Part 4

"Minun on hyvä olla, Heidi, minun tulee siitä niin hyvä olla; lue loppuun asti, luethan?"

Lapsi jatkoi, ja kun hän oli lukenut viimeisen säkeistön:

"Siis, oi Herra, tyytyväinen, Nöyrä sydän mulle suo, Niin ei maailma pettäväinen Yli voimain tuskaa tuo; Viimein vie mua suojassas Kotoisehen majahas" --

silloin toisti isoäiti sen vieläkin kerran ja hänen kasvoissaan kuvastui ihana toivo, Heidinkin sydän tuntui niin keveältä. Hän muisti kirkkaan ihanan päivän, jona hän oli palannut kotiin ja huusi iloisesti: "Isoäiti, minäkin ymmärrän, miltä tuntuu matkustaa kotoiseen majahan". Tämä ei vastannut mitään; mutta hän oli varmaankin kuullut sanat, sillä sama onnellisuus kuvastui vieläkin hänen kasvoillaan.

Hetken kuluttua sanoi lapsi taas: "Nyt hämärtää jo isoäiti, minun täytyy lähteä kotiin; mutta minä olen niin iloinen siitä, että sinun jälleen on noin hyvä olla".

Isoäiti otti lapsen käden omaansa ja sanoi sitte: "Niin, minäkin olen jälleen iloinen; vaikka minun täytyy olla vuoteessa, on minun sittekin hyvä olla. Katsohan, ei kukaan, joka ei ole sitä kokenut, tiedä, miltä tuntuu, kun täytyy maata näin yksinään eikä saa kuulla sanaakaan keneltäkään ihmiseltä eikä voi mitään nähdä, ei ainoatakaan auringonsädettä. Silloin tulee niin monta raskasta ajatusta mieleen, että monta kertaa luulee, ettei helpotusta enää saakaan, eikä luule enää voivansa elääkään, Mutta kun sitte taas saapi kuulla ne sanat, jotka sinä juuri luit, tulee ikäänkuin valo sydämmeen, niin että jälleen voi iloita".

Isoäiti laski nyt Heidin käden irti, ja tämä juoksi hyvää yötä sanottuaan tupaan takaisin ja veti kiireesti Pekan mukaansa ulos, sillä nyt oli jo myöhäinen. Mutta kuu oli noussut taivaalle ja valaisi niin kirkkaasti, että oli aivan kuin päivä jälleen olisi ollut nousemassa. Pekka otti kelkkansa esille ja istui itse eteen ja Heidi hänen taaksensa, sitten he kiitivät tunturia alas keveästi kuin siivillä.

Myöhemmin kuin Heidi makasi hyvässä pehmeässä vuoteessaan uunin takana, muisti hän taas isoäitiä ja hänen huonoa vuodettaan ja ajatteli uudestaan hänen sanojaan sekä sitä valoa, jonka virren sanat olivat hänen sydämmeensä sytyttäneet. Ja Heidi mietti, että jos isoäiti joka päivä saisi kuulla tämän virren, olisi hänen ainakin kerran päivässä hyvä olla. Mutta hän tiesi, että kokonainen viikko, ehkäpä kaksikin saattaisi kulua, ennenkuin hän jälleen pääsisi sinne. Tämä oli Heidistä niin ikävää, että hän miettimistään mietti, mitä hän tekisi, että isoäiti joka päivä saisi kuulla virren sanoja. Yht'äkkiä johtui hänelle keino mieleen ja hän oli niin iloissaan siitä, että hän tuskin jaksoi odottaa aamua, jolloin hän saisi panna tuumansa toteen. Äkkiä nousi Heidi istualleen vuoteessaan, miettiessään oli hän unhoittanut rukoilla taivaallista isää ja anoa hänen siunaustaan, sitä ei hän koskaan enää unhoittaisi.

Kun hän sitte hartaassa rukouksessaan oli uskonut itsensä, isoisänsä ja isoäidin Jumalan suojelukseen, vaipui hän taas vuoteelleen ja nukkui syvään ja rauhallisesti aamun koittoon asti.

