Part 7

Sekatavara- ja maalaistukkukauppa ei siihen riittänyt.

Edellisessä kilpailussa hän oli jo saavuttanut voiton. Kauppaneuvos oli antanut kaupanhoitajansa tehdä sopimuksen myyntihinnoista. Vieläpä oli soittanut eräänä koreana aamuna ja sanonut hyvätuulisen ivallisesti: »Myönnän teille tuon agenttuurin. Minua, nähkääs, huvittaa nähdä, onko teissä myöskin sanojenne mittaista miestä.»

Ja nyt. Välityskauppaa oli enää mahdotonta alueellisesti laajentaa. Saattoi vain lisätä myyntiartikkeleitten lukua. Mutta se ei kykenisi oleellisesti tilannetta muuttamaan. Ei, oli tehtävä jotakin ehdottomasti ratkaisevaa!

Maat jo alkoivat pälvehtiä.

Iivari kuljeksii koko kevät illan Länsikylän syrjäteillä. Kiipeilee vuorenrinteitä, nousee samalle paikalle, jossa hän ukon kanssa oli päättänyt rakentaa kaupan. Täälläkään ei tapahtunut mitään ihmettä. Selluloosatehtaan happotorni uhkaa vain ylpeänä kosken vastarannalta. Hän palaa pää painuksissa takaisin laaksoon. Mutta hän ei voi olla kulkematta omaa kehäänsä. Tuossa on taas kunnaalla hänen yläpuolellaan siivetön tuulimylly. Ajatuksettomana hän menee myllyvanhuksen juurelle, kiertää sen ympäri, seisoskelee ja kiipee lopulta sen sisäpuolelle, istahtaen kylmenneelle jauhinparille.

Ympärillä oli vain koleata ilmaa, hometta ja lepakonkoloja. Mutta hänen aivonsa tyyntyvät.

Tuollaisia, mutta vielä suurempia myllynkiviä hän oli kotokylässä teroittanut myllärin apupoikana teräväkärkisellä vasaralla. Se oli ollut vasta nakutusta, kilkettä ja kalketta... Kivensirut olivat lennelleet ja iskun jäljistä oli noussut tulikivenkatkua. Hän oli tuntevinaan sitä vieläkin sieraimissaan.

Kuluu hetki. Tuo vanha iloinen kuva särkyy äkkiä kuin moukarin iskusta. Ja samassa valaistuu hänen päässään huima ajatus. Ponnahdus... hän on noussut seinäparrulle ja alkaa tuijottaa vuoren huipulle. Tarkastelee sen kuvetta, kallioseinää ja taas sen jyrkkänä taittuvaa harjaa.

Mies on sokaistumaisillaan mielenliikutuksesta. Mutta hän näkee, hän näkee. Tuosta... vuoren juurelta torni! Oikea nykyajan tuulimylly. Jyvinä lyijyrakeet ja säkkiin kultajauhoa... Haulitehdas! Niin, tuosta se nouskoon, pitkin kallioseinää, vuorenharjan tasalle ja siitä ylemmäksi, jotta näkee kauppaneuvos akkunastaan ja Verna pienestä kulmakamaristaan...

Iivari hohottaa, kuten ennenmuinoin Vikruutin ukon kanssa.

Välähtää mieleen: koko maassa ennestään... yksi ainoa kilpailija! Hyvä. Hän tekee nopeasti summittaisia laskelmia. Siihen yritykseen hänellä on joka tapauksessa mahdollisuuksia...

Ainakin osakkaaksi yhtiöön.

Niin juuri... siitä nousee yhtiö! _Haulitehdas O.Y._ tai... _Haulitehdas Tuulimylly O.Y._

Iivari Takala kiirehtii juoksujalkaa asuntoonsa. Hänen täytyy ennättää ensimmäiseen junaan ja matkalle kaupunkiin, jossa sijaitsee vanha, maankuulu haulitehdas.

2.

