Part 2

Tämä sanoma kohtasi Heidiä kuni salama; hän ei voinut ymmärtää, että kaikki se, jonka hän jo niin selvästi oli edessään nähnyt, nyt kerrassaan jäisikin tapahtumatta. Liikkumattomana seisoi hän siinä hetkisen tuhannen tunteen ja ajatuksen valtaamana. Herra tohtori seisoi ääneti hänen edessään. Luonnossa heidän ympärillänsä vallitsi syvä hiljaisuus, ainoastaan korkealla kuusten latvoissa humisi vieno tuuli. Mutta sitte Heidin mieleen taas juolahti, mitä varten hän oli juossut alas ja että herra tohtori oli tullut. Lapsi katsoi häneen, ja huomasi silmissä, jotka kohtasivat hänen omiansa, jotakin niin huolestunutta, jota Heidi ei niissä ollut koskaan ennen nähnyt; niin ei herra tohtori Frankfurtissa ollut milloinkaan häneen katsonut. Se kävi Heidin sydämmelle; hän ei saattanut nähdä ketään surullisena eikä varsinkaan hyvää herra tohtoria. Varmaankin on hän pahoillaan siitä, ajatteli lapsi, ettei Klaara eikä mummo voineet tulla mukaan. Heidi etsi lohdutusta ja löysikin.

"Noh, meillehän taas pian tulee kevät ja silloinhan he ihan varmaan tulevat", sanoi hän lohduttaen, "meillä ei talvi koskaan kestä kauan ja kun he tulevat keväällä, voivat viipyä pitemmän ajan, se on Klaarallekin varmaan hupaisempaa; menkäämme nyt ylös isoisän luo". Käsityksin astui hän sitte vanhan ystävänsä kanssa ylös majalle. Heidi halusi niin hartaasti saada herra tohtorin iloiseksi, että hän vielä kerran rupesi vakuuttamaan, kuinka pian pitkät lämpimät kesäpäivät taas palajaisivat tunturille, niin pian että talvea tuskin huomasikaan, ja tuli samassa itse niin vakuutetuksi lohdutuksestansa, että hän heidän saavuttuansa ylös isoisän luo huudahti iloisesti tälle vastaan:

"He eivät vielä tulleetkaan, mutta pian kyllä tulevat hekin."

Herra tohtori ei ollut isoisälle vieras, lapsi oli niin paljon hänestä puhunut. Vanhus ojensi kätensä vieraalleen ja lausui hänen sydämmellisesti tervetulleeksi. Sitte istuivat he molemmat lavitsalle majan edustalla, Heidillekin tehtiin vähän tilaa ja herra tohtori viittasi häntä istumaan viereensä. Sitte rupesi hän kertomaan, kuinka herra Sesemann oli häntä kehoittanut tekemään tämän matkan ja miten hän itsekin oli huomannut sen virkistävän häntä, joka ei enää pitkään aikaan ollut tuntenut itseään oikein raittiiksi ja terveeksi. Heidille kuiskasi hän korvaan, että kylästä pian tulisi jotakin, joka oli seurannut hänen kanssaan Frankfurtista ja josta Heidille tulisi paljon enemmän iloa kuin hänestä, vanhasta tohtorista. Heidi oli sangen utelias tietämään, mitä se saattaisi olla. Isoisä kehoitti innokkaasti herra tohtoria viettämään kauniit syyspäivät tunturilla tahi tulemaan sinne ylös jokaisena kauniina päivänä, sillä Tunturisetä ei voinut pyytää häntä sinne asumaan, hänellä kun ei ollut herra tohtorille mitään huonetta antaa. Hän kielsi vierastaan palajamasta takaisin Ragatziin ja neuvoi häntä muuttamaan alas kylään, jonka ravintolassa hän oli tilaisuudessa saamaan, tosin sangen yksinkertaisen, mutta varsin siistin huoneen. Sieltä saattaisi herra tohtori joka aamu tulla ylös tunturille, ja se varmaankin tekisi hänelle hyvää, tuumasi setä, hän lupasi sitten mielellään saattaa herra tohtoria ylemmäksi vuoriseutuun, josta, toivoi setä, hänelle olisi iloa. Tämä ehdoitus oli erittäin herra tohtorin mieleen, ja päätettiin, että se oli toimeen pantava.