VIIDES LUKU.

Talvea kestää vielä.

Seuraavana päivänä tuli Pekka paraaseen aikaan kouluun. Hänellä oli evästä pussissa päivällisekseen, sillä koulussa oli tapa tämmöinen: kun lapset kylästä menivät kotiinsa ruoalle, menivät ne oppilaat, jotka asuivat kauempana, pöydilleen istumaan, asettivat jalkansa mukavasti penkeille, levittivät eväänsä polvilleen ja rupesivat päivälliselle. Kello yhteen saivat he sillä lailla huvitella, silloin alkoi koulutyö jälleen. Kun Pekka joskus oli tämmöisen koulupäivän viettänyt, meni hän hyväksi päätökseksi sedän luo Heidiä tervehtimään.

Kun hän tänään koulun päätyttyä astui sedän suureen tupaan, syöksi Heidi häntä vastaan, sillä juuri Pekkaa oli hän odottanut.

"Tiedänpä jotakin", sanoi hän.

"Mitä?" vastasi hän.

"Nyt täytyy sinun opetella lukemaan", kuului vastaus.

"Olenhan jo", tuumasi Pekka.

"Mutta et siten, kuin minä tarkoitan", sanoi nyt Heidi kiivaasti, "minä tarkoitan, niin että sen myöskin osaat".

"Mahdotonta", huomautti Pekka.

"Sitä ei kukaan ihminen, enkä minäkään enää usko sinusta", sanoi Heidi suurimmalla varmuudella. "Mummo Frankfurtissa on jo aikaa sitten tiennyt, ettei se ole totta, ja hän on minulle sanonut, ettei minun pitäisi uskoman semmoisia".

Pekka ällistyi tämmöisestä uutisesta.

"Minä kyllä opetan sinua lukemaan, tiedän hyvin millä tapaa", jatkoi Heidi; "sinun pitää nyt vihdoinkin oppia, ja sitte sinun täytyy joka päivä lukea isoäidille virren tahi kaksi".

"Ei tule mitään", mutisi Pekka.

Heidi vimmastui, kuu Pekka näin itsepintaisesti saattoi vastustaa hyvää ja oikeaa asiaa, josta Heidi itse oli niin suuresti innostunut. Säihkyvin silmin asettui hän nyt pojan eteen ja sanoi uhkaavaisesti:

"Tahdotko tietää, miten käypi, jos et tahdo mitään oppia: äitisi on jo kaksi kertaa sanonut, että sinutkin pitäisi lähettää Frankfurtiin kaikellaista oppimaan, ja minä tiedän, mitenkä pojat siellä koulua käyvät. Ollessamme ajelemassa näytti Klaara minulle hirmuisen suuren koulukartanon. Mutta siellä eivät he käy ainoastaan poikina, vaan aina vielä, kun jo ovat suuria herroja; sen olen itse nähnyt: ja elä luulekkaan, että siellä on vain yksi opettaja niinkuin meillä, ja niin hyvä. Heitä menee aina koko rivi, monta yhdessä koulurakennukseen ja he ovat kaikki mustissa, kuin menisivät kirkkoon, ja heillä on näin korkea musta hattu päässään" -- ja Heidi näytti, kuinka korkeita hatut olivat.

Pekka tunsi väristyksen seljässään.

"Ja sinne sinut lähetetään kaikkein herrain komennettavaksi", puhui Heidi kiihkeästi, "ja kun sinun vuorosi tulee, et osaa lukea, etpä edes tavatakaan. Saatpa nähdä, miten herrat sinua pilkkaavat vielä paljoa pahemmin kuin Tinette, ja jos vaan tietäisit, miltä tuntuu, kun hän pilkkaa".

"Noh tahdon", sanoi Pekka osaksi valittaen ja osaksi äkäisesti.

Heidi leppyi paikalla. "Niin se on oikein, aloitetaanpa heti", sanoi hän iloissaan, veti toimeliaana Pekan pöydän luo, meni tuomaan tarpeelliset välikappaleet.

