Part 3

Oli kirkas, lämmin syyskuu. Joka aamu tuli herra tohtori tunturille ja sitte mentiin heti taas hupaisille kävelyretkille. Usein meni hän tunturisedän kanssa korkealle ylös vuoristoon, missä ikihongat siinsivät ja jossa suuri petolintu luultavasti asui, sillä siinä se rääkyen yhtä mittaa liidellä suhisi ohitse, aivan läheltä. Tunturisedän seurasta oli herra tohtorille paljon hauskuutta, ja hän ihmetteli yhä enemmän sekä sedän tarkkaa tietoa kaikista tunturin kasveista ja niiden hyödyllisyydestä, että myös hänen kykyänsä huomata niin paljon hyvää ja arvokasta luonnossa: pihkaisessa männyssä ja kuusessa, jonka neulaset tuoksuivat niin hyvältä, mehevissä sammaleissa, jotka pistivät esiin vanhojen puunjuurien välistä, ja kaikissa hienoissa ja vähäpätöisimmissäkin kukkasissa ja kasveissa, jotka vielä vuorimaan väkevillä, korkeilla penkereillä kasvoivat.

Yhtä tarkalleen tunsi vanhus suurten sekä pienten eläinten elon ja olon tunturilla ja tiesi kertoa herra tohtorille monta hupaista seikkaa näistä vuorenrotkojen, maalokerojen ja honganoksien asukkaista.

Näillä kävelyretkillä kului herra tohtorin aika arvaamattoman pian ja kun hän iltasilla sydämmellisesti kätteli setää jäähyväisiksi, sanoi hän useimmiten: "Joka kerta kun olen teidän seurassanne, ystäväni, opin jotakin uutta".

Mutta monena päivänä ja tavallisesti kaikkein kauniimpina herra tohtori mielellään tahtoi kävellä yhdessä Heidin kanssa. Silloin he tavallisesti istuivat samalla kauniilla tunturikummulla kuin ensimmäisenäkin päivänä, ja Heidi sai aina uudestaan lausua runonsa sekä kertoa kaikesta, mitä hän vain tiesi. Pekka istui silloin tavallisesti heidän takanansa, mutta hän ei koskaan enää kiukutellut eikä puinut nyrkkiänsä.

Siten kului ihana syyskuu loppuun. Silloin tuli eräänä aamuna herra tohtori taas, mutta hän ei ollutkaan niin iloinen kuin tavallisesti. Hän sanoi, että tämä oli hänelle viimeinen päivä tunturilla, hänen täytyi palata Frankfurtiin ja oli ikävissään siitä, sillä hän oli alppielämään suuresti mieltynyt. Tunturisetäänkin koski tämä sanoma kipeästi, sillä hänellä oli ollut erinomaisen hupaista herra tohtorin seurassa, ja Heidi oli niin tottunut joka päivä tapaamaan lempeän ystävänsä, ettei hän ensinkään voinut käsittää, että tämän ilon nyt yht'äkkiä piti loppuman. Lapsi katsoi kysyväisesti ja ihmeissään häneen. Mutta asia oli todellakin niin. Herra tohtori sanoi ensin isoisälle hyvästi ja kysyi sitten, tahtoisiko Heidi saattaa häntä vähän matkaa. Hän otti Heidiä kädestä ja he kulkivat yhdessä tunturin rinnettä alas, mutta lapsi ei vielä sittenkään voinut käsittää, että herra tohtori todellakin heidät jättäisi.

Vähän ajan perästä pysähtyi herra tohtori ja sanoi, että Heidin jo piti kääntymän takaisin. Hän silitteli muutaman kerran lapsen kiharaa tukkaa ja sanoi: "Nyt minun täytyy lähteä, Heidi! Jos sentään saisin ottaa sinut mukaani ja pitää sinut luonani Frankfurtissa!"

Samassa muisti Heidi taas ihan selvästi koko Frankfurtin, sen monet, monet rakennukset ja kiviset kadut, muisti myöskin neiti Rottenmeieriä ja Tinetteä ja sanoi hieman alakuloisesti: "Minä tahtoisin kuitenkin mieluummin, että te tulisitte meille".

