Part 12

-- Sanokaa, mitä voimme tehdä! -- kuiskasi hän, kumartuen sairaan ylitse.

Suuret, kuopallaan olevat silmät kääntyivät häneen kuin hengen hädässä rukoilevan.

-- Armahtakaa lapsia... ne paleltuvat ja nääntyvät...

Helvi koperoi kukkaroansa, mutta vaimo teki poistyöntävän liikkeen.

-- Hän juo sen... Antakaa jotakin muuta...

-- Me toimitamme niin pian kuin voimme. Herra auttakoon teitä! -- Ja Helvi puristi nopeasti vaimon laihaa kättä ja riensi Irjan jäljessä ulos.

He kävelivät kiivaasti, unohtaen pyrkiä raitiovaunuihin. Elämän musta puoli koko hirvittävässä pimeydessään oli heille näyttäytynyt, vieläpä monta vertaa synkempänä kuin maalla Rahkasuolla. Kuinka oli mahdollista, että he päivästä päivään olivat umpisilmin kulkeneet, vaikka jo siellä saivat ensi herätyksen?

-- Minä revin pois nämä höyhenet hatustani! -- sanoi Irja kiihkeästi. -- Ja tämä hamekin! Mikä minun panikin lähtemään lyhyellä päällystakilla? Tiedätkö, Helvi, olisin tahtonut vajota maan alle näitten vaatteitteni tähden. En minä koskaan ennen ole tullut sitä ajatelleeksi, mutta siellä minusta tuntui, kuin olisin tehnyt suuren synnin niitten kautta.

-- Minä ajattelin viinan kirousta, -- sanoi Helvi, ja häntä pöyristytti, muistaessaan kurjia miehiä ja onnetonta perhettä.

-- Ennen olen aina nauranut raittiusintoilijoille, -- virkkoi Irja miettiväisenä. -- Voi mimmoinen minä olen ollut ja kuinka paljon laiminlyönyt! Mitä kaikkea minun vielä täytyykään nähdä ja oppia?

-- Meidän tulee oppia uhraamaan jotakin Jeesuksen tähden, -- sanoi Helvi. -- En tahdo jaksaa lukea, kun ajattelen, mitä kaikkea pitäisi tehdä sekä täällä että muualla. Kentiesi mieleni juuri sentähden onkin usein niin rauhaton.

-- Minäkin tahdon koettaa tehdä parempaa kuin tähän asti, -- lausui Irja vakavasti.

He olivat ehtineet kaupunkiin ja kulkivat juuri senaatintorin syrjää, kun pari nuorukaista tuli heitä vastaan. Toinen nosti lakkiansa. Se oli Manne. Helvi pysähdytti hänet, kun hän aikoi rientää ohitse.

-- No, minne kiire? En ole nähnyt sinua pitkään aikaan. Luetko niin ahkerasti, vai mikä sinua on kiinnittänyt?

-- On minulla töitä oikein Porvoon mitalla. Tänään oli juuri suuret laskukokeet, ja minä suoriuduinkin paremmin kuin moni, joka on lyseota käynyt.

-- Onnea sitte! Etkä aikonut minulle edes ohimennen mitään kertoa!

-- Pitäisi joutua muualle. Päätimme muutamat toverit mennä vähän hauskaa pitämään sen päälle.

-- Mihin te menette? -- kysyi Helvi levottomana, ymmärtämättä itsekään mistä syystä.

-- En oikein tiedä -- tai ehkä pistäydymme Kämppiin...

-- Manne! -- huudahti Helvi. -- Sitä eivät opettajasi koskaan suvaitsisi! Älä mene ravintolaan!

-- Hyvä Helvi, älä nyt hätäile. Voisinhan minä sinun tähtesi poiskin jäädä, mutta kun tulin luvanneeksi... Ei minua sitäpaitsi semmoinen pieni lysti ollenkaan pahenna, ja opettajilla taas ei ole siihen mitään sanomista. Hyvästi nyt vaan!