Klaaran lahjain joukossa oli myöskin pieni kirja, joka miellytti Heidiä ja jo viime yönä oli hänen mieleensä juolahtanut, että hänen sopisi käyttää sitä Pekkaa opettaessaan.

Lapset istuivat nyt pöydän ääreen, silmät kirjassa ja Heidi alkoi opettaa.

Pekan täytyi tavata ja taas moneen kertaan uudestaan tavata ensimmäisen säkeistön, sillä Heidi vaati, että se kävisi sujuvasti ja puhtaasti.

Viimein sanoi hän: "Sinä et sittenkään taida, mutta minä luen sen sinulle kerran, että kuulet, miten se oikeastaan on, ehkä sitte voit paremmin tavata". Ja Heidi luki:

"Jos A:t et opi tuntemaan, Sie kouluun viikoks' suljetaan".

"Mut eipä vaan", sanoi Pekka itsepintaisesti.

"Mitä?" kysyi Heidi.

"Mua suljeta", kuului vastaus.

"Noh niin, laita siis niin, ettet siitä kirjaimesta enää koskaan erehdy, niin ei sinua sitte suljetakaan" selitti Heidi.

Nyt katseli Pekka A:ta hyvin hartaasti, siksi että Heidi sanoi:

"Nyt sinä sen tunnet".

Mutta kun hän huomasi, minkä vaikutuksen säkeistö oli Pekkaan tehnyt, päätti hän käyttää sitä hyväkseen ja vielä vähän valmistaa seuraavain opetustuntien varaksi.

"Odota", sanoi hän, "minä luen sinulle vielä muutkin säkeistöt, niin saat nähdä, mitä kaikkea sinulle saattaisi tapahtua".

Ja tyttö alkoi taas selvästi ja sujuvasti lukea:

"E:n, H:n, I:n, K:n ken unhoittaa, Sen onnettomuus saavuttaa.

Ken L, M, N:ss' erhettyy, Se häpeää ja hämmästyy.

Kovasti sua kiusataan, Jos O:t' et opi tuntemaan".

Tässä pysähtyi Heidi, sillä Pekka istui niin erinomaisen hiljaa, että tytön täytyi kerran katsoa, mitä hänen oppilaansa teki. Kaikki uhkaukset ja salaperäiset kauhistukset olivat niin voimakkaasti vaikuttaneet Pekkaan, ettei hän voinut enää jäsentäkään liikuttaa, hän vain tuijoitti jäykistyneenä Heidiin.

Tämän säälivä sydän heltyi heti ja hän sanoi lohduttavaisesti:

"Älä huoli peljätä, Pekka, tulehan vain joka ilta minun luokseni, ja jos sitte joka kerta opit yhtä hyvästi kuin tänään, niin tulet vähitellen tuntemaan kaikki kirjaimet ja sittehän ei sinun tarvitsekaan mitään peljätä. Mutta tule nyt vaan joka päivä, eikä niin epäsäännöllisesti kuin kouluun, ja jos hiukan sataakin lunta, niin eihän se sinua tulemasta estä".

Pekka lupasi, sillä säikähdys oli saanut hänet ihan kesyksi ja suopeaksi. Nyt hän teki lähtöä.

Pekka noudatti säännöllisesti Heidin neuvoa ja joka ilta ryhdyttiin uuden kirjaimen tutustumiseen ja teroitettiin mieleen siihen kuuluva säkeistö.

Usein istui isoisä tuvassa ja kuunteli harjoituksia tyytyväisenä poltellen piippuansa, ja useimmiten värähteli hänen suupielissään kummanlaisesti, ikäänkuin olisi hänellä ollut täysi työ hillitä nauruansa.

Tämän kovan rasituksen jälkeen käskettiin Pekka tavallisesti viipymään illallisella, joka runsaasti palkitsi sen ahdistuksen, johon taas senpäiväinen säkeistö oli hänen saattanut.