Sill'aikaa oli aurinko ennättänyt korkeimmilleen; tuuli oli jo tyyntynyt ja kuuset seisoivat ihan hiljaisina. Ilma oli tälle korkeudelle suhteellisesti lämmin ja lauhkea ja hengitti jäähdyttävää virvoitusta auringon valaisemalle lavitsalle.

Tunturisetä nousi nyt ylös ja meni majaan, mutta palasi taas heti tuoden mukanaan pöydän, jonka hän asetti lavitsan eteen.

"Noh, Heidi, tuo tänne, mitä ateriaksemme tarvitsemme", sanoi hän. "Herra tohtorin täytyy olla hyvä ja tyytyä; jos ruoanlaitoksemme onkin yksinkertainen, niin on ainakin ruokahuoneemme laatuun käypä."

"Sitä minäkin", vastasi herra tohtori silmäillen alas auringon valaisemaan laaksoon, "ja tarjomuksenne otan mielelläni vastaan, täällä ylhäällä täytyy ruoan maittaa."

Heidi juoksi edestakaisin ja toi esiin, mitä vain kaapista löysi; sillä hänestä oli sanomattoman hauska emännöidä, kun herra tohtori oli hänellä vieraana. Sill'aikaa valmisti isoisä ruoan ja tuli nyt ulos kantaen höyryävää maitoruukkua ja kullankiiltävää juustopaistia. Sitte leikkasi hän kauniita läpikuultavia levyjä ruusunpunaisesta lihasta, jonka hän oli kuivattanut täällä ylhäällä raittiissa vuori-ilmassa. Herra tohtorille maistui päivällinen paremmalta kuin mikään ateria kokonaiseen vuoteen.

"Niin, niin, tänne täytyy meidän Klaaramme tulla", sanoi hän, "täällä saapi hän uusia voimia, ja kun hän jonkun aikaa on syönyt niinkuin minä tänään, tulee hän lihavaksi ja pyöreäksi, jota hän ei koskaan ennen ole ollut."

Nyt tuli joku polkua ylös, kantaen seljässään suurta myttyä. Kun hän saapui majalle, heitti hän taakkansa maahan ja hengitti syvästi pari kertaa raitista tunturi-ilmaa.

"Ah, siinä tulee se, joka minulla oli muassani Frankfurtista", sanoi herra tohtori ja nousi ylös vieden Heidin muassaan mytyn luo, jota hän rupesi purkamaan. Kun ensimmäinen verho oli poissa sanoi hän: "No lapseni, pitkitä sinä ja vedä itse esiin aarteitasi".

Heidi teki niin ja kun sitte kaikki eri esineet vierivät toinen toisensa perästä ulos kääröstä, katsoi hän niitä, silmät suurina ihmeissään. Vasta sitte kun herra tohtori jälleen astui hänen luokseen, otti pois kannen suuresta rasiasta ja ojentaen sen Heidille sanoi: "Katsopas, mitä isoäiti kahvileiväkseen saapi", huudahti lapsi ilosta: "Oi! Oi! Nyt isoäiti kerran saa makeita leivoksia syödäkseen!" Hän juoksi rasian ympäri, tahtoi heti panna kaikki kokoon ja rientää isoäidin luo. Mutta isoisä sanoi, että he menisivät yhdessä illempänä herra tohtoria saattamaan ja ottaisivat silloin kapineet mukaansa. Nyt löysi Heidi myöskin kauniin tupakkakukkaron ja juoksi kiireesti viemään sen isoisälle. Tupakka oli isoisän mieleistä, hän pani sitä heti piippuunsa ja molemmat miehet istuivat sitten lavitsalle ja puhalsivat sakeita savupilviä puhellessaan kaikellaisia asioita keskenään; sill'aikaa juoksi Heidi edestakaisin aarteittensa keskellä. Yht'äkkiä tuli hän jälleen lavitsan luo takaisin, asettui vieraan eteen, ja kun keskustelu sitten hetkeksi taukosi, sanoi hän sangen vakuuttavaisesti:

"Ei, ne eivät ole olleet minulle suuremmaksi iloksi kuin te, vanha herra tohtori".

Molempain vanhusten täytyi vähän naurahtaa ja herra tohtori sanoi, ettei hän olisi sitä luullut.