"Noh niin, se sopineekin parhaiten. Hyvästi siis, Heidi", sanoi herra tohtori ystävällisesti ja antoi hänelle kätensä. Heidi katsoi eroavaan ystäväänsä, jonka kyyneltyneet silmät olivat lempeästi luodut häneen. Mutta sitte tohtori kääntyi reippaasti ja kiirehti eteenpäin.

Heidi jäi liikkumattomana seisomaan. Tohtorin lempeät kyyneltyneet silmät olivat tehneet syvän vaikutuksen häneen. Hän purskahti kovaan itkuun ja syöksi täyttä vauhtia edeltä rientävän ystävänsä jälkeen ja huusi nyyhkyttäen:

"Herra tohtori! Herra tohtori!"

Tämä kääntyi ja pysähtyi.

Nyt lapsi saavutti hänen ja kyyneleet valuivat hänen poskillensa, kun hän nyyhkytti:

"Minä tahdon heti paikalla tulla mukaanne Frankfurtiin ja olla teidän tykönänne, niin kauan kuin te vain tahdotte, mutta ensin juoksen tuota pikaa iso-isälle sitä sanomaan".

Herra tohtori hyväili itkevää lasta ja koetti saada häntä rauhoittumaan.

"Ei niin, rakas Heidi", sanoi hän erinomaisen ystävällisesti, "et vielä nyt, sinun täytyy jäädä honkia kuuntelemaan, Frankfurtissa voisit jälleen sairastua. Mutta kuule, Heidi, mitä sinulta kysyn: Jos minä kerran sairastun ja olen yksinäni, tuletko silloin ja jäätkö luokseni. Saanko ajatella, että minulla silloinkin on joku, joka minusta pitää huolta ja rakastaa minua?"

"Saatte, minä tulen ihan varmaan, vielä samana päivänä ja te olettekin minulle melkein yhtä rakas kuin isoisä", vakuutti Heidi yhä vielä nyyhkyttäen.

Nyt herra tohtori kerran vielä kätteli Heidiä ja jatkoi sitte reippaasti matkaansa. Mutta Heidi jäi vielä seisomaan samalle paikalle ja viittasi kädellään jäähyväiseksi, niin kauan kunnes herra tohtori katosi hänen näkyvistään. Kun tämä viimeisen kerran kääntyi ja näki Heidin ja auringon valaiseman tunturin, sanoi hän hiljaa itsekseen: "Tuolla ylhäällä on hyvä olla, siellä voi ruumis ja henki virkistyä ja ihminen jälleen iloita elämästänsä".

NELJÄS LUKU

Talven viettäminen "Kylässä".

Tunturimajan ympärillä oli niin korkealta lunta, että ikkunat näyttivät kohoavan suorastaan lakealta maanpinnalta, sillä majan alapuolta ei ensinkään saattanut nähdä, ovi oli myöskin ihan näkymättömissä. Jos tunturisetä olisi asunut ylhäällä majassaan, olisi hänen täytynyt tehdä samaa kuin Pekan joka päivä piti tehdä, sillä tavallisesti satoi yön kuluessa uudestaan lunta. Joka aamu piti pojan hypätä ulos tuvan ikkunasta, ja jos ei ollut niin kylmä, että lumi oli yöllä jäätynyt, vaipui hän niin syvälle pehmeään hankeen, että hänen täytyi käsin ja jaloin sysätä, tupata, survoa joka taholle, siksi että jälleen pääsi kinoksesta ylös. Sitten antoi äiti hänelle ikkunasta ulos suuren luudan, ja nyt Pekka lakasi itselleen polun hangen läpi ovelle. Siellä oli hänellä aika tehtävä suoritettavana, hänen täytyi lapioida pois kaiken lumen oven edestä, muuten, jos lumi vielä oli pehmeää ja ovi avattiin, putosi suuri lumimöhkäle kyökkiin tahi jäätyi se ja silloin oltiin majaan teljetyt, sillä tämän jäävuoren läpi ei voitu tunkea, ja pienestä ikkunasta saattoi ainoastaan Pekka hypätä. Tälle tuotti kylmä aika monta mukavuutta. Jos hänen piti menemän alas kylään, aukaisi hän ikkunan, teki oivan hypyn ja tuli jymisten suorastaan lavealle lumikentälle. Sitten lykkäsi äiti hänelle pienen kelkan ikkunasta ulos ja Pekan tarvitsi vain istua siihen ja antaa mennä miten ja mihin tahansa, alas pääsi hän joka tapauksessa, sillä koko tunturi oli suurena esteettömänä kelkkatienä.