Siten kuluivat talvipäivät. Pekka kävi säännöllisesti Heidin luona ja edistyi todellakin tavauksessa.

Mutta säkeistöt, nepä joka päivä tekivät Pekalle mikä mitäkin kiusaa; nyt oltiin P:ssä, kun Heidi taas luki:

"Jos viel' et P:tä tunne sä, Kavahda vitsaa seinällä".

Silloin katseli Pekka sinnepäin ja sanoi pilkallisesti:

"Eipä olekaan".

"Niin, niin, mutta tiedätkö sinä mitä isoisällä on kistussaan?" kysyi Heidi. "Keppi melkein niin paksu kuin minun käsivarteni, ja kun sen sieltä ottaa ulos, niin ei saata muuta sanoa, kuin: Kavahda sedän keppiä?"

Sen kepin muisti Pekka, ja käänsi silmänsä paikalla P:hen, koettaen painaa sitä mieleensä.

Seuraavana iltana luki Heidi:

"Jos R:n aiot unhottaa, Et tänään yhtään ruokaa saa".

Silloin vilkasi Pekka kaappiin, jossa leipä ja juusto säilytettiin, ja sanoi kiukkuisesti:

"Enhän minä koskaan ole sanonut, että tahdon unhoittaa R:n".

"Hyvä, se on oikein, että sitä et aio unhoittaa, niin voimme tänään oppia vähän lisää vielä", ehdotteli Heidi:

"Ken T:t' ei opi, vedetään, Kuhun ei mene mielellään".

Silloin mutisi Pekka: "Entäpäs jos en mene". Mutta hän opiskeli kumminkin ahkerasti, ikäänkuin olisi hän peljännyt, että joku saattaisi salaisesti ottaa häntä kauluksesta ja viedä häntä sinne, mihin hän ei mielellänsä menisi.

Eräänä päivänä luki Heidi:

"Jos U, V, Y:ssä erehdyt, Sä häpeähän menehdyt".

Silloin Pekan silmäin eteen kuvastui hyvin elävästi kaikki Frankfurtilaiset herrat, korkeat, mustat hatut päässä ja iva ja pilkka kasvoissaan. Hän rupesi heti niitä kolmea kirjainta vertaamaan eikä herjennyt, ennenkuin hän tunsi ne niin hyvin, että hän saattoi vaikkapa painaa silmänsä kiinni ja sittenkin vielä tiesi, minkä näköiset ne olivat.

Seuraavana päivänä astui Pekka jo vähän kopeana tupaan Heidin luo, sillä nyt oli hänellä ainoastaan kaksi kirjainta koko kirjaimistosta jäljellä. Heidi luki heti:

"Sie hukkaan olet oppinut, Jos Ä:hän vielä takerrut.

Ken Ö:st' ei ole selvillään, Luo Hölmöläisten siirretään".

"Niin, joka vain tietäisi, missä ne asuvat", pilkkasi Pekka, "mutta sitä ei tiedä kukaan".

"Tietääpä, kyllä, Pekka, isoisä sen kyllä tietää", vakuutti Heidi, "odota hiukan, minäpä menen heti kysymään, missä ne asuvat, isoisä on vaan tuolla ylhäällä herra pastorin tykönä". Heidi oli jo hypännyt paikaltaan ja aikoi rientää ovea kohden.

"Odota", huusi nyt Pekka täydessä tuskassa, sillä hän näki jo mielikuvituksissaan Tunturisedän ja hänen kanssaan herra pastorin tulevan sekä kuinka nämät molemmat heti ryhtyivät häntä Hölmölään lähettämään, hän kuin ei todellakaan enää muistanut Ä:n nimeä. Hänen tuskan huutonsa pysähdytti Heidin.

"Mikä sinun sitte on?" kysyi Heidi kummastuneena.

