin viisi kesää takaperin. Puutarhan puut vaan lupasivat runsaammin hedelmiä, ja kukkien sarja heloitti entistään monivärisempänä ja muhkeampana.

Monena kesänä oli tohtorinna asunut siellä yksin nuorten kanssa, sillä virkatoimet olivat pidättäneet hänen miestänsä Helsingissä. Nyt vihdoin tohtori taas oli voinut hankkia vapautta vetäytyäkseen virkistymään luonnon hiljaisuuteen ja perheensä piiriin. He kaikki nauttivat tänä vuonna kesästänsä enemmän kuin pitkiin aikoihin.

Mutta oman levon tähden nuoret eivät suinkaan unohtaneet kouluansakaan, joka jo oli kuudetta kesää toimessa. Siitä oli tullut lempilapsi, jota he kilvan hoitelivat, ja siksi se olikin kauniisti kasvanut ja edistynyt. Haapalehdon suuri veranda oli vähitellen käynyt sille riittämättömäksi. Jo pari vuotta sitte opettajat olivat siirtyneet itse työmaalle, kylään, ja hoitivat nyt kaksiluokkaista koulua, joka oli sijoitettu varakkaimman talon avariin suojiin. Varsinaiset tunnit olivat kahtena arki-iltana. Sunnuntaisin Helvi oli alkanut pitää pyhäkoulua pienokaisille, mutta pian oli Ensiokin tarvittu avuksi, kun vanhemmat mielellään lähettivät myöskin isompia lapsiansa "selitystä" kuulemaan. Olipa joskus aikaihmisillekin puheita tai esitelmiä.

He olivat oppineet rakastamaan kylän kansaa, ja kansa rakasti heitä. Sentähden tämä työ oli heidän yhteinen ilonsa.

Pyhäkoulusta he parhaillaan keskustelivat eräänä kauniina heinäkuun lauvantaina. Helvi ja Irja istuivat keinulaudalla puhdistamassa vihanneksia, ja Ensio piirteli hiekkaa kepillänsä miettiväisen näköisenä.

-- Me lykkäämme sen illaksi, -- arveli Irja.

-- Tulee liian myöhäistä. Aikaa on mahdoton laskea aivan tarkasti, kun on kysymys matkasta vetten taakse.

-- Kyllä minä jään kotiin, sehän on selvintä, -- sanoi Ensio.

He olivat kuulleet, että kirkolla piti pidettämän lähetysjuhla. Haapalehtolaiset eivät säännöllisesti käyneet kirkossa, koska oli pitkä venematka, mutta jonkun kerran kesässä nuoriso ja palvelijat sinne kumminkin lähtivät. Nyt olisi kaikkien mielestä ollut sopiva päivä.

-- Miksi juuri sinä jäisit? -- kysyi Irja Ensiolta. -- Yhtä hyvin minä.

-- Ethän sinä tavallisesti opetakaan pyhäkoulussa, -- virkkoi Helvi. -- Mutta minä jään. Minun velvollisuuteni se lähinnä on, koska minä siihen ensin ryhdyinkin.

Kenenkään mieleen ei johtunut, että koulu olisi heitetty pitämättä. Kyllä heidän täytyi järjestää asia lasten eduksi.

-- Helvin tai minun on jääminen, -- sanoi Ensio päättävästi. -- Kuinka me olisimme niin itsekkäät, että työntäisimme oman työmme Irjalle? Hän ainakin lähtee; ja sinä, Helvi -- mene hänen kanssansa! Sinä varmaankin rakastat lähetystyötä eniten meistä, ja sinulla on kokouksesta suurin hyöty. Me kotolaiset saamme sitte sinun kauttasi tarkasti kuulla kaikesta.

Sillä tavalla asia lopuksi päätettiin. Miili, sisätyttö, sai lähteä mukaan soutajaksi, ja muutamia kyläläisiä luvattiin myöskin ottaa veneeseen.

Tohtori ja tohtorinna vielä nukkuivat, mutta Ensio laittautui rannalle venettä työntämään, kun matkue varhain sunnuntaiaamuna lähti liikkeelle. Saimaan pinta oli tyyni kuin kuvastin; airot vaan muodostelivat väreitä ja pudottivat pisaroita, jotka helminä kiilsivät auringon valossa. Ei rannoilla lehti liikkunut, ei kukka kumartunut. Sunnuntain syvä juhlallisuus, ikäänkuin rukouksen rauha lepäsi yli luonnon. Lintuset vaan ääneensä ylistivät Luojaa sekä erikseen oksillansa että kirkkaissa kuoroissa.