Kauppias Takalan useimmat liiketuttavat olivat häntäkin pienempiä aloittelijoita. Sahanomistaja Jänkälä oli ainoa, jolla jo oli mahtia käsissään. Muut tavoittelivat vasta ensimmäisen miljoonansa ensimmäistä kourallista. Näissä ei Iivarilla, yhtiökumppaneita hakiessaan, ollut paljonkaan valitsemisen varaa.

Mutta iloista Artturi Toikkaa oli onnestanut häntäkin vuodesta vuoteen. Osasi tehdä vekseleitä kuin poika. Ja luotto kasvoi, sillä ne hoideltiin reippaasti. Ja hänen ruuviittarilaukkunsa! Se se vasta oli kasvanut. Ja vuodesta vuoteen olivat pidentyneet »oorterilistat» ja kundit lisääntyneet.

Mikäs hän sen vähempi nyt enää olisi kuin oikea tukkukauppias ja koht'sillään tehtailija. Ainakin hän tänä hetkenä, iloisena kevätaamuna, istuu ensi kerran elämässään toisen luokan vaununosastossa menossa Iivari Takalan luo perustavaan yhtiökokoukseen. Kutsukirje on povitaskussa. Kiiltävänappisilla samettiliiveillä heilahtelevat sirot »tupleeperät», ja soukkakärkiset nappikengät ovat jalassa. Eikä hän suinkaan ole unohtanut juhlatuliaisia. Kolmen tähden Martellia on käsilaukussa.

Mutta hänen iloinen sydämensä! Se oli kaikkia niitäkin soreampi. Se sykki sellaiseen »voi sun peeveli»-tahtiin, ettei ollut pysyä samettiliivienkään alla.

Tehtailija! Sellainen arvonkorotus pyrki nyt ainakin laulattamaan. Mutta hetkittäin se teki myöskin vakavaksi. Erotus entisen souvariajan ja tämän pehmeäsohvaisen herraselämän välillä oli sentään juhlallisen pelottava asia. Ja miksi ei tuossa vastapäätä ollut edes ketään ihmistä puhetoveriksi? Niin, niin, suuret herrat matkustavat ylhäisessä yksinäisyydessä... kapinetissaan...

Artturi Toikka kun ei sittenkään ollut vielä yksinäisyyteen tottunut...

»Mutta... ehkäpä tässä, kun pannaan vaikka... paperossiksi!» Hän pisti nokkelasti savukkeen pitkään guttaperkaiseen imukkeeseen ja sai samassa takaisin koko iloisen luontonsa. Pienet muistot sieltä ja täältä alkoivat mukavasti kutittaa sydänalaa.

»Olin minä sentään jo silloinkin aika poika Kokkolasta!» hän yritti lyödä entiset loistotemppunsa summamutikassa. Mutta eipäs. Herkullisin niistä jäi vain kuin lauluna soimaan. Ja samassa hän alkaa hyräillä selvällä ranskankielellä: »La femme fait sa toilette, la femme fait...» Ja sitten hän hohotti entisille postikorttikaupoilleen. Miten hän oli osannut sen jo silloin, noin vain vaistostaan kääntää ja vääntää? Noin vain... kautta rantain, puoliksi laulaen: »Reilingit reilaan...» Ei, ei... ei nyt riittänyt pelkkä lallatus. Se piti laskea oikealla nuotilla. Ja hän kajautti oman sävellyksensä kuin ennenmuinoin maanteillä pyörän satulasta: »Reilingit reilaan sano' entinen...»

Mutta tässä hetkessä hän pysäytti äkkiä tahtia lyövän jalkansa. Hieno herra meni ohi ja muljautti häneen kuin... mihinkäkin hanurinsoittajaan. Ei, ei täällä sovi. Ja taas tuli tuo kummallinen ikävän ja kaukaisen pelon tunne. Eikä hän voinut olla kaihoamatta niitä hauskoja aikoja, jolloin hän oli saanut tuolla... kolmannessa luokassa haastella hyväntahtoisten ihmisten kanssa.

»Ho-jaa... ei sitä näy pääsevän ihan näin ensihetkessä ihmisparka irti edes... omasta entisestä itsestään», hän huokasi lopuksi.