"Ei mikään! Tule takaisin! Minä tahdon oppia", änkytti Pekka. Mutta Heidi tahtoi nyt itse mielellään tietää, missä Hölmöläiset asuivat, ja tahtoi kaikin mokomin sitä kysyä isoisältä. Mutta Pekka huusi niin hätääntyneenä hänen jälkeensä, että tyttö heltyi ja palasi takaisin. Nyt täytyi Pekan puolestaan palkita se. Hän ei päässyt sillä, että Ä:tä kertoi, siksi kun se ijäksi päiviksi kiintyi hänen muistoonsa, vaan Heidi ryhtyi heti tavaamiseen, ja sinä iltana edistyi Pekka koko lailla. Siten kului päivä toisensa perästä.

Lumi oli taas suojana ja milt'ei joka päivä satoi enemmän, niin ettei Heidi ainakaan kolmeen viikkoon päässyt isoädin luo. Sitä ahkerammin opetti hän Pekkaa, jotta tämä pian saattaisi hänen asemastaan lukea virsiä isoäidille. -- Niin tuli Pekka yhtenä iltana kotiin Heidin luota, astui tupaan ja sanoi:

"Minä osaan!"

"Mitä osaat, Pekka pieni?" kysyi äiti uteliaasti.

"Lukea", vastasi tämä.

"Onko se mahdollista. Kuulitko isoäiti?" huusi Briita suuresti ihmeissään.

Isoäiti oli kyllä kuullut ja ihmetteli hänkin, miten tämä olisi mahdollista.

"Minun täytyy nyt lukea yksi virsi, Heidi on sanonut", ilmoitti Pekka, Äiti otti reippaasti kirjan alas ja isoäiti oli iloissaan, hän ei ollut pitkään aikaan kuullut lohduttavia sanoja. Pekka istui pöydän luo ja rupesi lukemaan; hänen äitinsä istui hartaasti kuunnellen hänen vieressään. Joka säkeistön jälkeen sanoi hän ihmetellen: "kukapa olisi sitäkin saattanut ajatella!"

Isoäitikin kuunteli suurimmalla tarkkuudella, mutta hän ei sanonut mitään.

Seuraavana päivänä sattui niin, että Pekan luokalla koulussa oli lukunäyte. Kun olisi ollut Pekan vuoro lukea, sanoi opettaja:

"Täytyykö nytkin sinut jättää, Pekka, niinkuin aina ennen tahi tahdotko vielä kerran -- ei sovi sanoa lukea, mutta sokertaa jonkun sanan".

Pekka aloitti ja luki kolme riviä kertaakaan pysähtymättä.

Opettaja pani kirjansa pois. Äänettömänä kummastuksesta katseli hän Pekkaa, niinkuin hän ei koskaan ennen olisi häntä nähnyt. Viimein sanoi hän:

"Pekka, onko ihme tapahtunut! Niin kauan kuin minä sanomattomalla kärsivällisyydellä koetin opettaa sinua, oli sinun mahdoton tottua tavaamaankaan. Nyt, kun minä, ikävä kyllä, jo ihan toivottomana olin jättänyt tuon hyödyttömän työn, tulet sinä, etkä taida ainoastaan tavata, vaan myös jotensakin, melkeinpä aivan selvästi lukea. Kuka senlaisia ihmeitä tekee meidän aikoinamme, Pekka?"

"Heidi", vastasi tämä.

Suuresti ihmeissään katsoi opettaja Heidiin, joka aivan tyyneenä istui paikallaan, ikäänkuin asia ei olisi häntä koskenutkaan. Opettaja jatkoi:

"Minä olen ylipäänsä huomannut muutoksen sinussa, Pekka. Sinä, joka ennen olit viikkokausia poissa koulusta, et viime aikoina ole ollut päivääkään kouluun tulematta. Kuka semmoisen muutoksen parempaan on sinussa aikaan saanut?"

"Setä", kuului vastaukseksi.

Yhä suuremmalla kummastuksella katsoi opettaja Heidiin ja sitte taas Pekkaan.

"Koetetaan vielä kerran" sanoi hän varovasti, ja taas täytyi Pekan näyttää taitoaan lukemalla kolme riviä. Oikein, hän oli oppinut lukemaan.