Kun aurinko jo näytti pian aikovan laskeutua vuorien taakse, nousi vieras palataksensa kylään. Isoisä otti rasian, suuren makkaran ja huivin kainaloonsa, herra tohtori otti Heidiä kädestä ja niin he sitten kulkivat vuorta alas Vuohi-Pekan majalle asti yhdessä. Siellä täytyi Heidin jättää hyvästi; hänen piti isoäidin luona odottaman, siksi kun isoisä, joka tahtoi saattaa vieraansa alas kylään, tulisi häntä noutamaan. Kun herra tohtori ojensi kätensä Heidille jäähyväisiksi, kysyi lapsi:

"Tulisitteko ehkä mielellänne huomenna vuohten kanssa ylös laitumelle?" sillä tämä oli parasta, minkä hän tiesi.

"Olkoon menneeksi, Heidi", vastasi herra tohtori, "me menemme yhdessä sinne."

Vanhukset jatkoivat matkaansa ja Heidi meni isoäidin luo. Ensin veti hän suurella vaivalla rasian muassaan; sitte täytyi hänen palata makkaraa hakemaan, sillä isoisä oli jättänyt kaikki oven edustalle. Sen jälkeen täytyi hänen vielä sittenkin kerran mennä ulos tuomaan suuren huivin. Hän asetti ne kaikki esineet niin lähelle isoäitiä kuin suinkin, jotta tämä oikein voisi koetella niitä ja tietäisi, mitä mikin oli. Huivin asetti Heidi isoäidin polville.

"Kaikki tämä on Frankturtista Klaaralta ja mummolta", kertoi lapsi ällistyneelle isoäidille ja ihmettelevälle Briitalle, joka odottamattomasta tapauksesta oli niin jäykistynyt, että hän liikkumattomana katseli, miten Heidi voimiansa ponnistamalla laahasi sisään ja levitti hänen eteensä kaikki nuo raskaat kappaleet.

"Mutta, eikö totta, isoäiti, sinä iloitset äärettömästi leivoksista? Katsopas, kuinka pehmeät ne ovat!" huudahti Heidi yhä uudestaan ja isoäiti vakuutti aina: "Niin, niin, iloitsenhan minä; kuinka hyviä ne ihmiset sentään ovat!" Sitte silitteli hän taas lämmintä pehmeätä huivia ja sanoi: "Mutta tämäpä on ihmeen hyvä kylmän talven varalle! Se on niin mainio, etten koskaan olisi luullut semmoista saavani!"

Mutta Heidi oli suuresti ihmeissään siitä, että isoäiti enemmän iloitsi harmaasta huivista kuin leivoksista. Briita seisoi yhä vielä pöydän luona makkaraan päin kääntyneenä ja katseli sitä melkeinpä kunnioituksella. Semmoista jättiläismakkaraa ei hän ikänään ollut nähnyt, ja nyt tämä oli hänen omansa, vieläpä saisi hän siitä leikatakin. Sitä hän tuskin saattoi uskoa. Hän ravisteli päätään ja sanoi alakuloisesti: "Täytyneehän kumminkin vielä sedältä kysyä, miksi se on aiottu".

Mutta Heidi sanoi ihan arvelematta:

"Se on syötäväksi aiottu, eikä miksikään muuksi".

Nyt tulla tömisteli Pekka sisään. "Tunturisetä tulee minun jäljessäni. Heidän pitää --" enempää ei hän saanut sanotuksi. Hän oli sattunut katsomaan pöydälle, jossa näki makkaran, ja tämä näky valtasi hänet niin, ettei hän enää muuta muistanutkaan. Mutta Heidi oli jo huomannut, mitä hän tarkoitti, ja riensi heti kättä antamaan jäähyväisiksi, Tunturisetä tosin nyt, aina kun hän kulki majan ohi, poikkesi sisään isoäitiä tervehtimään ja tämä iloitsikin joka kerta, kun hän kuuli ukon askeleet, sillä isoisä kertoi aina jotakin ilahduttavaa hänelle, mutta tänään ei sopinut viipyä, kun jo oli myöhäinen ja tyttö joka aamu oli liikkeellä jo päivän noususta. "Lapsen täytyy päästä nukkumaan", sanoi isoisä ja siinä hän pysyi, toivotti vain avonaisesta tuvan ovesta isoäidille hyvää yötä. Sitten otti hän Heidiä kädestä, ja he kulkivat yhdessä tuikkivan tähtitaivaan alla rauhalliseen kotiinsa.

KOLMAS LUKU

Eräs palkinto.