-- Voi, muista Samulia! -- virkkoi Helvi tuskallisesti, pidättäen hänen kättänsä. -- Sinä olet niin hyvällä alulla. Varo joutumasta huonojen toverien ja väkijuomien pariin! Jos tietäisit, kuinka kauhean kodin me juuri äskenkin näimme... juomarin kodin --

-- Samuli on renttu, -- sanoi Manne ylenkatseellisesti. -- Ja kai niitä juoppojen pesiä Helsingissä on. Mutta minä näytän sinulle, Helvi, että tulen kerran joksikin, jota sinun ei tarvitsekaan hävetä. Ole rauhassa minusta!

-- Kaikkea ikävää tänään! -- huoahti Helvi Mannen mentyä. -- Hyvä, että illalla saamme virkistyä ja rauhoittua raamatunlukupiirin kokouksessa. Miksi ei Mannekin yhtynyt Nuorten miesten kristilliseen yhdistykseen, kun Ensio pyysi! -- --

Kun tytöt saapuivat kotiin, oli heitä jo levottomuudella kaivattu, ja tohtorinna ihan kauhistui, kuullessaan, millaisessa paikassa he olivat olleet. Se ei enää ikinä saisi tapahtua. Kaikista rukouksista huolimatta tohtorikin kielsi heitä menemästä toiste Vilkille tai muihin Helsingin köyhälistön koteihin. Hän lupasi kyllä Irjan tähden antaa niin paljon apua perheelle kuin vastaiseksi tarvittiin, mutta se oli tapahtuva hyväntekeväisyysyhdistyksen tai kaupunginlähetyksen kautta. Tyttöjen ei sopinut lähteä kaupungin laidoille näkemään kaikenlaista surkeutta ja ehkä itse joutumaan vaaroille alttiiksi.

-- Jos Ensio tulisi mukaan? -- uskalsi Helvi ehdotella.

-- Ei ole hyvä, että Ensiokaan sinne menee. Kun meillä kerran on järjestettyä hyväntekeväisyyttä, on paras sitä käyttää.

-- Eipähän näitäkään sieltä voitu auttaa! -- huudahti Irja. -- Kuinka yhdistyksen voimat kaikkeen riittäisivät?

-- Ja sinunko voimasi sitte paremmin, pikku sirkka? -- virkkoi tohtori hymyillen ja nipistäen hänen punaista poskeansa. -- Tule vähän soittamaan minulle, ennenkuin menen sairaiden luo!

-- -- Pari tuntia myöhemmin, illan jo pimetessä, kokoontui kuusi naisylioppilasta, niiden joukossa myöskin Helvi ja Irja, erään toverin hiljaiseen huoneeseen. He tervehtivät toisiaan iloisesti, kävivät sitte kohta pöydän ympärille istumaan ja kumartuivat rukoukseen, jonka yksi lausui ääneen.

-- Kiitos, Herra, tästä rauhan hetkestä keskellä elämän levotonta monipuuhaisuutta! Kiitos siitä, että me toverit saamme yhdessä tulla luoksesi ja armostasi tukea toisiamme taivaan tiellä! Puhu meille sanassasi, valmista sydämemme sinulle, ota meidät kokonaan!...

He avasivat raamattunsa ja lukivat Johanneksen evankeliumin 13. luvun loppupuolen:

-- -- "Uuden käskyn minä teille annan, että te rakastaisitte toisianne, niinkuin minä teitä rakastin" -- --

Rakkautta ystävien kesken, rakkautta vihollisiakin kohtaan, rakkautta niille, jotka kärsivät, ja niille, jotka eivät Jeesuksen ääretöntä rakkautta ole omistaneet tai eivät kenties koskaan siitä kuulleetkaan --

Sitte jälleen rukous taivaallisen rakkauselämän heräämisestä ja kehittymisestä, ja sitte yksinkertainen laulu, lähtevä nuorten, lämpimien sydänten syvyydestä:

-- "Kallehin Jeesus, rakastan sua, sä mua kuoloon rakastithan" --

Helvi lauloi sen luonnollisena tunnustuksenansa, kuten toisetkin toverit, mutta Irja toisti sanat kuiskaten, ja kyyneleet vierähtelivät hänen silmistänsä. Mikä ihmeellinen päivä monine vaikutelmineen! Se oli jäävä hänelle unohtumattomaksi. Hän oli uskonut, syventymättä siihen elämään, jonka ydin on rakkaus. Nyt hän aavistuksena tunsi sen voiman, ja samalla hän oli päätöksensä tehnyt.