Setä ei sinä talvena asunut tunturilla; hän oli pitänyt sanansa. Niinpian kuin ensimmäinen lumi oli satanut maahan, oli hän sulkenut majan ja ometan ja lähtenyt Heidineen ja vuohineen alas kylään. Siellä oli kirkon ja pappilan läheisyydessä suurenlainen kivinen rakennus, joka entisinä aikoina oli ollut komea herraskartano, niinkuin monesta paikasta vieläkin saattoi huomata, vaikka se nyt oli aivan rappiolla. Siinä oli kerran asunut uljas sotilas, joka oli ollut hispanilaisessa sotapalveluksessa ja tehnyt monta urhotyötä ja voittanut suuria rikkauksia. Kun hän oli palannut kotiinsa kylään, oli hän rakentanut uhkean talon asunnokseen. Vaan ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän, joka oli niin pitkän aikaa elänyt ulkona meluavassa maailmassa, kyllästyi hiljaiseen elämäänsä. Hän läksi jälleen pois eikä koskaan enää palannut. Kun monen, monen vuoden kuluttua oltiin varmat siitä että hän oli kuollut, otti muuan etäinen sukulainen talon omakseen, mutta se oli jo silloin huonossa kunnossa eikä uusikaan omistaja sitä korjauttanut. Sittemmin talossa pientä maksua vastaan asui köyhää väkeä, ja rakennus rappeutumistaan rappeutui. Siitä ajasta oli jälleen vuosia kulunut. Jo silloin kun setä poikansa Tobiaksen kanssa oli tullut tänne, oli hän ottanut saman hävinneen talon asunnokseen. Tämän jälkeen oli se enemmiten ollut autiona, sillä sen, joka ei ymmärtänyt vähäisen vastustella hävityksen leviämistä ja heti jollakin tapaa tukkia ja paikata läpiä ja halkeamia, missä semmoisia ilmestyi, oli mahdoton asua siinä. Talvi täällä ylhäällä kylässä oli pitkä ja kylmä. Joka taholta tuuli ja suhisi läpi huoneitten, niin että kynttilät sammuivat ja köyhempi kansa värisi vilusta. Mutta setäpä ei ollut neuvoton. Heti senjälkeen kun hän oli päättänyt asua talven kylässä, oli hän jälleen ottanut vanhan rakennuksen haltuunsa ja syksyn kuluessa usein käynyt sitä korjaelemassa ja saanut sen hyvään kuntoon. Lokakuun keskipaikkeella oli hän sitten Heidin kanssa muuttanut sinne.