Mutta tätä uutta tehtailijan-arvoa ei hän sittenkään olisi vaihtanut mihinkään muuhun maailman koreuteen. Sillä se se oli alku ja juuri, josta kaikki muu koreus oli kasvava itsestään, noin vain... kuin rekoolikukat suuren herran puutarhassa.

3.

Ja niin istuivat sahanomistaja Jänkälä ja Artturi Toikka vielä samana päivänä Takalan puotikamarissa. Iivarin valmistama rakennussuunnitelma ja kustannusarvio oli tarkastettu. Ja kun Toikan poikakin oli noin vain... lystikseen lisännyt oman allekirjoituksensa, oli yhtiö valmis. Takala oli tullut osake-enemmistön haltijaksi ja toimeenpanevaksi johtajaksi. Jänkälä vastasi kolmanneksesta. Ja Toikka sai muutamalla osakkeellaan olla välttämättömänä kolmantena pyöränä eli »hyrrärattaana», kuten Jänkälä oli tokaissut tärkeää Artturi-poikaa härnäten.

Toikka oli ollut vähältä suuttua. Mutta miten ollakaan! Kun hän oli hetken istuskellut keinutuolissa ja katsellut haulitehdasta kuvaavaa piirustusta, jossa punaisen tiilitornin taakse taivaalle oli pantu kaiken koreuden lisäksi vielä punertava pilvenhattara, näytti se hänestä niin kauniilta, että hän yltyi taas omiin iloisiin viisauksiinsa:

»Siinä se on... tämän rumfatiraatin ruusunpunainen onnenpilvi. Jaa, jaa... afäärimies se vasta tarvitsee tuulta ja purjetta, tuuria, oikeata hasartituuria, sanoi Karneeki Ameriikan herroille. Skool, pruurit.»

Konsta Jänkäläkin iski pikarinsa pohjaan, nikkasi Iivarille ja alkoi taas härnätä Toikan poikaa:

»Älä sinä, poika, puhu Carnegiesta, jonka tämä mies on omilla silmillään nähnyt Pittsburgin kaupungissa.»

»Vai ei tässä, mukamas, enää saisi puhuakaan... omassa yhtiökokouksessaan? Jeskandeeraa! Ole sinä ollut vaikka Pätspuurissa, mutta toisella kun on tuuri jo syntymäpäivänään ja toisella ei, niin...»

»Ei ole muuta kuin työ ja järki», Jänkälä keskeytti vetäen naamansa äkkiä synkkiin kureisiin. »Eivätkä riitä aina nekään... tavalliselle miehelle», lisäsi hän hiljaisemmin.

Mutta Artturi oli jo ennättänyt paljastaa harminsa ja häntä kiukutti yhä enemmän Jänkälän naamassa ärsyttävästi liikkuva arpi. Tämä ulottui valkeana juovana oikeasta silmänurkasta korvanjuureen saakka. Hänen nauraessaan se leveni, mutta ilmeen tuimistuessa kiemurteli kuin ohut mato hipiällä. Ja se näkyi sitäkin selvemmin, kun senpuolinen poskenaluskin oli ikäänkuin ruudinsavun syövyttämä, musta kuin murjaanilla.

Niinpä parin ryypyn kuluttua, Jänkälän nauraessa kirjavalla naamallaan, hän kimmastui ilkeilemään:

»Nauraisit, patruuna, sinäkin ees ihmisen huulilla etkä pelkillä arvilla.»

»Nääpäs, veli veikkonen, kun arvet vanhenevat, alkavat ne nauraa, mutta nuorena ne vain irvistelevät», Jänkälä muhoili.

Nyt ei osannut Toikka vastata mitään. Jänkälä kysyi lopuksi: »Tiedättekös, pojat, mistä tuo arpi on saatu? — No niin», hän jatkoi hetken kuluttua, »sopisipa tässä ajanollen nuorten miesten kuulla, mitä tämä murjaanin naama oikein nauraa».

Hän painoi syvälle paksut kulmakarvansa ja paiskasi kuin kertomuksensa päällekirjoitukseksi:

»Se on sitä tämän miehen... elämäntuuria.