VII

Se herätti paljon huomiota. Jotkut supattivat, että Irja oli mahtanut salassa rakastaa luutnantti Klingenströmiä, koska Esterin kihlaus näytti häneen niin syvästi vaikuttaneen; mutta enimmät arvelivat, kuten Leima Ensiosta, että "uskovaisuus todellakin oli kuin tarttuva tauti". Mitenkä muuten voi sen selittää, että nuori tyttö, jonka ääni kelpaisi vaikka konserttisalissa, liittyy kristillisen yhdistyksen kuoroon ja kulkee sunnuntaisin sairashuoneissa ja vankiloissa laulamassa? Joku oli nähnyt hänen keskellä päivää poikkeavan Uusi Testamentti kädessä ylioppilastalolle; toiset tiesivät hänen alkaneen raittiutta harrastaa, koska hän oli kahdesti lausunut "Koitossa"; ja sen ainakin kaikki huomasivat, että hän oli käynyt kiinni jatkolukuihinsa, ruvennut kotona ompelemaan vaatteita köyhille lapsille ja tuntuvasti supistanut seurusteluansa. Iloinen hän oli niinkuin aina, ehkä vielä iloisempikin, mutta ei ollut häneen nähden kaikki kuitenkaan kohdallaan, niin tuumittiin.

Irjan kotitaivaalla olivat päivä- ja pilvipuoli osaksi vaihtaneet edustajia. Ensio säteili kuten aurinko, mutta tohtori ja varsinkin tohtorinna näyttivät huolestuneilta. Eihän Irja koskaan ennen ollut uppiniskaisuutta osottanut, mutta nyt oli mahdoton saada häntä laitattamaan silkkipukua Esterin häihin, jotka oli määrätty jo kesäkuuksi, eikä hän millään ehdolla suostunut jäämään pois raamatunlukupiirin kokouksesta tullakseen teatteriin, vaikka itse hänen ihanteensa Ida Aalberg juuri sinä iltana näytteli. Jokin parannuskeino oli keksittävä, ja vanhemmat miettivät vakavasti ulkomaanmatkaa, joka siirtäisi Irjan uusiin oloihin ja uusien vaikutusten alaiseksi.

Omituista kyllä oli Helvikin "pilvipuolella". Mitä vapaammaksi ja varmemmaksi Irja kävi, sitä alakuloisemmaksi ja levottomammaksi hän tuli päivä päivältä. Siihen oli montakin syytä. Tulopäivästänsä asti hän oli näinä kuutena vuotena aina saanut osaksensa pelkkää ystävällisyyttä Lindiläisten kodissa, ja viime aikoina hän oli jo melkein unohtanut, ettei hän lapsena kuulunut perheeseen. Vaan nyt oli joku muutos tapahtunut, sen hän ilmassa tunsi.

Tohtorinna oli useita kertoja sanonut miehellensä: -- Helvistä tämä kaikki on alkanut. Ei tiedä koskaan, mitä ikävyyksiä ja vieraita virtauksia voi kotiinsa saada, kun sinne toisen lapsia ottaa. Kyllä meillä on hänestä iloakin ollut, en sitä suinkaan tahdo kieltää, ja onhan hän vuosien kuluessa käynyt meille rakkaaksi. Oman tyttäremme huviksi hänet otimme, mutta juuri Irjan tähden nyt soisin, ettei se milloinkaan olisi tapahtunut.