Kun pihan puolelta astuttiin sisään, tultiin ensin suureen avonaiseen huoneeseen, jonka toinen seinä oli kokonaan ja toinen puoleksi hajonnut. Siinä nähtiin vielä kaareva akkunakehä, josta lasi jo aikoja sitten oli särkynyt, ja jota tiheä kattoon asti ulottuva muratti kiersi. Katto, josta vielä puolet oli jäljellä, oli kauniisti kaareva, ja siitä saattoi heti päättää, että tämä huone oli ollut rukoushuone. Tästä tultiin suureen pylväskäytävään, jonka lattiasta siellä ja täällä oli jäljellä kauniita kiviä, joitten välissä kasvoi tiheää ruohoa. Siitä oli myös seinät puoleksi poissa, suuret kappaleet katostakin, niin että jos ei muutamat paksut pylväät vielä olisi kannattaneet sitä osaa katosta, joka oli jäljellä, olisi joka silmänräpäys täytynyt peljätä, että se sortuisi alas. Tänne oli setä laudoista rakentanut suojan, jonka lattialle hän paksulta oli levittänyt heiniä, sillä tässä vanhassa holvikäytävässä saisivat nyt vuohet asuntonsa. Sieltä johti monenmoiset käytävät, kaikki puoleksi raunioina, niin että yhdestä kohden kurkisti taivas sisään, toisista näkyi niittyjä, nurmia. Mutta siitä, missä raskaat tammiset ovet vielä riippuivat lujasti saranoillaan, päästiin suureen avaraan tupaan, joka vielä oli hyvässä kunnossa. Sen seinät tummine puukoristuksineen olivat aivan eheät, ja nurkassa oli tavattoman suuri uuni, joka ulottui kattoon saakka ja jonka valkoisiin kaakeleihin oli maalattu suuria sinisiä kuvia. Siinä oli vanhoja tornia ja korkeita puita niitten ympäri, puitten alla käveli metsästäjä koirineen. Ja olipa siinä myös tyyni järvi tuuheitten tammien varjossa, rannalla seisoi kalastaja onkien. Uunin ympäri oli penkki, jolle sai istua kuvia katselemaan. Tähän Heidi kohta istui. Heti, kun hän isoisän kanssa oli astunut tupaan, juoksi hän uunin luo, istui penkille ja rupesi katselemaan kuvia. Mutta kun hän penkkiä myöten luisuen saapui uunin taa, näki hän jotain uutta, erinomaista, joka heti veti hänen huomionsa puoleensa: Uunin ja seinän väliseen suurenlaiseen loukkoon oli neljä lautaa asetettu lavaksi, ja siinä oli -- siitä ei voinut erehtyä -- Heidin vuode aivan samanlaisena kuin tunturillakin: paksulta heiniä ja sen yli lakana ja säkkipeite. Heidi huusi iloiten:

"Voi isoisä, tämä on minun huoneeni, oi kuinka se on kaunis! Mutta missä sinä saat maata?"

"Sinun vuoteesi täytyy olla lähellä uunia, ett'ei sinun tule kylmä", sanoi isoisä, "tule minun huonettani katsomaan".

Heidi hyppeli avaran tuvan läpi isoisän jäljessä, tämä avasi erään oven, josta tulivat pieneen huoneeseen, siinä oli isoisän vuode. Huoneessa oli vielä toinenkin ovi. Heidi aukaisi sen kiireesti ja jäi kummastuneena seisomaan, hän näki edessään jonkunmoisen kyökin, joka oli niin tavattoman suuri, ettei hän eläissään ollut semmoista nähnyt. Siinä oli isoisällä ollut paljo työtä ja olipa vielä nytkin koko lailla korjattavaa, sillä joka taholla oli seinissä läpiä ja suuria halkeamia, joista tuuli vinkuen tunki sisään, vaikka monta aukkoa jo oli laudoilla tukittu, niin että näytti siltä, kuin jos seinissä olisi ollut joukko pieniä kaappia. Kyökin suuren ikivanhan oven oli isoisä myöskin jälleen kiinnittänyt sarannoilleen ja se olikin tarpeen, sillä tästä eteenpäin oli rakennus rauniona, jossa rikkaruohot rehoittivat ja suuret joukot rottia sekä sisiliskoja olivat ottaneet asuaksensa.

Heidi viihtyi hyvin uudessa kodissaan, ja jo toisena päivänä, kun Pekka tuli katsomaan, miten hän uudessa asunnossa eleli, oli hän niin ennättänyt tutustua jokaiseen nurkkaan ja kolkkaan, että hän saattoi johdattaa Pekkaa kaikkialle. Hän ei jättänyt poikaa rauhaan, ennenkuin hän oli perinpohjaisesti tarkastellut rakennuksen kaikkia merkillisiä kohtia.