»Oltiin nuorena miehenä Connelsvillen hiilikentillä eli ’Frickin helvetissä’, kuten siihen aikaan kirottiin. Eikä se maa ollutkaan tavallista jumalan maailmaa. Ympärillä ruosteen ruskeat vuoret ja keskellä tulenkarvainen, satojen ratakiskojen leikkelemä laakso. Eivät siellä tomuhiukkaset leikkineet auringon juovassa, vaan miljoonan miljoonat hiilensirut iankaikkisessa savussa ja saatanannäköiset työläiset tulenlieskojen välissä. Minun ammattinani, kuten satojen muidenkin, oli juosta jättiläisuunilta toiselle, jotka seisoivat suunnattomassa puoliympyrässä ja kärvensivät miehiä kuin kärpäsiä.

»Ja oli siinä miestä paistettavaksi. Neekereitä, ryssiä, makarooninsyöjiä, madjaaripoikia ja meitä suomalaisia eli "hunneja", kuten jenkit meitä haukkuivat. Halveksituimpien kansojen pohjaryönää. "Niillä on käsivarret, mutta ei aivoja", arveltiin meistä kaikista summamutikassa. Eikä siitä pohjasakasta ollut helppo nousta ihmismäisempään sakkiin.

»Mutta väliin auttaa suomalaista sisu. Kun olin pari vuotta juossut ja kärrännyt, luutinut ja hankonut, kertaakaan kuukahtamatta, pääsin kuin pääsinkin paremmille työmaille. En suinkaan pelkällä työkyvylläni! Ei, pojat. "Hunni-elukan" piti näyttää muka sankaruutta, ennenkuin se edes havaittiin ihmiseksi. Mitäpäs minä? Tuli taas kerran kaivos-onnettomuus. Pelastustöitä ei saatu alkuunkaan, ellei ensin joku hounapää avannut räjäyttämällä aukkoa kaivoskäytävään. Kyseltiin miestä. Minä painuin maan alle. Räjäytin, enkä hautautunut, kuten olivat luulleet. Ja niin pelastettiin kokonainen työporukka. Mutta minuakos kiitettiin sankariksi! Hullut! Se oli vain kiusaantuneen ihmisen epätoivoinen teko. Olin päättänyt joko kuolla tai — päästä ihmiseksi. Sillä tavalla selitin sen pääpomolle, ja minut siirrettiin Lake Superiorin rautavuorille, jotka kuuluivat samoihin Pittsburgin tehtaisiin.»

Iivari oli kuunnellut jännittyneenä. Hän oli tuollaisesta jo lukenut kirjoja. Mutta nyt... kertojan elämänraskas ääni, nyrkinojennukset ja ennenkaikkea nuo hänen intohimoiset, kovat ja synkät kasvonsa melkein kuristivat hänen kurkkuaan. Tuo ei ollut enää työtä ja kilpailua. Se oli sotaa, armotonta sotaa elämästä tai kuolemasta.

Sitä kuunnellessaan hän joutui sisäiseen hätään oman tulevaisuutensa edessä, joka näytti niin toisenlaiselta ja kuitenkin epätietoisen määrättömältä.

»Ja tuo arpi on muistona tuosta... räjäyttämisestä?» hän sai kysytyksi.

»Ei, veli hyvä, siellä vain mustui tämä naamatauluni. Mutta sekin piti kertoakseni, jotta ymmärtäisit, miltä tuntui olla elukkaakin halveksitumpana ja mistä minä sain sisun nousta.»

»Niin, ymmärrän», sanoi Iivari, »lie ollut tässä... kukin omalla tavallaan... halveksittuna».

»Siksipä juuri! Ja siksi minä sinua autankin... ja jokaista sisukasta miestä, joka halveksitusta suomalaiskansasta kykenee nousemaan.»