Irja alkoi laulaa, jotta kajahteli rannan vuorissa:

-- "Tuhanten rantain partahilla heräjä, armas synnyinmaa!" --

Muut venheessä olijat kuuntelivat ääneti. Mutta viimeisten, hopeanheleiden sävelten kaiuttua loppuun ei kuulunut kättentaputuksia, kuten kaupungissa. Mäkituvan Anna muori virkkoi vapisevalla äänellänsä:

-- Neidillä on hyvä laulun lahja. Ettekö tahtoisi laulaa jotakin Siionin kanteleesta, koska nyt ollaan juhlille menossa ja on rukouspäiväkin? Irja punastui, kun huomasi häirinneensä eukon sunnuntaitunnelmaa. Hän etsi muististaan, mutta ei päässyt kiinni mihinkään sopivaan lauluun. Muutamissa puhuttiin synnistä, toisissa katumuksesta, toisissa ylistettiin ristiinnaulittua Jumalan karitsaa. Ei hän voinut sellaista laulaa, kun sydän oli täynnä pulppuilevaa iloa maailman ja elämän ihanuudesta. Silloin Helvi pyysi heitä kaikkia yhtymään ja alotti laulun:

-- "Aamu armahainen, joki juokseva, koski kuohuvainen kaikuu kiitosta."

Pian oli Irjakin mukana. Mutta laulu loppui, ja Helvi valitsi uuden:

-- "Täältä puolehen ylhäisen maan vaan nyt uskossa katsellahan --"

Anna muorin himmeissä silmissä oli onnen loiste, ja hän veisasi hartaasti, hiljaa huojutellen kumaraa vartaloansa. Torppari Aakula hyräili joukkoon, sillä hän ei osannut sanoja, mutta hänen vaimonsa ja Aino tyttönsä, joka juhannuksena oli ripille päässyt, lauloivat varmoina, kimein äänin kaikki värsyt päästä päähän. Ainoastaan Miili ja Irja kuuntelivat. Irja oli yrittänyt mukaan, mutta lakkasi kohta. Hänestä tuntui teeskentelyltä laulaa ylhäisestä maasta, jota hän ei vielä kaivannut...

Mutta Helvi alkoi laulun toisensa perästä, ja matka sujui nopeaan. Kellojen kutsuvasti kumahdellessa vene laski kirkkorantaan, jossa lepäsi jo alus aluksen vieressä. Mäki oli väkeä mustanansa. Juuri nyt kaikki rupesivat tulvaamaan sisälle kirkkoon, ja sinne Haapalehtolaistenkin oli suoraan mentävä, jos tahtoivat ehtiä jumalanpalveluksen alkuun.

Saarna oli vaillinainen muodoltansa, laulu korvia särkevää, penkeissä ahdasta ja ilma tukahduttavan raskas ja ummehtunut. Irja kääntelihe levottomasti, mutta Helvi ei sitä paljon huomannutkaan. Hänen sydämensä riemuitsi:

-- Minä olen Isän huoneessa!

Mitä aina saa, sitä ei tiedä kaivata. Mutta pitkinä sunnuntaina Haapalehdossa hän oli usein ikävöinnyt Herran temppeliin kuten peura vesilähteille. Hän ei tietänyt, mikä täällä oikeastaan hänen janoansa sammutti; sen hän vaan tunsi, että hänen oli hyvä olla.

Kirkosta ulos tullessa hohti Tauno Brofeltin valkoinen lakki Irjaa ja Helviä vastaan. Hän oli nähnyt Haapalehdon "Sotkan" rannassa ja sanoi tulleensa katsomaan, keitä se oli siivillänsä kantanut. Nyt piti tyttöjen välttämättä tulla hänen kotiinsa kahville ja päivälliselle.

-- Me aioimme mennä pappilaan, -- esteli Irja. -- Sinne olemme vierailunvelassa.

-- Sitähän minä pelkäsin, ja siksi pidinkin varani. Nyt ei mikään auta! -- virkkoi hän veitikkamaisesti.

Eikä auttanutkaan. Nimismiehen talolle mentiin, ja vastaanotto oli erittäin sydämellinen. Kukin tahtoi tavallaan osansa tervetulleista vieraista. Taunon nuoremmat sisarukset tuskin antoivat heille "kirkkokahvirauhaa", ennenkuin houkuttelivat heitä puiston kentälle krokettia lyömään.

-- Lähetyspuheethan alkavat aivan heti, -- huomautti Helvi. -- Emme nyt voi ruveta leikkimään.

-- Aiotteko todellakin niitä kuulla? -- kysyi Tauno. -- Ettekö jo väsyneet kylliksi kirkossa?

-- Ei se kannata, -- vakuutti Aura, vanhin tytöistä. -- Siellä kuuluu esiintyvän joku kuljeksiva kirjainkaupustelija tai mikähän lienee. Ja mäellä ihan nääntyy kuumuuteen. Jääkää meille!