Helvi ei ollut noita sanoja kuullut, mutta vaistomaisesti hän käsitti asemansa. Se oli katkeraa. Kuuluiko sekin Jeesuksen ristiin, että täytyi tuottaa mielipahaa niille, joille olisi tahtonut vaikka elämänsä antaa kiitollisuuden uhriksi? Eikä Helvi tietänyt muuta tehneensäkään kuin rukoilleensa Irjan puolesta; Mestari itse oli rehellisen opetuslapsen johtanut valkeuteen. Voiko hän mitään siihen, että Irjan ystävät olivat epäluotettavia ja pintapuolisia? Saattoiko hän auttaa sitä, että köyhyyttä, kipua ja syntiä oli maailmassa? Eikö ollut parempi, että sen näki ja tiesi, koska se kerran oli todellisuutta? Eikö ollut onnellista, että lapsi varttui naiseksi ja että sydän maailman tuskan koskettamana pakeni täydellisen parantajan, ristiriitojen selvittäjän, pimeyden kirkastajan Herran Jeesuksen luo?

Oi, se oli korkein onni. Kuinka ihanaa, jos oli vähänkin saanut auttaa sen saavuttamiseen! -- Ja kuitenkin Helvi yhtaikaa iloitsi eikä iloinnutkaan. Sedän ja tädin mielipaha tietystikin sen vaikutti. Se oli väärä ja syntinen, mutta se koski kumminkin. Irjan itsenäiselle luonteelle se ei mahtanut tuntua niin vaikealta, sillä ei hän koskaan horjunut, kun kerran oli käsittänyt jotakin oikeaksi. Mutta hänen ei tarvinnutkaan epäillä vanhempainsa rakkautta eikä pelätä olevansa liikana kaluna, teki mitä teki. Toista oli Helvin, ottolapsen...

Ensio, hän oli nyt tyytyväinen, sen voi huomata Helvi ja ken tahansa. Talvinen alakuloisuus oli kuin pois puhallettu, ja ilomielisenä hän saatteli Irjaa kaikkialle tai istui pitkät hetket hänen kanssaan, kun hän ruokasalissa laulellen ompeli. Helville hänellä ei enää ollut aikaa... Taikka ei suinkaan niin; vaan Helvillä itsellään ei ollut aikaa ei hänelle eikä Irjalle, sillä viimeiset työt jatko-opistossa kiinnittivät hänet kokonaan. Onnellinen Ensio! Ottolapsi oli hänkin, mutta kuitenkin kuten oma poika, Irjan veli, toisessa asemassa kuin Helvi...

Tuliko hänen pyrkiä tästä kodista pois, pitikö hakea opettajaksi johonkin kansanopistoon tai maaseutukaupungin kouluun? Sellaisia tuumiahan hänen toverinsa joka päivä pohtivat, ja riemuitsivat ja onnittelivat, kun jonkun onnistui saada varma toimi seuraavaksi vuodeksi. Mutta Helvin sydäntä pelkkä se ajatuskin jo ahdisti ja painoi. Hän ei voinut, se oli mahdotonta. Saattoi hän muullakin tavalla päästä pois Lindiltä, joskaan ei nyt vielä Helsingistä -- ollen uskollinen lapsuutensa aatteelle ja sille työlle, johon Herra häntä niin kauvan oli kutsunut...

Sillä se yksin häntä tietysti pidätti paikkaa hakemasta ja vei häneltä halun ruveta opettajaksi. Niin, tietysti.

Hänen täytyi päästä sairaanhoitoa oppimaan. Mutta askel oli vaikea ottaa, ja häntä pelotti kertoa siitä sekä kasvattivanhemmille että muillekin. Ilmi Alanne, joka rakasti lähetystä ja muisti Helvin kouluaikaiset tuumat, oli viime syksynä jo muutamasta sanasta huomannut hänen lopullisen aikeensa. Mitä jos muut, asialle vieraatkin, nyt itse teosta arvaisivat? Eihän hän voinut kieltää, jos kysyttäisiin; mutta hän ei olisi tahtonut sitä sanoa vielä -- ei vielä...