Seuraavana aamuna aikaisin astui herra tohtori Pekan ja vuohten seurassa vuoren rinnettä ylös. Ystävällinen herra koetti pari kertaa ryhtyä keskusteluun vuohipojan kanssa, mutta se ei hänelle onnistunut. Tuskalla sai hän muutamia epämääräisiä, yksitavuisia sanoja vastaukseksi ensimmäisille johtaville kysymyksillensä. Vuohi-Pekka ei varsin helposti ryhtynyt sanain vaihtamiseen. Siten kulki koko seurue ääneti tunturimajalle asti. Siellä Heidi jo seisoi vuohtensa kanssa odottamassa, kaikki kolme niin iloisina ja raittiina kuin aikainen päivänpaiste kunnahilla ja vuorten huipuilla.

"Tuletko mukaan?" kysyi Pekka, sillä joka aamu ilmaisi hän tämän ajatuksensa joko kysymyksenä tahi kehoituksena Heidille tulemaan.

"Tulen tietysti, jos vain herra tohtori tulee mukaan", vastasi Heidi.

Pekka katseli herra tohtoria syrjästä.

Isoisäkin tuli nyt ulos eväspussi kädessään. Hän tervehti ensin herra tohtoria kaikella kunnioituksella, lähestyi sitten Pekkaa ja asetti eväspussin pojan hartioille.

Se oli tavallista raskaampi, sillä Tunturisetä oli siihen pistänyt suuren palasen punertavaa lihaa, hän ajatteli, näet, että herra tohtorikin mielellään söisi päivällisensä jo ylhäällä laitumella lasten kanssa. Pekka hymyili, niin että hänen suunsa leveni melkein toisesta korvasta toiseen, hän kun aavisti pussin sisältävän jotakin erinomaista.

Lähdettiin liikkeelle. Vuohet kokoontuivat Heidin ympäri, jokainen niistä tahtoi olla häntä likinnä ja sysäsi toista vähän syrjään. Siten tuli Heidi jonkun aikaa kulkemaan keskellä laumaa. Mutta hän pysähtyi sitte ja sanoi vähän nuhtelevaisesti: "Nyt teidän täytyy kauniisti juosta edeltä, ettekä saa aina palata takaisin minua lykkäämään ja sysäämään". Hän silitteli hellästi Lumikkoa, joka aina kulki häntä lähinnä, ja kehoitti vielä erikseen sitä tottelevaisuuteen. Sitte hän pujoittihe ulos laumasta ja lähestyi tohtoria, joka heti otti hänen kätensä ja piti siitä kiinni. Tällä kertaa ei herra tohtorin tarvinnut vaivata itseään hakemalla puhumisen aihetta, sillä Heidillä oli niin paljon kerrottavaa vuohista, ja niitten omituisuuksista sekä tunturin kukkasista, vuorista ja linnuista, että aika kului hupaisesti ja he saapuivat perille, ennenkuin olivat sitä odottaneetkaan. Pekka oli usein tiellä syrjästä silmäillyt tohtoria tavalla, joka olisi voinut tätä kauhistuttaa, mutta hän ei onnekseen sitä huomannut.

Heidi johdatti heti hyvän ystävänsä omaan mielipaikkaansa, jossa hänen oli tapana istua ja katsella ympärillensä. Hän teki nytkin tapansa mukaan ja herra tohtori istui heti hänen viereensä päivänpaisteiselle ruohokentälle. Yltä ympäri loisti valoisa syyspäivä yli kukkulain ja laajan viheriän laakson, ja alemmilta tuntureilta kaikui herttaisina ja viihdyttävinä joka taholta karjan kellojen säveleet tänne ylös. Tuolla korkealla laajan lumivuoren yli säihkyivät ja säkenöivät kultaiset auringonsäteet ja harmaa Falkniss kohotti vanhat kalliolinnansa majesteetillisesti korkealle tummansinistä taivasta kohden. Aamutuulonen hengitti keveästi ja iloisena alppien yli ja tuuditteli vain hiljaa viimeisiä sinisiä kellokukkia, jotka vielä olivat jäljellä kesän suurista kukka-aarteista ja nyt tyytyväisinä auringon lämmöstä häilyttivät kupujaan. Ylhäällä liiteli iso petolintu suurissa kaarissa; mutta se ei rääkynyt tänään; levitetyin siivin souti se rauhallisena ja oloonsa tyytyväisenä läpi ilman. Heidi katseli sinne ja tänne. Iloisesti huojuelevat kukat, sininen taivas, kirkas päiväpaiste, tuo tyytyväinen lintu ilmassa, kaikki tämä oli niin kaunista, niin herttaista. Heidin silmät sädehtivät ilosta. Hän katsoi, huomasiko hänen ystävänsäkin sen, mikä hänestä oli niin ihanaa. Herra tohtori oli tähän asti hiljaa ja miettiväisenä katsellut ympärillensä. Kun hän nyt näki lapsen ilosta loistavat silmät, sanoi hän:

"Niin, Heidi, täällä on kaunista; mutta mitä arvelet? Jos joku tulisi tänne suru sydämmessään, mitä hänen pitäisi tehdä, että hänkin voisi iloita kaikesta tästä ihanuudesta?"

"Voi! voi!" huusi Heidi iloisesti, "täällä ei ole kellään surua sydämmessään; niin on vain Frankfurtissa".

Herra tohtori hymyili. Sitte sanoi hän jälleen: "Ja jos joku tulisi Frankfurtista ja toisi mukanansa kaikki surunsa tänne ylös, Heidi, tietäisitkö, mistä hänkin saisi lohdutusta?"

"Täytyy vain sanoa hyvälle Jumalalle kaikki, kun ei enää tiedä mitään neuvoa", sanoi Heidi täydellä luottamuksella.

"Niin, se on kyllä hyvä ajatus, lapsi", myönsi herra tohtori. "Mutta jos se, mikä saattaa surua ja tuskaa, on meissä itsessämme, mitä silloin saattaa hyvälle Jumalalle sanoa?"

Heidin täytyi miettiä, mitä silloin pitäisi tehdä; mutta hän oli ihan vakuutettu siitä, että hyvä Jumala auttaisi kaikissa tuskissa. Hän etsi vastauksen omista elämän kokemuksistaan.

"Silloin täytyy odottaa", sanoi hän hetkisen kuluttua varmuudella, "ja yhä vain ajatella: hyvä Jumala tietää jo nyt jotain iloista, jonka hän sitten antaa tapahtua, täytyy vaan vähäisen rauhoittua eikä juosta pois. Sitte käykin taas yht'äkkiä taas niin, että kaikesta varsin hyvin huomaa hyvällä Jumalalla koko ajan olleen meille hyvää mielessään; mutta kun sitä ei ennen voinut nähdä kauhealta surultansa, niin pelkäsi, ettei hän autakaan."

"Se on kaunis vakaumus, jossa sinun pitää pysymän, Heidi", sanoi herra tohtori. Ääneti katseli hän hetken ylös mahtaviin vuorenhuippuihin ja taas alas viheriään, auringon valaisemaan laaksoon, sitte sanoi hän jälleen:

"Näetkö, Heidi, tässä voisi istua joku, jonka näköä synkkä varjo pimentäisi, niin ettei tämä ihanuus hänen ympärillänsä pääsisi häneen vaikuttamaan. Hänen sydämmensä tulisi silloin raskaaksi ja kahta vertaa raskaammaksi juuri täällä, jossa muuten saattaisi olla niin onnellinen. Voitko sitä käsittää?"

Nyt Heidinkin iloiseen sydämmeen tunkeusi surullinen tunne. Näköä pimentävä synkkä varjo johdatti hänen muistoonsa isoäidin, joka ei koskaan enää voinut nähdä kirkasta aurinkoa ja kaikkea muuta kaunista täällä ylhäällä tunturilla. Tämä tieto oli aina Heidille tuottanut tuskaa, se heräsi joka kerta uudelleen, kun hän taas muisti isoäidin tilaa. Hän istui vähän aikaa vaiti, sillä suru oli kohdannut häntä niin äkkiä keskellä hänen iloansa. Sitte sanoi hän vakavasti:

"Kyllä minä sen käsitän. Mutta minä tiedän jotakin: Silloin täytyy lukea isoäidin virsiä, ne vähän valaisevat mielen ja saavat sen monasti niin valoisaksi, että saattaa olla ihan iloinenkin. Sen on isoäiti sanonut".

"Mitä virsiä Heidi?" kysyi herra tohtori.

"Minä vain osaan sen, jossa kerrotaan auringosta ja kauniista puistosta, ja vielä eräästä pitkästä virrestä ne säkeistöt jotka isoäidille ovat rakkahimmat, sillä ne täytyy minun aina lukea kolmasti", vastasi Heidi.

"No lausupa kerran minullekin ne säkeistöt, minäkin tahtoisin kuulla niitä", ja herra tohtori asettui kuuntelemaan.