Niin pian kun koulu oli loppunut, riensi opettaja herra pastorin luo kertomaan, mitä oli tapahtunut ja kuinka hyvää setä ja Heidi vaikuttivat seurakunnassa.

Joka ilta luki Pekka kotonaan yhden virren, sen verran hän totteli Heidiä, mutta ei sen enempää, toiseen ei hän koskaan ryhtynyt, eikä isoäitikään häntä koskaan siihen kehoittanut.

Mutta Briita-äiti ihmetteli yhä vielä joka päivä, että Pekka oli näin pitkälle päässyt, ja useampana iltana kun lukeminen oli päättynyt ja lukija jo makasi vuoteessaan, sanoi hän tavallisesti isoäidille:

"Ei saata kyllin iloita siitä, että Pekka on oppinut niin hyvästi lukemaan; eihän sitä nyt enää tiedä mikä hänestä saattaa tullakaan". Siihen vastasi viimein isoäiti:

"Niin, se on kyllä hyväksi hänelle, että hän on vähäisen oppinut; mutta kyllä minä sentään olen erittäin iloinen, jos hyvä Jumala pian lähettää kevään, että Heidi taas pääsee meille; tuntuupa ihan siltä, kun virret muuttuisivat toisiksi, kun hän niitä lukee".

Ja sehän oli aivan luonnollista, Pekka lukiessaan kiersi kaikki vaikeudet, ja jätti siis pitkät tahi oudon näköiset sanat ihan lausumatta, ajatellen, ettei isoäiti kolmea, neljää sanaa kaipaisi säkeistöistä, johon niitä kuitenkin vielä jäi niin runsaasti.

Ja siitä seurasi, että virsistä, joita Pekka luki, puuttui melkein kaikki tärkeimmät sanat.

KUUDES LUKU

Ystävät Frankfurtissa tekevät lähtöä.

Oli jo toukokuu. Keväinen tulvavesi tohisi virtoina kaikilta vuorilta alas laaksoon. Lämmin, kirkas päivä paistoi tunturilla. Se oli jälleen viheriänä. Viimeinenkin lumi oli sulanut, ja auringon elähdyttäminä heräsivät ensimmäiset kukkaset eloon ja tirkistivät kirkkailla silmillään nuoresta tunturiruohosta. Tuolla ylhäällä hongissa suhisi iloinen kevättuuli ravistellen oksista vanhat tummat neulaset, jotta uudet vihannat pääsisivät puita ihaniksi pukemaan. Korkealla kaareili taas vanha petolintu siintävässä ilmassa; tunturimajalle ja nurmikolle sen ympäri loi päivyt kultaiset säteensä ja kuivasi maan, niin että kohta saattoi istua, mihin vain mieli teki.

Heidi oli jälleen tunturilla. Hän juoksi sinne tänne eikä oikein voinut päättää, mikä oli ihaninta. Hänen täytyi kuunnella tuulta, joka salamielisesti humisten vuorilta lähenemistään läheni ja syöksi honkiin, ja niitä ikäänkuin riemuiten ravisteli. Heidinkin täytyi riemuella ja tuuli lennätti häntä sinne tänne niinkuin lehteä. Sitte juoksi hän majan edessä olevalle auringon paisteiselle nurmelle, istui siihen ja kurkisti ruohoon nähdäkseen, kuinka monta pientä kukkakupua jo oli puhjennut ja kuinka monta oli puhkeamaisillaan. Siinä suhisi, pyöri ja surisi niin monta hyttystä ja kummallista hyönteistä iloisina auringon paisteessa ja Heidi iloitsi niiden kanssa ja hengitti syvään raitista kevät-ilmaa ja tuumasi, ettei tunturilla ole koskaan ennen ollut niin ihanaa. Ja tuhansilla pienillä eläimillä oli sama tunne, kuin Heidillä, sillä kuului ihan siltä, kun olisivat ne sumisseet ja laulaneet:

"Tunturilla! Tunturilla! Tunturilla!"