Jänkälä sipaisi harmahtavaa tukkaansa ja jatkoi vapautuneemman näköisenä:

»Niin, tultiin Superiorin järven malmikentille. Ja siellä osattiin jo paremmin erottaa mies miehestä. Eikä kestänyt kauankaan, kun pääsin Steel Companyn terästehtaaseen oikeaksi masuunimieheksi. Sai sielläkin vielä kuulla jenkeiltä: 'Outsider', mikä merkitsee melkein samaa kuin 'saatanan muukalainen'. Mutta se aika oli minulle juhlaa. Minä näin edessäni virtaavan koko maailman voiman, joka muutti muutamissa minuuteissa koksin, kalkkikiven ja malmin teräskiskoiksi ja pantsariplootuiksi. Koko tehdas on kuin käsin mittaamaton rautajättiläinen, jonka suonissa virtaa ihmisen voimasta tulenpalavaa verta. Sen sisukset sulattavat kymmenen tonnia minuutissa raakaa ruokaa. Sen aivot iskevät tulta ja taas jäähtyvät jäälohkareeksi, joka panee hyytymään hirvittävimmänkin tulivirran. Sen käsivarret juoksuttavat edestakaisin satoja vaunuja kiskoja pitkin kuin leikkikaluja. Ne kaatavat vaununtäydet sulaa massaa sekoittajiin ja taas jättiläismuotteihin ja taas hehkuvat lohkareet kaasu-uuneihin ja valsseihin, joissa se vatkaa teräsparkaa kuin pyöveli piinattavaa saatanaa, kunnes se katkeilee kortena huimissa sirkkelisahoissa ja pääsee taas uusissa vaunuissa uusille markkinoille.

Kas sellainen leikki oli minulle oikeata taivasmatkaa. Nousin ja nousin. Pääsin kokonaiseksi masuunipomoksi. Mutta silloinpa pistin tämän moukan-pääni alimmaiseen kattilaan.»

Artturi Toikkakin heitti keinuttelunsa ja sytytti hermostuneella raapaisulla uuden paperossin.

»Meillä oli pääinsinöörinä oikea herra miehekseen. Aina ensimmäisenä vaaranpaikassa, iloinen heiskale ja työläisille kuin kaveri.

»Kerran eräs masuuneista tukkeutui kokkareisiin eli ruuhkautui, kuten suomalaisten oli tapana sanoa. Murrettiin miehissä ruuhkaa rikki, insinööri taas etunenässä. Äkkiä murtui uuninsyrjään aukko, josta purkautui hehkuva laava päin naamaa. Näin, kuinka yli suojamuurin syöksyy tulinen suihku kohti insinöörin päätä. Kiskaisin miehen suolivöistä olkani sivu. Taisi lentää takaseinään saakka. Hyppäsin suojamuurille ja löin maasta kaapaisemani malmilohkareen reikään. Se tukkeutui. Mutta ennätti tuiskata vielä raiskauksen, joka söi luuta myöten oikeaa käsivarttani ja olkapäätäni ja pirskautti tuohon korvanjuureen tämän lähtemättömän laikan. Ja siinä se on pysynyt uskollisena kaverina nyt jo parikymmentä vuotta.

»Niin, että, Toikan poika, jos se nauraakin minun mukanani, ei se sen häijymmin naura kuin isäntänsäkään», katkaisi kertoja karkean leppoisasti.

»Eipäs se ollutkaan pikkuinen teko», ihasteli korkealla äänellä Artturi. »Ryypyt vaan... kunniaksi ja ylistykseksi!»

»Sillä tavalla, pojat pääsin kiinni tähän kapitaalitavaraan. Sain nimittäin teosta suuren palkinnon. Mutta sairaalassa oli iskeytynyt minuun, joka jo repsikkapoikana olin pudistanut isänmaan tomut jaloistani, sellainen kiukkupäinen koti-ikävä, ettei muuta kuin takaisin tänne syntymämaille. Ja olipa taskussa sievoinen pääoma, joskaan sillä ei vielä voinut suoraa päätä ruveta tehtaita rakentamaan. Niinpä, katsasteltuani taas kotoisia paikkoja, menin tämän Krookin patruunan palvelukseen. Näin, että laitos oli rappiolla. Olin oppinut yhtä ja toista maailmalla ja yritin sitä kohentaa. Touhusin yht’aikaa sahanasettajana, konemestarina, metsänostajana ja proomunrakentajana. Ja lopulta hoitelin melkeinpä koko hotellia, jossa isäntä lallatteli ja möyhähteli ja nuori herra tuhlasi huvilaivoihinsa ja ryyppykavereilleen minkä kerkesi.