Heidi nukkui erittäin hyvin uuninnurkassaan; mutta aina aamulla luuli hän heräävänsä tunturilla ja aikoi juosta aukaisemaan majan oven katsoakseen, eivätkö hongat sentähden humisseet, että oli satanut lunta, joka raskaana taakkana painoi niitten oksia. Ja hänen täytyi joka aamu ensin pitkän aikaa katsella sinne ja tänne, ennenkuin taas muisti, missä oli, ja joka kerta tunsi hän painon sydämmessään, kun hän huomasi, ettei hän ollut kotona tunturimajassa. Mutta kun hän sitten kuuli isoisän ulkona puhuvan Pikun ja Vienon kanssa ja kun vuohet iloisesti määkyivät, ikäänkuin tahtoisivat huutaa hänelle: "tulehan jo, Heidi", -- silloin tunsi hän olevansa kotonaan ja hyppäsi vuoteestaan sekä sitten tuota pikaa suureen vuohiomettaan. Mutta neljäntenä päivänä sanoi Heidi surullisesti: "Tänään täytyy minun varmaankin mennä isoäidin luo, hän kaipaa minua".

Mutta isoisä ei ollutkaan samaa mieltä. "Et tänään, etkä huomenna", sanoi hän. "Tunturi on sylenpaksuisen lumen peitossa ja aina vain sataa lisää; tuskin pääsee Pekkakaan kinosten läpi. Pienokainen, senlainen kuin sinä, Heidiseni, joutuisi lumen alle, niin syvälle, ettei enää olisi löydettävissäkään. Odota vähäisen, kunhan jäätyy hanki, on sinun helppo käydä tepsuttaa tunturille".

Odottaminen tuotti aluksi Heidille vähäisen surua. Mutta aika kului niin pikaa askaroimisessa, ettei hän huomannutkaan, ennenkuin jo päivä taas oli päässä.

Joka aamu ja joka iltapäivä meni nyt Heidi kouluun ja oli ahkera oppimaan, mitä siellä oli opittavana. Pekkaa ei vaan usein nähty koulussa, useimpina päivinä oli hän sinne tulematta. Opettaja oli lempeä mies, joka silloin tällöin vaan sanoi: "Minusta näyttää siltä, kun ei Pekka nytkään olisi saapuvilla, mutta nyt onkin niin paljon lunta, ettei hän luultavasti pääse tulemaan". Mutta illemmällä, kun koulu jo oli loppunut, pääsi Pekka sentään tavallisesti tulemaan ja kävi Heidiä katsomassa.

Jonkun päivän kuluttua tuli aurinko jälleen näkyviin ja loi säteensä valkoiselle maalle; mutta se laskeusi hyvin aikaiseen tunturin taa, ikäänkuin se ei yhtä mielellänsä nyt katselisi luontoa, kuin kesällä, jolloin kaikki oli vihantaa ja kukoistuksessa. Mutta illalla kohosi suuri, kirkas kuu taivahalle ja valaisi koko yön avaroita lumikenttiä; aamulla taas kaikki vuoret välähtelivät ja säteilivät ihmeellisessä loistossa. Kun nyt Pekka niinkuin edellisinäkin päivinä aikoi hypätä ikkunasta syvään lumeen, tapahtui hänelle jotain aivan odottamatonta. Hän otti vauhtia ja hyppäsi ulos, mutta ei tullutkaan pehmeään kinokseen, vaan pompahti kovasti jäätyneeseen maahan ja vasten tahtoansa sai hän luistaa jonkun matkaa alaspäin aivan kuin johtamaton kelkka. Suuresti ihmeissään pääsi hän viimeinkin taas jaloilleen ja nyt polki hän kaikin voimin hankea, saadaksensa vakuutusta siitä; että toden tottakin oli semmoinen muutos tapahtunut. Mutta polki ja koputtipa hän miten tahansa niin ei hän saanut kuin pieniä jään sirpaleita lohkeamaan: koko tunturi oli jäätynyt kivikovaksi. Se oli Pekan mielestä oivallista; hän tiesi, että tämmöinen muutos oli tarpeen, ennenkuin Heidi taas saattaisi tulla heillä käymään. Kiireesti palasi hän kotiin, juoda ahmasi maitoeränsä, jonka äiti juuri oli asettanut pöydälle, pisti leipäpalasensa taskuun ja sanoi kiireesti: "Mun täytyy lähteä kouluun".