Vajasta majan takana kuului vähä väliin koputusta ja sahaamista, ja Heidin täytyi välistä kuunnella sitäkin, sillä ne olivat vanhoja tuttuja ääniä, joihin hän oli tottunut ensi päivästään tunturilla. Hän ei saattanut olla sinne juoksematta, sillä täytyihän hänen toki tietää, mitä isoisä teki. Vajan edessä seisoi uusi tuoli jo ihka valmiina ja toista hän parhaallaan tottuneella kädellä teki.

"Tiedän jo, minkä vuoksi noita teet", huusi Heidi iloiten. "Niitä tarvitaan, kuu vieraita tulee Frankfurtista. Tuo on mummon ja tuo, jota juur'ikään teet, on Klaaralle ja sitte -- tarvitaan vielä yksi", pitkitti Heidi vitkalleen, "tahi etkö luule, isoisä, että neiti Rottenmeierkin tulee?"

"Sitä ei vielä voi tietää", tuumasi isoisä, "mutta parempi on kuitenkin, että meillä on tuoli valmiina, niin että saatamme pyytää häntä istumaan, jos hän tulee".

Heidi katseli yksinkertaisia puutuolia ja mietti hiljaa itsekseen, miten neiti Rottenmeier ja semmoinen tuoli sopisivat yhteen. Hetkisen kuluttua sanoi hän arvelevaisesti päätä pudistellen:

"Isoisä, minä en usko, että hän istuu sille".

"Silloin pyydämme häntä istumaan kauniille nurmenpäiselle sohvallemme", vastasi isoisä levollisesti.

Heidin vielä miettiessä, missä tuo kaunis sohva olisi, kaikui äkkiä ylhäältä päin huudot, vihellys ja piiskan letkotukset. Heidi ymmärsi heti, mitä tämä merkitsi. Hän syöksyi ulos ja heti kokoontuivat vuohet hänen ympärillensä. Ne olivat varmaankin yhtä mielissään kuin Heidi siitä, että jälleen olivat päässeet tunturille. Sillä ne hyppivät niin korkealle ja määkyivät iloisemmin kuin koskaan ennen ja Heidiä ne sysäsivät sinne tänne, sillä jokainen tahtoi päästä aivan lähelle näyttämään suurta iloaan. Mutta Pekka sysäsi ne syrjään, oikeaan ja vasempaan, sillä hänellä oli sanoma tuotava Heidille. Tämän luo päästyänsä, ojensi hän tälle kirjeen.

"Tuossa" sanoi hän pitemmittä selityksittä. Heidi oli kummastuksissaan.

"Saitko sinä siellä laitumella minulle kirjeen?" kysyi hän suuresti ihmetellen.

"En", kuului vastaus.

"Noh, niistä sinä sen otit, Pekka?"

"Eväspussista".

Se olikin totta. Eilen illalla oli kylän postimies antanut Pekalle tämän kirjeen Heidille. Sen oli Pekka pistänyt tyhjään pussiinsa. Aamulla jäi se pussin pohjaan, kun hän pani sinne leivän ja juuston kappaleen ja läksi. Sedän ja Heidin oli hän kyllä nähnyt aamulla, kun hän oli vuohia noutamassa, mutta vasta kun hän päivällistä syötyään haki murusia pussin pohjalta, sattui kirje hänen käteensä.

Heidi luki tarkkaan kirjeen päällekirjoituksen; sitte juoksi hän isoisän luo vajaan ja näytti suurimmalla riemulla hänelle kirjeen ja huusi: "Frankfurtista! Klaaralta! Tahdotko heti kuulla, isoisä?"

Tietysti hän mielelläänkin tahtoi ja Pekka niinikään, joka oli seurannut Heidiä ja nyt asettui kuuntelemaan. Hän asettui selkä vasten ovenpieltä, saadakseen tuetun aseman, niin että olisi helpompi seurata, kun Heidi luki kirjettään:

Rakas Heidi!