Kaikki tämä yhteensä teki hänet rauhattomaksi. Ja sitte oli lisäksi jotakin -- tuo ihmeellinen, painostava tunne, joka poistui ajoiksi ja hetkiksi, mutta palasi taas kuten lyijytaakka sydämelle. Mitä se saattoi olla? Kiusaajanko kuiskeita vai lapsuuden enkelin? Helvi ei saanut siitä selvää.

Hän istui huoneessaan eräänä toukokuun iltana, rukoillen jotakin tienviittaa Jumalalta. Ulkona taivas oli harmaa, ja meri kohosi ja laski raskaasti, vyörytellen rantaan värittömiä laineitansa. Raskas oli Helvin rintakin, ja hän huokasi itsekseen:

-- Epätietoisuus ja epäselvyys on kuitenkin vaikeinta kaikesta!

Silloin kello soi, ja Miili ilmoitti, että neiti Saarnio haki Helvi neitiä. Vai niin, Saimi tahtoi kai nähdä kasvatusopin muistiinpanoja. Helvi meni pyytämään häntä sisään.

Mutta hänellä olikin toisenlaista asiaa. Arastellen, punastuen hän katseli ympärilleen, kysyi, oliko Helvi ihan yksin ja Irja varmasti kokouksessa, johon hän oli luvannut mennä; istui sitte hänen viereensä ja yritti ruveta puhumaan, mutta puhkesikin kyyneliin.

-- Katsos, minullahan ei ole vanhempia kaupungissa, -- sopersi hän, kun Helvi ihmetellen kysyi, mikä häntä vaivasi. -- Joltakulta minun täytyy pyytää neuvoa. -- Hän vaikeni, viivytteli ja kuiskasi vihdoin punastuen entistäkin enemmän: -- Tauno on kosinut minua! Rakas Helvi, mitä minun pitää tehdä?

Sitte seurasi katkonainen kertomus asian kehittymisestä. He olivat vasta tänä keväänä enemmän tutustuneet, mutta nyt viime aikoina olleet tuon tuostakin yhdessä. Tauno oli vapunpäiväksi lähettänyt hänelle kauniin kukkakoristeen, viikko takaperin Saimi heräsi ihanaan ylioppilaslauluun, ja tänään -- niin, tänään Tauno oli noutanut hänet kävelemään ja Alppilan kallioilla ilmaissut rakkautensa... Se oli sanomattoman suloista... Sillä Saimikin rakasti Taunoa; ja kuitenkaan hän ei vielä ollut uskaltanut antaa ijäksi sitovaa lupausta... Hän pelkäsi, pelkäsi kuten kukkanen hallaa...

-- Helvi, sinä joka olet niin hyvä ja vakava, neuvo minua! Ole suora ystävä, älä petä...

-- Kuinka sinä tarkoitat?

-- Minä tiedän, että Tauno on monesta pitänyt, liehunut kuin perhonen milloin minkin ympärillä. En minä huolehdi sellaisista tytöistä kuin Leima. Siitä ei koskaan olisi mitään tullut, sillä hän se etsi Taunoa eikä Tauno häntä. Surra hän kaiketi voi omalla tavallaan, mutta viikon päästä hän jo on viihtynyt ja kesäksi unohtaa koko asian. En hänestä välitä; toista minä ajattelen -- Irjaa...

-- Irja ei vähääkään rakasta Taunoa, -- sanoi Helvi varmasti.

-- Oletko vakuutettu siitä? -- Ja Saimi katsoi Helviin kuten tuomiotansa odottaen. -- Hän on siis kiintynyt toiseen?

-- Toiseenko? Ei -- kuinka niin?