Heidi pani kätensä ristiin ja mietti vielä hetkisen.

"Aloitanko siitä paikasta, josta isoäiti on sanonut, että uudestaan saapi luottamusta sydämmeensä".

Herra tohtori nyökäytti myöntäväisesti päätään.

Heidi alkoi:

Vaella sä Vaan nöyränä, Hiljaisna tietä Herran Ain' uskoen, ja tyytyen; Kyll' auttaapi hän kerran! Kärsiväisyys, Tyytyväisyys, Herraansa turvaajava, On lahja suur', Taivainen juur', Kuormaamme helpoittava, Murheemme huojentava.

Äl' nureksi, Sun ristisi on parhaaksesi suotu! Äl' epäile, Sun osas se On kädell' isän luotu! Kuin ahjossa Ja tulessa Myös kulta kirkastuupi, Niin tuskissa Ja vaivoissa Sielumme puhdistuupi Ja usko uudistuupi.

Minullehan, Oi Jumalan', Soit ilopäivää monta, Jo enkö mä Vois kärsiä Myös yhtä ilotonta; Sä tiedät sen, Mi parhaaksen' Milloinkin taitaa tulla. Siis, isäni, Suo ijäti Mun tyytyväinen olla Sun suojasi on mulla.

Heidi taukosi äkkiä, lapsi ei varmaan tietänyt, kuunteliko herra tohtori häntä enää. Tämä oli peittänyt silmänsä kädellään ja istui ihan liikkumattomana. Heidi ajatteli, että hän kentiesi oli vähän nukahtanut, mutta jos hän taas heräisi ja tahtoi kuulla enemmän, niin Heidi kyllä olisi valmis pitkittämään. Kaikki olisi nyt hiljaa. Herra tohtori ei puhunut mitään, vaan hän ei kuitenkaan nukkunut. Hän johdatti mieleensä aikoja siten tapahtuneita asioita. Hän muisti, että hän pienenä poikasena oli seisonut rakastetun äitinsä tuolin luona, äiti oli syleillyt häntä ja lausunut saman virren, jonka Heidi juuri ikään luki, mutta jota hän ei moneen aikaan ollut kuullut. Nyt kuuli hän jälleen äitinsä äänen ja näki tämän, silmä täynnä rakkautta ja hyvyyttä luotuna hänehen, lapseensa, ja kun runon sanat jo olivat soinnahtuneet, kuuli hän tuon ystävällisen äänen lausuvan hänelle toisiakin sanoja; niitä hän mielellään kuunteli ja vaipui siten muistoihinsa; hän istui vielä kauan, käsi otsallaan, vaiti ja liikkumattomana. Kun hän viimeinkin katsoi ylös, näki hän Heidin häntä ihmetyksellä silmäilevän. Hän otti lapsen käden omaansa.

"Heidi, virtesi oli ihana", sanoi hän ja häneen äänensä kaikui iloisemmalta kuin ennen. "Me tulemme tänne vielä toistekin, silloin lausut sen minulle vielä kerran".

Sillä aikaa oli Pekalla ollut täysi työ vihansa purkamisessa. Eihän Heidi moneen päivään ollut ennättänyt laitumelle, ja nyt kun hän kerran taas oli muassa, istui tuo vanha herra koko ajan hänen vieressään, eikä Pekka saanut ensinkään seurustella Heidin kanssa. Se suututti häntä aika tavalla. Hän asettui vähän matkan päähän herra tohtorista, joka ei mitään pahaa aavistanut, kuitenkin niin ettei tämä voinut häntä nähdä, ja pui uhkaavaisesti hänelle nyrkkiänsä. Vähän ajan kuluttua ravisteli hän jo molempia nyrkkiänsä, ja jota kauemmin Heidi viipyi vanhan herran luona, sitä julmemmin puristi Pekka nyrkkiänsä ja kohotti niitä yhä korkeammalle ilmaan ja aina uhkaavammin heitä kohden, vaikka tosin uhattujen seljän takana.

Sill'aikaa oli aurinko taivaalla ennättänyt sille kohdalle, jossa se on, kun on päivällisaika. Sen muisti Pekka tarkoin. Yht'äkkiä huusi hän täyttä kurkkua:

"Täytyy syödä!"