Kahden tai kolmen päivän perästä aiomme lähteä, niinpian kuin isäkin lähtee, hän ei kuitenkaan tule sinne, mihin me, hänen täytyy ensin mennä Parisiin. Joka päivä tulee herra tohtori ja huutaa oven takana: "Pian, pian! -- Tunturille!" Hän tuskin malttaa odottaa lähtöämme. Tietäisitpä vain, kuinka hyvin hän itse siellä viihtyi. Koko talven on hän joka päivä käynyt meillä; hän istui aina minun viereeni ja kertoi siitä ajasta, jonka hän oli viettänyt sinun ja isoisän seurassa tunturilla. Hän kertoi myös vuorista ja kukkasista ja hiljaisuudesta, joka vallitsee tuolla korkealla, kaukana kylistä ja katujen melusta, sekä raittiista ihanasta ilmasta; ja usein sanoi hän: siellä ylhäällä täytyy kaikkein ihmisten tulla terveiksi. Itsekin on hän jälleen aivan toisenlainen, kuin joku aika sitten, ja näyttää ihan nuorelta ja iloiselta taas. Oi, kuinka olen iloinen siitä, että saan nähdä kaikki ja olla sinun kanssasi tunturilla ja tutustua Pekkaan ja vuohiin! Ensin täytyy minun noin kuusi viikkoa kylpeä Ragatzissa, sen on herra tohtori määrännyt, ja sitten tulemme asumaan kylässä ja kauniina päivinä kannetaan minut tuolissani tunturille ja saan olla koko päivän sinun luonasi. Mummo tulee olemaan minun kanssani; hänkin iloitsee siitä, että saapi käydä sinua katsomassa. Mutta ajattelepas, neiti Rottenmeier ei tahdokaan mukaan. Melkein joka päivä sanoo mummo: mitä matkasta Schweitsiin tuumaatte, arvoisa Rottenmeier, jos teidän tekee mielenne, niin elkää kursailko. Mutta tämäpä aina kiittää erinomaisen kohteliaasti ja sanoo, ettei hänellä saata olla semmoisia vaatimuksia. Mutta minäpä tiedän, mitä hän oikeastaan ajattelee. Kun Sebastian palasi sinua saattamasta, kertoi hän kamalia: hirvittävät vuoret tuijottavat muka vaeltajaan, joka askeleella on vaarassa pudota pohjattomiin vuorenrotkoihin ja tie kohoaa niin jyrkkään ylöspäin, että joka askeleelta pelkää luisuvansa takaisin, eikä muut kuin vuohet voi hengenvaaraan antaumatta kiivetä siellä. Neiti Rottenmeier kauhistui niin tästä kuvauksesta, ettei hän enää ensinkään uneksu Schweitsin matkoja. Sama kauhistus on tarttunut Tinetteenkin, niin ettei hänkään lähde mukaan. Tulemme siis, mummo ja minä kahden, ja Sebastianin täytyy saattaa meidät Ragatziin, sieltä saapi hän palata kotiin.

Saatan tuskin odottaa sitä hetkeä, jolloin saan sinut tavata.

Jää hyvästi, rakas Heidi, mummo lähettää sinulle tuhannet tervehdykset.

Uskollinen ystäväsi Klaara.

Kun Heidi oli lukenut kirjeensä loppuun, jätti Pekka mukavan asemansa ovenpielessä, kohotti piiskansa ja löi oikeaan ja vasempaan niin hurjasti raivoissaan, että kaikki vuohet suurimmassa kauhistuksessa lähtivät suunnattomilla hyppäyksillä karkaamaan vuorta alas. Pekka ryntäsi niitten jäljessä piiska kohotettuna, ikäänkuin aikoisi hän hirmuisimmalla tavalla kostaa jotakin vihollista. Vihollinen, joka oli saattanut Pekan tämmöiseen vimmaan, ei ollut muu, kuin tieto siitä, että odotetut vieraat Frankfurtista saapuisivat.