»Sattui hama mihin paikkaan tahansa tai tuli rahan vaatija, tapasi Krookin ukko tokaista: 'Höh, kysy Konstalta, kyllä se korjaa' tai: 'Kyllä se rahaa tekee.' Minua se konttorissaan ravisteli hartioista ja möyhähteli hyvillään: ’Sinä se vasta olet oikea arpipiru. Taidat pelastaa minut konkurssista...'

»Ja pelastinkin sillä kertaa. Tuotanto ja luotto nousivat perättäin tikapuita. Ja ukko lasketteli leikkiä herra-seuroissa: 'Minäpä olen tehnyt liiton sellaisen moukkapirun kanssa, joka ei osaa vaatia edes kunnollista palkkaa.'

»Mutta eräänä päivänä latelin herralle ehdot pöytään. Halusin kerta kaikkiaan koko laitoksen tirehtööriksi ja palkat senmukaisiksi.

»'Höh, pöyhkeiletkös?' sanoi patruuna. 'Suomalainen ei koskaan minun sahoillani käske, vaan palvelee... möh.'

»Sitten hän vatkasi ikäänkuin epäillen paksua nenäänsä peukalollaan, kakoi ja mumisi: 'Tirehtööriksi tarvitaan oikeata nimeä... käsitätkös, nimeä, titteliä ja hmh... sukua... mnjaa, jaa... mutta palkan lisää voitaisiin kyllä... jaa, paljoko?'

»'Kauanko sitten tämä patruunantitteli on ollut Krookin suvulla?' tokaisin piruuksissani, kun satuin, näet, tietämään, että ukon isoisä oli ansainnut omaisuutensa kyypparina tuolla eräässä rantakaupungissa.

»Ukko paran naama tuli suuttumuksesta paleltuneen nauriin näköiseksi. Hamuili muka keppiään. Mutta oli saada halvauksen ja jäi kakomaan ja huohottamaan nojatuoliinsa.

»'Hyvä', ajattelin minä, 'ruotsalaiset kapitaaliherrat eivät ole parinkymmenen vuoden aikana oppineet mitään. Mutta me olemme!' Ja rakensin tuon sahani, joka tänä hetkenä on ajanut Krookin uudestaan konkurssituvan kynnykselle.

»Eikä nyt säälitä! Elämä ei ole säälinyt meitä ja vielä vähemmän nuo vierasveriset herrat, jotka ovat pitäneet meitä jos jonkinlaisina muukalaisina ja äpärinä omassa maassamme. Niin, älä ollenkaan hekota, Toikan poika, koko suomalaiskansa on ollut tähän asti omassa syntymämaassaan äpärä! Ja varsinkin me mannuttomat, jotka teemme kauppaa ja yritämme perustaa laitoksia.

»Mutta nyt, sanon sen vieläkin, tämä äpärä on tehtävä isännäksi omaan taloonsa, eikä siinä taistelussa sääliä anneta eikä tarvita.

»Ja jos sinä, Iivari, kykenet paiskaamaan kontilleen tuon heikäläissakkiin kuuluvan hauliherran, ristin sinut vaikka... Carnegieksi. Mutta se muista, että koko vastuu on sinun harteillasi.»

»Sehän on selittämättäkin selvä», tuimistui Iivari.

»Älähän soutele», Jänkälä jatkoi, »katsokaapas tuonne tuosta tuulimyllyn nurkan ohi... Jänkälän niemelle. Siellä kaivaa työporukka perustuksia... Ja kohta alkaa siltä paikalta nousta voimalaitos, jolla valaistaan koko pitäjä ja vähän naapuripitäjiäkin. Se on viimeinen isku Krookille, sillä se mies ei osaa tehdä jätepuulle muuta kuin lykätä sitä järveen ja tehdä kilometrisiltoja Bertil-herran loistomoottoreille...»