Irja seisoi epäröiden. Krokettipeli viehätti, ja pitkäveteiset puheet pelottivat jo ennakolta. Mutta Helvi pyysi isäntäväeltä anteeksi ja sanoi, ettei hän ainakaan tahtonut laiminlyödä juhlaa, koska he etupäässä sentähden olivat tulleetkin. Irjaakin rupesi kaduttamaan. Mitä hän oikeastaan täällä teki? Olihan hän päättänyt välttää Taunoa, mikäli loukkaamatta voi.

-- Jos menisimme edes vähän katsomaan, -- arveli hän.

Ei se juuri huvittanut Brofeltin nuoria, mutta he lähtivät kuitenkin seuraksi. Laulu jo kaikui mäeltä, joita oli täynnä kansaa.

-- "Herra lausuu, Herra lausuu: anna sydämes --"

-- Minä luulen, että ne veisaavat "Ukko Noaa"! -- sanoi Tauno tyvenesti, ivan välke silmissä.

Toiset, Aura, Aarno ja Hella, rupesivat nauraa hihittämään. Irjasta tuntui sävelmä yhtä vastenmieliseltä kun toveriensa puhekin, eikä hän sentähden saanut mitään sanotuksi; mutta Helvin povi kuohahti, ja hän lausui vakavasti: -- Minä toivon, että ette tulleet tekemään kansan hartaudesta pilkkaa!

Nauru taukosi ja kasvot nyrpistyivät, mutta kukaan ei vastannut, sillä oltiin jo joukon kohdalla. He istuutuivat ruoholle muiden viereen, ja samassa puhuja nousikin lavalle.

"Kirjainkaupustelija" hän ei ollut, vaan kotimaassa oleskeleva lähetyssaarnaaja. Puhe oli koreilematon ja kenties liian pitkä, mutta siinä oli kokemuksen lämpöä, joka voitti yksinkertaisen kansan sydämen ja vei Helvin täydellisesti mukanaan. Irjakin kuunteli tarkkaan, ja Brofeltin nuoret istuivat hiljaa loppuun saakka. Mutta sitte Hella nousi, nykäisi Irjaa ja kysyi, eikö nyt heti mentäisi, jotta ehdittäisiin edes yksi krokettipeli ennen päivällistä. Hän olikin varsin valmis, sillä häntä jo tosiaan väsytti. Helvi yksin jäi jatkoa odottamaan.

Taikka ei sitä oikeastaan; sillä seuraavan laulun ja puheen sisällyksestä ei hän paljoa tietänyt. Hän ajatteli lähetyssaarnaajan viimeisiä vakavia sanoja: -- Tänään, jos kuulette Herran äänen, älkää paaduttako sydäntänne! Kuka on valmis Herralle vastaamaan: "Tässä olen, lähetä minut"?

Mitä Helvi odotti? Miksi ei hänen sydämensä vastannut?

Vuosi vuodelta hän oli yhä enemmän kasvanut kiinni lähetysaatteeseen. Siitä saakka kuin hän äitinsä kuolinvuoteen ääressä sai lähetyssiunauksen, hän ei enää voinut asiaa mielestänsä poistaa, vaikka hän viime vuosina harvoin oli puhunut siitä. Sitä useammin hän oli sen puolesta rukoillut, lukenut lähetyskirjallisuutta ja pannut ropoja säästölaatikkoonsa, milloin hänellä omaa rahaa oli. Äidin muisto ja lähetystyö olivat eroamattomasti yhtyneet hänen ajatuksissaan, ja kun hän tulevaisuutta kuvitteli, näki hän aina muiden mahdollisuuksien edellä Intian palmulehdot, joissa hän kulki pakanain opettajana --

Ja kuitenkin tuo kaikki tuntui olevan hämärässä etäisyydessä -- jotakin sellaista, jolla ei nykyhetken kanssa ollut mitään tekemistä. _Nyt_ hän oli kesälupaa viettävä ylioppilas, ja syksyllä hänestä taas tuli jatkolainen. Sitte hän kyllä tahtoi ryhtyä varsinaisiin valmistuksiin, sairaanhoidon ja englanninkielen oppimiseen; mutta ei lähteäksensä lähetysmaille niin pian kuin suinkin, vaan ehkä kerran -- kerran, määräämättömän ajan perästä... Ei hän siitä nyt vielä tahtonut edes kellekään kertoa.

Miksi niin? Eikö Herra _juuri tänään_ kutsunut häntä?

Ei, ei. Hän ei vielä ollut kelvollinen. Tuntui niin kummalliselta, aivan kuin olisi ollut jotakin hänen ja Jumalan välillä. Siitä tunteesta hän luuli päässeensä aikoja sitte, ainakin jo silloin kuin hän erkani maailmallisista seuroista. Mutta tällä hetkellä se taas ahdisti häntä entisellä voimalla. Mikä se oli? Mitä Herra häneltä vaati?