"Niin mene ja ole ahkera", sanoi äiti kehottavaisesti.

Pekka puikahti ulos ikkunasta -- sillä nyt oltiin sisään teljetyt, jäämöhkäle salpasi oven --, veti pienen kelkkansa ulos, istui siihen ja nyt alas.

Se kiiti nuolena, ja kun hän tuli liki kylää, josta tie yhtä mittaa kulki Maynfeldiin päin, jatkoi hän matkaansa, sillä hän olisi mielestään saattanut sekä itsensä että kelkkansa vaaraan, jos hän yht'äkkiä olisi pysäyttänyt sen vauhtia. Hän jatkoi siis kulkuaan, siksi kun hän tuli lakealle maalle, jossa kelkka itsestään pysähtyi. Siellä hän nousi ja katseli taaksensa. Kova vauhti oli vienyt häntä jonkun verran Maynfeldin ohi.

Nyt hän ajatteli, että hän kaikissa tapauksissa tulisi myöhään kouluun, koska se jo aikaa sitten oli alkanut ja häneltä vielä menisi melkein tunti paluumatkaan. Hänen ei siis tarvinnut pitää kiirettä, eikä hän pitänytkään ja tuli kylään, juuri kun Heidi oli päässyt koulusta ja ruvennut isoisän kanssa ruoalle. Pekka astui sisään, ja koska hänellä tällä kertaa oli jotain erinomaista sanottavaa, oli tämä ajatus ylinnä hänen mielessään ja hänen täytyi siis, niin pian kun hän Heidin näki, päästä sitä purkamaan, ennenkuin hän pystyi muuta huomaamaan.

"Nyt on", sanoi Pekka ja seisahtui keskelle lattiaa.

"Mikä? Mikä, kenraali? Tuo kuuluu jokseenkin sotaiselta", sanoi setä.

"Lumi", kertoi Pekka.

"Kas niin, nyt pääsen isoäidin luo!" iloitsi Heidi, joka heti oli ymmärtänyt Pekan lausumistavan.

"Mutta miks'et tänään tullut kouluun? Olisihan sinun ollut helppo liukua alas", jatkoi Heidi nuhtelevaisesti, sillä hänen mielestään oli väärin jäädä koulusta pois, kun oli hyvä tilaisuus päästä sinne.

"Kelkka kulki kauas, oli myöhäistä", vastasi Pekka.

"Sitä kutsutaan karkaamiseksi", sanoi setä, "ja miestä, joka niin tekee, ravistellaan korvista, kuuletkos?"

Pekka nyppi säikähtyneenä takkiansa; hän ei ketään maailmassa niin peljännyt ja kiinniottanut kuin Tunturisetää.

"Ja sinun, päällikön täytyy monin verroin hävetä karkaamista", jatkoi setä. "Mitä tuumaisit, jos vuohesi yht'äkkiä juoksisivat pois, toiset sinne, toiset tänne, eivätkä enää seuraisikaan sinua eivätkä tekisi sitä, mikä heille on hyväksi, mitähän silloin tekisit?"

"Pieksisin", vastasi Pekka taitavasti.

"Ja jos poikanen tekisi miten ymmärtämätön vuohi, ja saisi vähäisen maistaa keppiä, mitä siihen sanoisit?"

"Se on hänelle oikein", kuului vastaus.

"Aivan niin, ja kuulehan nyt, vuohipäällikkö: Jos vielä kerran kuljet kelkassasi ohitse, kun olet matkalla kouluun, niin tule silloin tänne minun luo saamaan, mitä olet ansainnut".