-- Oi Helvi -- se, jota Tauno kerran on lähestynyt, ei muuten voisi häntä vastustaa! Näinhän minä, että hän yhteen aikaan ihaili Irjaa; ja toisinaan olen vieläkin epäillyt, että hän ehkä vaan pitääkin minua lelunaan, mutta Irjalle on antanut tosi rakkautensa, sen, joka voidaan kätkeä syvälle sydämeen, vaan joka ei sammu milloinkaan... Olisit kuullut, kuinka hän kiihtyi, kun eräässä seurassa tuonaan tehtiin vähän pilaa Irjan uusista harrastuksista! Minäkin yhdyin hänen kanssansa ystävääni puolustamaan, ja hän loi minuun ihailevan, kauniin katseen... Irjan tähden, niin luulen. Voi, jos tietäisit, kuinka ilon ohessa epäilys ja pelko ovat sydän raukkaani riistäneet! Mutta jos voin olla ihan varma Irjasta, niin ehkä, ehkä Taunokin unohtaa, ellei hän vielä olisikaan sitä tehnyt...

-- Saat olla huoletonna Irjan puolesta, sen tiedän. Mutta sinä, Saimi, uskotko todellakin, että Taunon omana onnesi löytäisit?

-- Oi varmaan, jos vaan omistan koko hänen rakkautensa! Kuinka olisi mahdollista muuten? Hän on niin kaunis, niin viehättävä, niin iloinen ja hyvä...

-- Sinä kuulut kristilliseen yhdistykseemme, Saimi. Tulitko vain suotta, vai tahdotko päästä lähemmäksi Jeesusta?

-- Tietysti tahtoisin, vaikka vielä olen hyvinkin kaukana. Mutta mitä se tähän kuuluu?

-- Luuletko, että Tauno tukee niitä pyrkimyksiäsi? Toivotko, että hänen omanansa helpommin kuljet Herran tietä?

-- En ole koskaan Jumalasta puhunut hänen kanssansa... Mutta voihan Herra varjella minua ja vaikuttaa häneenkin. Minä rakastan häntä, en muuta tiedä. Jos uskallan luottaa hänen rakkauteensa, en kysy enempää.

-- Mutta minä tiedän, että hän on vieras Jumalalle, ja se on hänet ainiaaksi vieroittava Irjastakin. Voi Saimi, jos ymmärtäisit, kuinka suureen vaaraan sinä heittäydyt! Jos tahdomme kuulua Herralle, täytyy meidän kaikessa ensin tutkia hänen tahtoansa ja olla valmiit sitä ehdottomasti noudattamaan. Jeesus yksin -- se olkoon tunnussanamme! Rakkaudenkin tulee alistua hänen tahtonsa alle.

-- Sinä et ole koskaan rakastanut! -- huudahti Saimi kiihkeästi. -- Voit puhua tuolla tavalla... kuten vanha pappi... sillä sinä et tiedä, mikä voima rakkaus on. Suo anteeksi, että sen sanon... Mutta tästä syystä en ikinä voisi luopua armaastani, enkä luule, että se seikka Irjankaan valintaan vaikuttaa. Muuten minä tahdon ilolla uskoa, mitä olet sanonut hänen suhteestansa Taunoon, ja silloin käsitän, että hän on toiselle antanut sydämensä. Oi, se olisi liian ihanaa!

-- Ketä toista tarkoitat? -- kysyi Helvi säikähtyneenä. Eihän Irja ollut hänelle mitään puhunut, eikä hän voinut aavistaa, kuka se olisi ollut. Tietysti Saimi erehtyi.

-- Ajattelin Ensiota... Helvi, miksi sinä niin hämmästyt? Eikö se olisi sopiva pari? Ovathan he lapsuudesta asti kasvaneet yhdessä, ja heidän suhteensa on aina ollut niin herttainen ja hellä, että kaikkien on täytynyt sitä mielikseen katsella. -- Mutta nyt minun on aika rientää pois, ennenkuin Irja tulee. Lähden miettimään vastausta Taunolle, rakkaalleni... Oi Helvi... Säilytäthän salaisuuteni, ethän millään muotoa sano Irjalle? --

Saimin mentyä Helvi heittäysi keinutuoliin ja peitti kasvonsa käsillään. Irja ja Ensio! Kuinka se ajatus ei milloinkaan ollut hänen mieleensä johtunut? Mutta mahdotonhan se olikin. Saimin mielikuvitus sen vaan oli keksinyt, kun hän kaikin tavoin oli koettanut etsiä tukea omalle luullulle onnelleen. He olivat veli ja sisar eikä muuta, ja lisäksi niin erilaiset luonteeltaan, etteivät he koskaan voisi ymmärtää toisiansa niinkuin elämäntoverien tulee, niinkuin esimerkiksi... niinkuin...