Kansa hänen ympärillänsä lauloi hartaasti, hitain sävelin, ikäänkuin pannakseen painoa joka sanalle:

-- "Sellaisnaan, sellaisnaan, tule aivan sellaisnaan!"

Helvin pää vaipui alas, ja suuret kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Sellaisenaan Jeesuksen luo, sellaisenaan alttiisti hänen aseeksensa, jotta hän saisi ottaa pois esteet Hengen työltä ja johdattaa tahtonsa tietä!

Halusiko hän sitä vilpittömästi? Oliko hän valmis? Oi, varmaan, koko sydämestään -- -- --

Ei hän ollut Brofeltin nuorten mieleinen vieras, tullessaan heidän meluavaan seuraansa. Hän kyllä koetti olla huomaavainen ja ystävällinen, mutta unohtui tuon tuostakin omiin ajatuksiinsa; ja hänestä tuntui helpotukselta, kun Irjakaan ei näyttänyt oikein viihtyvän, vaan rupesi pyrkimään kotiin jo aikaisemmin iltapäivällä. Vastustelemisesta huolimatta he kiittäen jättivät jäähyväiset, etsivät seuralaisensa kirkonmäeltä ja lähtivät paluumatkalle.

Aakulan isäntä ja emäntä soutivat toisella, Aino ja Miili toisella airoparilla. Hiljainen tyytyväisyys kuvastui heidän kasvoillaan, eivätkä he aluksi virkkaneet mitään, vetivät vaan tarmonsa takaa. Anna muori istui onnellisena, kädet ristissä, ja huoahti kerran: -- Se oli siunattu päivä! -- Mutta Irja ei ollut yhtä iloinen kuin mennessä, ja Helvin sydän sykki rauhattomana.

V

-- Tartu tähän oksaan! Kas noin. Nyt ulotut ottamaan kädestäni kiinni ja voit hypätä.

Pitkällä harppauksella Irjan onnistui töin tuskin päästä isommalle mättäälle, jolle Ensio ja Helvi olivat vastakkaiselta puolelta tulleet. Vesi pursusi ylös hänen ympärillään, ja toinen jalka kastui nilkkaa myöten.

-- Ei haittaa! -- vakuutti hän iloisesti. -- Rohkea rokkansa löytää. Minä etsin pahimmat paikat, ja sentähden minulla onkin lakkoja melkein niin paljon kuin teillä yhteensä. Mutta nälkä minun on, niin että söisin ne kaikki saman tien, jos kehtaisin.

He olivat koko aamun olleet muuramien poiminnassa muutamien kilometrien päässä Haapalehdosta. Nyt alkoi jo päivällisaika lähestyä.

-- Olimme ajattelemattomat, kun emme ottaneet evästä mukaan, -- sanoi Helvi. -- Mikä nyt muu auttaa, kuin kiireimmiten palata kotiin. Johan korit ovatkin melkein täynnä.

-- Ei, mutta täällä pitäisi olla mökki lähitteillä, -- johtui Ension mieleen. -- Muistatteko sen pienen, kirkassilmäisen tytön, joka muutama päivä sitte kävi meille muuramia kaupittelemassa? Hän sanoi olevansa Rahkasuon tyköä, ja sehän on juuri tämä. Lähdetään hakemaan, niin saamme juustoa ja viilipiimää!

Irja oli ihastuksissaan ehdotuksesta. Se oli vielä hauskempaa kuin piilotetun esineen etsiminen ennen lapsena. Mitä oli huvimatka ilman jonkinmoista seikkailua? Nyt vaan kilpaa eri haaroille!

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Ensio alkoi huhuilla tytöille. Hän oli keksinyt niittykaistaleen vähän matkan päässä suon etelälaidasta, ja sen kupeelta vei polku syvemmälle metsään. Sitä tietä kaiketi oli mentävä.

Pian hongikko harvenikin. Tuli näkyviin kitukasvuinen ruismaa, vähäinen perunapelto ja matala mökki, kuten harmaa erakko aluettaan vartioimassa. Elävää olentoa ei liikkunut missään, ja tuvan ovi oli suljettu.

-- Siellä ei olla kotona, -- sanoi Irja pahoillaan, pettymys kuvastuneena kasvoihin.

-- Odotappas, naputetaan ovea.

Ension kolkutukseen vastasi pelokas lapsen ääni: -- Kuka se on?

-- Täällä on Haapalehdon herrasväkeä, -- huusi Irja. -- Laske vaan huoletta sisään!

Ovi aukeni, ja pienet kalpeat kasvot kurkistivat arasti sen raosta. Tyttö näytti joutuvan kovasti hämilleen, niiasi ja vetäytyi syrjään.