Puhe katkesi hetkeksi repäisevään nauruun, jonka aikana kimitti Artturi vikkelästi väliin:

»Ja siitä se alkaa nuoren herran matka kilo 144 metritehtaalle! Jeskendeeraa!» Ja hän imi posket lontolla ryypyn niskaan paperossiaan.

»Niinpä niin, pojat», levahutti Jänkälä kämmenillä polviaan, »mutta tuo laitos nielee pitkiksi ajoiksi luottonikin viimeistä hännänpäätä myöten, jottas sen tiedät... jo Paapelin-tornisi juurella.»

»Pa-pa-paapelin torni...» tapaili Artturi hykertävässä ilossaan.

Iivari oli noussut seisomaan ja laski vaistomaisesti käden nyrkkinä pöydänkulmalle:

»Hyvä. Minä rakennan tehtaan. Ja jos hauliherra Vargen minut nujertaa, ei siitä tule kärsimään kukaan muu kuin minä, vaikka sitten maksaisin laukunkannolla tappioni. Onko selvä?»

»Selvä. Sinä sen nostat. Ja sitten saat minun puolestani ampua sellaisen pienen väkänuolen vaikka Merthenin tyttären sydänalaan, jollei jo lie ammuttunakin...»

Ja Jänkälä nauroi koko suullaan, arvellaan ja mustalla poskellaan, niin että koko ruumis tärähteli.

Mutta Artturi alkoi laulaa korkealla äänellä:

»Ja nuoren miehen elämä on silkkipumpulia, mut avioss' on elämä kuin karvasmantelii-aa.»

»Ja nyt tämä juhla on lopussa!» karjahti Iivari ja löi nyrkkinsä tärähtäen pöytään.

Artturi jäi suu auki. Mutta Jänkälä nousi lepyttelemään: »Eihän sitä, näin meidän kesken, toki pieni leikinlasku tapa miestä. Sattuuhan sitä, sattuuhan sitä... Mutta mitäs me niistä akkojen veuhtomisista...»

Iivari pysyi mykkänä. Mutta ojensi hitaasti kätensä lähtijöille.

Jänkälä vei kääseillään Artturi Toikan asemalle. Iivari seisoi akkunassa ja katseli otsa raskaana heidän lähtöään. Hänestä tuntui kuin he olisivat reväisseet jostakin... rinnan kudoksista sen arimman kalvon riekaleiksi. Ei koskaan hän ollut tuntenut olevansa näin yksinäinen... kuin rannattoman meren takana... lähtemässä mitättömällä laivalla ryöstämään kokonaista valtakuntaa...

»Ja sitten kun tuli se kolmas kerta, kolmas kerta...»

loilotti Toikan ääni ulkoa lurittelevaa säveltä. Ääni haihtui jonnekin. Mutta mäenpäältä kaikuivat vielä loppusanatkin:

»... oli aamu jo kirkkaimmillaan.»

Eikä Iivari voinut olla hymähtämättä. Kaksimielisestä laulusta jäivät hänen korviinsa vain sanat »aamu» ja »kirkas». Ja ne ikäänkuin siirsivät hänet seuraa van päivän taisteluun.

KYMMENES LUKU.

1.

Haulitorni on jo voittamaisillaan vuorenharjan. Iivari seisoo töiden päätyttyä sen ylimmillä telineillä. Keskelle syksyä syntyneen intiaanikesän taivaankupu seisoo suunnattomana kristalliholvina laajan maiseman yllä. Pienimmätkin piirrot, kirpeän viheriät sammaljuovat ja kituliaat katajapensaat näkyvät silmään laaksontakaisista kallioseinämistä. Koko maisema on kuin mittaamaton lasimaalaus: yht'aikaa kirkas ja kuultava, harras ja riemastuttava.

Päivätyön kireä koura on hellittänyt. Graniittiseinä on voitettu.