Heidi nousi ja aikoi tuoda eväspussin, että herra tohtori saisi aterioida siinä, jossa hän nyt istui. Mutta tohtori sanoi, ettei hänen ollut nälkä ja pyysi vain lasillisen maitoa, sitte tahtoi hän mielellään vielä kävellä vähäisen laitumella ja nousta ylemmäksi vuoristoon. Silloin Heidi huomasi, ettei hänenkään ollut nälkä, hänkin päätti ainoastaan juoda maitoa ja sitten saattaa herra tohtoria korkeammalle ja näyttää hänelle senkin paikan missä ne suuret sammaltuneet kivet olivat, joilta Lieto oli ollut pudota vuoren rotkoon ja jossa mehukkaimmat tunturiruohot kasvoivat. Heidi juoksi Pekan luo ja käski pojan lypsämään Vienoa, ensin herra tohtorille kupillisen, sitte vielä toisen kerran saman verran hänelle itselleen.

Pekka katsoi ensin vähän aikaa kummastuneena Heidiin, sitte kysyi hän:

"Kuka sen saa, mikä pussissa on?"

"Sen saat sinä, mutta ensin pitää sinun lypsämän ja pian", vastasi Heidi.

Niin pian ei Pekka ollut mitään elämässään toimittanut kuin tämän lypsämisen, sillä hän näki koko ajan edessään eväspussin ja mitä siinä oli, sekä muisti, että koko sen sisältö nyt oli yksinomaisesti hänen. Heti kun hän näki, että hänen molemmat seuralaisensa rauhallisesti joivat maitoa, aukaisi Pekka pussin ja kurkisti sinne. Kun hän huomasi tuon merkillisen lihapalasen, värisi hän ilosta ja katseli vieläkin kerran pussiin, ollaksensa oikein vakuutettu siitä, että semmoinen herkku todella oli siellä. Hän pisti kätensä pussiin vetääksensä esille ihmeellisen lahjansa. Mutta äkkiä veti hän sen takaisin, aivan kuin ei hän uskaltaisi käydä kiinni herkkupalaseen. Pekan mieleen oli juolahtanut, miten hän oli seisonut herra tohtorin takana hänelle nyrkkiä puiden, ja nyt sama herra lahjoitti hänelle verrattoman päivällisensä. Se sai Pekan katumaan tekoaan, hänestä tuntui siltä, kun tuo teko estäisi häntä ottamasta esille ihanan lahjansa. Yht'äkkiä hyppäsi hän korkealle ja juoksi samalle paikalle, missä oli seisonut. Siinä kohotti hän molemmat kätensä suoraan ylös ilmaan merkiksi, ettei nyrkeistä enää puhettakaan, ja niin seisoi hän hyvän aikaa. Kun hän sitte tunsi, että oli saattanut asian taas hyvälle kannalle, palasi hän pitkillä harppauksilla pussin luo ja nyt kun hänen omatuntonsa oli puhdas, saattoi hän täydellä tyytyväisyydellä antautua erinomaisen maukkaan ateriansa nauttimiseen.

Herra tohtori ja Heidi olivat pitkän aikaa kävelleet yhdessä ja olivat erittäin tyytyväiset retkeensä. Sitten tohtori huomasi, että hänen oli aika lähteä, mutta arveli että tyttö ehkä mielellään olisi vielä vuohien luona. Mutta sitä ei Heidi tahtonut, hän ei antaisi herra tohtorin mennä ypö yksin koko vuoritietä alas. Isoisän majalle asti tahtoi hän saattaa vierasta ja vielä vähän edemmäksikin. Hän kulki koko matkan käsi kädessä hyvän ystävänsä kanssa, jolle hänellä oli niin paljo kerrottavaa ja jolle piti näyttää, missä vuohet mieluimmin kävivät laitumella, sekä missä kesällä enimmän kasvoi loistavia nurmiruusuja ja muita kukkasia. Hän osasi nyt oikein nimittää niitä, sillä isoisä oli pitkin kesää opettanut hänelle kaikkien kukkien nimet, jotka hän tunsi. Mutta viimein sanoi herra tohtori, että Heidin pitäisi palata kotiin. Hän jätti hyvästi, ja tohtori meni vuorta alas; kerta toisensa perästä hän kääntyi ja katsoi taaksensa. Silloin näki hän, miten Heidi yhä vain seisoi samassa paikassa, katsellen häneen päin ja kädellään jäähyväisiä viitaten. Niin oli hänen oma armas tyttärensäkin tehnyt, kun isä lähti kotoa.