Nyt käsitti Pekka sedän sanat sekä mitä hän oli tarkoittanut, kun puhui pojasta, joka oli juossut pois niinkuin ymmärtämätöin vuohi. Hän tiesi nyt, kuka tuo poika oli, ja katsoi vähän säikähtyneenä nurkkaan, olisiko siellä ehkä semmoinen kapine nähtävänä, jota hän senlaisissa tapauksissa käytti vuohillensa.

Mutta nyt isoisä kehoittaen lausui: "Istu pöytään syömään vähäisen, sitte tulee Heidi kanssasi. Illalla tuot hänet jälleen kotiin, sitte syömme täällä illallista yhdessä".

Tämä odottamaton muutos ilahdutti suuresti Pekkaa; tyytyväisyydestä vääntyivät hänen kasvonsa kumman näköisiksi. Hän totteli paikalla ja istui Heidin viereen. Mutta Heidipä oli jo syönyt tarpeekseen ja iloisena siitä, että hän pääsisi isoäidin luo, ei hän enää voinut niellä vähääkään. Hänellä oli suuri peruna ja paistettua juustoa lautasellaan, sen hän lykkäsi Pekalle, joka oli myös sedältä saanut lautasellisen, niin että hänellä nyt oli yltäkyllin ruokaa edessään, mutta kyllä se poika puolensa piti ja kupit tyhjensi. Heidi juoksi kaapille ja otti sieltä Klaaran lähettämän viitan; tämä lämmin vaate yllään kestäisi hän helposti talvipakkasessa. Hän asettui nyt Pekan viereen, ja niin pian kun tämä oli viimeisen palasen pistänyt suuhunsa, sanoi Heidi: "Tule nyt!" He lähtivät matkaan. Heidillä oli paljon kerrottavaa Vienosta ja Pikusta, miten nämä eivät uudessa ometassaan tahtoneet ensimmäisenä päivänä mitään syödä, sekä miten ne olivat seisoneet pää alaspäin eivätkä ollenkaan määkyneet. Silloin oli hän isoisältä kysynyt syytä siihen ja oli saanut vastaukseksi, että niitten nyt oli, niinkuin hänen oli ollut Frankfurtissa, sillä ne olivat vasta ensi kerran poissa tunturilta. Ja Heidi lisäsi siihen: "Jospa vaan tietäisit, miltä se tuntuu, Pekka".

Lapset olivat melkein saapuneet perille, ilman että Pekka oli sanaakaan sanonut. Ja näyttipä siltä, kun hän olisi ajatellut jotakin niin syvästi, ettei hän nyt oikein saattanut kuunnellakaan. Kun he sitten tulivat majalle, pysähtyi Pekka ja sanoi hieman äreästi: "ennemmin tahdon kuitenkin käydä koulussa, kuin mennä sedän luo saamaan, mitä hän on luvannut".

Heidi oli samaa mieltä ja vahvisti innokkaasti Pekkaa hänen päätöksessään. Tuvassa istui äiti yksin paikkaustyössä; hän selitti, että isoäidin täytyi olla vuoteessaan koko päivä, kun nyt oli niin kylmä ja hän muutenkaan ei ollut oikein terve. Heidille tämä oli jotakin uutta. Muuten istui isoäiti aina paikallaan nurkassa. Heidi juoksi nyt hänen luoksensa kamariin. Hän makasi ihan käärittynä harmaaseen huiviin kapeassa vuoteessaan ohuen peitteen alla.

"Jumalan olkoon kiitos!" sanoi isoäiti, heti kun hän kuuli Heidin juoksevan sisään. Hänellä oli koko syksy ollut salainen pelko, se vaivasi häntä semminkin silloin, kun Heidiä ei muutamaan päivään kuulunut. Pekka oli kertonut, että Frankfurtista oli saapunut eräs herra, joka aina tuli laitumelle ja koko ajan seurusteli Heidin kanssa, eikä isoäiti voinut muuta ajatella, kuin että tuo herra aikoi jälleen viedä Heidin mukaansa. Vaikka tämä sitte lähtikin yksinään, heräsi hänessä kuitenkin sama pelko aina uudestaan, saattaisihan Frankfurtista tulla joku lähetetty hakemaan lasta. Heidi kiirehti sairaan vuoteelle ja kysyi huolestuneena: "Oletteko hyvin sairas, isoäiti?"