Helvin sydän tykytti rajusti, ja hän veti äkkiä kätensä pois hehkuvilta kasvoiltaan. -- Oi Saimi, Saimi, mitä sanasi herättivät! -- Tuntui kuin uusi, ääretön, valoisa maailma olisi avautunut hänen uneksivan katseensa eteen. Eivätkö _he_ olleetkin luodut toisillensa, Ensio ja hän, Helvi -- he, joiden käsitykset aina olivat sopineet yhteen ja harrastukset ja kohtalotkin kulkeneet samanlaisia uria? Sitäkö oli tietänyt hänen rinnassaan tuo selittämätön tunne, jota hän tähän saakka ei ollut voinut ajatukseksi pukea? Juuri äsken hän oli rukoillut valkeutta Jumalalta. Näinkö pian, näinkö ihanana saapui vastaus?

-- Minä rakastan Ensiota, rakastan, rakastan...

Hän toisti sitä ajatuksissaan, kuten taiteilija kaunista sävelmää, joka kauvan on hänen mielikuvituksessaan liihoitellut ja yhtäkkiä, muotonsa saaden, kirkkaana kumpuaa ilmoille. Tämäkö siis oli Jumalan tahto hänen suhteensa, tämä suloinen, sanomaton?

Saimi raukka, joka oli kiinnittänyt sydämensä Herralle vieraaseen nuorukaiseen! Hänen täytyi valita lempensä ja Jumalan tahdon välillä, ja Helvi jo kyllä oli nähnyt, mihin päätös kallistui. -- Armahda, Herra, häntä! -- Kuinka toista oli antaa rakkautensa sellaiselle, jonka kanssa voi käsityksin elämän tietä kulkea! Ensio ja hän, he polvistuisivat yhdessä aamuin illoin, he etsisivät yhdessä Jumalan aarteita, he taistelisivat hyvää taistelua auttaen ja tukien toisiansa. Oi, kuinka Jumala oli hyvä! _Hänen_ ei ainakaan tarvinnut tunteitansa pelätä eikä epäillä lempensä olevan Jumalan tahtoa vastaan, sillä se oli edistävä taivaan valtakunnan kehitystä hänen ja hänen rakkaansa sydämessä. Hän tahtoi ja sai heittäytyä onnensa unelmiin vapaasti ja täynnä toivoa, tutkimatta ja kysymättä mitään. Herra oli kyllä johtava kaikki tahtonsa mukaan, lastensa onneksi...

Helvin täytyi langeta polvillensa Herraa ylistääkseen, mutta hän ei löytänyt ainoatakaan sanaa. Hän nousi jälleen, meni pöydän luo ja avasi raamattunsa, etsien siitä tulkkia kuohuville tunteillensa. Aamulla hän oli lukenut profeetta Esaiaan kirjaa, ja merkki oli jäänyt 55. luvun kohdalle, joka sentähden nyt ensiksi aukeni. Helvin silmää kohtasivat sanat:

"Minun ajatukseni ei ole teidän ajatuksenne, ja teidän tienne ei ole minun tieni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maasta, niin ovat myös minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne".

Hajamielisesti hän käänsi lehden, tuskin ajatellen, mitä oli lukenut. Kiitospsalmeja hän haki, sillä ne yksin vastasivat hänen mielentilaansa. Ehkä tuo esimerkiksi, sadasviides:

"Kiittäkää Herraa ja saarnatkaa hänen nimeänsä, julistakaa hänen töitänsä kansojen seassa"...