Hän tietää jo telineiden pilkoittavan Vernan kulmakamariin. Hän on valmis hyppäämään kuilun yli vuorelle ja huutamaan alas: »Tule, tule katsomaan! Minä olen tämän tehnyt. Ja nyt olen sinut itselleni ansainnut!»

Kuitenkin... miten kaukana he ovatkaan yhä olleet toisistaan... Hän muistaa heidän jokaisen tapaamisensa. Ne ovat kaikki toistensa kaltaisia. Hän, Iivari, odottaa kärsimättömänä, käsivarret avoimina. Verna lähestyy. Hän huudahtaa odottajan havaittuaan kuin tahtoisi heittäytyä suoraan hänen syliinsä. He lähestyvät. Odottajan käsi on ojentuneena. Tulija ottaa kädestä, käsivarresta tai olkapäästä. Ja katsoo ensi hetkessä kuin todellakin pitkä, nälkäinen ikävä olisi tehnyt kuumeisiksi silmät.

Hän hengittää läheltä kuin aikoisi suudella kasvoillaan, huulillaan, koko ruumiillaan. Mutta vain sanomattoman lyhyen hetken. Vain käden kosketus, hyväily, joka hukkuu henkäyksenä tuuleen... ja hän istahtaa jäykkänä kivelle tai kääntyy katsomaan puolittain selin maisemaa. Hän on jäykistynyt, vieraantunut, istuu tai seisoo kuin ylhäisessä juhlapuvussa...

»Taisteleeko hän itseänsä vastaan? Joutuuko hän pettymyksen valtaan vai hämmästyykö hän joka kerta omaa hulluuttaan?» Iivari on usein kysellyt itseltään. Ei, sellaistakaan ei se voi olla. Sillä kun hän taas alkaa keskustella, puhuu hän läheisesti ja luontevasti, kuten ainakin ihminen, jolla on hyvä olla toisen kanssa.

Mutta... entä jos se olisikin vain nuoren, kokemattoman herrastytön romanttista seikkailun halua? Myöhäisiltaiset salakohtaukset tuulimyllyllä, vuorella, metsäteillä?... Ei, ei! Olisihan hänellä koko tehdas ja Krookin saha ja aateliskartanot täynnä koreita ihailijoita, jotka, kuulema, kauppaneuvoksen kutsuissa ja omissa juhlissaan kilvan häntä palvelevat...

He eivät ole puhuneet sanaakaan rakkaudesta, mutta joskus kun hän, pääsemättä tapaamaan, kirjoittaa kirjeen, on siinä niin kipeää ikävää, katkonaisin lausein kirjoitettuja tunnustuksia, suloista iloa edellisestä näkemisestä ja kuumaa lupausta, ettei se voi olla pelkkää leikittelyä tai seikkailunhalua.

Kaupungissa käydessään oli Iivari hiljan nähnyt Strindbergin »Neiti Julien» teatterissa. Se ilta oli hänet tukehduttaa. Kreivitär, vanhan suvun viimeinen tytär, kuolee sairaassa rakkaudessaan, joka alentaa hänet karkean lakeijan rakastajattareksi. Mitä? Eletäänkö tuolla heidän kohtaloansa? Kuuma hätä oli vallannut hänet pimeässä. Tuollako tavalla? Vanhentuneen suvun viimeisillä jälkeläisillä on himo tulla tallatuksi lokaan. He laskeutuvat sukupuustaan sen juurelle... mättäille, raakaan maahan ja liejuun, imeäkseen heiveröisiin jäseniinsä uutta, punaista verta. Ja tuhoutuvat nousukasten raakojen ryntäitten alle...

Sellaistako? Tuhoutumisen intohimoa, sairaalloista kiimaa imeytyä rahvaan ruumiiseen kuoleman hädässä?

Iivari ei ollut voinut olla vertaamatta tuota lakeijaa ja kreivitärtä heidän suhteeseensa. Ulkonaiset olosuhteet, syntyperä ja asema sopivat yhteen kauhistuttavan selkeästi, ja hän oli tullut takaisin kotiin tuskasta väsyneenä, turtana koko elämälle.