"Ei, en lapseni", rauhoitti vanhus hellästi silitellen Heidiä; "kylmä on vähäisen jäykistänyt jäseniäni".

"Tuletko heti terveeksi, kun pääset lämpimään?" kysyi Heidi hätääntyneenä.

"Tulen kyllä, jos Jumala sallii, jo ennenkin, sitte pääsen jälleen rukkini ääreen; aioin jo tänään koettaa sitä, huomenna se varmaan jo luonnistuu", selitti isoäiti vakuuttavaisesti, sillä hän oli huomannut, että lapsi oli säikähtänyt.

Hänen sanansa rauhoitti Heidiä, joka oli ollut sangen levoton, hän kun ei koskaan ennen ollut tavannut isoäitiä vuoteen omana. Nyt katseli lapsi vähän kummastuneena häntä, ja sanoi sitte:

"Frankfurtissa pukeutuvat huiviin, kun menevät kävelemään. Oletko sinä ehkä luullut, että se pannaan ylle, kun mennään vuoteeseen, isoäiti?"

"Tiedätkö, Heidi", vastasi tämä, "minä otan sen näin ylleni vuoteeseen, ettei minun olisi kylmä. Minä niin iloitsen tästä huivistani, peite on ohuenlainen".

"Mutta isoäiti", jatkoi taas Heidi, "vuoteesi onkin matalampi pään puolelta kuin muualta, eihän vuode saa olla sellainen".

"Kyllä sen tiedän, lapseni, ja tunnenkin, ettei se ole hyvä", ja isoäiti koetti saada päänsä mukavampaan asentoon tyynylle, joka oli ohut kuin lauta. "Tämä tyyny ei näetsen koskaan ole ollut erittäin paksu ja vuosien kuluessa on se yhä enemmän litistynyt".

"Voi, kun olisin Frankfurtissa huomannut Klaaralta kysyä, enkö saisi ottaa vuodettani mukaani", sanoi nyt Heidi, "siinä oli kolme paksua tyynyä päälletysten, niin etten saattanut nukkua, kun ehtimiseen luisuin alas tasaiselle paikalle asti, ja sieltä täytyi minun uudestaan ja uudestaan pyrkiä ylös tyynyille, koska siellä täytyi sillä lailla maata. Saattaisitkohan sinä maata sillä lailla, isoäiti?"

"Vallan hyvin, se lämmittäisi ja hengittäminenkin käy niin helposti, kun pää on korkealla", sanoi isoäiti kohottaen päätään vähän ylemmäksi, ikäänkuin korkeampaa kohtaa etsien.

"Mutta me emme nyt huoli puhua näistä, onhan minulla, kiitos Luojan, niin paljon hyvää, jota ei muilla vanhoilla ja sairailla ole: nuo hyvät leipäset, joita aina edelleen saan, tämä hyvä lämmin huivi ja lisäksi sinun täällä käyntisi, joka on minulle niin suureksi iloksi. Luethan minulle tänään taas vähäisen?"

Heidi juoksi tupaan ja toi sieltä vanhan virsikirjan. Nyt luki hän toisen virren toisensa perään, sillä hänen oli nyt hyvä olla ja hän iloitsi itsekin niiden lukemisesta, olihan siitä jo kulunut niin monta päivää, kun hän viimeksi kuuli noita rakkaita runoja.

Isoäiti makasi siinä kädet ristissä, hänen kasvoillaan, jotka äsken näyttivät murheellisilta, oli nyt niin tyytyväinen hymy, kuin suuri onni olisi tullut hänen osakseen.

Heidi vaikeni äkkiä.

"Isoäiti, oletko jo terve"? kysyi hän.