Ei sekään nyt sopinut. Kyllä hän lähetyskutsumusta tahtoi kohta ajatella, ja hänen täytyikin, mutta ei vielä tänä iltana... Hän aikoi etsiä edelleen, kun samassa kuuli Irjan äänen käytävän puolelta. Silloin hän joutuisasti sulki kirjan, tempasi ylioppilaslakkinsa pikku rasiasta, jossa hän sitä tallensi tomuttumasta, ja riensi toista tietä, kuten rikosta paeten, ulos hämärään puistoon. Hän ei vielä hetkeen voinut ketään nähdä. Pois, pois, rannalle yksinäisyyteen, meren kohinaan ja haaveiden hurmaaville maille...

VIII

-- Rakastaako Ensio minua? -- sitä Helvi kysyi itseltään vasta ensi huumauksen mentyä ohi. Ei hän tietänyt mitään, joka ehdottomasti olisi sitä todistanut, mutta vielä vähemmin hän löysi tukea vastakohdalle. Ainahan Ensio oli ollut hänelle ystävällisempi kuin kellekään muulle tytölle -- tietysti lukuunottamatta Irjaa, siskoansa. Koko toveripiirissään hänellä ei ollut läheisempiä uskottuja kuin kasvinkumppanit kotona, ja varsinkin juuri Helvin hän oli antanut katsahtaa syvälle sydämensä sisimpään, sen tunteisiin ja taisteluihin. Kentiesi hänen rakkautensa ei vielä ollut tietoiseksi herännyt, se ehkä uinui, kuten Helvinkin povessa niin kauvan, kauvan... Mutta kerran se varmaan oli leimahtava ilmi, sitte, kun aika oli tullut. Oi, Helvi tahtoi mielellään odottaa. Olihan hän nuori, olihan elämä rikas, ja aika oli siivin liitävä toivotusta päämäärästä uneksiessa ja valmistautuessa tulevaisuutta varten.

Nyt oli helppo ryhtyä työhön reippaasti ja iloisin mielin. Ehkä vähän lepoa haapojen suojassa Saimaan rannalla, mutta sitte Helsinkiin takaisin, suuriin sairashuoneisiin keskelle kärsimyksiä ja kuolemaa! Helvi ei sitä enää pelännyt, ei arkaillut aikeensa ilmoittamistakaan. Hän oli varma siitä, että Ensio oli sen hyväksyvä, ja mitäpä muusta.

"Kiittäkää Herraa ja saarnatkaa hänen nimeänsä, julistakaa hänen töitänsä kansojen seassa!"

Se kehoitus kuului hänelle nyt niinkuin ennenkin -- ei, voimakkaampana ja ihanampana kuin ennen. Yhdessä he valmistuivat Herran viinitarhureiksi, hän ja Ensio. Toinen ammensi elävää vettä varastoihin, toinen oli harjoittautuva sillä virvoittamaan voipuneita, ja molemmat he itse joivat joka päivä sen tyhjentymättömistä lähteistä, tullaksensa vahvoiksi "lentämään siivillä ylös kuin kotkat, juoksemaan nääntymättä, vaeltamaan väsymättä".

Pakanain hätä oli yhä sama, Herran käskystä ei ollut piirto eikä rahtu kadonnut, ja Helvin halu kutsumuksen noudattamiseen oli tullut vaan palavammaksi. Eihän Herran tahto hänen lähtemisensä suhteen voinut sentähden muuttua, että hän Ensiota rakasti. Päinvastoin! Yhden sijaan oli lähtevä kaksi; sillä ennemmin tai myöhemmin Ensiollekin oli selvenevä, että häntä siellä kaukana paremmin tarvittiin kuin kotimaassa. Siksi varmaankin oli Helvin sydämessä lakkaamatta soinut tuo estävä "ei vielä". Ei vielä -- odota, kunnes Ensio on valmis! Ja hän kun ymmärtämättömyydessään oli kuvitellut, että oli jotakin hänen ja Jumalan välillä!

Nyt hän kohta tahtoi mennä puhumaan kasvattivanhemmillensa. Mutta ensin, kaikkein ensin Ensiolle...